RAC Summer vol. 3 Viro, Tarto 17.8.2024

Veljeskansamme Viron kulttuuriaktiivit ovat onnistuneet vakiinnuttamaan useammankin tapahtuman; Viron Itsenäisyyspäivän keikka Tallinnassa on ollut aina vuoden kohokohtia, ja tämän tapahtuman rinnalle alkaa vakiintua nyt kolmatta kertaa järjestetty RAC Summer Fest. Kaavana on yleensä ollut, että lauteille ovat nousseet Viron omat pojat PWA ja Revalers sekä joku isompi ulkomaalainen akti. Tämä kunniakas joukko on käsittänyt sellaisia nimiä kuin Heiliger Krieg, Blue Eyed Devils ja Lunikoff, ja tänä vuonna joukkoon lisättäisiin italialainen HC/punkbändi Bronson. Tuo Casapound-järjestön lippulaivabändi alkaa jo julkaisujen ammattitaidolla ja suosiollaan kilpailla isompien bändien kanssa, ja sen esiintyminen näin lähellä Suomea oli sellainen ”kerran elämässä” kokemus että oli pakko pakata matkarinkka ja lähteä tienpäälle, lahden ylitse kohti Viroa.

Perjantai

Matkamme alkoi jo edeltävänä perjantaina Länsiterminaalista. Laiva ei ollut kovinkaan täynnä, joten siirtymiset kävivät hyvin vikkelään. Aamukahvit ja aamupala laivalla, ja taxfreesta matkaevästä. Tuumasimme että Strohi aidossa ”alpenjägaren, gegen bolsevismus” hengessä voisi olla ihan pätevää sotajuomaa tälle matkalla. 

Laiva saapui Tallinnaan hieman aikataulusta edellä, joten mikään kiire meillä ei ollut kun suuntasimme terminaalista kohti moottoritietä. Oli ihan miellyttävä nähdä miten maan historiaa huokuva miljöö vaihtui toisesta toiseen; Tallinnan neuvosto-ajan betonikuutiot, vanhan kaupungin komeat talot ja muistomerkit ja modernin länsimaalaiset toimistorakennukset ja kauppakeskukset vaihtuivat pikkuhiljaa idylliseen maalaisseutuun, jota dominoi pitkät viljapellot, tuulimyllyt, lehtipuumetsät ja talot, joista vanhimmat olivat varmaan jo Viron vapaussodan ajoilta peräisin. Lisäksi tuntui, että joka pitäjässä oli tien varressa vähintään yksi muistomerkki joko vapaussodan tai II maailmansodan sanakareille. Kokonaisuutena koko maaseutu henki kansallista identiteettiä ja idylliä.

Majapaikkamme oli myös tällainen peruskorjattu mukava pikku maalaistalo aivan Tarton keskustan kupeessa. Tavarat sisälle, nopeat suihku ja casualit päälle ja sitten suuntasimme kohti kaupungin keskustaa. Meille oltiin neuvottu, että mitään ei kannata ostaa ennen kuin saapuu maan eteläiseen osaan, sillä pohjoisessa ja Tallinnassa hintataso alkaa olla jo samaa luokkaa Suomen kanssa, mutta etelässä selvisi edelleen hyvin huokeasti. Löysimme illallispaikan Tarton Ruutikellarista. Kyseinen ruutikellari oli rakennut jo 1767 Tarton keskustan piispanlinnan asevarastoksi, ja nyt muun linnan ollessa raunioina tilassa toimi nyt varsin tunnelmallinen ravintola. Ruokailun ohessa saimme myös nauttia virolaisesta kansanmusiikista, sillä ravintolassa esiintyi nelihenkinen folk-yhtye. Seuraamme lyöttäytyi myös pari vanhempaa suomalaista herrasmiestä, jotka kertoivat olevansa matkalla Valkaan ja siellä järjestettäville militariamessuille.

