Musta Enemmistö: Valvokaamme! (Europa Erwache Productions, 2018)

Musiikkinäyte: "Sinä olit meissä".

Voidaanko vielä tänään tehdä musiikkia, jopa populaarimusiikkia, jossa nousisi pintaan syvien mytologisten kerrosten saattelema suomalainen atavismi? Koska muinaissuomalaisen hengen tavoittaminen on pelkän intuition varassa, emme voi täydellisellä varmuudella sanoa, että joku tietty musiikki edustaa kadotettua suomalaisuutta. Me voimme ainoastaan ”veren äänen” varassa vaistota kohdalle osuessaan jotain sellaista, joka kuuluu vain meille.

Popmusiikkia ja ripauksen psykedeelistä uusfolkkia keskenään naittava Musta Enemmistö tavoittaa toisella levyllään Valvokaamme! kalevalaisia tunnelmia, joita ei muualta maailmasta löydy. Yhtye loihtii puhtaan suomalaisen tunnelman pakottomasti, melkeinpä lakonisella tavalla. Juuri tässä on suomalaisuuden ikiaikainen ydin: ei tehdä itsestä turhaa numeroa, vaan annetaan tekojen puhua puolestaan. Kuten jo Kalevalassa tiedettiin, sanat eivät ole tyhjää helinää, vaan tekoja, joista sanoja myös vastaa. Tässä maassa ei ole koskaan siedetty tyhjänpuhujia, jonka vuoksi small talk on meille jo luontaisesti vastenmielistä. Mustan Enemmistön harvaan lausutut sanat painavat, välillä jopa musertavasti.

Seitsemän kappaleen Valvokaamme! on Mustan Enemmistön (ME) varsinainen ensimmäinen albumi, sillä ensimmäinen levy Apoliteia (2017) oli vain kolmen biisin näyte siitä mihin yhtye pystyy. Debyyttijulkaisulla kuului vielä jonkin verran vaikutteita mannermaisesta neofolkista, mutta uudella levyllä ME on jalostanut soundimaailmansa muottiin, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Vain välähdyksittäin se tuo fiilistasolla mieleen jo hajonneen Maa-yhtyeen.

Levyn äänimaisema on avara, joka on saatu aikaan lisäämällä siihen runsaasti kaiutusta, joskus jopa niin paljon, että laulu uppoaa sen alle. Ratkaisu on silti toimiva, koska näin runolliseen musiikkiin sopii hieman kumiseva soundi, jossa tavoitellaan utuista melankolisuutta. Tiettyä ryhtiä kappaleisiin tuovat puolestaan painokkaat piano-osuudet ja ajoittain pintaan ryöpsähtävä progesooloja viljelevä sähkökitara. 1970-luvun hämyt luultavasti pitäisivät tästä, vaikka ME edustaa kaikkea muuta kuin jälkilämmitettyä hippiunelmaa!

Edelliseen cd-levyyn verrattuna kepeä popmaisuus on entistä korostuneempaa, mutta se on vain pintaa, jonka alta nousee lähes välittömästi äänimaisema, jota kuulijan on yhdeltä istumalta vaikea hahmottaa. Kyse on siis ”vaikeasta” musiikista, koska se vaatii intensiivistä keskittymistä. Kuuntelemista ei helpota näennäisen yksinkertaiset mutta täynnä mytologista voimaa olevat monimerkitykselliset sanat. Niissä monissa muinainen suomalainen viisaus kohtaa traagisesti nykyajan, jossa elämän merkitykset on tuhottu. Silti joukko uskollisia, jota Musta Enemmistö katsoo edustavansa, uskoo veren olevan vettä sakeampaa, ja menneiden ja tulevien sukupolvien elävän elinvoimaisina meissä. Kappaleessa ”Uurteet” lauletaan:

Ja kun kerran virta väistyy meidät pintaan nostetaan. Tulevat sukupolvet voivat ihmetellä kättentöitämme.

Saamme tuntea vapauden tuulen ihollamme. Uudet säkeet pyhiin kirjoituksiin vielä painetaan.

