 |
| Virolainen P.W.A. esiintyi toisena päivänä lauantaina. |
Aloituspäivänä sisäänpääsy oli ilmainen. Perjantain mainostuksessa ei mainittu luvassa olevan akustinen Mistreat keikka. Julisteessa oli mainittu vain Jim and the Crows. Mistreat oli perjantaina kahden kitaristin duo ja he soittivat paljon vanhaa tuotantoa, jota ei ole sisältynyt vuosikymmeniin rock-kokoonpanon livesettiin. Pitkä keikka sisälsi hyvän tasapainon uuden ja vanhan materiaalin välillä. Perinteiseen tapaan, kappaleiden välissä Muke kertoi lyhyitä tarinoita laulujensa historiasta. Osan englanniksi, sillä paikalla oli ihmisiä ulkomaita myöten.
Yleisöstä tuli välillä pyyntöjä, joista moni soitettiin. Keikalla ei ollut tiukkaa settilistaa. Fiiliksen mukaan ja yleisön pyynnöstä Mistreat eteni keikoilta tuttuun iloiseen innostukseen. Muken päästessä vauhtiin, mies ei enää malta lopettaa soittamista. Vielä yksi! -huudahdus kuultiin tälläkin kertaa todella monta kertaa. Tästä ei voi valittaa, sillä saimme kuulla kappaleita joita edes kymmenittäin Mistreat keikkoja nähnyt Veriyhteyden porukka ei ollut päässyt aiemmin kuulemaan. Lainakappaleina tuli mm. Dirlewanger ja Skrewdriver vetoja.
Yleisön pyytämä "Kysymyksiä Faijalle" on sekin käännös. Svensk Ungdomin "Frågor Till Far" oli ilmestyessään ajankohtainen. Suomen etnisen kehityksen ollessa suunnaltaan sama kuin Ruotsin jo pitkään jatkuneet ongelmat, tekstin sisältö on täälläkin päivä päivältä ajankohtaisempi.
Viikonloppuna MTV Uutiset julkaisi monen muun median ohella Sinimustan liikkeen poliittisia linjoja ja jäsenten kytköksiä käsittelevän artikkelin. Pitkin artikkelia oli ripoteltu linkkejä aiempiin aihetta sivuaviin uutisiin. Eräs niistä oli otsikoitu: Uusnatsit levittävät rasistista propagandaa ihmisten koteihin ja nuorisolle – poliisitarkastaja ohjeistaa: "Tärkeää ilmoittaa.
Kenelle voisimme ilmoittaa suomalaisvihamielisestä rotupropagandasta, joka tunkee jokaisesta mediasta, totalitaarisen yksimielisyyden vaateen kanssa? Volyymi ja tehokkuus on niin maksimoitu, ettei sokea monikulttuurisuuden palvonta jätä tilaa edes kyseenalaistamiselle ilman vaaraa joutua syytetyn penkille.
Kun näemme omin silmin miten yhteiskunta mätänee edessämme vauhdilla, eikä se jätä mitään epäselvää suunnasta, herää kysymys, miten "uusnatsien propaganda" on se nimenomainen ongelma? Herää myös kysymyksiä kenen syy tai ansio on nuorisossa resonoiva viesti? Lähes poikkeuksetta viesti ei ole suunnattu nuorisolle, mutta nuorisolla voi olla mielessään kirjaimellisesti KYSYMYKSIÄ FAIJALLE.
Kerro kuinka sen ikinä tapahtua annoitte
kuin sokeat te vain ummistitte silmänne
ootko ylpeä sä nyt, vieläkö ylpistyt?
teidän sairas luomus on käsiin räjähtänyt
…
Nyt se vastuu jota pakenitte meidän täytyy kantaa
teidän yhteiskunta mätänee, täytyy uusi rakentaa
…
Kiihotukseksi meidän vastarintaa kutsutaan
samaan aikaan lähiöissä jengillä valkoisia jahdataan.
Kappaleen tekstissä on paljon sisältöä, josta voi vaatia päätä vadille keneltä tahansa kansallismielisen eetoksen vastustajalta. Mukaan lukien poliitikot, vallankäyttäjät ja väkivaltakoneistomonopolin haltijat, poliittinen poliisi. Ruotsin tie on nähty. Muutamat sokeat vielä ummistavat silmiään ja kehtaavat olla myöntämättä sairaan luomuksen räjähtäneen korjauskelvottomaksi. Silti ongelmaksi valikoituu nimenomaan se kansanosa, joka kehtaa tämän sanoa ääneen ja esittää edes vihjauksia tarpeesta tehdä tehokkaita korjausliikkeitä.
