SCHWARZER ORDEN: Schwarzer Orden (Nibelungen Versand, 1998)

(Arvio on kirjoitettu 1990-luvun lopulla julkaisemattomaan lehteen)

Saksalainen Schwarzer Orden on kokoonpanoltaan pitkälti sama bändi kuin maan mainio Macht und Ehre, eikä bändi musiikillisesti eroakaan paljon veljesbändistään, aatteellisuudesta puhumattakaan. Ainoa suurempi ero löytyy Schwarzer Ordenin joidenkin biisien kepeämmässä otteesta, mutta muuten ollaan pitkälti samalla armottoman runnovalla saksalaisella tönkkö-RAC linjalla kuin M&E. Toisin sanoen pakettiin kuuluu aimo  annos raskaan rockin laahausta. 

Tämä linja tulee esiin etenkin kappaleessa Bekenttnis, johon on saatu tiivistettyä yön saalistajan hiipivää synkkyyttä. Varsinkin tässä kappaleessa yhtyeen tuntemattomana pysyttelevän laulajan (kitaraahan bändissä soittaa Freikorpsin Kai) murhaava kähinä on klassikko, josta monet lupaavat rockkansan kiihottajat tulevat etsimään oppia ja innoitusta.

Innoitusta bändistä tullaan hakemaan myös poliittisessa mielessä, sillä Schwarzer Orden antaa debyyttilevyllään sekä saksalaisille että muille eurooppalaisille toivoa katkaista kansainvälisten sionistigangstereiden ylläpitämän liberalistis-taloudellinen kuristusotteen, joka merkitsee samalla myös kansoja tuhoavan monikulttuurisen painajaisen päättymistä. Siksi Schwarzer Orden onkin musiikillaan vertauskuvallisesti nostanut kapinalipun julistaakseen sodan maansa sionistimieliselle petturihallinnolle. Voiton päivänä puhdistetusta MTV:stä ei enää kuullakaan kokaiinin pönöttämien poptähtien jumputtavaa rap-biittiä seksuaaliriitein terästettynä, vaan kenties Schwarzen Ordenin ariaanista taistelulaulua Das Land ist unser.

http://de.wikipedia.org/wiki/Schwarzer_Orden_(Band)

RL

ARVOLIBERALISMIN TODELLISET KASVOT

Aatehistoriallisesti arvoliberalismi – erotuksena taloudellisesta liberalismista – on edustanut kaikkea ”sosiaalisesti edistyksellistä” ajattelumaailmaa. Se ei ole varsinainen ideologia, vaan pikemminkin strategia, jonka avulla sen johtavat kannattajat kuten kulttuurimarxilaiset ovat pyrkineet vallitsevan järjestelmän sisältä käsin vaikuttamaan yhteiskuntaan. Arvoliberalismin menestys on perustunut pitkälti siihen, että sen valikoivaa suvaitsevaisuutta saarnaava eetos on vedonnut yksilön heikkouksiin ja itsekkyyteen, jonka vuoksi hyvinkin poikkeavat tavat ja ajatukset on voitu legitimoida hämmästyttävän nopeasti yhteiskunnassamme. Vaikka varsinaiset liberalistiset puolueet ovat olleet aina maassamme pieniä, niin itse arvoliberalistinen ajattelu on kokenut läpimurron koko yhteiskunnassa kun suuret puolueet ja tiedotusvälineiden ovat omaksuneet sen.

Nykyisessä arvoliberalismissa on silmiinpistävää, että siinä on yksilön tahto korotettu ylimmäksi jumalaksi, jonka mitä kummallisimpia päähänpinttymiä on kunnioitettava. Mikäli yksilön kieroutuneet valinnat ja enemmistön maalaisjärki joutuvat vastakkainen, marsittaa valtiollinen tiedotuskanava ruudun eteen joukon korruptoituneen yliopiston tutkijoita puolustamaa pyhää yksilön tahtoa. Tästä ei ole tietenkään seurannut johdonmukaista arvorelativismia, vaan yhteiskunnan ”asiantuntijat” puolustavat vain niitä elämäntapavalintoja, jotka ovat linjassa vuoden 1968-sukupolven arvomaailman kanssa. Häikäilemätöntä liberalistista egoismia näyttävät kahlitsevat enää vain rikosoikeudelliset lait.

Seuraavassa artikkelissa tarkastellaan suorasukaisesti ”suvaitsevaisen” arvoliberalismin sisäisesti ristiriitaista ajattelutapaa ja sen psykologiaa. Siinä paljastetaan napakasti sen hämärät motiivit, joista eivät ole välttämättä tietoisia edes sen kannattajat. Lisäksi hirtehinen artikkeli valaisee mihin kaikkeen muuhun ajatteluun sen tuhoisa vaikutus on ulottunut. Onneksi tuollaiseen liberalismiin on sentään keksitty rokote, josta kerrotaan kirjoituksen lopuksi.

                                                    ////////////////////////////////////////////////////////

Jo vuosisatamme alkupuolen kansallismieliset liikkeet arvioivat yleisesti, että Ranskan vallankumouksen kantavat aatteet, kuten sen valistusfilosofiat, olisivat olleet jo omien myrkkyjensä heikentämiä ja niiden hedelmät läpeensä mätiä. Teollisen vallankumouksen puhti on kuitenkin pitänyt näitä aatteitten haamuja keinotekoisesti hengissä aina meidän päiviimme asti.

Suomessa 1960-luvun loppupuolella vallinnut mellastava ajan henki nosti estradille niin sanotun ”sepalussosialismin” (so. `demokraattiset ja rauhaa rakastelevat voimat´ ). Kun muualla ajattelijoiden terävin kärki alkoi viimeistään jo 1970-luvun alkuun mennessä vieroksua valistusta, kehitysoptimismia ja järjettömiin mittoihin noussutta järjen palvontaa, pitivät meidän sepalussosialistimme ja Ajatuksen Tonavat näitä lahonneita aatteita suorastaan herkullisina. Sittemmin ne tunkeutuivat kansalliseen ajatteluumme, josta toipuminen vie vielä pitkään.

Hallusinaatioita

Järkeä palvovat liberaalit ovat ajautuneet umpikujaan. Heidän lähinnä vasempaan otsalohkoon kiinnittyneet hallusinaatiot ja luonnon vastaiset utopistiset ajatusmallit ovat vieneet koko valkoisen maailman syvälle valheen verkkoon, josta on vaikea päästä pois. Kommunismin taivas, ongelmaton ihmisyhteisö, vapaat maailmanmarkkinat jne. ovat saman läpimädän järkeilyn tuotosta.