Itseinhoon emme sorru enää täällä milloinkaan! Ja vaietkoon ne voimat, jotka tahtomme tielle käy!

Levyn päättävässä lähes seitsenminuuttisessa vimmaisessa esityksessä ”Hetken auringossa” liikutaan poikkeuksellisesti jo psykedeelisen rockin puolella. Onko tämä vihje tulevasta vai erikoinen bonus muutoin eteerisesti kaikuvalla levyllä? Loikkaus voi olla turha, sillä yhtyeen ”vakiintuneessa” soundissa on vielä paljon ammennettavaa.

Arvio: RL

Power Electronics Against Communism II (Vanguard Productions / Doomsday Elite / Europa Erwache Productions ‎/ Vinlandic Werwolf Distribution, 2018)

Kulttuurisodan puolella kommunismia ja sen moderneja muunnoksia kuten kulttuurimarxismia vastaan taistellaan muuallakin kuin RAC-punkissa ja äärimetallissa. Eräs merkittävimmistä oikeistoradikaalia voimaelektroniikkaa ja dark ambientia julkaisevista yhtiöstä on amerikkalainen Vanguard Productions, jonka neljä vuotta sitten alkanut julkaisutoiminta sisältää jo nyt kunnioitettavan kokoisen katalookin.

Pari vuotta sitten yhtiö julkaisi omilta poliittisilta artisteilta ja muutamilta vierailevilta nimiltä koostetun kokoelman Power Electronics Against Communism [PEAC]. Vain kasettina ilmestyneen kansainvälisen paketin tunnetuin nimi lienee Sturmführer, joka muistetaan parhaiten natsi-ambientin uranuurtajana. Muutoinkin kasetin ääniterrori on huomattavasti hillitympää kuin tämä aivan äskettäin ilmestyneen kakkososan, jonka julkaisuun on osallistunut kolme muuta lafkaa mukaan lukien suomalainen Europa Erwache Productions.

Debyyttikokoelman tapaan cd:nä julkaistu uusin PEAC ei sisällä pelkkää white power electronicsia ja noisea, vaan se on varsin kirjava kooste äänikollaaseilla leikittelevästä musiikista (Steel Law, Siege Elecroniscs) lähtien perinteisestä industrialista aina ambientiin (mm. Anthems Of Ancients). Whitehousesta sikiävää klassista voimaelektroniikkaa levyllä tarjoavat puolestaan sellaiset nimet kuin Comandancia, Sonnenrad, Hate Speech, Legión Arcángel, Totenrune ja Plantation.

Levyn kruunaa epäkorrektin pe:n pioneeri Streicher esityksellään ”Juda Verrecke (PEAC Mix)” ja tietenkin suomalaisen vihamelun ykkösnimi Straigth Arm Salute. Tällä kertaa Pohjolan miesten esitys ”Smash the Reds” ei ole äärimmilleen vietyä ääniagitaatiota, vaan sen voimaelektroniikka on lakonista, hillittyä ja toistossaan harkittua.

PEAC vol II on maukas kattaus uudesta kokeellisesta musiikista, jossa esiin tuodut poliittiset teemat ovat ääneen lausuttuina kuin iskuja päin liberaalidemokratian korruptoitunutta fasadia. Vaikka levyn kaikki esitykset eivät ole uusinta tavaraa kuten war ambientia takovan BloodSoilin teos ”Willpower”, on kyseessä silti verraton kokoelma viime aikojen radikaalia äänivirtaa.

Arvio: RL

Genocide Wolves: No Fucking Tolerance (Europa Erwache Productions, 2018)

Vuodesta 2014 alkanut kotimaisen RAC-skenen uusi tuleminen ei näytä uupumisen merkkejä. Jo nyt näyttää siltä, että vuodesta 2018 tulee julkaisujen määrässä mitattuna kaikkein kovin. Se kertoo yksinkertaisesti siitä, että nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa tällaiselle vastakulttuurimusiikille on tilausta.

