torstai 28. syyskuuta 2017

RAHOWA: Ueberfolk (Rage Records / Nordic Diffusion, 2017)

1990-luvun wp/RAC-genressä kanadalainen Rahowa eli Racial Holy War oli monelle se merkittävin bändi, koska yhtye toi rotutietoiseen rockiin täysin uusia sävyjä ja lisäsi siihen samalla filosofista syvyyttä. Myös bändin johtohahmo George Burdin alias George Eric Hawthornen Resistance-lehdellä oli suuri ideologisesti kasvattava rooli nuorten skinheadien ja rotuaktivistien keskuudessa, sillä julkaisu nosti keskusteluun monia kysymyksiä ja ajattelijoita, joita ei juurikaan huomioitu esimerkiksi yksioikoisen sotaisassa Blood & Honour -lehdessä ja liikkeessä.
Tietysti tämä myös ärsytti vanhan koulukunnan rotuaktivisteja, jotka pitivät Burdin projekteja vain älyllisenä snobbailuna ja oman egon nostamisena. Saamastaan kritiikistä huolimatta Rahowan kohuttu toinen albumi Cult Of The Holy War (1995) sai enimmäkseen kiitosta ja avasi polkuja muihin musiikillisiin vaihtoehtoliikkeisiin, joissa valkoinen identiteetti oli jo alkanut orastaa. Viimeistään 2000-luvun alun jälkeen tämä lähentyminen on puhjennut täyteen kukkaansa black metallissa ja neofolkissa, vaikka Rahowa olikin jo lopettanut toimintansa ja Burdi irtisanoutunut poliittisen vankilatuomionsa jälkeen ”valkoisen vallan” liikkeestä.
Melko täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten kuolleeksi ja kuopatuksi julistettu Rahowa yllätti tämän kesän alussa, kun ”yhtyeeltä” julkaistiin jo 1990-luvun jälkipuoliskolla työn alla ollut neofolk-albumi Uebervolk. Käytännössä kyse on Burdin soolojulkaisusta, jonka työstämisessä ei ole ollut mukana muita alkuperäisjäseniä.
Kappaleiden tie valmiiksi levyksi tapahtui melkoisten mutkien kautta, sillä viime vuosituhannen puolella sävelletyt kappaleet päätettiin George Burdin ja tuottaja Alex Azzin toimesta äänittää uudestaan vuonna 2007. Äänityssessioihin ryhdyttiin vasta sen jälkeen kun Burdin monirotuinen New Age -projekti Novacosm tuli tiensä päähän mitättömäksi jääneen suosion vuoksi. Hieman Depeche Mode -tyylistä rokkaavaa tanssibiittiä takonutta Novacosmia pidettiin yleisesti outolintuna, eikä sille lämmennyt sen enempää maailmankylää syleilleet teknohipit kuin Rahowaa fanittaneet roturealistitkaan. Epäuskottava projekti saikin tehtyä vain yhden julkaisun nimeltä Everything Forever (2002).
Uuden Rahowa albumin lehtiössä levyn julkaisijat kertovat saaneensa Ueberfolkin nauhan jokin aika sitten haltuunsa ja päättivät remasteroinnin jälkeen panna cd:n pihalle ilman Burdin lupaa. Tämän he perustelevat sillä, että levyn tuotto menee lyhentämättömänä hyväntekeväisyytenä valkoiselle liikkeelle. Musiikin tekijälle julkaisijat eivät kuitenkaan anna kunniaa, sillä lehtiössä Burdia arvostellaan kovasanaisesti petturiksi, vaikka albumin musiikilliset ja jopa ideologiset arvot tunnustetaan. Tämä ei ole puolestaan näyttänyt haittaavaan Rahowan päämiestä mitenkään, koska hän mainostaa tuoreilla nettisivuillaan (www.georgeburdi.com) yhtyeen ”virallista” bootleg-levyä estoitta. Jonkinlaisesta Burdin uudelleen aktivoitumisesta kertoo myös se, että hän on antanut hiljattain saksalaiselle vaihtoehtomedialle haastattelun, jossa hän kertoo filosofiastaan ja väittää, ettei itse asiassa koskaan jättänytkään valkoista liikettä. Tästä saadaan ehkä lisää selvyyttä tulevassa Veriyhteyden haastattelussa, johon Burdi on lupautunut.
On vaikea sanoa mikä sai Burdin palamaan yllättäen Rahowan pariin, koska mies oli monissa viime vuosikymmenen haastatteluissa kieltänyt ”biologisen determinismin”, jonka hän katsoo kuuluvan aiemmin kannattamaansa aggressiiviseen ”vulgaarirasismiin”. Toisaalta antirasisteissa on jatkuvasti herättänyt hämmennystä se, ettei Burdi koskaan kokonaan tuominnut valkoista nationalismia. Hänen mukaansa valkoisilla on yhtä suuri oikeus kuin mustilla puolustaa omaa rotuaan, vaikka monissa länsimaissa monikulttuuri onkin vallitseva asiantila. Horjuvan agnostisesta asenteesta palaaminen kohti alkuperäistä uskoa selittäisi melko hyvin sen, miksi Burdi äänitti Ueberfolkin.