Ruokailun jälkeen päätimme sitten jatkaa iltaa ja päädyimme usean eri mutkan kautta paikalliseen yökerhoon, jossa toimi DJ:nä ainoa kaupungissa tapaamamme musta mies. DJ laittoikin heti illan ensimmäisenä kappaleena soimaan Gigi D’Agostion ”L’amour Toujours” kappaleen, joka on saanut kuluvana kesänä virallisen ”White boy summer song” aseman saksalaisen nuorison omaksuttua laulu uusilla sanoituksilla ulkomaalaisvastaisen vastarinnan tunnuslauluksi. Seurueemme yhtyikin lauluun näillä saksalaisilla sanoilla, ja sen jälkeen tuumasimme että suoritamme pienmuitoisen invaasion DJ-pöydälle ja ehdotimme DJ:lle että hän voisi pitää pienen kahvitauon. DJ tuumaili että se sopii, ja sen jälkeen yökerhossa raikasikin Popeda seuraavat puoli tuntia. Pian paikan henkilökunta tulikin kohteliaasti ilmoittamaan meille että ”vaikka te nyt kannatte rahaa kassaan aika hyvin, alkaa muu jengi lähteä kun tuo paska soi. Joten kiitos ja painukaa vittuun täältä.” Manserockin ylivoimaisuus ei siis purrut virolaisnuorisoon.

Vielä ennen paluuta majapaikalle oli meillä yksi tehtävä suoritettavana: Tartossa oli samana viikonloppuna ”Tarto Pride” tapahtuma, joka ilmeisesti oli yhtä kuin kaksi sateenkaarilippua kaupungintalon edessä. Liput olivat olleet sen verran matalalla että niistä sai kiinni ja olimmekin päättäeneet että ennen paluuta majapaikkaan ne lähtevät meidän mukaamme, jotta ne voidaan sitten vaikka seuraavan päivän festeillä polttaa lavalla tai jotain. Noh, me myöhästyimme sillä tässä vaiheessa iltaa liput oli jo reivitty alas ja ne lojuivat tankoineen palasina kaupungintalon portailla. Nuorisossa on siis vielä toivoa.

Lauantai

Lauantai käynnistyikin sitten ihan hyvissä merkeissä. Kahvin ja paikallisen ruuan ryydittäminä saimmekin sitten päivän alkamaan ja tuumailimme että koska aikataulussa ei ole mitään ennen iltaa, voisimme ehkä ajaa Valkaan niille miltariamessuille joista eilen kuulimme Ruutikellarilla. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja tunnin ajomatka aina etelärajalle asti. 

Valkahan on erittäin mielenkiintoinen kaupunki; puolet siitä on Viron puolella, puolet Latvian rajalinjan kulkiessa kaupungin läpi. Viron puoli tuntui olevan jonkinlainen Virolaisen kansallismielisyyden kotityyssija. Jokainen katu oli nimetty jonkin sotasankarin ym. mukaan. Messut järjestettiin Valkan sotamuseossa, joka sijaitsi vapaussodan sankarin, luutnantti Julius Kuparjanovin mukaan nimetyllä kadulla. Lisäksi kaupungista löytyivät mm. Pajun taistelun massiivinen linnakemainen muistomerkki sekä Viron Vapaussotaan osallistuneista suomalaisista vapaaehtoisista kootun Pohjan Pojat -osaston muistolaatta. Pohjan Poikia johti eversti Hans Kalm, joka myöhemmin tultiin tuntemaan kansallissosialistisena aktivistina sekä homeopaattisen lääketieteen edelläkävijänä.

Kaupungilla näkyi myös liikkumassa paljon nuoria miehiä yllään virolaisten SS-vapaahtoisten tunnuksilla varustettuja univormuja. Syy tähän selvisi museolla; messujen ohjelmaan kuuluisi myös virolaisten SS-miesten perinneyhdistyksen järjestämä paraati kaupungin halki. Messujen portilla oli jaosso ohjelma-aikatauluja, joihin oli myös painatettu teksti, että kaikenlainen III Valtakunnan ja Neuvostoliiton tunnusten esillä pitäminen ei ole messuilla suvaittavaa. Tämä ei tosin menoa haitannut, sillä monella kojulla löytyi uutta ja vanhaa hakaristitavara, joiden vieressä oli kyltti ”ei valokuvia”. Neuvostotavaraakin löytyi; eräällä kojulla oli kaupan Leninin ja Stalinin rintakuvia, joista oltiin lohkottu palasia ja joita oltiin sotkettu punaisella maalilla. ”Autenttisia reliikkejä Laulavan vallankumouksen ajoilta”, kuvasi myyjä. 