Parin viime vuoden aikana Suomessa on julkaistu huomattavasti enemmän alan levyjä kuin 1990-luvun jälkipuolella, jota on pidetty liikkeen kulta-aikana. Tästä saadaan kiittää kotimaan bändeihin keskittyviä levy-yhtiöitä kuten Sakaramiinaa ja ykkösjulkaisijaksi noussutta Europa Erwache Productionsia, joka on pannut pelolle myös tämän tamperelaisjullien esikoisalbumin.

Genocide Wolvesin (GW) debyyttilevyn radikalismista kertoo se, että etelänaapurin painopaikka ei suostunut painamaan sen kansia. Vaikka uusi painopaikka järjestyi nopeasti, tämä viivästytti levyn julkaisua parisen viikkoa. No Fucking Tolerance onkin äkkiväärässä kansallissosialismissaan sen verran kova pala, että se synnyttää kieltämättä nikottelua monissa entisen neuvostomaan kansalaisissa. Mielenkiinnolla odotellaan minkälaista paskamyrskyä levy synnyttää Suomessa.

Sitä on odotettavissa, sillä No Fucking Tolerance menee poliittisessa radikalismissaan pitemmälle kuin yksikään muun Suomessa tehty alan julkaisu. Toki myös Dead Kommunistin levy on karski, mutta sen provokaatio on lähinnä keksisormen näyttämistä poliittiselle korrektiudelle amerikkalaisen hatecoren hengessä. Vaikka GW tuo yhtä lailla esiin sumeilemattoman epäkorrektin asenteensa, sen taustalla vaikuttaa vahva kansallissosialistinen aatemaailma. Kappaleiden ajankohtaiset teemat takaavat sen, että tuo aate on päivitetty vahvasti 2000-luvulle.

Levy pamahtaa ilmoille yhtyeen karulla ohjelmajulistuksella, jossa puolivillaiselle suvaitsevaisuudelle ei anneta mitään sijaa – No fucking tolerance! Kappaleessa korostuu yleisemmin levyn raaka ja paljas äänimaisema: instrumentit ja laulu erottuvat selvästi, pelkistetty kokonaissoundi on terävä kuin SS-tikari. Laulajan Tontsan armottomuutta uhkuva ääni on miksattu juuri sopivasti pintaan, jolloin yksikään julistettu sana ei jää epäselväksi. Kun tätä vakavahenkistä julistusta tukee sirkkelimäisen raa’asti soiva kitara, synnyttää se sellaisen fanaattisuuden auran, että se ei jätä kuulijaansa välinpitämättömäksi. 

Suomeksi ja englanniksi laulavan yhtyeen kymmenen kappaletta käsittävä sodanjulistus on kompakti kooste aiemmin julkaisuista biiseistä (”No fucking tolerance”, ”Glory Days of Aryan Race”, ”Kohti kultaista aamunkoittoa”, ”6 miljoonaa kyyneltä”) sekä ensi kertaa levytetyistä esityksistä. Uusista kappaleista varsinkin ”Patriootti” ja ”By any means necessary” vievät bändiä entistä metallisempaan suuntaan, vaikka taustalla vaikuttaa edelleen perinnetietoinen luupää-Oi. Levyn päättävä reipas yhteislaulu ”Puolesta Führerin” on RAC-muottiin sovitettu marssi, josta tullee melkoisella varmuudella keikkojen suosikkinumero.

On selvää, että tämä levy tulee jakamaan mielipiteitä myös aatteen sisällä, sillä joillekin yhtyeen karkea ja ajoittain brutaalin tönkösti etenevät biisit ovat yksinkertaisesti liikaa. Toisaalta levyn hienous on juuri sen mitään häpeämättömän tylyssä asenteessa, jossa ei mielistellä ketään, vaan julistetaan se mikä koetaan ja tiedetään oikeaksi. Ainakin allekirjoittaneelle GW:n ohjelmallinen suvaitsemattomuus on rehellisyydessään virkistävää, aikana, jolloin suvaitsevaisuuden kaapuun kätketään kaikkein suurin suvaitsemattomuus.