Olivatpa Burdin motiivit sitten mitkä tahansa, Ueberfolkin julkaiseminen on sarallaan arvokas teko. Toisin kuin musiikilliseksi sillisalaatiksi moitittu ensimmäinen albumi Declaration of War (1993) ja neoklassista muotokieltä goottiheviin yhdistellyt kakkosalbumi, Rahowan uusin on edellisiin nähden selvästi yhtenäisin teos. Levy tosin alkaa tutulla Type-O-Negative pastissina, kun ilmoille kajahtaa ”The Side of Death”, mutta esitys on huomattavasti kepeämpää goottimetallia kuin Cult Of The Holy War -albumin kappaleet.
Alun heviriffittelyn jälkeen levy pysyykin tiukasti neofolk-tunnelmissa. Edes albumin loppupuolella kuultava melodinen rockveto ”Face Reality” ei pilaa eteeristä kokonaistunnelmaa. Toisena kuultavassa ”My Ancestors” -kappaleessa tiivistyy osuvasti levyn musiikillinen linja samalla kun lyriikoissa kuuluu vahvana rakkaus omiin juuriin. Ideologisesti teksti on lähellä etnopluralismia, jossa puolustetaan kaikkien kansojen ja rotujen oikeutta itsesäilytykseen globalismin puristuksessa. Sykähdyttävän kuuloinen esitys on rakennettu yksinkertaisista elementeistä, sillä sitä säestää vain akustinen kitara, huilu, ambient-taustat ja Burdin vakuuttavan tunteikas tulkinta.
Vaikka esitysten pohjavireenä on surumielisyys ja ajoittain jopa kulttuuripessimismi, mukana on myös ”Sun Invincible” ja etenkin ”Waning Days” -kappaleen kaltaisia melodisesti kohottavia ja ahneuden aikamme ylittäviä positiivista asennetta pursuavia lauluja. Oikeastaan levyllä jää eniten harmittamaan se, että siitä puuttuvat sanoitukset, koska niiden painavuus vaatii lyriikoiden lukemista omin silmin. Esimerkiksi kahtena eri versiona kuultava rytmikkään uuspakanallinen ”Away” menee sanoitusten puolesta kuulijalta ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen lähes kokonaan ohi, ellei ole tietoinen siinä kuuluvasta viittauksesta Julius Evolan traditionalismiin.
Levy päättyy samaan kappaleeseen kuin 22 vuotta sitten julkaistu edellinen albumi. Pelkistetyn akustisen version esittäminen biisistä ”Ode To A Dying People” kertoo, että ympyrä on sulkeutunut monessakin mielessä. Mikäli uskomme ihmisestä hyvää, George Burdi on palannut niiden ikuisten totuuksien äärelle, joista hän monien mielestä erkani parikymmentä vuotta sitten.
Paljon ikävämpi kysymys on sen sijaan se, että laulun sanoma on karmivalla tavalla ajankohtaisempi kuin koskaan. Siitä huolimatta, että melankolinen ”Ode To A Dying People” sisältää akustisenakin versiona samaa hypnoottista lumovoimaa kuin alkuperäinen, on sen masentava sanoma tuskallista kuunneltavaa. Ainoana toivonkipinänä on viimeisen säkeen pyyntö, jossa vedotaan kuulijaan, jotta meille uumoiltu loppu ei toteutuisi. Kaikki on mahdollista niin kauan kuin eurooppalaisperäisellä väestöllä on vielä tahtoa elämään ja ennen kaikkea tahto valtaan.
Eyes shining bright with unspilt tears,
Thinking about all these wasted years.
Everything worth living for is gone,
Brother, I find it hard to keep fighting on.
Falling down towards the abyss,
The reaper embraces me with his kiss;
It makes me want to refuse to care,
To watch this all unfold - too much to bear.
If this is the way it ends-
If this is the way my race ends…
If this is the way it ends - I can’t bear to witness
Disease encroaching on all I hold dear,
Somehow I gotta get my soul outta here.
Heart of agony, faint burning hope,
I’m finding it hard to try to cope…
Because liars own the world with conquering poise,
In a wasteland of meaningless noise;
We don’t stand a chance with dormant pride,
The heroes of our race have already died…
If this is the way it ends - if this is the way my race ends…
If this is the way it ends - I can’t bear to witness…
To imagine it has all come down to this,
Apathy and suicidal bliss…
It’s all over except for the cryin’,
With a whimper instead of the roar of a lion…
The greatest race to ever walk the earth,
Dying a slow death with insane mirth,
The tomb has been prepared, our race betrayed,
White man, fight the flight towards the grave…
If this is the way it ends - if this is the way my race ends…
If this is the way it ends - I can’t bear to witness…
If this is the way it ends - if this is the way my race ends…
If this is the way it ends - I can’t bear to witness…
Don’t let it end this way,
Don’t let it end this way,
Don’t let it end this way, I can’t bear to witness…
Arvio: RL