Tavaraa oli kaupan laidasta laitaan; kirjoja, elokuvia, levyjä, taktisia sotilasvarusteita, terä-aseita ja veneiden perämoottoreita. Lisäksi museo itsessään oli hyvin mielenkiintoinen paikka ja harmittelimme, että meillä ei ollut enempää aikaa tutustua siihen. Tämän kesän teemanäyttelynä oli 80-vuotta sitten eli vuonna 1944 käyty Sinimäen taistelu, jossa virolainen SS-osasto oli kunnostautunut urheudellaan ja saanut ratkaisevan torjuntavoiton muutoin kaaottisessa tilanteessa, samaan tapaan kuin suomalaiset olivat saaneet torjuntavoiton Tali-Ihantalassa samoihin aikoihin. Museon takapihalla oli rakennettu tunneli, jonka seinille ripustettujen kuvien, karttojen ja videonäyttöjen kautta pääsi seuraamaan taistelun etenemistä vaihe vaiheelta. 

Muutaman tunnin alueella pyörittyämme alettiinkin messualuetta sulkea. Jäimme hetkeksi odottamaan paraatia, mutta ilmeisesti sen reitti ei kulkenutkaan museon ohitse. Ohjelmaesitteen mukaan messuilla olisi vielä paraatin jälkeen ollut ohjelmassa mahdollisuus ajeluun panssarivaunulla sekä jatkokeikka paikallisella klubilla, jossa esiintyisivät kansallismusiikkia soittava trubaduuri sekä metalliyhtye Metsätöll. Mutta kello alkoi olla jo paljon ja meillä oli suunta kohti illan päätapahtumaa.

RAC Summer järjestettiin jo kolmatta kertaa samassa paikassa, ja voi pojat ja tytöt että se oli hieno paikka. Iso lomakylä keskellä kauneinta maaseutua tarjosi esiintymislavoineen, ammattilaismaisina backlineineen ja ravintoloineen erinomaisen hyvät puitteet. Paikalla olikin paljon väkeä, myös muita tuttuja Suomesta oli saapunut paikalle. Myöskin merch-myyntiä löytyi ihan kiitettävästi jokaiselta esiintyvältä bändiltä, vaikka ihan samaan yltäkylläisyyteen ei päästy mihin Suomessa (kiitos D88:n) on totuttu. Tapahtuman mediapuolta oli taltioimassa vastaperustettu Intolerant Art -taidekollektiivin kuvausryhmä, joka pyrkii saattamaan yhteen kuvaus -ja media-alan osaajia kansallismielisistä piireistä.

Illan aloitti yllätysesiintyjä, joksi olimme ehtineet jo arvella vaikka mitä saksalaista tai englantilaista yhtyettä. Noh, ei ihan, vaan lavalle nousivat tutut miehet, Resist Suomesta. Syy yllätysesiintyjän asemaan oli lyhyt varoaika yhdistettynä skenen sisäiseen hassuttelun traditioon, ja pitää täsmentää että mikään pettymys bändi ei ollut. Yhtyeen muusikot ovat ammattilaisia ja soitto ja esiintyminen kulkivat kuin luotijuna. Setin avasi Nordic Thunderin Back to Valhalla klassikko, joka sai välittömästi yleisössä vanhemman skinhead-osaston pittaamaan ja stomppaamaan lavan eteen. Klassikot seurasivat toistaan; Skrewdriverilta kuultiin sellaiset klassikot kuten Justice, Hail the New Dawn sekä hieman vähemmän tunnettu I Know What I Want. Mistreatilta kuultiin Fuck the Drugs, lisäksi bändi omisti paikalle tulleille maanmiehilleen Heroes-yhtyeen kappaleen Heroes in the Snow. Tätä kappaletta ei ole juurikaan kuultu livenä sitten göteborgilaisen Heroesin keikkojen vuosituhannen vaihteessa, joten se saikin yleisöltä hyväksyvän vastaanoton. Fortressin tuotannosta kuultiin taattuja hittejä kuten I Hate Commie Scum ja Victory or Valhalla. Ensin mainittu kappale ajoittui noin setin puoleen väliin ja sen sekä sitä seuranneen toisen Nordic Thunder  kappaleen, We’ll Overcome, aikana alkoi nuorempi polvi Active Club Estonian nuorten muskelimiesten johdolla ottaa omaa jalansijaa pitissä, yhtyeen jäsenten myhäillessä tyytyväisinä. Settiin kuului myös Definite Hate -yhtyeen kappale Back Against the Wall, jota ennen Resistin laulaja piti pienen puheen jossa muistettiin yhtyeen alkuvuodesta autokolarissa menehtynyttä laulajaa Andya.