Arvio: RL

Korpisota: Läpi tulen ja jään (Europa Erwache Productions, 2018)

Monelle kotimaisen RAC:n seuraajalle Korpisota saattaa ole tuntematon nimi, vaikka se on tehnyt ennen tätä viimeisintä Läpi tulen ja jään -cd:tä jo kaksi julkaisua. Syy huomaamattomuuteen löytynee formaatista, sillä äänitteet Kunnian tie (2016) ja Todellisuus jonka kohtasit (2017) on julkaistu vain C-kasetteina. Tämä on sikäli harmi, koska bändin tarttuvimmat esitykset kuten ”Kun kaikki Romahtaa” ja ”Yhteys” löytyvät niistä. Tämä ei silti tarkoita sitä, että Korpisodan ensimmäinen cd-formaattina julkaistu levy olisi mitenkään huono. Varsinkin soundipuolella yhtyeen omintakeisen korutonta äänimaisemaa on saatu kirkastettua entisestään.

Leimallisinta Korpisodassa on läpitunkeva suomalainen melankolia, johon en ole tässä muodossa törmännyt missään muussa kotimaan RAC-bändissä. Ainoastaan Pylvanaisen hitaissa rockballadeissa on jotain samaa, mikä ei olekaan ihme, sillä Korpisodan musiikista vastaa kokonaisuudessa Pylviksen pääpiru Mika.

Hitaat, hädin tuskin keskitempolla etenevät metallin ja 77-punkin sävyttämät perusrockvedot soitetaan lähes aina mollissa, vaikka eräissä kappaleissa kuten ”Läpi tulen ja jään” liikutaan ainakin kertosäkeessä toivorikkaammassa tunnelmassa. Sieltä täältä pilkahtavista toivonsäteistä huolimatta Korpisodan musiikki ja kerronta on pessimismin ja alakulon läpilyömää.

Poliittisen rockin puolella yhtye möyrii harvinaislaatuisella tavalla suomalaisen kollektiivisen alitajunnan pimeimmissä lokeroissa. Osansa saavat jopa arvossa pidetyt länsimaiset aatteet ja kulttuuri, jotka ovat erottaneet meidät rajamaana ikivihollisesta Venäjästä. Kappaleessa ”Kaikki vaimenee” tuodaan esiin se, että myös läntinen imperialismi kehitysoptimismeineen on ollut kalevalaiselle kansalle tuhoisaa:

Uudet ajatukset, hyi helvetti entinen
selviytymisvietin korvannut tunne kylläinen
yhteisöt on rikottu aika yksin ahdistua
ei vuosituhantista totuutta hyvinvointi voi korvata.

Raada velkasi eteen, siinä on sun elämä
tasapäistetty kuolemanrattaiden pyörittäjä
rapistuu nyt rautatie pian sekin unta vaan
kulttuuri kuin harha, jota ei koskaan ollutkaan.

Toisin kuin Pylvanainen, Korpisota ei suo kuulijalleen tilkallistakaan keventävää huumoria, vaan uusin levy lyö tylysti päin näköä tarjoten alusta loppuun täyslaidallisen suomalaista poliittista inhorealismia. Vaikka biisit rullaavat, kertosäkeissä löytyy ja soitto kulkee, levyä on silti vaikea pitää ”viihdyttävänä” sanan nykyisessä latteassa merkityksessä. Vakavahenkisyys on levyllä niin läsnä, ettei sen tahdissa hääjuhlissa pahemmin pyörähdellä. Kolkosta yleisilmeestä huolimatta Korpisota ei suostu viettämään suomalaisuuden hautajaisia, joka tehdään selväksi cd:n nimikappaleen sisukkaassa kertosäkeessä:

Läpi tulen ja jään hän jatkaa eteenpäin
tehden maata paremmaksi kansalleen
helvetin syövereistä uuteen kirkkauteen
rakentaa hän kodin lapsilleen

Arvio: RL

Joni Kapina: Lopeta se ulina (C-kasetti, omakustanne, 2017)

Joni Kapina on Pylvanaisen laulajan Mikan akustinen sivuprojekti. Artistin musiikkityyliä voi pitää härmäläisenä versiona syvän Etelän outlaw-countrysta. Musiikillinen ja ennen kaikkea sanoituksellinen päävaikuttaja Johnny Rebel näkyy jo suomeksi väännetystä artistin nimestä.

