Heti vuoden alussa Sakaramiina lyö ässäkortin pöytään julkaisemalla tuplasalamahyökkäyksen, josta vastaavat Vapaudenristi ja Valkoiset Paholaiset. Piirrosgrafiikaltaan omaperäisen tyylikkään digipackin sisältö tarjoaa ajankohtaisen musiikillis-poliittisen katsauksen siitä, missä maamme RAC-liikkeessä tällä hetkellä mennään.
Levyn ensimmäisellä puoliskolla esiintyvä Vapaudenristi on tällä kertaa tavallista suoraviivaisempi sanomassaan ja ainoastaan viiimeinen viides biisi ”Faustisen mielen jano” palauttaa mieliin kakkosalbumin syvät historiafilosofiset pohdinnat.
Ensimmäinen kappale ”Takaisinmaksu” alkaa introlla, joka muistuttaa erehdyttävästi AC/DC:n klassikkoa ”Hells Bells”. Valinta on osuva, sillä biisin lyriikoissa todellakin kaikuvat Helvetin kellot maamme puliveivaajille ja kansanvihollisille puoluekannasta riippumatta. Simppelissa rokkivedossa ei turhaan kursailla maanpetturien kohtalon suhteen, vaan rikossyytteiden osoittamisen jälkeen taustakööri julistaa jo ansaitun pikatuomion.
Vapaudenristi tunnetaan bändinä, jonka melkein jokaisessa julkaisussa on ainakin yksi ulkomainen cover-biisi, yleensä saksalaiselta tai brittiläiseltä bändiltä. Tällä kertaa yhtye versioi vähemmän tunnettua eteläeurooppalaista RAC-klassikkoa ”Rivolta” (1986), jonka levytti ensimmäisenä italialainen Plastic Surgery. Tunnetuin versio lienee vajaa kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneen espanjalaisen Division 250:n tulkinta ”Revuelta”, joka tuli myös bändin kakkosalbumin nimeksi. Vapaudenristin näkemys ”Kapinoimaan” on korutonta härmäläistä äärioikeistorokkia, mutta leadkitaran tarttuva melodia on myös tässä versiossa vahvasti esillä. Vaikka lyriikat heijastelevat EU-Suomen poliittista tilannetta, huokuu niissä samalla yleiseurooppalaisen uusfasismin vallankumouksellinen uhma.
”Veriroiskeet” on VR:n muita biisejä selvästi metallisempi paalutus harvemmin kuuluilla tuplabasareilla. Nopean tykityksen tyyli ja tematiikka tuovat mieleen yhtyeen vanhat menopalat ”Ostettu ongelma” ja ”Pelin henki”, joten keikoilla tästä voi tulla vielä nopea pitin täyttäjä.
Erään yhteisöpalvelun videolla julkaistu ”Lisää vihaa” kuulostaa levyllä leimallisesti eniten ”löysältä äärioikeistorockilta”, mikä tekee kappaleesta melkoisella varmuudella poliittisia vihollisia suuresti ärsyttävän esityksen. Pilkallisena pidetyn epiteetin voi nähdä jopa kunnianosoituksena, sillä kappale edustaa suorasukaisuudessaan tervetullutta toksista maskuliinisuutta, jota ilman ei olisi rakennettu sivilisaatiota, jonka ”ilmaisista” hedelmistä voivat nauttia nyt myös järjestelmän vahtikoirina toimivat apurahakapinalliset. Kappaleen yksinkertaisen nerokas viesti on, että sitä saa mitä tilaa.
Vapaudenristin osuuden päättää suruisan särkevällä ja raskaalla kitaralla jauhettu ”Faustisen mielen jano”. Soundimaailmallaan ja hitaahkolta poljennollaan esitys tuo mieleen bändin kakkosalbumin synkeän apokalyptiset tunnelmat. Kappaleessa toistuvasti viitattu faustisuus on tuttu termi Oswald Spenglerin sivilisaatiokriittisestä teoksesta Länsimaiden perikato. Siinä kirjoittaja selittää faustisuuden ilmentävän eurooppalaista henkeä, jota edustaa tutkimusmatkailija, tutkija ja valloittaja, jotka kurkottavat tähtiin ja jopa äärettömyyteen asti. Tässä hengessä keskeistä on eurooppalaisten edelläkävijöiden ainutlaatuinen vetovoima kohti tuntematonta eikä niinkään sen sivutuotteena syntynyt maailmanvalloitus, jota eräät rotutietoiset runosielut kutsuvat titaanien marssiksi.