Harvinaisempaa herkkua saatiin Kommando Skins lainan Fuck You All kappaleen myötä. Setin päättänyt Rahowan Ode to the Dying Peopplen aikaan lavan edusta oli aivan tupaten täyttä väkeä ja harras yhteislaulu raikasi. Keikan jälkeen tuli vaihdettua bändin jäsenien kanssa kuulumisia, joista selvisi että Resist on kasvamassa omaksi itsenäiseksi bändikseen ja julkaisemassa omaakin materiaalia lähiaikoina. Tämä oli erittäin mieluisa uutinen, sillä vaikka Resist on tehnyt hyvää työtä pitäen liikkeen klassikkokappaleet elossa myös elävän musiikin tapahtumissa, voi tältä kokoonpanolta odottaa myös priimaa oman tuotannon suhteen.

Seuraavaksi lavalle nousi Revalers, joka on varmaan yksi aktiivisimmin kiertäviä kansallismielisiä bändejä tämän ollessa heille jo kuudes keikka kuluvan vuoden aikana. Yhtye on ollut vakiovieras myös Suomessa, viimeksi WBS festivaaleilla, mutta nyt uutta näkökulmaa tarjoili se, että päästiin todistamaan yhtyettä sen kotiyleisön edessä. Ja voi veljet, että yhtye otti kaiken ilon irti. Bändin otteissa huokui ammattitaitoisuus, ja erityisesti laulaja Casp oli varsinainen show-mies, joka viihdytti yleisöä ilmeisen humoristisilla välispiikellä, joista osa meni allekirjoittaneelta puutteellisen kielitaidon takia ohitse. Kotiyleisö otti kuitenkin heitot nauraen vastaan. Yhtyeen settilista oli hyvinkin tuttu monilta Suomen keikoilta, mutta tunnelma oli kieltämättä erilainen; Revelers ei ollut nyt vieras vaan isäntä talossa ja otteet olivat sen mukaiset. Hittejä tuli jokaiselta levyltä tasaisesti; Street Politicians, Hunt the Red ja See Maa Jääb Meille edustivat alkupään tuotantoa, uudempia levyjä taas sellaiset kuin Truth Will Prevail, Come Out to Play, Guard Your Nation, Liar, WLM ja Legion. Lainakappaleitakin kuultin: Mistreatin Not Welcome ja Skrewdriverin Europe Awake, jota tulkitsemaan lavalle nousi myös Resistin laulaja. Mutta kovimman vaikutuksen sai aikaan kappale Revals Skins, joka sai yleisön täysin sekaisin. 

Mutta ilta oli vasta puolessa välissä ja nyt lauteet otti haltuunsa pioneeribändin PWA ja yhtyeen vakio-avausbiisi Marching On! kajahti ilmoille. Laulaja Jaanus täytti vastikään 50 vuotta, mutta eipä se näytä miestä hidastaneen vaan meno oli hurjempaa kuin koskaan. Ja samoin kuin Revelers, oli PWA nyt kotiyleisönsä edessä. Yhtye on jo jonkin aikaa pitänyt kitara-basso-rummut trion lisäksi kokoonpanossaan läskibassoa, joka kieltämättä on muuttanut livemenoa hieman rockabillymaiseen suuntaan. Kappeleet olivat hittiä hitin perään; Resist the System, Riot Girl, suomalaisille perinteiseen tapaan omistettu Brothernations, Skinheads are Back in Town, Never Surrender, Death Before Dishonour, Final Resistance ja Communist Crimes. Kappalekavalkaadi vain nosti yleisön energiatasoja ja lopulta Out of Order – Game Over kappaleen aikana räjähti ja yleisö oli yhtä massiivista pittiä koko lavan edustan matkalta. Yhtyeestä näki, että kymmenen yhdessä soitettua vuotta on tehnyt tehtävänsä ja yhteissoitto oli jämäkkää vaikka yhtye miten riehui lavalla. Jaanuksen ohella basisti Martin oli kuin paraskin Agnus Young pyörien välillä selällään lavalla mutta soitto ei katkennut hetkeksikään. Viimeisenä kappaleena odotin hieman Cock Sparrer lainaa England Belongs to Me, joka PWA:lta on yleensä totuttu kuulemaan viimeisenä. Covereita ei tällä kertaa tullut. Setin päätti ensimmäisen levyn nimikkokappale It’s Time to Awake, joka läskibassottelu-rockabillyn kourissa kuulosti aivan eri kappaleelta kuin levyllä, eikä siis mitenkään huonolla tavalla. Lemmy Kilmister sanoi aikoinaan, että ”jos mietit olevasi liian vanha rokkaamaan, silloin todennäköisesti olet.” PWA:n tapauksessa ei ole hätää, sillä yhtye elää ehdottmasti parasta aikaansa.