Aatteen varsinaisia isäntäeliöitä ovat city-kulttuurien juurettomat maailmankansalaiset, nuo kaiken todellisuudentajunsa näennäisen järkeilyn alttarille jättäneet hölmöt maailmanparantajat. Kaikkihan varmaan tietävät nuo ”hyvät tyypit”, jotka ovat jostain kumman syystä saaneet päähänsä, että ihminen voi elää kaiken luonnonjärjestyksen yläpuolella; kunhan vain annetaan riittävästi valistusta, hylätään ennakkoluulot, ”avaudutaan”, löydetään aina parempia ratkaisuja – tässä vain muutama esimerkki arkitodellisuudesta vieraantuneesta ajattelusta.

Liberalismi on vaarallisen leviävä aate, joka pyrkii imemään kaikki vilpittömästi lähtökohdista lähtevät aatteet itseensä. Erityisesti niin sanottujen kutsumusammattien harjoittajat ja lukeneisto ovat alituisessa vaaravyöhykkeessä.

Liberalismiin kuuluu, että kun ajatusmallin omaksuneet kohtaavat hallusinaatioidensa tiellä olevia luonnon rajoituksia, he organisoituvatkin mielipidevaikuttajien kanssa ”muutosvoimaksi”, joka ryhtyy kaikella tarmolla kumoamaan kumoamatonta luonnonjärjestystä. Aloitetaan vimmattu ”valistaminen” ja tiedottaminen; pidetään toimintapäiviä (teemoina esim. suvaitsevaisuus, AIDS ym.), joiden kulkua mediat seuraavat herkeämättä, vaaditaan lakien muuttamista jne.

Yhteenvetona: liberalismi ilmenee sairaalloisena pyrkimyksenä muuttaa luonnon asettamia reunaehtoja, harhaisena pyrkimyksenä kohti sadun ihmemaata, luonnottomana suuntautumisena kohti hallusinaation ilmaisemaa tavoitetilaa.

Tunnistus

Aina ei ole suinkaan helppoa arvioida sitä mikä on luonnon asettama reunaehto tai kriittinen rakenneosa. Pari kysymystä voi olla hyödyksi selvitettäessä ongelmaa : 1) Onko muutosvoimilla päässään hallusinaatioita ja jos on, minkälaisia? 2) Aiheuttaako ajettava ratkaisu useita merkittäviä lisäongelmia (tämä on juuri syndrooman tuhovaikutusta)?

Vastaus kysymykseen 1) Hallusinaation voi usein kätevimmin arvioida siitä kuka on aatteen isä: sonnin jälkeläiset ovat vasikoita ja mullikoita, mutta liberalistista oireyhtymää potevan siittämät ovat järjestään joko perverssejä tai bastardeja. Jos kyse on esimerkiksi työnteosta ja aatteen isänä on joku Marx, joka ei päivääkään eläissään rehellistä työtä tehnyt - unohtakaa koko juttu; jos kyseessä on psyyke ja ideat ovat joltakin Freudilta, tuolta peräaukkojen tonkijalta, joka tuskin on tervettä ihmistä eläissään edes tavannut – tyrmätkää koko homma – ja kunnolla; jos `valistus´ taas on esimerkiksi Smithiltä, Rousseaulta, Bernsteinilta tai Trotskilta peräisin – kavahtakaa kahdesti. Mikäli kyse on ns. kansainvälisestä sopimuksesta tai universaalista periaatteesta – epäilkää heti, sillä niitä tuskin kukaan on alun perin laatinut tositarkoituksella. Lähinnä niitä voi pitää kyynikkojen manipuloimina tekopyhyyden harjoituksina – jotka vain todelliset cityhölmöt ottavat ihan vakavasti.

Kirjaviisaitten yhteiskunnalliset (ja myös taloudelliset) tuontiopit ovat yleensä niitä vihoviimeisempiä: ne ovat lähes aina puettu kieroihin `viitekehyksiin´, kytketty sellaisiin `tieteellisiin´ päättelyketjuihin, joiden hämärät alkuehdot ja ensimmäiset premissit ovat joko silmänkääntöä tai muutoin silkkaa puppua – ja johtopäätös virheellisen päätelmän mukaisesti yhtä virheellinen kuin virheelliset alkuväitteet. Vakuuttavana todisteena taannoisten taistolaisemme uskomattomat sekoilut 1970- ja 1980-luvuilla. Eritoten kansaa hypnoottisessa otteessaan pitävä kansainvälinen tiedotusmafia vetoaa liberalististen arvojen yhteisyyteen – ja jymäyttää hyväntahtoisia hölmöjä yli koko maanpiirin.

Vastaus kysymykseen 2) Seurannaisvaikutuksia voi parhaiten arvioida oman terveen talonpoikaisjärkensä ja kokemustaustansa perusteella. ”Ennakkoluulot” ja vaistot – mikäli niitä ei ole ”valistuksella” pilattu – johtavat myös oikeille jäljille. Useimmille lienee tuttu kertomus harakasta vasta tervatulla sillalla: nokka ja pyrstö taittuivat siltaan vuoron perään. Syndroomaisen tavalla edetessä tämä olisi vähän: hänen saadessaan pyrstönsä irti tarttuisivat sekä nokka, siivet että jalatkin. Tyypillinen käytännön esimerkki tästä on tuo niin herttainen vainottujen auttaminen: ensin tulee punaristin kautta vainottu maahan, seuraavana kuukautena tulevat vaimot ja lapset, sitten isovanhemmat, niin ja pitäähän tietysti veljienkin päästä ja veljien perheet seuraavaksi. Tottahan myös suvut pitää yhdistää, sitten on onkin jo vuorossa klaani ”vainottuja” kavereita – ja syndroomaisten tanttakerholla riittää ratkomista ja suomalaisten ”valistamista”.

Seurannaisilmiöt

Liberalismin valheesta on mahdollista toipua. Sillä on kuitenkin usein vakavia seurannaisilmiöitä. Näistä mainittakoon: äärimmäinen kyynisyys, tekohurskaus ja anarkismi-turhautuma –käyttäytymistä hallusinaation pettäessä. Tästä elävänä esimerkkinä kommunistisen maailman mallin romahdus – ja kohta puolin myös yltiöliberalismin.

Rokote liberalismia vastaan

Nuorten, vielä saastumattomien polvien, on syytä rokottautua liberalismia vastaan. Iäkkäämmästä polvesta osa tuli onneksi immuuniksi liberalismille jo 1960-luvulla sepalussosialismin riehuessa pahimmillaan. Paras tapa suojautua liberalismin näennäisjärkeilyyn ja tunteisiin vetoavaa propagandaa vastaan on pitää pää kylmänä ja seurata omia terveitä vaistojaan sekä käyttää päättelyä, jonka johdonmukaisuus noudattelee luonnon lakeja. Totuus tekee vapaaksi ei liberalismi.