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Vuosipäivän video: ISD (11.8.1957-24.9.1993)


(video kappaleeseen Time to die)

Elä aina täysillä, älä koskaan lopeta

loppuun asti riko sääntöjä
älä anna ihmisten määräillä mitä tehdä
sillä vastuulla ovat omat päätöksesi
Elä elämä aina täysillä
sillä pian on aika kuolla
Ihmiset korkeissa viroissa koittavat sinua rajoittaa
he uskovat että voivat ihmisten elämään vaikuttaa
älä anna heidän sinua masentaa, vaan murskaa valtaistuimet
et voi tietää onnistuisitko ellet ole koittanut
Elä elämä aina täysillä
sillä pian on aika kuolla
Uusi päivä, tulossa pian, juuri ajoissa pelastamaan
Uusi päivä, tulossa pian, kohta on aika kuolla
Uusi päivä, tulossa pian, juuri ajoissa pelastamaan
Uusi päivä, tulossa pian, kohta on aika kuolla
Elä elämä aina täysillä
sillä pian on aika kuolla
Jos aiot puhua mitä todella ajattelet, he sen yrittävät estää
hyvät ja ylpeät eivät puheenvuoroa saa
heidän on pakko yrittää nujertaa ylpeytesi
heidän yhteiskunnalleen kelpaa vain nöyrät ja hiljaiset
Elä elämä aina täysillä
sillä pian on aika kuolla

SNIPER, PYLVANAINEN ja VAPAUDENRISTI, 9.9.2017 Suur-Helsingin alue


Tämä oli ainakin itselleni kovin odotettu ilta, näkisinhän vihdoin Sniperin livenä. Jostain ihmeen syystä olen aina bändin onnistunut missaamaan vuosien varrella, tosin oman käsitykseni mukaan edellinen Suomen keikka olikin jo n. seitsemän vuotta sitten. Ulkomailla bändi on esiintynyt kyllä useasti vuosien varrella. Toivottavasti tämä lupaa bändin aktivoitumista myös kotimaan kamaralla. Myös Pylvanainen oli odotettu esiintyjä, Vapaudenristin olen nähnyt livenä jo 7-8 kertaa, joten siitä en ollut aivan niin täpinöissäni. Toki ainahan senkin mielellään livenä todistaa, sen verran varmoja keikkoja bändi on soittanut.

