Sniper: Fight or Die (2016)

Musiikkilinkki kappaleeseen "Lippu korkealle".

Viitisen vuotta sitten alkaneen suomalaisen RAC:n uuden aamunkoiton katveeseen jäi alan veteraanibändi Sniper. Eräänä syynä tähän on ollut bändin keikkailun keskittyminen lähes kokonaan ulkomaille, jossa Kuusankosken soturit nauttivat ansaittua kulttisuosiota.  Tämä unohtuu yllättävän usein niin bändin perusdiggareilta kuin sille irvailevilta komuräähkiltäkin.  

Unholaan on jäänyt myös muutama vuosi sitten ilmestynyt Sniperin kymmenes studioalbumi Fight or Die, mutta syytä on turha etsiä bändin musiikiista vaan saksalaisesta julkaisijasta, joka ei ole kyennyt huolehtimaan levyn jakelusta. Suomenkaan distroissa levyä ei ole näkynyt ja oman arvostelukappaleen sain sattumien kautta bändin laulaja Korkilta. Julkaisijan huolimattomuudesta kertoo sekin, että takakannessa mainitut kappaleet ovat eri järjestyksessä kuin levyllä soivat.

Vuonna 2016 julkaistu cd ansaitsee saada huomion vielä tänään, sen verran timanttisesta NS-rockjulkaisusta on kyse. Levy meneekin heittämällä Sniperin parhaiden levyjen top kolmoseen johon kuuluvat kaksi ensimmäistä albumia. Puhtaasti musiikillisilta ansioiltaan  Fight or Die  on selkeästi yhtyeen rankin ja taidokkain tuotos, joskin osa biisimateriaalista kuten ”Adolf Hitler” ja ”Obituary” ovat uudellen äänitettyjä versioita aiemmilta levyiltä. Yleensä alkuperäisen materiaalin autenttista taikaa on vaikea ylittää, mutta tällä levyllä Sniperin uudet versiot jytisevät sellaisella vimmalla, johon vanhat versiot eivät yllä.

Sniper on perinteisesti pysynyt joka levyllään melodisella punk-linjallaan, mutta Fight or Die on selvä irtiotto yhtyeen vanhasta soundimaailmasta. Kun RAC-bändit haluavat ”kehittyä” ne siirtyvät monesti punkräimeestä mielikuvituksettoman standardihevipullistelun pariin, mutta Sniperin tapauksessa ei ole onneksi kyse tästä. Vaikka tuplabasarit jylläävätkin ja kitaroissa on monta päälleäänitystä, bändi osaa istuttaa metallivaikutteet tyylikkäästi melodiseen punk-soitantaan. Jopa Korkin lauluun on tullut sopivasti lisää ajan tuomaa miehekkyyttä ja karheutta, mikä istuu hyvin raskaampaan poljentoon.

Jo parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla huomaa, että levyä on jyystetty studiossa hartaasti ja pitkään. Sniperin hienous ei ole kuitenkaan kirkkaassa soundissa tai musiikillisessa virtuositeetissä, vaan loistavissa biiseissä, jotka rakentuvat tarttuvista melodioista. Yhtään liiottelematta tämän levyn jokaisesta biisistä voisi julkaista seiskan a-puolen. Sing-along hittimateriaalin määrä on kenen tahansa biisinikkarin sävelkorvaan kadehdittava: ”105 Days of Glory”, ”Against a Wall”, ”Blood is God”, ”Fight or Die”, ”On the road”, ”Strenght in Numbers”, ”Treue Lied”…

Die Fahnen hoch -mukaelma ”Lippu korkealle” (ehkäpä onnistunein rock-versio koskaan!) ja eeppisen jylhä ”Tule ja taistele” ovat tuttua väkevää suomenkielistä Sniperiä. Ne mahtuisivat saumattomasti yhtyeen suomenkieliselle Sotaa!-albumille, mutta toimivat myös makua antavana suolana tällä levyllä. 

Bändi tunnetaan myös henkeä nostattavista voimaballadeistaan eikä sellainen puutu tältäkään levyltä. ”Time to Act” tuo tematiikaltaan ja nostattamilta fiiliksiltään mieleen Rahowan balladin ”Ode to a Dying People”.  Toisin kuin 1990-luvulle jääneen kanadalaisbändin kappale Sniper ylittää omassaan pessimismin ja inspiroi kuulijaansa positiiviseen taistelutahtoon.