IN & RL

DECADENCE CULTURE: Occidenté (1997, Pit Records)

(Arvio on kirjoitettu 1990-luvun lopulla julkaisematonta lehteä varten)

Kultaisen 1980-luvun jälkeen Ranska-skenessä tapahtui notkahdus kun alan johtavat bändit panivat pillejään pussiin viimeistään 1990-luvun alussa. Vaikka maassa syntyi 90-luvulla kohtuullisen paljon wp-bändejä, olivat ne useimmiten pelkkiä pastisseja edellisen vuosikymmenen uranuurtajista. Osa näistä bändeista kuten Decacence Culture osasi kuitenkin päivittää kulta-ajan Ranska-soundin kivuttomasti 90-luvulla suosiotaan nostaneeseen metallivaikutteiseen RAC-musiikkiin.

Debyyttialbumillaan Occidenté (”Länsimaailma”) Decadence Culture muistuttaa patonki-RAC:n yhtä suurinta pioneeria Bunker 84:ää, ajottain jopa laulajan ääntä myöten, mutta tätä ei ole suinkaan pidettävä moitteena. Soundiltaan yhtye osaa tasapainotella tyylikkäästi 80-lukulaisen Oi:n ja uuden sukupolven metallin välillä.

Levyn parhaita paloja ovat hitaat metallivaikutteiset kappaleet, joissa ranskan kielen brutaali kauneus pääsee parhaiten esiin kuten biiseissä Un Jour Viendra (”Se päivä tulee vielä”), Revelleiz-Vous (”Aika herätä”) ja A qui les Fautes? (”Kenen syy?”), jonka alkuun on lisätty jylhä orkestraalinen sämple syyttävän tunnelman aikaansaamiseksi. Myös perinteisemmät akustisen kitaran tahdittamat balladit luonnistuvat bändiltä. Esimerkiksi Le Sens de l`Honneur (”Kunnioitus”) on todella sykähdyttävä tribuutti – jälleen kerran – Ian Stuartille. Suoraviivaisemman rockin ystäviäkään ei olla unohdettu, sitä tarjotaan muun muassa kappaleissa Juste combat (”Oikeutettu taistelu”), Skinhead girl ja La Fureur (”Kiihko”).

RL

RAZORS EDGE: What ever it takes (1996, I.S.D.)

Jotkut levyt ovat vain klassikoita syntyessään. Harva odotti tältä bändiltä juuri mitään geneerisen debyytti albumin The Flag Still Flies jälkeen. Combat 18 -järjestöön sitoutunut Razors Edgen antoi kuitenkin lupauksen tulevasta Kriegsberichter videomagazine vol 1:ssä, jossa oli pätkä tulevan kakkoslevyn kappaleesta Love & Hate. Biisiin oli saatu ladattua sellaista poliittisen agitaation vimmaa, jota ei tuohon aikaan oltu totuttu kuulemaan britti-RAC bändeiltä. Ainoa ajatus sillä hetkellä oli, että tätä vihan ja rakkaden täyteistä herkkua on saatava välittömästi lisää kuulolle.

Saatuani levyn käsiini ja kuunneltuani sen 5-6 kertaa yhtä soittoa lävitse, en voinut kuin todeta, että What ever it takes on ylivoimaisesti paras englantilainen white power levy vuonna 1996. Albumilla bändi esittää musiikkinsa huomattavasti karskimmalla otteella ja ankarammalla asenteella kuin koskaan aiemmin (ja sen jälkeen, ikävä kyllä). Eräänä syynä tähän on varmasti ollut aiemmin Skrewdriverissä ja Brutal Attackissa vaikuttaneen Martin Crossin liittyminen bändiin, sillä juuri hän on tuonut kitaraan enemmän voimaa ja metallimaisia elementtejä. Myös laulaja Andy on pannut tulkinnoissan enemmän itseään likoon ja samalla birminghamilainen velton kuuloinen ulosanti on muutunut ryhdikkääksi poliittiseksi julistukseksi. Tällä levyllä koko yhtye on ottanut itseään niskasta kiinni ja jättänyt taaksensa divaritason Oi!-tahkoajat polkemaan omia tylsiä ja korrekteja polkujaan. What ever it takes todistaa väkevästi, kuinka bändi nousi kiintotähden lailla RAC:n pääsarjaan. Vaikka Razors Edge on julkaissut tämän levyn jälkeen hyviä albumeja, on niistä puuttunut se sama vaaran, uhman ja poliittisen fanaattisuuden aura, joka kantaa tätä levyä ja on tehnyt siitä sittemmin radikaalirockin ikivihreän.

Jo alkutahdeistä lähtien What ever it takes osoittaa olevansa armottoman tiukka kymmenen kappaleen paketti, jossa yhdenkään kappaleen ote ei lipsu levyn musiikillisesta ja sanoituksellisesta linjasta. Tietysti kaikki kappaleet eivät ole yhtä järisyttäviä kuin Terminate / White Survival, Right for Whites, Love & Hate, What ever it takes ja alakuloisen kaunis rockballadi With the Gods You Ride, mutta eivät ne vähemmän tarttuvat kappaleet ole missään tapauksessa tylsiä vaan puolustavat omine ansioineen hyvin paikkansa tällä levyllä.

Erityismaininnan albumi saa levyn aloituksen ja lopetuksen upeasta niskakarvoja nostattavista efekteistään. Kun tähän lisätään vielä kansallissosialistista realismia parhaimmillaan edustava kansikuva, niin voidaan puhua lähes nappiin osuneesta white power äänitteestä.

RL

NO QUARTER: Fields of Glory (1998, Independent Voice)

(Arvio kirjoitettu 1990-luvun lopulla julkaisemattomaan lehteen)

Mainio 80-lukulainen hardrock-levy Celtic Warriorin pitkätukka-kitaristilta Lyndonilta, joka soittaa albumilla kaikki instrumentit itse. Kappaleetkin ovat enimmäkseen Lyndonin omaa käsialaa paitsi "Mr Nine to Five", joka on vanha Skrewdriver veto Blood & Honour -albumilta. Valitettavasti vain kappaleen laulaa Celtic Warriorin Billy, joka lähes pilaa myös levyn avausraidan "Berserker" monotonisella huudollaan. Onneksi levyn muissa esityksissä kuullaan Lyndonia, joka laulaakin täysin palkein klassisen hevilaulajan tavalla muistuttaen paikotellen Whitesnaken David Coverdalea. Ammattitaidossa siis löytyy, ja siksi ihmettelenkin miksi Celtic Warrior ei ole vielä vaihtanut vokalistia.