Maamme musiikkielämässä Joni Kapina on ainutlaatuinen tapaus, jonka kulttisuosiota on lisännyt se, että esimerkiksi tätä kasettia on tehty vain pieni määrä ja sitä on myyty vain alan distroissa. Joni Kapinan virallinen cd Lauletaan Nekruista on ilmestynyt juuri äskettäin, joten myös suuri yleisö pääsee nauttimaan trubaduurimme hirtehisestä ilottelusta. Veriyhteys tulee tekemään myös tästä ennakkokuuntelun perusteella mitä hurteimmasta äänitteestä arvion.

Toissa vuonna studio-livenä äänitettyyn kahdeksan kappaleen nauhaan on mahtunut edesmenneen ”rasisti-countryn” suurnimen tuotannosta neljä käännösversiota. Muut hulvattomat vedot kuin ”Se on näin” ja ”Suvakki saapuu” ovat Joni Kapinan omaa tuotantoa, mutta ne eivät häviä piiruakaan amerikkalaisklassikoista tehdyille sovituksille.

Toisin kuin kansitiedot väittävät, myös ”Afrikka-laulu” on amerikkalaista alkuperää, vaikka nykyään sen tunnetuin esittäjä on saksalainen RAC-bändi Landser. Alun perin kappale tunnettiin nimellä ”Ship those Niggers back” (1964) ja esittäjän Odis Cochran & The 3 Bigotsin laulusta vastasi itse komentaja George Lincoln Rockwell!

Yksinkertaisessa countrypohjaisessa akustisessa musiikissa mielenkiinto pysyy yllä vain jos sanoitukset ovat nokkelia ja laulajalla on karismaa esittää ne. Joni Kapinalta nämä luontuvat mainiosti. Toisin kuin voisi olettaa, pääosassa ei ole N-sanan hokeminen vaan tilannekomiikkaa täynnä oleva tarinankerronta, joka pitää kuulijan otteessaan. Toki jotain pahaa aavistamatonta kaunosielua saattaa ottaa ensi kuulemalla korvaan tietyt karkeudet, etenkin N-sanan käyttö, mutta hänenkin on pian tunnustettava, että Joni Kapina osaa kertoa tarinoita vetävän humoristisesti.

Esitysten tabuista vapaata huumoria korostaa Joni Kapinan tyyli laulaa eleettömästi, tapa, joka tuo mieleen takavuosien kivikasvoisen koomikko Eemelin. Joni Kapinan lakonisen välinpitämätön esitystyyli pääsee oikeuksiinsa varsinkin livenä pubiympäristössä, jossa pokerinaamalla esitetyt roturealistiset rallit sytyttävät yleisön vaivatta hilpeään juhlatunnelmaan.

Puhdas huumorimusiikki on harvoin hauskaa ja yleensä siinä sorrutaan junttimaiseen navan alle menemiseen. Sen sijaan Joni Kapinan omintakeisessa härmä-countryssa huumori on osa yhteiskuntakritiikkiä, jossa käsitellään mm. muukalaisten vapaamatkustamista, etnomasokismia, etnopluralismia (”Afrikka-laulu”), Afrikan väestöräjähdystä, vähemmistöjen kiintiöpolitiikkaa ja toiseuden halaamista (”Suvakki saapuu”). Nämä ajankohtaiset, vielä pitkään läntistä kulttuuria vaivaavat teemat, tekevät Joni Kapinan mustan huumorin sävyttämästä musiikista vähintään yhtä kestävää kuin Irwinin protestilauluista.

Arvio: RL