Turun oma iskujoukko kokoontui lauantai-iltapäivästä linja-autoasemalla, joukkomme koostui yhdeksästä intoa täynnä olevasta miehestä ja naisesta. Lähdimme liikenteeseen muutaman auton voimin, sillä pari osallistujaa oli perunut reissunsa, joko sairastumisen tai muun syyn takia. No, oli miten oli – pääasia, että karavaani liikkuu ja lähtijöitä oli näinkin monta. Matka sujui joutuisasti yhden salamapysähdyksen taktiikalla. Hieman tässä jo miesten rakkoja koeteltiin, sillä urheilujuomaa kului ainakin meidän autossa takapenkin puolella. Kuskit kuitenkin määräävät tahdin, joten ei siinä mitään kitisty. Perillä olimme todellakin hyvissä ajoin, sillä tunnetusti keikkojen aikataulut ja aloitusajankohdat ovat eläväistä sorttia. No olihan tässä sitten aikaa etsiskellä tuttuja yleisön joukossa ja nauttia virvokkeita. Paikkahan oli vanha ja tuttu sekä hyväksi tilaksi havaittu. Toki yleisömäärien kasvaessa, tunnelma on ollut välillä hyvinkin hikinen ja ilma paksua kuin kiisseli. Asiaa eivät tietenkään auta sisätiloissa tupakoivat yleisön edustajat, toki tällä kertaa sateisen kelin vuoksi se oli ainakin tietyssä mielessä ymmärrettävää.

Vapaudenristi avasi tämän valkoisen rockin kavalkadin. Bändin soitto on hitsautunut hyvin yhteen ja jäsenet tuntuvat olevan livenä elementissään. Eli ei turhaa vaatimattomuutta tai kikkailua, ainoastaan rehellistä musiikkia sitä janoavalle kuulijakunnalle. Unohtamatta tietenkään tärkeää sanomaa, jonka soisi saavuttavan laajemmankin yleisön. Setti koostui tutuista elementeistä ja hiteistä, kuten ”Myytti, symboli, rituaali”, ”Ei maata ilman kansaa”, ”Pelin henki” jne. Myös pari minulle tuntematonta biisiä taisi olla setissä. Muutaman kappaleen jouduin jo pitkähkön setin puolen välin jälkeen missaamaan, koska oli jo tässä vaiheessa todella kuuma ja päätin käydä happea haukkaamassa. Palasin juuri sopivasti sisälle kun bändi ainoa cover-veto kajahti ilmoille, joka oli varsin yllättävä eli Dingon ”Apinatarhaan”. Tämä jos joku sai yleisön riehaantumaan ja olutta oli ilmassa sekä hymy lähes jokaisen nationalistin huulilla. Ehkä vähän turhan pitkä setti, mutta muuten toimiva keikka.

Tässä välissä törmäilin jo pariinkin vanhaan ja ehkä jopa yllättävään tuttuun. Tupa alkoi täyttyä, mutta mitään hirveää ryysistä ei onneksi ollut. Eli liikkumaankin pystyi ja juomaa kiskottua. Yleisön jakauma oli varsin normaali nykypäivän sellainen. Sekalainen joukko entisiä ja nykyisiä skinheadeja, jonkun verran PE/noise-ihmisiä sekä eri äärimetallityylien edustajia. Aina joukossa on myös muutama punkkari ja futiscasuaali. Mikäs tämän mukavampaa, kunhan ihmisiä yhdistää kiinnostus nationalismiin ja musiikkiin.