Biisintekijänä Lyndon on pelimiehiä, sillä jokainen esitys on melodisesti tarttuva. Itse asiassa Celtic Warrior ei ole tehnyt yhtään näin hyvää albumia, jossa jokainen biisi ansaitsee paikkansa. Puhtaat soundit, taitavat stemmalaulut ja tyylikkään vanhanaikainen metallikitarointi yhdistettynä vanhan koulukunnan heavy-lauluääneen takaavat paljon suuremman kuuntelunautinnon kuin 90-luvun CW albumit. Ja onhan No Quarterin biiseissä myös asiaa, vaikka tunnelmat liikkuvatkin ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa ja viikinkiajassa. Kappaleiden tarkoitus onkin nostattaa kuulijassa rotutietoisia fiiliksiä, jotka kumpuavat kansallisesta alitajunnasta. Tässä mielessä levy tavoittaa varsinkin brittiläiset kuulijansa. Kansallishenki ja uhrimieli saavutetaan ehkä parhaiten levyn päättävässä akustisessa "Fields of Glory" -kappaleessa.

Tarkkaavainen levyn hankkija saattaa ihmetellä kansilehden takana olevaa kuvaa, jossa poseeraa tutun näköinen mies Billyn seurassa. Kukahan tämä salaperäisesti myhäilevä kaveri sitten on? Sehän on Liam Gallager, joka tunnetaan parhaiten pop-yhtyeestä Oasis! Tiedä sitten vaikka Liam olisi ollut jätkien kanssa studiossa tekemässä tätä levyä. Puhtaan täyteläiset voimakitara-soundit ja tarttuvat melodiat tuovat kyllä hetkittäin mieleen Oasiksen…

RL

FORTRESS: The Fires of Our Rage (1999, Great White Rage)

(Arvio on kirjoitettu vuosituhannen vaihteessa ilmestymättömään lehteen)

Turhaan ei tätä Australian ihmettä ole kutsuttu yhdeksi white power rockin kärkibändiksi. Fortress on aina jaksanut hämmästyttää tiukalla soitollaan, jonka poltinmerkkinä on kautta vuosien ollut voimakas kitarointi ja laulaja Scottin juureva tulkinta. Valkoisen rodun kunniaa eteläisellä pallonpuoliskolla puolustava kitaraiskuryhmä on tehnyt väkevän levyn, jonka kontrolloidussa soitossa pintaan puskevat metallivaikutteet on pidetty hyvin kurissa. The Fires of Our Rage ei ole perinteistä punkvetoista rähinärockia eikä oikein metalliakaan, vaikka kitarat välillä raskaasti soivatkin, vaan taitavasti eri genrejä (metal, punk, southern rock) yhdistelevä levy, jonka soundimaailma on vaikea verrata muuhun.

Edelliseen sinänsä loistavaan Into Legend kokopitkään verrattuna Fortressin uusimassa albumissa [ja toistaiseksi viimeiseksi jääneessä, toim. huom.] on enemmän luonnetta ja särmää. Biisit eivät ensi kuulemalta kolahda aivan heti takaraivoon, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen ne vääjäämättä hiipivät tajuntaan ja niiden loistokkuus alkaa pikku hiljaa paljastua.

Perinteistä Fortress-raivoa ja nopeaa  tykitystä edustavat vain levyn aloittava "Loss of identity" sekä nimibiisi "The Fires of Our Rage". Muutoin bändi liikkuu synkeissä vesissä lähes koko levyn: kitarat laahaavat pahaenteisen raskaasti taustalla ja laulaja Scott maalailee syvällä laulullaan apokalyptisia maisemia. Levy onkin selvästi Fortressin synkin tähänastisista, mutta mihinkään falskiin goottimetalliin bändi ei silti sorru. Masentavista tulevaisuuden skenaariosta tietenkin lauletaan, mutta bändi ei kiusauksesta huolimatta vaivu tappiomielialaan, vaan vahva tulevaisuuden usko valkoiseen rodun itsesäilytykseen on edelleen tallella. Fortress on vain yksinkertaisesti realistinen suhteessa nykymaailman menoon, mutta katsoo, että taistelu on voitettavissa vain taistelemalla. Tämä vaati myös yksilötasolla arvojen uudelleen arviointia, josta kertoo mm. kappale "Born Again".

Vanhaan suoraviivaiseen ja poliittisempaan Fortressiin tottuneille The Fires of Our Rage tuottanee ehkä pettymyksen, mutta uskon, että noidenkin epäilevien tuomaiden asenteet muuttuvat, kunhan vain jaksavat paneutua levyyn kunnolla. Tämä on nimittäin juuri sellainen albumi jollaisesta on tapana sanoa, että sen mukana kasvaa itsekin. 

RL

V/A: THORAK (1998, VAWS)

Arvio on kirjoitettu 1990-luvun lopulla julkaisemattomaan lehteen.                              

Fasismihenkisen musiikin näkyvin lippulaiva on kuulunut kiistatta enimmäkseen skinheadien esittämälle white power rockille siihen kuuluvine eri tyylisuuntineen, mutta paljon vähemmälle huomiolle ovat jääneet muut vaihtoehtomuusiikin lajit, joissa rotutietoisuus, nationalismi ja fasistinen estetiikka ovat vahvasti esillä. 

1980-luvun alussa perustettu lontoolainen Death in June oli alkuaikoinaan kokeileva postpunk-bändi, joka herätti muita vaihtoehtoyhtyeitä huomaamaan fasistisen estetiikan ja runouden kauniin jylhyyden. Samoihin aikoihin myös muutamat industrial-muusikot flirttailivat fasismilla, mutta suuri läpilyönti tuli vasta vuonna 1987, jolloin slovenialaisen Laibachin Opus Dei -albumi (etenkin kappale Geburt einer Nation) ja sen singlelohkaisu Life is Life oli suuri hitti keski-Euroopassa. Fasismin tabu musiikissa oli rikottu näin julkisesti. 

Klassisesta kauneusihanteesta, sosiaalidarwinismista ja muinaisesta pakanuudesta ammentava musiikillinen virtaus on paradoksaalisesti erittäin modernia, sillä monet tämän alan bändit käyttävät musiikissaan surutta kaikkein uusimpia teknisiä sovellutuksia. Näiden fasistisiksi luonnehdittavien bändien musiikki onkin enimmäkseen tietokoneella sämplättyä mahtipontista ja rakenteeltaan sinfonista äänimattoa. Saman virtauksen toisena poolina voidaan puolestaan pitää eurooppalaisesta pakanallisuudesta ammentavaa neofolkia, jonka yksi tärkeimmistä pioneereista on englantilainen Sol Invictus. Yhtyeen nokkamies Tony Wakeford oli perustamassa aikoinaan myös Death in Junea. Nämä samahenkiset ovat jo pitkään muodostaneet anti-modernistisen musiikkiverkoston, johon kuuluu edellä mainittujen tyylien lisäksi jopa black metal yhtyeitä.