Sitten olikin vuorossa minkä takia paikalle oltiin tultu: Bronson. Kyseessä on italialaisen Casapound-järjestön lippulaivabändi, ja eräs myös festeillä ollut pitkän linjan suomalais-aktivisti mainitsi, että Italiassa ei poliittisesti aktiivisella bändillä ole minkäänlaista paikkaa auringossa, ellei laulujen sanat konkretisoidu teoissa ja bändin jäsenet ole militanteja aktivisteja jotka elävät ja kuolevat mustan lipun alla, musta sydän rinnassaan. Bronsonissa kieltämättä kulminoituu fasismin peruspilarit: Nuoruus, uhmakkuus, kapinallisuus ja tyylikkyys. Bändin jäsenet ovat casualeissa merkkivaatteissaan kuin ns. ”toksista maskulinisuutta” huokuvien miesten kuvastojen sivuilta, ja yhtyeen musiikkivideoissa ja sosiaalisen median päivityksissä huokuu se, että he elävät ja hengittävät fasismia, jossa yhdistyy katujen säännöt, kurinalaisuus ja uskollisuus, sekä uhmakas halu hauskanpitoon.

Yhtye starttasikin settinsä energisesti Brucia-levyn ensimmäisellä Quelli come noi (People Like Us) kappaleella ja yleisö oli heti liekeissä. Hitit seurasivat toistaan; La Nostra Storia, Black Flag, Per Sempre Qua, Fuck UE, Defend, Rispetta La Bandiera. Pieneistä teknisistä ongelmista huolimatta yhtye oli kuin Arditi-kommandot vyöryttämässä vihollisen asemia ja energialataus oli aivan uskomaton. Tosin olin huomioivani, että uusimmalta Live Fast Die Hard levyltä ei tullut ainuttakaan kappaletta, mutta tämä voi olla  myös omaa keskittymiskyvynpuutetta kun kohtuu kovassa euforiassa pyörimään pitin mukana. Kovimman vastaanoton saivat jo heti keikan alussa huudetut ”Sei solo tu” ja ”Spirito de Roma”. Yhtye selkeästi piti siitä kun yhtye antoi viimeisetkin voiman rippeensä lavan edessä pitatessa ja stompatessa. Tässä vaiheessa oli myös pimeys laskeutunut ja aluetta valaisivat suuret tulet lava-alueen reunoilla. Viimeisenä varsinaisena kappaleena kuultiin Agnostic Front laina Gotta Go, jonka aikana yhtyeen laulajakitaristi heivasi soittimensa syrjään ja keskittyi vain lauluhin ja suorittikin sukelluksen lavalta yleisön sekaan kappaleen loppuvaiheessa. Yleisö ei kuitenkaan saanut tarpeekseen vaan huusi yhtyeen uudelleen lavalle, ja encorena kuultiinkin ensimmäisen levyn kappale Strada Situazione. Yleisö kiitti ja kumarsi, roomalainen henki elää ja musta sydän lyö Euroopan rinnassa.