Radikalismistaan tunnetun bändin lähes kaikki kappaleet poistettiin totalitaristista vasemmistoliberaalia sensuuria harjoittavan juutalaisomisteisen YouTuben kanavilta kevään aikana. Jos tällä on jotain positiviisia seurauksia niin ainakin se, että musadiggarit joutuvat vastedes ostamaan levynsä ilmaisen kuuntelun sijaan. Fight or Die -albumin kohdalla se on kannattavaa, koska edes sensuurivapaina aikoina Tubesta ei löytynyt kuin vain muutama levyn kappale. Musiikin puolella nuukailu ei kannata, sillä Sniperin viimeisin tarjoaa 15 esitystä, joista ei voi ohittaa yhtäkään.

Levystä on tulossa uusi painovirheistä korjattu versio uuden levy-yhtiön kautta.

Arvio: RL

VASAMAN MAHTI Länsi-Suomi, 28.-29.6.2019: Marder, White Minority, Fatherland, Vapaudenristi

Ukonvasaman raportin kaikista Vasaman mahti 2019 -tapahtumista kuten voimamieskisasta voi lukea täältä. 

Liity Veriyhteyden telegram kanavalle. Siellä voi tulla uutisia joita ei näy nettisivuilla tai keikoilta lisää materiaalia. https://t.me/veriyhteys

Perjantai:

Voimamieskisojen ensimmäisenä päivänä perjantaina Ukonvasaman toinen pääaktivisti piti lähes nelituntisen (!) esitelmän Italian uusfasistisista liikkeistä. Sellaisen rupeaman jälkeen mieli kaipasi rentouttavaa hengenkulttuuria, jota tarjosi kodan nuotiotiloissa esiintyneet Sniper-yhtyeen Korkki ja Stormheit. Iltanuotiolla Korkki viihdytti yleisöä tuttujen Sniper-rallien akustisilla versioilla, mutta mukaan mahtui myös pari uunituoretta kappaletta nimiltään ”Tuli, johda meitä!” ja ”Kultainen aamunkoitto”. Stormheitin keikkasetti tarjosi  puolestaan hauskoja yllätyksiä kuten covereina vedetyt Juice Leskisen ”Musta aurinko nousee” ja Death in Junen ”Men & Runes”. Verestä ja maaperästä nouseva musiikki saa tuskin autenttisempaa ympäristöä kuin Suomen kesäyön luonto nuotion  loimussa.

Lauantai:

Voimamieskisat olivat saaneet tunnelmaa nousemaan. Myös soittajia sisältänyt kisa oli yleisön puolelta pitkälti virvokkeiden nauttimista. Tyypilliseen tapaan yhtyeiden kesken oli kovaa arpomista, kuka pääsee ensimmäisenä soittamaan. Kisassa leikkisällä tyylillään toiseksi tullut Marderin laulaja pääsi nauttimaan mitalimiehen etuoikeuksista ensimmäisen esiintyjän paikalle. Osa Marder jäsenistä oli ollut paikalla jo edellisen päivän. Huolimatta kovasta voimailusta, saunomisesta ja joidenkin jäsenten mittavasta nesteytyksestä yhtye soitti tiukasti ja nopeasti. Edes sessiokitaristi ei saanut settiä tuntumaan tavallisesta löysemmälle. Kokonaisuus oli jopa nopeampaa ja aggressiivisempaa. Se näytti selkeästi mitä merkitsee kun yhtye ei ole harvakseltaan soittava projekti, vaan vakituisesti treenaava bändi. Setti oli Marderin nähdeille sitä tuttua. Nyt ei nähty täysin yllättäviä ja hauskoja vetoja. Keskityttiin tiukkaan asiaan.

White Minority olisi ikänsä puolesta sopinut illan pääesiintyjäksi. 2006 julkaistu omakustanne CDr on toistaiseksi yhtyeen ainoa levytys, joten monelle nykyään keikoilla käyville yhtye voi olla tuntematon. White Minority soittaa käytännössä vain valkoisten veljeskuntien tapahtumissa, joten tavallista alakulttuuriväkeä päätyy harvoin heidän keikoilleen. Mistreat 30v juhlissa nykykuntonsa näyttänyt yhtye on välillä heittänyt löysempiäkin keikkoja. Tällä kertaa sekä miljöö että soundit olivat edukseen. White Minority oli taas kovassa vedossa. Karsitumpi yhden kitaran kokoonpano toi kompaktia aggressiota ja laulajan ääni tuntui kantavan paremmin kuin parilla Jyväskylän keikalla. White Minorityn perinteinen ja jäykkä RAC on Suomen oloissa harvinaista. Musiikki, tekstit ja soitto tarjoaa sitä ehtaa rotutietoista skinhead rockia jonka puutetta moni on valitellut. Toivottavasti yhtye pääsee levyttämään albuminsa vielä tämän vuoden sisällä!