Thorak-kokoelma on saksalaisen VAWSin järjestyksessään toinen tribuuttijulkaisu, ensimmäinen oli tupla-cd Riefenstahl ja kolmas niin ikään tupla-cd Breker. Arno Brekerin ohella jansallissosialistisen Saksan kuuluisimpiin kuvanveistäjiin kuului Josef Thorak, jonka kunniaksi taiteilijan nimeä kantavaan kokoelmaan on haalittu kuusitoista enimmäkseen eurooppalaista ryhmää, joista kuuluisin on edellä mainittu Death in June, joka on ollut jo pitkään yhden miehen (Douglas P:n) projekti. 

Kaikki kokoelman bändit eivät suinkaan tunnusta suoraan fasismin värejä, vaan ne ovat eri yhteyksissä todenneet tekevänsä ainoastaan taidetta, johon on otettu vaikutteita fasismista ja natsikultista. Hyvänä esimerkkinä tällaisestä “vain taidetta” tekevästä ryhmästä on ruotsalainen, Suomessakin vieraillut The Protagonist. Yhtyeen hienoja äänimaisemia maalaileva jylhä kuolonmarssi Kämpfende Pferde on levyn upeimipia esityksiä. Kappale osoittaa hienosti kuinka tietokoneella ja sämpläyksellä voidaan loihtia musiikkia, joka kuulostaa siltä kuin Berliinin filharmonikot olisivat asialla. 

Viime vuosisadan klassisen musiikin romantiikan kauden ilmaisu on vaikuttanut moneen levyn kappaleeseen, joka sopiikin erittäin hyvin kuvanveistäjä Thorakin taiteen luomiin mielikuviin, jossa sankariaika ja kansallinen mystiikka ovat keskeisiä teemoja. Tätä linjaa kokoelmalla edustavat puhtaimillaan italialainen Stalingrad ja The Protagonist sekä saksalaiset Von Thronstahl, The Days of the Trumpet Call ja Forthcoming Fire. Tanssittavaa syntikkamusiikkia painavat menemään espanjalainen Ecodalia ja italialainen Near Death Experience, industrial elementtejä taas käyttävät hyväkseen tsekkiläinen Skrol ja saksalainen Egoaedes. 

Osa artisteista kuulostaa niin hämäriltä, että niiden musiikkia on erittäin vaikea sijoittaa mihinkään genre-lokeroon. Esimerkiksi mitä sanoa avoimesti fascistisen Turbund Sturmwerkin musiikista, jossa syntetisaattorin tuottamat ääniaallot eivät muodosta minkäänlaista melodiaa ja jossa ainoat ihmisäänet ovat kaiutettua puhetta. Taidetta? Sitäkin, vaikka Helsingin nykytaiteen museo tuskin huolisi “taiteensa” taustamusiikin tekijöiksi sellaista ryhmää, joka on avoimesti fasistinen. Tämä siitä huolimatta, että ryhmän musiikki kuulostaa museon suosimien vasemmisto-avantgardistien sekoilulta.

Tavallisesta kolmen soinnun rockräminästä pitäville katutaistelijalle Thorak-kokoelman taiteellisuus ja elitistisyys eivät ehkä tarjoa paljoakaan. Levyltä löytyy vain yksi turvallista rock musiikkia muistuttava esitys, liettualaisen Sielan kappale Die Muse, mutta senkin korkealentoisuus saattaa olla monille liian ärsyttävää. Sen sijaan ne ennakkoluulottomat uusfascistit, jotka haluavat etsiä aattellisia hengenheimolaisia myös omien musiikkitottumusten ulkopuoleta, voivat kokea positiivisen yllätyksen hankkiessaan tämän levyn. 

RL

V/A: MEN AMONG MICE (1997, Warcom Media)

(Arvio on kirjoitettu 1990-luvun lopulla julkaisemattomaan lehteen. Koko levyn voi imuroida täältä)

Kokoelman nimi on sen verran kummallinen, että moni arvannee jo sen perusteella levyn olevan jotain tavallisesta rockin räminästä poikkeavaa. Olettamus on aivan oikea, sillä Men among Mice sisältää kymmenen enemmän tai vähemmän omituista industrial-musiikin tekijää, joidenka asenne perinteiseen populaarimusiikkiin poikkeaa radikaalisti mihin keskiverto trendiperse on tottunut. Lisäksi näiden artistien polittiset näkemykset eivät nekään ole kovin populaareja nykyisessä lattapää-demokratiassamme. Suurin osa levyn artisteista ja ryhmistä (perinteisestä bändi-muodosta on tässä yhteydessä kai turha puhua) tulee Amerikasta, mutta on levyllä mukana myös ruotsalainen (Tan Trick) ja australialainen (Streicher) esittäjä. 

Useammalla levyn artisteista on jonkinlainen kansallissosialistinen tai odinistinen tausta. Esimerkiksi kohukirjan Siege kirjoittanut James Mason kuului jo 1960-luvulla George Lincoln Rockwellin American Nazi Partyyn ja Robert X. Patriot – oikelta nimeltään Bob Heick – oli 1980-luvun lopulla perustetun American Front -nimisen puolueen ensimmäinen johtaja ja melumuusikko-sosiaalidarvinisti Boyd Ricen kaveri. Tämä ehkä selittää sen, miksi levyllä esiintyvien artistien musiikki kuulostaa niin äärimmäiseltä verrattuna arkiseen listanytkytykseen tai tavalliseen “vaihtoehto” rockiin. 

Neekerivetoisesta rock`n`rollista ei ole hajuakaan, vaan artistit esittävät lähinnä industrial-musiikkia, voimaelektroniikkaa, noisea ja apokalyptista folkia. Artistien äänikollaaseista voi päätellä sen verran, että vaikutteet  löytynevät jostain Throbbing Gristle/Psychic TV:n ja vanhemman Death in Junen välimaastosta. Jotkut levyn power electronics -äänivyöryt kuten Streicherillä ovat varsin infrenaalista terroria korville, mutta ilman että näissä esityksissä olisi mukana jotakin falskia tekotaiteellisuutta ja näennäinsyvällisyyttä. Kyse on sittenkin aitoudesta ja uskottavuudesta ja sitä tämän levyn artisteilta löytyy. 

RL

SNIPER: 12´´ picture-maxi (1998, Movement records)

      

(Arvio on kirjoitettu 1990-luvun lopulla julkaisemattomaan lehteen)

Levyltä näytekappale "Racial gig".