Kävimme vielä syömässä iltapalat sekä juomassa yömyssyt baarissa, samalla vaihdettiin vielä uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa kuulumiset, jonka jälkeen suuntasimme kohti majapaikkaa. Vielä viimeisen fasistisen vaihdikkaan vaaratilanteen saimme kun hyppäsimme taksin kyytiin. Kuljettajamme oli täydellinen Kalervo Kummolan kaksoisolento, joka ilmeisesti oli paikallinen rallilegenda; mies painoi sanaakaan sanomatta kaasun pohjaan ja etenimme koko muutaman kilometrin metsätaipaleen rallivaihde päällä, ja sama hönkä jatkui sitten päätiellä, jossa Kale teki muutamat ohitukset, joista Steve McQueen olisi kateellinen. Kuski kuitenkin hoiti meidät ehjänä perille ja ennätysajassa, joten hän oli tippinsä ansainnut.

Kaikkiaan kiitos virolaisille aktivisteille upeasta tapahtumasta. Ja maana ylipäätään Viro on äärimmäisen mielenkiintoinen, jonne tekisi tutkimusmatkan ihan mielellään ilman mitään erillistä tapahtumaa. Niille, joita myös kiinnostaisi tulevaisuudessa lähteä näille reissuille mukaan, mainittakoon, että allekirjoittaneella on kulunut joihinkin kotimaan keikkatapahtumiin enemmään rahaa ja aikaa kuin tällä reissulla. Viroon pääsee laivalla kahdessa tunnissa, ja kun hieman suunnittelee ja varautuu on siellä liikkuminen ja majoittuminen erittäin helppoa ja halpaa. Helmikuun itsenäisyyspäivää odotellessa.

Teksti: PK
Kuvat: Intolerant Art

Paul London: I Am Skinhead (Paul London, 2024)

Jo 1990-luvun lopulla kansallisradikaalin skinhead-liikkeen jättänyt Paul Burnley tunnetaan parhaita No Remorse -yhtyeen keulamiehenä 1986-1996. Hän lauloi ja teki lyriikoita myös bändeissä Public Enemy, Paul Burnley & The 4th Reich, Strombringer, Kindred Spirit ja No Fear. Burnleyn ideologisesti inspiroituneet sanoitukset olivat teräviä ja lyyrisesti taidokkaita. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, sillä taiteellisuus tulee luultavasti hänen isänperintönään. Paulin isä kun oli palkittu ja tunnettu skotlantilainen taidemaalari John Bellany (1942-2013). 

Aktiivina muusikkona toimiessaan Paul ei käyttänyt omaa nimeään Tristan Bellany, vaan otti taiteilijanimekseen Paul Burnley ja myöhemmin kirjailijanimekseen Paul London. Hänen ensimmäinen kirjallinen teoksensa oli Skrewdriverin laulajan kattava elämänkerta Nazi Rock Star: Ian Stuart - Skrewdriver Biography (Midgård, 2002). Pitkän hiljaiselon jälkeen häneltä ilmestyi tänä kesänä toinen teos, retrospektiivinen runokirja I am skinhead – The Iconoclast Poetry of Paul London.

Londonin omaelämänkerrallinen runokirja käsittää karkeasti ottaen ajanjakson 1981-1985, jolloin hän ei ollut vielä aktiivisesti mukana bändikuvioissa, vaikka tuolloin jo treenasikin. Hän ehtii kuitenkin mahduttaa kirjaan alkuaikojen haparoivaa bänditoimintaa runossaan ”Loud, Proud and Punk”. Esipuheessaan London katsoo teoksensa olevan runollinen dokumentti 1980-luvun ensimmäisen puoliskon lontoolaisesta ajankuvasta ja liikkeestä, jonka historiaa on pyritty poliittisin tarkoitusperin kirjoittamaan viime vuosina uusiksi. Vaikka vuodet ovat vierineet, London ei tingi esipuheessaan omasta skinheadin määritelmästään:

Skinhead oli äärimmäinen epäsovinnainen nuorisokultti ja Lontoo oli kaikkeen skinhead-tyyliin liittyvän keskus. Emme halunneet olla pidettyjä, emmekä todellakaan välittäneet siitä, mitä ihmiset ajattelivat meistä. Se oli keskisormen näyttöä yhteiskunnalle, nihilististä saapastelua ja tunnetta tiiviistä perheyhteydestä. Olimme ulkopuolisia ja pukeuduimme sen mukaisesti. Sääntömme numero yksi - älä pyydä anteeksi keneltäkään.