Sanoitusten alkupuolella paistaa läpi Spenglerin usko idän arjalaisesta perinteestä (mm. Vishnu Purana) lähtöisin olevaan sykliseen historiakäsitykseen, jossa universumi on jatkuvaa syntymää ja tuhoa. Kulttuuriin ja sen myöhempään sivilisaatiovaiheeseen sovellettuna Spengler käytti maanläheisempää biologista vertausta, jossa kulttuuri kerran syntyy, kukoistaa ja lopulta väistämättä kuolee kuin mikä tahansa elävä organismi. Spenglerin determinismin kuitenkin ylitti hänen suuri ihailijansa, Francis Parker Yockey, jonka teoksen Imperium (1948) katsotaan olevan jatkoa Länsimaiden perikadolle ja jopa vastalääke sen kulttuuripessimismille. Laulun jälkipuoli onkin silkkaa yockeylaista kulttuurioptimismia, jota vielä vahvistaa nietzscheläinen tahdon filosofia. Kappaleen keskivaiheella lauletaan korskean häpeämättömästi:
Missä faustisen mielen jano? Häviöön alistumaton! Mitä turhaan kyselet jos selkäranka kannattelee…edes itsekunnioitusta? Meitä ei aja hetki tää, ei ihmisjäte nääntyvä…vaan tahto suuruuteen! Tulevaisuuden rakentajat / kauas tähtiin kurkottajat / kansakunnan elinajan odotetun lopun kumoajat / rappion sijaan ylös nostettava puhdas veri pohjoisesta / korkein taso elämän taistelun pyhästä hengestä
Levyn toisesta puoliskosta vastaa helsinkiläinen hatecore-pumppu Valkoiset Paholaiset, jonka materiaalia on tähän mennessä kuultu vain YouTubessa julkaistulta demolta ja Crew38 Sampler cd-kokoelmalta. Bändi ei tule silti aivan puskista, sillä laulusta vastaa Marderista tuttu Leksi muiden jäsenten pysytellessä taustalla.
Kuulija ei voi valittaa bändin vokalistivalinnasta, koska hardcore-pohjaiseksi musiikiksi Leksin laulusta saa hämmästyttävän hyvin selvää; artikulaatio on puhdasta eikä sanoja tarvitse digipackin sisäaukeamalta pahemmin kaivella. Sanoista selvän saaminen ei ole yhdentekevää, koska kyseessä on suomenkielinen bändi, jonka sanallinen vyörytys on julistavuudestaan huolimatta virkistävää kuultavaa pavilik morozoveja vilisevässä ilmiantaja-sensorien maassa.
Yhtyeen manifesti alkaa tiukasti potkivalla tylytyksellä ”Tuomitut”, jossa käsitellään harvemmin RAC-levyiltä kuultua kritiikkiä liikkeessä notkuvista harrastelijoista ja larppaajista. Toinen veto ”Korruptio kukoistaa” on hyökkäys isänmaatonta globaalikapitalismia vastaan. Biisissä tehdään selväksi, että tervehenkiseen lokalismiin perustuva nationalismi on jo lähtökohtaisesti luonnonsuojelun puolella puolustaessaan kansallisten luonnonvarojemme koskemattomuutta. Siksi sanoituksissa ei katsota sen enempää hyvällä pilkkahintaan metsiämme ostavia suuryrityksiä kuin kotimaisia poliitikkojakaan, jotka antavat globalisteille maaoikeuksia tuhoisalle kaivostoiminnalle.
Itseironisesta nimestä ei ole vaikea arvata, että bändiltä onnistuu myös humoristinen vinoilu kaikenkarvaisia järjestelmän lelllimiä degeneraatteja kohtaan. Kappaleessa ”Pervoparaati” tuodaan niin värikkäästi esiin valtamedian hellimät erityisryhmät ja tabut, että niiden kuuleminen saisi piintyneimmänkin setaveteraanin puremaan raivosta pöydänjalkaa.