Kuusankosken poikien ensimmäinen levyjulkaisu on saksalaisen Movement recordsin markkinoima 12 tuumainen kuvamaxi, johon on a-puolelle painettu Suomen lippu ja b-puolelle tarkka-ampuja työssään. Koska levy pyörii 45  kierrosta minuutissa on siihen mahtunut vain kolme biisiä. 

A-puolen kappaleet "Skinheads" ja "Racial gig" ovat iloista sing-a-long RAC:tä Mistreatin hengessä, melodista 77-punkkia parhaimmillaan. Perspuolella on vain yksi kappale, voimaballadi "Power is white", joka on paatoksestaan huolimatta yksi hienoimpia suomalaisia white power -biisejä ja samalla myös koko platan paras esitys. Suomalaisten syvimpiä tuntoja tulkitsevat rotutietoiset sanat, kaunis melodia ja tarttuva kertosäe takaavat sen, että biisistä on tullut jo nyt eräs Sniperin kestosuosikeista. Valitettavasti levystä tehtiin vain 500 kappaleen rajoitettu keräilypainos, jota on tätä nykyä lähes mahdotonta löytää mistään. 

RL

DAY OF THE SWORD: Hail Victory! (1998, ISD Records)

(Arvio on kirjoitettu 1990-luvun lopulla, mutta julkaistu vasta nyt)

Day of the Swordin musiikista yksin vastaava Scott Stedeford on tuskin edes tietoinen, että hänen Eurooppaan lähettämästä nauhasta on julkaistu CD. Varsinkin kun mies viruu tällä hetkelle yli kymmenen vuoden tuomioita (vapautuu tosiasiassa vasta vuonna 2022 / toim. huom.) ties missä ZOG:in vankileirin saaristossa. Mieheen ei ole yrityksistä huolimatta saatu mitään yhteyttä.

Häikäisevän ensilevyn jälkeen monet pitävät Hail Victoryä pienoisena pettymyksenä, mutta syynä ei ole Scottin biisien tekotaidon hiipuminen – päinvastoin – vaan uuden materiaalin vähyys. Juurin ennen vankilaan passittamista Scott ehti tehdä vain neljä uutta biisiä sekä yhden cover version Skrewdriverin White Powerista nauhalle, jonka hän sitten lähetti rapakon tälle puolelle. Koska ISD halusi julkaista täysimittaisen levyn, se otti mukaan myös ennen julkaistuja biisejä: In the shadows ja Federal Mafia ovat tuttuja Leaderless Resistance -kokoelmalta ja Skrewdriver coverit After the fire, Before the night falls ja Power from profit on noukittu Ian Stuart tupla-tribuutilta.

Scottin toistaiseksi viimeiseksi jääneet omat kappaleet eivät yllä aivan parhaimpien DOTS biisien joukkoon paitsi levyn avaava Casualities of the unseen war, jota pitäisin ehkä kaikkein sykähdyttävimpänä ja kiihkeimpänä Scottin esityksenä. Kappale alkaa Louis Beamin tulikivenkatkuisella puheella, jonka lopun Hail Victory! -huutojen jälkeen musiikki puskee pintaan. Aluksi kappale tuntuu jopa hieman aneemiselta jolkottelulta, mutta lead-kitaran ylväs melodia lupailee hyvää. Biisin edetessä Scott lisää intensiteettiä pikku hiljaa kuin ruuvia kiristäen, niin että se saa kuulijan pulssin kiihtymään ja synnyttää siten väistämättä fanaattisen mielentilan. Syy oikeutetun pyhän vihan syntymiseen löytyy sanoituksista:

Our country holds new Aryan graves, those murdered by its former slaves, A tearful mother crys for her son, killed by a nigger the swarthy one, A daughter devolved her father´s pain, raped by a spic-illegal alien, the same old stories on the news at eleven, beloved souls return to heaven / Victims of the non-white horde – Casualities of an unseen war / We´re shot and stabbed again and again, The Battle of Nature since the dawn of time not from oppression or poverty´s crime, We know better we know the facts, It´s white intelligence – uncivilized black, Death of a nation another victim dies, thank the Jews for their equality lies / Integration has failed it´s only brought us death end, culture clash before there´s nothing left, American puppets snap your strings, They´re not our equals – all a race apart, remember our dead martyrs not forgot, We´ll cease the slayings end our people´s sorrow, take the command of a bright new tomorrow / All these killings by the beast of the field, our thirst for vengeance will never yield, Like John Brown hanging from a tree, the same for the savages wait and see, Our community safe from an enemies plunder, honor restored with lightning and thunder, Animal fear - Aryan giants might, out of the darkness – A great white light / Victims of the non-white horde – casulalities of an unseen war / Abused – not anymore / Revege – We´ll even the score…Hail Victory!

Ei siis ole mitenkään yllättävää, että Europol yrittää epätoivoisesti jäljittää levyn kustantajaa ja jakelijoita. ZOGin työrukkanen onkin myöntänyt, että Hail Victory! on tämän hetken vaarallisin levy maailmassa!

Albumin kolme muuta ennen julkaisematonta esitystä ovat lyriikoiltaan takuuvarmaa ja älykästä riimittelyä niin kuin Scott sen vain osaa. Nothing is what it seems kertoo vakuuttavasti siitä, miten Maailmanjärjestyksen kosmopoliittiset manipulaattorit esittävät asiat heille edullisessa valossa hyläten samalla tietoisesti totuuden. Scott taitaa myös puoliakustisten balladien teon. Kappale Blood stained Emerald on kaunis vetoomus järjettömän valkoisten veljessodan lopettamiseksi Pohjois-Irlannissa. Joitakin kuuntelijoita häiritsevä ”Christian Identity” -ideologia tulee selvimmin esiin kappaleessa There´s no doubt. Vaikka siinä lauletaankin kristillisen sivilisaation ylivoimaisuudesta, on se pikemminkin kunnianosoitus valkoiselle rodulle ja sen saavutuksille historian hämärästä alkaen.

Jos minun pitäisi antaa levystä jollekin pyyhkeitä niin antaisin sen ehdottomasti ISD Recordsille. Jälleen kerran se on tehnyt luvattoman huonot kannet puhumattakaan sisälehdistä, joiden sotkuisesta tulostuksesta saa selvää vain suurennuslasilla. Lisäksi kappaleiden sanoitukset on kirjoitettu raivostuttavan usein väärin (jos niistä nyt ylipäätään saa selvää). Täysin asiaan kuulumatonta on tuhlata monta sivua Charlie Sargent & C18 sotkujen selvittelyyn. Paljon enemmän ostajia kiinnostaisi kertomus Scott Stedefordista. Äänityksen taso on heikohko, mutta siitä ei voi syyttää levy-yhtiötä vaan heikkotasoista demonauhaa, jolle Scott biisinsä kopio. Esteettistä ja teknisistä vioistaan huolimatta Hail Victory! on liikkeemme tärkeimpiä levyjä, jota tulevat arvostamaan myös tulevat sukupolvet.