Pylvanainen oli seuraavana jonossa ja pojat marssivatkin lavalle varsin rivakasti ilman turhia taukoja. Mielenkiinnolla odotin tätä. Bändistä huokui kunnon ”fuck you”-asenne ja soittotatsikin oli varsin punk. Joku varmasti ristiinnaulitsee minut, mutta itselleni tuli soitosta välillä mieleen Antiseen ja jopa Maho Neitsyt (toki ilman kännisekoilua tms.). Nämä toki ovat aina kuulijan korvissa tai sitten siellä niiden välissä. Soitto ei ehkä ollut ihan niin tarkkaa kuin levyillä tai edes niin tiukkaa, mutta se oli todella rajua ja täynnä voimaa! Ilman mitään turhia paasailuja saimme melkein kolmivarttisen koosteen bändin uralta, viimeisenä toki yleisön odottama renkutus ”N.O.P.”. Hyvä keikka, toivottavasti näen bändin pian uudestaan.

Olin lähes ekstaattisessa tilassa kun Sniper vihdoin marssi lavalle. Soitto kulki todella varmasti ja huomasi kyllä, että ns. veteraanibändi on asialla heti ensiminuuteista lähtien. Olen bändin uutta levyä odottanut jo kauan, mutta jotain ongelmaa on. Tai tulihan levy jo jossain vaiheessa, mutta vedettiin pois myynnistä jonkun kansivirheiden takia. Harmillista. Sniperille on paljon naureskeltu ja bändiä on arvosteltu ties mistä, lähtien aina vokalistin ”rallienglannista” käsittämättömiin sovituksiin. Itse en tähän voi kyllä yhtyä. Bändin energisyys on livenä sitä luokkaa, että useimpia hävettäisi ja pienet särmät tasoitellaan tarttuvilla biiseillä ja loistavilla melodioilla. Viimeistään kun ”Elämästä kuolemaan” alkoi soida, tuli allekirjoittaneelle melkein tippa linssiin. Tunnelma oli katossa ja yleisö hoilasi ja hailasi mukana. Myös ”Horst Wessel Lied” teki vaikutuksen, tai koko setti oli yhtä tykitystä, ei sieltä voi mitään erikseen mainita. Viimeisenä tuli luonnollisesti ”Isänmaa”, joka nostatti yleisön hurmokseen. Ainoa miinus setissä oli sen ”lyhyys”, itse olisin mieluusti kuunnellut vaikka puoli tuntia lisää. Loistava bändi. Sitten pitkälle kotimatkalle takki tyhjänä.

Teksti: H8J

torstai 7. syyskuuta 2017

V/A Veriyhteys 2: Kerettiläiset trubaduurit (Sakaramiina Records, 2017)

Akustisella kitaralla säestetty folk on helpon esitettävyyden vuoksi ollut suosittua kaikissa länsimaiden poliittisissa ja uskonnollisissa suuntauksissa. Se on mutkaton tapa saada intiimi henkinen yhteys ihmisiin, joilla on yhteisiä päämääriä. Parhaiten folk muistetaan 1960-luvulta, jolloin äärivasemmiston juutalaiset kansankiihottajat kuten Bob Dylan, Donovan ja Joan Baez saarnasivat ”hyvien asioiden” nimissä kuolemaa länsimaiselle elämänmuodolle. Sentimentalistinen viesti upposi sukupolvensa miljooniin kuulijoihin toimien näin kulttuurimarxilaisten ääniraitana pitkällä marssilla läpi instituutioiden vallan ytimeen. Kulttuurielämää nykyään dominoiva vasemmisto toden totta tietää musiikin voiman, mikä selittää sen, miksi sen katuosasto haluaa estää kansalaisia kuulemasta eurosentristä kansallismielistä musiikkia.