Illan kovimman livevedon tarjosi seuraavaksi esiintynyt Fatherland, joka takosi positiivisesti yllättyneelle kansainväliselle yleisölle nopeatempoista kansallissosialistista black metallia. Suoraviivaisen militanttia nsbm:ää tykittänyt ryhmä paahtoi hengästyttävään tahtiin kahden ensimmäisen julkaisun biisejään, jotka kuulostavat livenä huomattavasti iskevimmiltä kuin levyillä. Uuttakin Fatherland-materiaalia kuultiin kun bändi lasketteli menemään tulevalta albumilta kappaleet ”Blessing of Victory” ja ”Upon Battlefield’s Altar”.

Kommandopipohin naamioituneet musiikkiterroristit eivät esiintyessään peruutelleet ja etenkin laulajan aggressiivinen asenne piti yleisön otteessaan. Paikalle saapuneet saksalaiset aatetoverit- ja sisaret näyttivät tulleen katsomaan juuri tämän bändin esiintymistä, mikä ei näin jälkikäteen ole yllättävää. Teutonivieraiden iloksi Fatherland soitti vielä setin loppupuolella Landser-coverin ”Sturmführer”. Keikka päättyi raivoisasti vedettyyn yhtyeen ensimmäisen mini-cd:n nimikappaleeseen ”Blood Of Patriots”. Voimamieskisojen järjestäjätahoilta nsbm-bändin buukkaus oli mitä onnistunein kulttuurin rikastus RAC-vetoiseen musiikkipuoleen.

Tilaisuuden päättänyttä Vapaudenristiä avitti hetkeä aiemmin puisten Algiz-riimujen polttaminen piha-alueella. Henkeä nostatettiin järjestäjätahon puheella, eri kerhojen yhteisesiintymisellä ja Paikalla!-huudoilla, joilla kunnioitettiin samaisella päivämäärällä menehtyineitä mustapaitoja Italo Balboa ja Heikki Asuntaa. Ikiaikaisen rituaalin jälkeen intoa puhkunut yleisö valui sisään katsastamaan vuoden ensimmäisen Vapaudenristin konsertin.

Keikka polkaistiin käyntiin vuonna 2007 ilmestyneeltä ensimmäiseltä demolta löytyvällä punk-rymistelyllä ”Ostettu ongelma”.  Valinta ei ollut sattumaa, sitä laulaja-kitaristi Mikko A ilmoitti heti alkuun keikan koostuvan kokonaisuudessaan vanhoista demobiiseistä, joista osa on ilmestynyt sittemmin uusina versioina virallisilla albumeilla ja yhteisjulkaisuissa. Erikoiskeikan tarkoituksena oli soittaa alta pois yhtyeen vanhin materiaali ennen uuden tekeillä olevan uuden albumin julkaisemista. Laulaja jopa väitti, että he soittavat nyt viimeistä kertaa livenä öyhöttäjien kansallislaulun ”Mun maa”, mutta tämän lupauksen kestävyyttä on syytä epäillä! 

Demoilla ensi kertaa julkaistujen yleisösuosikkien kuten ”Ilta ulkona” ja ”Vapausota 18” lisäksi yhtye soitti ensi kertaa yleisön edessä kappaleet ”Huippuosaaja” ja ”Palkinto Luovuudesta”. Ne olivat eittämättä virkistävää vaihtelua tutuiksi käyneiden albumien lauluille. 

Harmittavan lyhyeksi jääneen esintymisen ehdottomat kohokohdat olivat Race War -cover ”He olivat sankareita” sekä keikan kuin seinään päättynyt ”Wotanin pedot”. Yleisö ei saanut vaatimuksistaan huolimatta Vaparia jäämään lavalle, sen sijaan sinne astui Sniperin Korkki, joka Ian Stuartin muistoa kunnioittaen soitti akustisen tulkinnan Skrewdriverin ikivihreästä ”Snow fell”. Yleisö lähti mukaan yhteislauluun, jonka saattelemana jätetiin hyvästit tämänvuotiselle Vasaman mahdille.