Mistreat ei tyydy vain inhorealistisen yhteiskuntakuvaukseen. Kappaleissa on paljon useammin skinhead elämäntavan energiaa ja voimaa. Ennen kaikkea periksiantamattomuuden viesti. Vaikka koko mätänevä yhteiskunta tuntuisi olevan korjauskelvottomassa kunnossa, yksilötasolla siitä ei tarvitse ahdistua ja lamaantua kuin ympäristöahdistuksen kanssa kamppailevan teinin. Pelkillä omilla arvovalinnoilla, elämäntavalla ja yhden ihmisen uhrauksella voi olla merkitys. Elämän mielekkyys realisoituu antamalla oman panoksensa, joka edesauttaa kulttuurin ja mätänevän yhteiskunnan varjoissa toimivien veljeskuntien elinvoimaisuuden ruokkimista.
Mistreatin perään soittanut Jim and the Crows on hilpeää rasistista punaniskamusiikkia. Taidokkaasti soitettu ja laulettu, pääasiassa ulkomaisilla soittajilla. Johnny Rebel -materiaalin lisäksi settiin sisältyi tunnelmaltaan erilaisia kappaleita. Rahowa-lainakappaleessa tunnelma oli harras, mutta pian palattiin svengaavan country musiikin pariin. Laajasta skaalasta kertoi GG Allin coveroiminen ja myös toisen kitaristin industrial pioneeri artisti NON t-paita. Vuodesta toiseen Boyd Rice on aiheuttanut pahennusta amerikkalaisessa vaihtoehtokulttuurissa.
Joistain 1960/70-luvun taitteen amerikkalainen rasistinen huumori voi tuntua simppeliltä solvaukselta, josta puuttuu aatteellinen sisältö. Joillekin asioille voi edelleen nauraa, sillä mikään muu reaktio ei ole sopiva. Vielä vanhoilla päivillään Johnny Rebel (1938–2016) päivitteli, kuinka nykypäivän amerikkalainen musta mies kehtaa vaatia korvauksia vuosisatoja vanhoista, aiemmille sukupolville tapahtuneista asioista. Ihmisiltä joilla ei ole asiaan osaa eikä arpaa. Jos joku kirjoittaisi nyt kappaleen Suomessa loisivasta ruskeasta reppanasta, jolle on kaikki annettu ilmaiseksi ja pyyteettömästi, etuoikeuksia tarjoten, mutta siitä huolimatta koko kognitiivisen kapasiteettinsa peliin laitettuaan ideaksi muodostuu himo varastaa jonkun surkea merkkivyö tai toppatakki. Todellinen ja yleinen ilmiö, mutta kaikessa järjettömyydessään humoristinen. Järjetön neekeröinti oli huvittavaa puoli vuosisataa sitten ja se on sitä edelleen. Jim and the Crows tuo tuulahduksen vanhaa rasistista huumoria, mutta tässä ajassa ja paikassa se edustaa voimaa, joka ilkikurisesti tökkii omaan poliittiseen korrektiuteensa kangistunutta ilmapiiriä ja sanoo ääneen asioita, jotka moni tuntee, mutta jonka tietää olevan jotain mitä ei ääneen saisi sanoa.
14141414141414141414141414141414
Lauantain päätilaisuuden ensimmäinen bändi Jyväskylän kulmilta pääsi aloittamaan noin puolisen tuntia myöhässä aiotusta aloitusajasta. Hyvä niin, sillä paikka alkoi täyttyä vasta iltayhdeksän korvilla ja tupa tuli täyteen kun illan juhlakalu päräytti keikkansa käyntiin viimeisenä.
Puoleen yöhön mennessä tila täyttyi eri eurooppalaisten kielien sorinasta, olihan paikalle tullut väkeä juhlistamaan nimenomaan Mistreatin Muken 50-vuotissyntymäpäivää. Kansallismielisiä aateveljiä oli saapunut ainakin Puolasta, Italiasta, Saksasta, Englannista, Ruotsista ja Norjasta. Arviolta noin neljäsosa lipun lunastaneista oli muualta kuin Suomesta. Tilaisuudessa oli sitä aitoa kansakuntien keskinäistä solidaarisuutta ja suvaitsevaisuutta, joka ei ole sidottu kliiniseen kaupankäyntiin ja hengettömään EU-monikulttuurisuuteen.
Illan käyntiin polkaissut White Minority edustaa perinteitä vaalivaa katujen skinhead-musiikkia ilman turhanpäiväistä älyllistä masturbaatiota ja musiikillista pätemistä alleviivaavaa kikkailua. Silti kyse ei ole mistään kolmen soinnun luupää-Oi:sta, vaan jätkien tanakka tatsi ja saumaton yhteissoitto kertovat kurinalaisesta tekemisen meiningistä. Ripaus metallista junttaa ja riffittelyä tuo bändin heittämällä 2000-luvun kolmannelle vuosikymmenelle unohtamatta 80-luvun klassikkobändien estetiikkaa ja asennetta. Keikkasetti oli kompakti paketti uutta ja vanhaa kun eetteriin pamahtivat mm. rallit "Never denied", "United strenght", "Werewolf", "Antifa", "Kipua ja vihaa", "No More lies", "Heroes of our days", "Send them Back" ja "Masterrace". Moiteettoman setin ainoaksi kauneusvirheeksi jäi turhan hiljainen laulu, vika, joka saatiin kunnolla hallintaan vasta seuraavan yhtyeen esiintyessä.