1960-luvun vasemmistolaiseksi politisoitunut folk sai innoitteensa valkoisesta amerikkalaisesta kansanmusiikista, jolla oli kulttuurinen yhteys Eurooppaan. Täällä sen henkeä piti puolestaan yllä 1900-luvun alun antimodernistiset ja antimarxilaiset luonnonläheiset liikkeet kuten saksalaisella kielialueella vaikuttanut Wandervogel eli Muuttolinnut-liike. Kolmannen valtakunnan kaudella liike sulautettiin Hitler Jugendiin ja 1960-luvulla sen sanotaan vaikuttaneen hippiliikkeeseen.

Ainoa musiikki, jota voitiin luonnossa reippailun ja leirielämän puitteissa harjoittaa oli leiritulilla laulaminen akustisella kitaralla säestettynä. Leiritulimusiikin isänmaallinen pohjavire säilyi sotien jälkeen 1970–1980-luvuille asti myös Suomessa, jonka monet lapsuutensa kesäleireillä viettäneet muistavat vielä hyvin. Sittemmin trubaduuripohjainen folk on jäänyt marginaalin jopa vasemmistolaisessa poliittisessa musiikissa, kun se on alkanut ottaa haltuun nykynuorison suosimaa hip hoppia.

1990-luvulta lähtien akustisesti esitetyistä balladeista on tullutkin leimallisesti kansallismielisten ja radikaalioikeiston kulttuuria. Sen tunnetuin ilmenemismuoto lienee 1980-luvun loppupuolella Englannissa syntynyt eurosentrinen ja metapoliittinen neofolk, jonka juuret ovat industrial-liikkeessä. Neofolkia selvästi poliittisempi nationalistinen folk jatkaa puolestaan traditioita, joka alkoi 1970-luvun Saksan ja Italian (mm. Janus) äärioikeistolaisesta protestimusiikista ja 1980-luvun RAC:n akustisista balladeista. Brittiläisen Brutal Attack -yhtyeen balladit ja Ian Stuartin akustiset levyt synnyttivät 1990-luvun alussa RAC:n sisällä oman alagenrensä, johon on vaikuttanut suuresti myös saksalaiset uuden polven kansallissosialistiset trubaduurit ja projektit kuten Frank Rennicke, Arisches Blut ja Endlösung. Musiikissaan saksalaisartistit hyödynsivät maansa äärioikeiston että äärivasemmiston 1970-luvun akustista protestimusiikkia.

Suomessa kansallisradikaalille folkille ei ole löytynyt kulttuurista markkinarakoa kuin vasta viime vuosina, jolloin maamme ainutlaatuinen etnis-kulttuurinen yhtenäisyys on alkanut tietoisen politiikan seurauksena murentua silmissä. Sitä ennen musiikillisen radikalismin janoa ovat sammuttaneet perinteinen RAC, NSBM, Neofolk ja Power Electronics. Vasta nyt kun kansamme olemassaolo on aidosti uhattuna, alkaa vereen ja maahan sidottu konstailematon folk saada vastakaikua kansallismielisissä.

Sen ensimmäinen fyysinen dokumentti on kokoelmalevy Kerettiläiset trubaduurit, joka jatkaa Veriyhteys-kollektiivin julkaisujen sarjaa. Vuoden 2016 lopulla keskisuomalaisen Ukkometso-kerhon akustisessa iltamassa tehty äänentoistoltaan onnistunut äänite on koonnut yhteen maan johtavia RAC-bändejä sekä yhden aidon neofolk-projektin, Pyhä Kuoleman. Suurin osa kappaleista on yhtyeiden aikaisempien esitysten akustisia sovituksia.

Levyn neljä artistia voidaan jakaa nationalistisen folkin kahteen eri koulukuntaan. Pagan Skull ja Pyhä Kuolema edustavat kansallismielisyyden herkempää, runollisempaa ja henkilökohtaisempaa puolta kun taas Pylvanainen ja Vapaudenristi sijoittuvat aina laulajien ääntä myöten karskimman poliittisen julistuksen piiriin.