Arvio: Veriyhteys-kollektiivi

Musta Kivi # 3

Musta Kivi # 3 ulkona!

Tässä numerossa:

-Satanismista ja kansallisossialismista

-Kansallissosialismi ja uskontojen hengellisyys
-Sivilisaation kohtalo
-Karl Maria Wiligut
-Valkoisen miehen soturihenki
-The Changes -haastattelu
-Kansallissosialismin magia
-Kirja-arvio: 21 polkua pimeyteen

Lehteä voi kysellä alan distroista.

Turku 15.6.2019: REIDH, MARDER, KORKKI (SNIPER-soolo), ARYAN HAMMER, GOATMOON, STORMHEIT

Voitokas aurinko suosi Turussa kesäkuun puolivälissä pidettyä radikaalirockin cross-over-tapahtumaa, jossa pääpaino oli kansallismielisessä black metallissa. Tarkoituksellisesti matalalla profiililla mainostettu konsertti keräsi lyhyehköllä varoitusajalla mukavasti porukkaa viihtyisän kultturelliin tilaan, jossa saattoi halutessaan käydä vaikka saunassa. Ei ihan jokapäivästä herkkua oikeastaan missään rokkikarkelossa!

Ensimmäisenä saunan lauteilta lavalle astui vielä toistaiseksi melko tuntematon ja tuore black metal -ryhmä nimeltä Reidh, jonka musiikkia on voinut kuulla vain YouTubesta ennen kuin piilaakson (((kulttuurimarxilaiset))) aloittavat sensuurinsa kaikkia poliittisiksi vihollisikseen katsomiaan tahoja vastaan. Valitettavasti allekirjoittanut ei ehtinyt näkemään Reidhin esitystä, koska keikka alkoi jo iltakuudelta. Paikallaolijoilta utelemieni kommenttien perusteella kyse oli varsin rullaavasta metallicombosta. Osa taas katsoi, että bändin Goatmoon-vaikutteet olivat häiritsevän selvät, jota voi toisaalta pitää osoituksena yhden bm-bändin korkeasta statuksesta maamme äärimetallikentässä.

Tavallisesti mielellään ensimmäisenä esiintyvä Marder aloitti vasta toisena, joka sopi ainakin meikaläisen aikatauluun. Illan ainoa RAC-genreen putoavan bändin metallinen hardcore-runttaus istui loppujen hyvin muiden yhtyeiden metalliseen kattaukseen – sähkökitaroilla, basolla ja rummuilla kun voidaan tuottaa hallitun infernaalista meteliä monella eri tapaa. Lyriikoiden puolella RAC-bändien ja nationalistisen black metallin erot näkyvät vain näkökulmassa, sillä päämäärät ja ihanteet ovat molemmissa samat.

Marderin tyylinä on esittää asiat suoraan nyrkillä naamaan, mikä näkyy ja kuuluu kaikessa ryhmän tekemisessä. Pääkaupunkiseudun hyökkäysvaunu nyrkitti pääasiassa uuden albumin materiaalia ripeään tahtiin, mutta tällä kertaa tapahtuman epävirallisesta luonteesta johtuen bändi ja yleisö ei ottanut keikkasettiä kuolemanvakavasti. Laulaja Leksi viihdytti porukkaa mustan huumorin sävyttämillä välispiikkauksillaan ja yleisössä joku oli joko koko ajan menossa tai tulossa saunaan – vaatetuksen ollessa sitten sen mukaista. Vaikka Marderia nautitaan parhaiten raakana ja aggrona, oli illan hilpeä show tässä suhteessa hämmentävän positiivinen kokemus.

Vapaamuotoisen tilaisuuden puolivarillisena taukoviihdyttäjänä oli Sniper-yhtyeen voimamies Korkki, joka soitti kitaran ja rummun säestyksellä tunnetuimpia biisejään. Lavan edustalla ei ollut suurta ruuhkaa, mutta kun mies päräytti soimaan kappaleen ”Isänmaa”, täyttyi paikka kuin taikaiskusta. Syystäkin, sillä ainoastaan kyyninen viilipytty voisi olla välinpitämätön tälle Suomi-RAC:n kiistämättömälle klassikolle.