RL

IRON YOUTH: Durch das Volk – Mit dem Volk – Fur das Volk (1998, Hate records)

 

(Arvio kirjoitettu v. 1999 julkaisemattomaan lehteen)

Koko albumin voi kuunnella täältä.

Kreikan Ateenasta tuleva Iron Youth lienee maansa tunnetuin white power bändi, ja se tunnetaan kohtalaisen hyvin myös muualla – viimeistään tämän debyytin myötä. Puhtaasti kansallissosialistisesti orientoituneen bändin voi sanoa tuoneen ”kansankunnan synty” idean takaisin sen alkulähteille. Nimittäin onhan tunnettua, että Saksan kansallissosialistien valtioidea otettiin pitkälti spartalaisesta valtioideaalista ja ateenalaisen Platonin valtioteorioista; tarkoituksena oli luoda täysin uusi Saksa ja uusi kulttuuri. Tässä mielessä Iron Youth kierrättää kreikkalaisia ideoita uudelleen saksalaisen kansallissosialismin muodossa.

Jotta muutkin kuin kreikkalaiset ymmärtäisivät mistä on kysymys Iron Youth on päättänyt esittää vimmaista metallinkatkuista hardcoreaan englanninkielellä. Bändi muistuttaa ensimmäisellä albumillaan jossain määrin Blue Eyed Devilsiä, vaikka onkin poljennoltaan muutaman piirun raskaampi. Sanoituksiltaan Iron Youth poikkeaa BED:stä siinä, ettei se osoita vihollisekseen esimerkiksi yksittäistä ihmisryhmää, vaan bändi on pikemminkin demokratian ja ZOG:in hallitseman Systeemin vastainen. Pelkkää anti-ideologiaa bändi ei kuitenkaan tarjoa vaan se kannattaa positiivista arjalaista yhteistyötä (White Hate) ja ryhtiliikettä (Just say…forbidden, Iron Youth). Pelkästään musiikillisesti arvioituna mielenkiintoisimmat esitykset levyllä ovat epäilemättä Whose flag? ja Long Live, jotka eivät ole niin suoraviivaisia rutistuksia kuin muut esitykset.

Tämä musiikissa antaa aavistuksen siitä raivosta ja kapinasta, joka tulee aikanaan syöksemään ZOG:in hallitseman Systeemin alas. Älä siis missaa huomispäivän voittajien soundtrackia valkoiselle vallankumoukselle.                                                 

RL

Combat 84: Tooled Up (2000, 7th Cavalry Records)

We are back- We are Combat 84! kuuluu huuto heti ensimmäisessä kertosäkeistössä, ja totta tosiaan, Combat 84 on palannut entistä voimakkaampana sitten lopettamisensa 1982 jälkeen. Tämä on C84:n ensimmäinen levytys hajoamisen jälkeen ja täytyy sanoa, että tätä herkkua on kannattanut odottaa vaikka nyt vain 5 biisin mini-cd:n muodossa. Bändin uutta tulemista ei haittaa edes se tosiasia, että mukana ei ole enää alkuperäistä laulajaa Chubby Chrisiä [toim huom. CH kuoli 31.10.2013]. Levyllä lauluhommista vastaa kitaristi Deported John, eikä kuulija jää hänen rujossa ulosannissaan hetkeksikään kaipaamaan Chubby Chrisiä.

Musiikillisesti nykyinen Combat 84 on edelleen lähellä Oi:ta mutta enempi kitaravetoisempana ja paremmin soundein kuin alkuperäisessä kokoonpanossa. Sanoituslinjastaan bändi ei ole poikennut sitten yhtään Right to Choose tai Rapist -kappaleiden päivistä. Yhtye on edelleen tiukan kansallismielinen ja vastaan kaikkia perversioita, josta kertoo mm. kappale Politically Incorrect. Samalla biisi on muistutus siitä, että myös Britanniassa ollaan luopumassa sananvapaudesta vain sen vuoksi, jotta kaiken maailman friikeille tulisi parempi fiilis, kun tosiasioiden sanominen kielletään. 

Oma suosikkini on Whatever Happened to My Country, joka iskee sekä tarttuvalla kertosäkeellään että asiasisällöllään myös suomalaisen patriootin tajuntaan. Hieno levy loistavalta bändiltä. Nämä herrat osoittavat nuoremmille Oi-pojille, miten sitä rouhevaa katurockia oikein kuuluu esittää. Combat 84:n äijillä ei nimittäin ole uskottavuusongelmaa.

RL

FREIKORPS: Volk und Vaterland (1998, BHCD/Rock-O-Rama)

(Arvio tehty vuosituhannen vaihteessa julkaisemattomaan lehteen)

Kompromissikausi on Freikorpsille taakse jäänyttä aikaa Volk und Vaterland -albumin myötä. Bändi on neljännellä levyllä palaamassa juurilleen entistä rajumpana ja poliittisempana. Kain sävelkynähän ei ole koskaan tylsistynyt, mutta 90-luvun lopulla mies on päästänyt käsistään myös koko joukon paskaa eri sivuprojektien muodossa, tosin on niissä ollut muutama kultajyväkin mukana kuten Holsteiner Jungs. Näissä sivuprojekteissa on vain se huono puoli, että itse ykkösprojekti eli Freikorps on jäänyt lapsipuolen asemaan. Plunder & Pillagen internet haastattelussa Kai on kertonnut lopettavansa sivuprojektit ja keskittyvänsä täysin Freikorpsiin [bändi hajosi vuosituhannen vaihteessa. toim huom].

Volk un Vaterland on selvästi tanakampaa tavaraa kuin edellinen ”pop-albumi” Wie die Wikinger. Kitaroissa on enemmän voimaa ja taustakuorossa riittävästi miehiä remmissä. Balladitkin sujuvat tätä nykyä paremmin Freikkareilta: Letzen Wille lienee bändin paras koskaan tekemä herkistely. Toinen balladi Die Heimat ruft on suomalaisittain hauskaa kuunneltavaa, sillä kappaleessa mainitaan yhtyeen Suomen vierailu terveisten kera. Parhaimmillaan bändi on silti nopeissa räyhäbiiseissä, joita varten Kain kiukkuisen karhea laulu on kuin luotu. Tällaista suoraa paahtoa löytyy kappaleista Wir marschieren wieder (kunnon taustalaulu hoilotusta), Kommi, Kommi, Kameraden gegen Kameraden ja Volk und Vaterland. Edellisen levyn tapaan mukana myös pari popahtaavaa kipaletta (So lange hier, Freikorps Skinheads, Voran II). Tällä levyllään Freikorps oikeuttaa kiistatta paikkansa yhtenä Saksan johtavana poliittisena skinhead yhtyeenä.