Luonnollisesti Pyhä Kuoleman esitykset ovat musiikillisesti parhaiten toteutettu, soittaahan PK juuri sitä mitä se normaalistinkin soittaa. Varsinkin ”Maamme Laulu” rullaa vaivattoman komeasti kuin levyllä.

Veriyhteys 2 -kokoelman voima ei ole yksittäisissä artisteissa, vaan levylle valituissa kappaleissa, jotka todistavat että ne toimivat sävellyksinä myös riisutussa muodossa. Kuunteleepa sitten Pagan Skullin esitystä ”Surullinen sotilas” tai Pylvanaisen vetoa ”Nukkemestari”, ne kertovat sanomattomasti kuinka tarttuvista esityksistä on kyse. Tutuista ja hyviksi havaituista biiseistä kootun livelevytyksen ainoa harvinaisuus on viimeisenä kuultava Vapaudenristin kappale ”Suomi-neidon kasvonleikkaus”, joka on kaivettu päivänvaloon vuoden 9/2007 demolta.

Kansilehden sisäpuolelta löytyvä julkilausuma levyn ideasta ja tarpeellisuudesta selkiinnyttää paljon sitä, josta ummikkokuulija ei ole välttämättä tietoinen. Käsitteet ”kerettiläinen” ja ”trubaduuri” selitetään ensin historiallisessa ja sitten modernissa kontekstissa. Esimerkiksi folk-musiikkiin kuuluva trubaduuriperinne on jäljitettävissä keskiajan Ranskan ritariromantiikkaan, jossa ”laulut esitettiin omien kannattajien keskuudessa” ja jossa ne voidaan nähdä myös propagandana: ”Ylistäen omaa mesenaattia, pilkaten hänen vihollisiaan, opettaen etiikkaa ja ylläpitäen yhteishenkeä”.

Kerettiläisyys nykyaikana ei vaadi sen kummempaa historian tuntemusta, sillä se, joka on sen kokenut omissa nahoissaan tietää varmasti mitä sillä tarkoitetaan. Veriyhteys:

Nykyaikaisen musiikkikulttuurin viimeiset todelliset kerettiläiset ovat kansallismielisen musiikin äänitorvet. He astuvat rohkeasti oikeaoppisina pidettyjä arvoja vastaan tietäen sen sulkevan ovia ja polttavan siltoja. Tarjolla on haastava polku, jonka odotettava lopputulos on kerta toisensa jälkeen tapahtuva julkinen ruoskinta ja ristiinnaulitseminen.

Mistään uhriutumisesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan asenne on kuin miehellä, joka tekee velvollisuutensa vaikka koko maailmaa kaatuisi päälle:

Meitä näkee rinta rinnan niiden ihmisten kanssa, jotka ovat jo havainneet todellisuuden irvokkaat sävyt. Toimimme tarvittaessa nykymaailman rappiollisten puitteiden sisällä, jos se palvelee tarkoitusta. Emme hylkää toimivia menetelmiä, mutta hylkäämme ne tavoitteet, jotka ovat maailmankuvallemme vieraita. (….) Veriyhteys pyrkii tuomaan esiin vaihtoehtomusiikin kapinahenkeä, jossa etninen identiteetti muodostaa luonnollisen kiintopisteen. Vastakulttuuria, joka ei pyri toistamaan valtavirran tavoitteita tai anelemaan osaansa populaarikulttuurin murusista. Emme hyväksy ajatusta, että ainoa rooli olisi olla historian virran riepottelemia sivustakatsojia. Musiikki on yksi tavoista iskeä säröjä yhä irvokkaampaan todellisuuteen ja käyttää sitä osana todellista elämää – ei vain viihdettä.

Arvio: RL

MAINOS: Korso Easter Fest - RAC-konsertti 31.3.2024: Mistreat, Vapaudenristi, Pagan Skull, Fatherland

  Kaikille avoin Vantaan Korson nelipäiväinen pääsiäisfestivaali huipentuu sunnuntain RAC-konserttiin.