Aryan Hammeria on moitittu tunnistettavan soundin puutteesta. Lieneekö syynä sitten kokoonpanomuutokset tai kokeilunhalu. Kun näin jota kuinkin vuosi sitten bändin ensimmäistä kertaa, se jyysti hitaasti möyryävää mustaa metallia, jonka monotonisuudella tähdättiin transsiin parhaita Darkthrone-perinteitä noudattaen. Idean tasolla ihan kunnioitettavaa, mutta omaan makuuni yhtyeen iskevä nykytyyli pieksee korvia paljon järisyttävämmin. Tempoa on lisätty huomattavasti mikä on tuonut synkeään musiikkiin sopivasti militäärista ryhtiä. Kommandopipoihin ja mustaan NSBM-rekvisiittaan sonnustautuneet äijän köriläät olivat kieltämättä anteeksipyytelemättömän tyly ilmestys, joka naulitsi katsojansa vastaansanomattomasti koko setin ajaksi. Kertakaikkisen kova veto ja selvästi illan fasistisin yllätys. Tällä menolla bändin debyyttilevyltä on lupa odottaa paljon.

Veriyhteydessä eräät kirjoittajat ovat ihastelleet Goatmoonin kykyä ja asennetta soittaa hyvinkin erilaisissa tapahtumissa. Bändi antaa ehdoitta kaikkensa niin tuhansia katsojia vetävissä normimetallifestivaaleissa kuin myös katujen luupäitä kokoavissa NS-kerhoissa. Ehkä juuri autenttisuuteensa vuoksi Goatmoon on saavuttanut viime vuosina Suomen black metal -kulttuurissa aseman, jonka voittaa suosiossa vain Satanic Warmaster. Silti valtavirran musiikkimedia on yhtyeestä hiljaa kuin sitä ei olisi olemassakaan. Syykin on selvä, sillä jos Goatmoon keskittyisi pelkästään satanallisiin teemoihin sen keikat ja levyt saisivat laajaa suitsutusta rocklehdissä ja ”Soitetaan mitä halutaan” -radiokanavilla. Ammattivalehtelijoiden eli toimittajien silmissä Goatmoon on Paholaistakin pahempi yksinkertaisesti siksi, että yhtye liputtaa nationalismin puolesta ja sympatisoi kansallissosialistia ideoita. Vihamielisestä mediasta riippumatta tai juuri sen vuoksi bändi porskuttaa suosionsa harjalla ja soittaa missä sitä sattuu huvittamaan.

Tällä kertaa Goatmoon oli saapunut Varsinais-Suomen pimeään ytimeen, jossa musta aurinko säteili energiaansa omistautuneeseen yleisöön ja yhtyeeseen. Maalatut death corpse -maskit edustavat yhtyeen black metal traditiota, kun taas paljaat yläruumiit julistavat voimaa ja fascistista uhmaa. Tällaisen ilmestyksen edessa voiton tervehdykset tulevat jo reflektiivisestä lihasmuistista.

Kun soundit olivat kohdillaan ja nupit kaakossa hiestä kylpenyt yleisö oli myyty kaiken alleen jyräävän black metal -äänivallin edessä. Yhtyeen laajaa levytettyä tuotantoa soitettin tasaisesti, mutta itselleni keikan huippuhetket löytyivät Finnish Steel Storm -albumin kappaleista. Yleisön reaktioista päätelleen myös muiden albumien kappaleilla oli omat diggarinsa. Kaiken kaikkiaan tyrmäävä esitys.

Illan päätti tunnelmallisesti kotimaisen folk-henkisen metallin johtotähti Stormheit. Toisin kuin levyillään Stormheit on livenä yhden hengen akustisen kitaran soittaja. Koska suuria bändikamoja ei tarvita, Ylöjärven musiikillinen agitaattori on voinut esiintyä monenmoisissa kansallimielisissä tilaisuuksissa kuten tuhansia soihdunkantajia kokoavassa 612-tapahtumassa. Tällä kertaa väkeä ei ollut yhtä paljon, mutta se oli sitäkin aatteellisempaa. Kesäisen auringon jo laskiessa Stormheit heitti settinsä kutsuvasti ulkotiloissa. Reipasta yhteislauluakin kuultiin kun trubaduurimme intoutui laulamaan Vapaudenristin anthemin ”Wotanin pedot”.

Tällaisia väkevämmän liikkeen yllätyskeikkoja soisi olevan enemmän, varsinkin suurissa kaupungeissa. Jos lukija harmittelee timanttisten keikkojen olevan aina jossain muualla kannattaa kysäistä oman paikkakunnan tilamahdollisuuksista. Niitä saattaa löytyä yllättävistäkin paikoista. Bändit kyllä tulevat, kun areena löydetään.

Arvio: RL