Ennakkotiedoista poiketen tällekin illalle oli varattu yllätysesiintyjä. Edellisen illan ilmaiskeikalla soittanut Jim and the Crows veti päätilaisuudessa hirtehisen setin 1960- ja 70-luvun Outlaw-countryn amerikkalaisklassikoita lähtien Johnny Rebelistä aina The Coon Huntersiin ja Odis & 3 Bigotsiin asti. Eilisillan tapaan Jim Crow -lakien modernit asiamiehet soittivat myös vakavampaa balladiosastoa, josta erityisesti Rahowan "Ode to A Dying People" tuntui sykähdyttävän eniten yleisöä. Outlaw countryn tuominen mukaan RAC-tapahtumiin on oiva lisä monipuolistaa rotutietoisen musiikin skaalaa. Toki kyse ei ole edes Suomessa aivan uudesta ilmiöstä, takavuosilta tulee mieleen ainakin Pylvanaisen Mikan sooloprojekti Joni Kapina, joka toisin kuin Jim and the Crows, esittää hillybilly ja country-kappaleensa suomeksi. Joni Kapinalta on hiljattain ilmestynyt uusi kasettijulkaisu ja olisikin mainiota nähdä hänet samoilla lauteilla Jimin & kumppanien kanssa! Siinäpä pieni vihje kelle tahansa keikkajärjestäjälle....
Veljeskansa Viron skeneveteraanit P.W.A. (Preserve White Aryans) oli illan ainoa rajojemme ulkopuolelta matkustanut bändi. Suomessa ensimmäisen keikkansa 1996 viisumiluvilla soittanut P.W.A. on tuttu vieras maassamme, vaikka monien mielestä yhtye voisi keikkailla useamminkin näillä lakeuksilla. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, sen verran railakkaasta lavabändistä on kyse.
Joskus viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen P.W.A. otti live-kokoonpanoonsa mukaan läskibasson, joka on tuonut keikkasettiin aivan uutta draivia ja hilpeää poljentoa. Kontrabassostaan huolimatta rock-a-billy meininki jää bändillä lähinnä viitteelliseksi, sillä musiikillinen runko syntyy reippaan melodisesta punk rockista. Virolaisveljemme kutsuvatkin yhtyeensä tyyliä nimellä Rac 'n' Roll, joka on varsin osuva kuvaus ainakin live-tilanteessa. Pitti alkoi pyöriä villisti kun ilmoille kajahtivat tutut menopalat "RAC'n'Roll Tonight", "Riot Girl", "Brother nations" ja "Skinheads Are Back In Town". Vaikka P.W.A:lla on vankat poliittiset näkemykset, se ei pyri saarnamaan lavalla, vaan luomaan musiikillaan iloista hurmosta, joka yhdistää yleisön. Tässä mielessä bändissä on paljon samaa kuin Mistreatilla. Etenkin laulaja-kitaristi Jaanusin luontaista showmiehen karismaa ei voi liioin väheksyä mitä tulee juhlatunnelman luomiseen.
Kovan päivän illan kruunasi pääesiintyjä Mistreat, joka aloitti savottansa ikoniseksi muodostuneella suomalaisskinheadin kansallislaululla "Finland Skinheads". Sen jälkeen lavan edustalle pakkautui jengiä stomppaamaan siinä määrin, että taaempaa eturintamaan hivuttautumista ei tehty kellekään helpoksi. Hittiputkea piisasi tauotta lähes parin tunnin verran. Jokaiselta kuudelta viralliselta albumilta kuultiin vähintään yksi biisi, vaikka pääpaino olikin uudessa Talk The Talk, Walk The Walk -albumissa ja kahdessa ensimmäisessä pitkäsoitoissa.
Pitkän keikan intensiteetti ei herpaantunut hetkeksikään. Illan todellisena seremoniamestarina syntymäpäiväsankari Muke johdatti musiikillista iskuryhmäänsä tavalla, joka saisi tavallisen rock-klubilla kävijän haukkomaan henkeään. Normijanttereilla onkin helmikuun 11. päivä ainutlaatuinen tilaisuus tarkistaa Mistreatin keikkakunto kaikille avoimessa konsertissa ravintola Rock Bearissa Vantaalla.
Arvio: Reijo Veri & RL