Joidenkin erillisten ilmiöiden ja asioiden (”This is Carnaby”, ”Joe Hawkins”, ”Skinheads for Breakfast”) kuvaamista lukuunottamatta ajallisesti etenevät runot muodostavat kehityskertomuksen nuoren pojan kasvamisesta mieheksi, maailmaan, jonka muutos näyttää olleen vielä nopeampaa kuin kertojan. Kaiken polttopisteessä on kuitenkin skinhead-liikkeen sisäinen turbulenssi. Vielä vuonna 1981 London kuunteli Two-tone ska:ta kunnes Skrewdriverin paluukeikka 100 Clubilla lokakuussa 1982 muutti kaiken. Tosin jo sitä ennen kirjoittaja oli nähnyt The Last Resortin ja Combat 84:n keikan, jota hän muistelee nostalgisella lämmöllä runossaan ”Merry Skinhead Christmas  ’81” (klikkaa alla olevaa kuvaa suuremmaksi).

Skinhead-kultista ja musiikkifaniudesta kertovat sikermät ovat useimmiten iskevää ja ytimekästä katurunoutta, mutta ensirakkaudesta (”Mortlake Skingirl”) ja  ahdistavia kotioloja ja isän alkoholismia purkava ”Thrown to the dogs” ovat jo huomattavasti monisäikeisempää kerrontaa. Jos näitä henkilökohtaisia tilityksiä pääsisi lukemaan järjestelmälle uskollinen sosiaalipsykologi, hän  varmasti uskoisi tietävänsä jäännöksettömästi mistä tämä rasistinen nuorisokultti sikiää: lohduttomista tornitaloslummeista, ankeista kotioloista ja ”maskuliinisuuden kriisistä”. Londonin itserefleksiivinen kerronta ei tietenkään osta tätä punaisen yliopiston tarinaa, vaan hän näkee skinhead-ilmiön uhmakkaana mutta silti täysin rationaalisena protestina aikalaishulluutta vastaan. Siksi on harhaanjohtavaa puhua skinheadeista osoituksena traditionaalisen työväenluokan kriisistä, tilanteessa, jossa vihamieliset voimat ovat Julius Evolan tarkoittamassa mielessä valuttamassa koko läntistä sivilisaatiota viemäriin!

1980-luvun alussa skinheadit Englannissa ja sittemmin manner-Euroopassa olivat ensimmäinen spontaanisti syntynyt ja levinnyt nuorisoliike, joka reagoi näkyvästi sivilisaatiomme suurinta uhkaa vastaan. Poliittisen eliitin kansalta lupaa kysymättä maahan päästämät rotumuukalaiset ovat tietenkin vain oire länsimaiden syvemmästä kriisistä, josta kertoo jo se, että valtaosa kansasta reagoi maahanmuuttoinvaasioon täysin välinpitämättömästi ja osa suorastaan tuki sitä. Konservatiivipoliitikko Enoch Powellin vuoden 1968 Rivers of Blood -puhe kaikui vielä kuuroille korville, kunnes National Front alkoi saada vihdoin kannatusta 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin värillisten valkoisiin kohdistama väkivalta yltyi Lontoon ja Birminghamin kaltaisissa suurkaupungeissa epidemiaksi. Koska skinheadit olivat ainoa yhtenäinen nuorisoliike, joka otti pelottomina rotumuukalaisten väkivaltaisen haasteen vastaan, joutui se kantamaan myös raskaimman taakan petoksellisen hallinnon politiikasta. Tuli kuolonuhreja, joista media vaikeni täysin. Näistä tapauksista London kertoo runoissaan ”The wrong tracks” ja ”Sheffield”.

Uuskolonialististen miehittäjien lisäksi nahkapäät kokivat jatkuvaa vainoa poliisin taholta. Itse asiassa väkisin kyhätyn monikulttuurisen järjestelmän nyrkiksi ryhtynyttä poliisia vihattiin enemmän kuin tuolloin vielä ”omilla” alueillaan viihtyneitä pakistanilaisia ja mustia. Londonin ensimmäisestä pidätyksestä kertova ”Sitting in a cell” kuvaa sitä kuinka poliisit saattoivat viedä nahkapään putkaan pelkän pukeutumistyylinsä vuoksi. Runossa vielä tuskallisempaa kuin istuminen alaikäisenä kusilammikon täyttämässä rotankolossa oli äidin kutsuminen poliisiasemalle. Isä oli tapahtuneesta niin raivoissaan, että Paul sekä isoveli John (sittemmin Skrewdriverin rumpali) olivat lähes pakotettuja jättämään skinhead-liikkeen. Näin ei onneksi kuitenkaan käynyt. 