Kappaleen ensimmäisessä säkeistössä lauletaan säälipillun toivossa puuhastelevista feminiinisistä soijapoijista, jotka ovat yksi näkyvimmistä testosteronin puutteesta kärsivistä freak show -ryhmistä. Vapaudenristin arvion kohdalla mainittu ”toksinen maskuliinisuus” on erityisen suosittu retorinen automaatti näiden mekkoeinarien suusta. Tälle järjettömälle biologian kieltävälle höpinälle Valkoiset Paholaiset antaa patriarkaalisesti avokasta isän kädestä ja osoittaa sosiaalisille muotifriikeille, mikä on todellista solumyrkkyä kansakunnan jatkuvuudelle.
Tässä kohtaa on tarkennukseksi lisättävä, että alkujaan toksinen maskuliinisuus oli punaisen yliopiston kilarisaston keksimä sanamaaginen höpötermi, joka nousi sittemmin ”tiedostavien” toimittajien ansiosta julkisuuteen yleiseksi puheenparreksi. Terminä se kuuluu samaan epätieteellisen psykopatologisoivaan sarjaan kuin muutkin frankfurtilaiset ”kriittiset” horinat fobioista ja cis-sukupuolisuudesta (sic!). Kaikki ne ovat tuttuja ilmaisuja kulttuurimarxilaisesta siansaksasta, jota kehitellään pellekouluiksi muuttuneissa yliopistoissa. Biisin viimeisessä säkeistössä ei säästellä:
Stereotyyppinen rekkalesbo normaaliutta vihaa / vastaanottaa syrjintää kaikilta yhteiskunnan luokilta / ainakin omassa hormonihäiriöisessä päässään / eikä videoblogeissaan aio yhtäkään slurraajaa säästää / Toissukupuoliset sekasikiöt – ei niistä ota mitään selvää / on varmaan joku fobia vaikkei niitä pelkää / sitä aina välillä hämmentyy mielisairauden määrästä / pitäisikö itkeä vai nauraa, joskus on vaikea tehdä päätöstä
Paukkujen tuhlaaminen järjestelmän syöttiläinä olevaan marginaaliseen viholliseen voi tuntua turhanaikaiselta, aikana, jolloin todelliset kansanviholliset saavat esteettä tuhota Äiti Eurooppaa. Silti on hyvä, että joku jaksaa näpäyttää näitäkin hyväkkäitä ja ampua alas ikipuberteettiseen moralismiin vajonneiden anarkomarkojen ihmisluonnon kieltävät lapselliset utopiat. Levyn päättävä metallinen punk-rymistely ”Selkärangattomat” tiivistää osuvasti näiden (((pörssikeinottelija))) George Sorosin lemmikkien toiminnan ja asenteen:
Ideaalit on kovilla tietyllä porukalla / Ristiriidat arkipäivää, mutta siellä ei järki määrää / kapinoidaan, purraan kättä ruokkivaa / edustetaan vastarintaa järjeselmän ehdoilla / mellakoidaan, sabotoidaan vastustetaan sitä voimaa / joka voisi saada aidon muutoksen aikaan / totaalinen tasa-arvo ideologian pohjana / ei kauas kanna, ei ihmisen luonto periksi anna
Täynnä poliittista julistusta sisältävä yhteisalbumi on RAC:n kontekstissa melko harvinainen ilmestys, varsinkin Suomessa. Yleensä RAC:ta ei leimaa vasemmistolaisille ominainen tiedostavuus, jossa yhteiskunnallisia ongelmia vyörytetään luettelonomaisesti kuulijoiden korville. Ajat ovat kuitenkin nykyään sellaiset, että piikikäs yhteiskuntakritiikki ei ole enää vasemmiston yksityisomaisuutta, varsinkin, kun monet fataalit ongelmat ovat hegemoniseen asemaan päässeiden vasemmistoliberaalien aiheuttamia.
Arvio: RL