Näin jälkikäteen mieltä ylentävintä luettavaa on se, millä innolla London kavereineen radikalisoitui Skrewdriverin innoittamana. Oi!-liikkeen vanavedessä syntynyt RAC mursi vihdoin vuoden 1945 jälkeen länsimaisessa musiikissa vallinneen tabun. Vaikka alan yhtyeitä syntyi kuin sieniä sateella, Skrewdriverin pioneeri-asema ja Ian Stuartin auktoriteetti tekivät kaikkein lähtemättömimmän vaikutuksen tuon ajan katusotureihin. Tämä käy selvimmin ilmi runossa ”Three  minute war cries”.

Toisin kuin monet muut tuon ajan politisoituneet skinheadit, London kannatti kaverinsa Eddie Stamptonin (When the storm breaks -kirjan toinen kirjoittaja) vaikutuksesta maahanmuuttovastaisen National Frontin sijaan avoimen kansallissosialistista British Movementia (BM). Kun No Remorse julkaisi ensimmäinen albuminsa This Time the World (1988), BM oli ehtinyt olla kuopattuna jo neljä vuotta, mutta itse aate ei Paulilta ollut levyltä kadonnut. Levyn ideologinen varmuus ei tullut tyhjästä, vaan sen taustalla oli Londonin 1980-luvun alkupuolen BM-aktivismi. Runossaan ”Discipline” hän kuvaa ideologista heräämistään ja katuaktivismiaan monipuolisesti eräänlaisen poliittisen sotilaan näkökulmasta.

Mikään ei kestä kuitenkaan ikuisesti ja kirjan kymmenen viimeistä runoa ovatkin hyppy 2020-luvulle ja lopullisten jäähyväisten jättöä liikkeelle, jonka henkiset jälkijäristykset vaikuttavat kirjoittajassa silti edelleen. Edes aatteellinen puoli ei säästy kritiikiltä runossa ”Name droppers”, jossa hän kavahtaa pelkäksi vihaksi taantunutta maailmankuvaa. Hate not Hope -järjestön kellokkaiden on silti turha avata samppanjapullojaan, sillä heti seuraavassa runossaan ”I know what I see” hän kuitenkin tunnustaa ”monimuotoisuuteen” perustuvan yhteiskunnan synnyttämän kaaoksen ja väkivallan. Kerran silmänsä avannut ei voi koskaan unohtaa näkemäänsä, vaikka valehtelisi mitä tahansa muille sosiaalisen hyväksynnän toivossa. 

Runoissa ”Don’t haunt your past” ja ”I am Not Skinhead” kirjoittaja hyväksyy menneisyytensä, mutta ei halua silti vaipua nostalgian tuudittamaan harhaan. London haluaa tunnustuksellisella teoksellaan päästää itsensä irti menneisyydestä samaan tapaan kun Alexandre Affelan massiivisessa skinhead-musiikkihistoriikissaan Skinhead Rock’n’Roll Damned Ones! Vol 1 & 2. Pieni runokirja muistuttaa Affelanin puhelinluetteloa myös harvinaisella kuva-aarteistollaan ja ajan kuvan dokumentoinnillaan. Oman pikantin lisän runojen väliin tuovat kirjatut top 10 listat kulloisenkin ajanjakson kovimmista alan biiseistä. 

Runokirjalle ominaisesta vähäisestä sivumäärästä huolimatta  I am skinhead on tiiviisti pakattu dokumentti ajasta, jolloin alkuperäisen kantaväestön identiteetin suojelu eli vielä marginaalissa. Nyt monikulttuurin ongelmat ovat maahantunkeutujien määrän kasvettua jo niin valtaisat, että viime aikoina aivan tavallisetkin kansalaiset ovat vyöryneet Englannin kaduille osoittamaan mieltään. Neljä vuosikymmentä Londonin kuvaamaan ajanjakson jälkeen tähän yhteyteen sopii vähemmän runollisesti vanhan katuaktiivin huudahdus: We told you so!

Arvio: RL