RL

ANGRY ARYANS: Racially Motivated Violence (1999, Tri-State Terror)

Jenkkilästä on 90-luvun lopulta lähtien tullut toinen toistaan radikaalimpia bändejä, jotka näyttävät kilpailevan siitä kuka pystyy pahiten solvaamaan ja uhkailemaan neekereitä, juutalaisia, rotupettureita ja pervertikkoja. En tiedä onko tuollaisella asialla kilpaileminen liikkeemme kannalta lopulta terveellistä saati sitten toivottavaa vai kertooko se sittenkin vain amerikkalaisten epätoivosta mutavyöryn edessä. Itsekriittisesti liikkeemme tilannetta tarkasteleva aktivisti saattaa nimittäin nähdä ekstremisti-bändeissämme sellaisia piirteitä, jotka tuovat väkisin mieleen Hollywoodin luoman ”uusnatsi”-stereotypian; aseista pitävän kuolaavan rasistiluuserin, joka humalapäissään teurastaa ”kunniallisia” vähemmistön edustajia. Mehän tiedämme, että tuo on vain keinotekoinen mielikuva, mutta niin taitavasti tehty, että se näyttää uskottavalta; tosiasiassahan tuo stereotypia ilmenee oikeassa elämässä mustien aseellisissa huumejengeissä.

Siksi suomalaisesta näkökulmasta Angry Aryans kuulostaakin hetkittäin kliseiseltä jengiuholta, jollaista ollaan totuttu yleensä kuulemaan neekerijengien ja rap ”muusikoiden” turpeiden huulien kautta. Toisaalta kun taas tietää millainen median vaikenema hiljainen sota valkoisia vastaan Yhdysvalloissa on käynnissä, niin ymmärtää hyvin poikain silmittömän raivon, joka kuuluu niin musiikissa (raakaa hardcore punkkia alá White Pride mutta raskaammin kitaroin) kuin sanoituksissa, joista kuulijalle ei tule tulkintaongelmia: Still Just A Nigger, Nigger Loving Whore, Asian invasion, Race Mixing is treason, Mud Man, Islam (Religion Of Whores), Faggots (Give Rainbows A Bad Name) – vain muutaman kappaleen nimen mainitakseni.

Kuulemma vain studiobändinä pysyttelevä Angry Aryans on tehnyt ehkä kaikkien aikojen rotuvihaisimman levyn sitten Bob Dylanin 60-luvun tuotosten. Vihaiset arjalaiset eivät kuitenkaan kieroile vihassaan ja esitä laupiasta samarialaista, vaan kertovat suoraan mitä sydämessään todella tuntevat valkoisen rodun vihollisista. En ole valmis allekirjoittamaan kaikkia bändin näkemyksiä, mutta ehdottomasta ja ennen kaikkea rehellisestä asenteesta täytyy antaa täydet pisteet.

Musiikki:7+
Asenne:10
Arvostelu: RL

BRUTAL COMBAT (Ranska)

BRUTAL COMBAT

Ranska.

1982 perustettu Brutal Combat on ehdottomasti parhaita Ranskalaisia bändejä. Linkitetty kappale Zombie on lähinnä Misfits henkinen teksti zombien hyökkäyksestä ja lihanhimosta, mutta samaan aikaan kun bändi kirjoitti tämän tyyppistä jossain määrin mielikuvituksellista lyriikkaa, se oli myös tiukasti kantaa ottava. Jo ekalla sinkullaan kappaleessa ”Peril Rouge” (suom. Punainen vaara) Brutal Combat otti tiukan linjan kommunismia vastaan. KGB, siperian työleirit ja kommunismin sota elämää vastaan sai kyytiä aggressiivisissa sanoituksissa.

1986 ilmestynyt täyspitkä “Charles Martel” on ehdoton klassikko. Siitä ilmestyi 2014 epävirallinen kuvalevy-LP painos alkuperäisen Rock-O-Rama painoksen rinnalle, varustettuna kahdella bonus biisillä. Myös tuoreet live ja demo nauhoitusten epäviralliset “fanclub” vinyylit on olleet ehdottomia hankintoja vanhan räkäisemään saundin ystäville. Brutal Combatin pieni discografia on pelkkää timanttia. Vähäisistä studio, live ja demo-nauhoituksista on riittänyt energiaa 80-luvulta tähän päivään asti, eikä yhtä aggressiivista laulua ja tankin voimalla eteenpäin rullaavaa jyrinää ole moni bändi onnistunut ylittämään.

VERIKOIRAT

Verikoirat oli vuosina 1905–1906 Helsingissä toiminut salaseura ja terroristiryhmä, jonka jäsenet olivat aktivistien toiminnassa mukana olleita helsinkiläisiä lyseolaisia. Ryhmän jäsenet tekivät poliiseja ja venäläisiä santarmeja vastaan attentaatteja, jotka vaativat kolme kuolonuhria. He myös murhasivat ainakin yhden suomalaisen siviilihenkilön, jota aktivistit epäilivät poliisin ilmiantajaksi.

Ensimmäisen attentaattinsa Verikoirat tekivät aamuyöllä 8. huhtikuuta 1905, jolloin he ampuivat Pasilassa veturitallien takana 20-vuotiaan Siltasaaressa asuneen viilari Arvo Virtasen. Aktivistit pitivät Virtasta poliisin ilmiantajana ja aktivistien johto oli tuominnut hänet teloitettavaksi.

Seuraava attentaatti tehtiin elokuussa 1905 Kaivopuistossa, kun suomalainen konstaapeli Johan Forstén ammuttiin. Tekijät saattoivat erehtyä luulemaan häntä venäläiseksi. Pari viikkoa myöhemmin Kaivopuistossa surmattiin myös eräs nuori työmies, mutta tässä tapauksessa ei tiedetä varmasti kuuluivatko tekijä tai tekijät Verikoiriin.

2. syyskuuta 1905 ammuttiin ukrainalaista santarmialiupseeria Mark Denisukia selkään Kansakoulukadulla. Denisuk haavoittui iskussa ja kuoli vammoihinsa seuraavana vuonna. Vähän myöhemmin 6. syyskuuta 1905 Arvi Nikolainen heitti omatekoisen pommin Eerikinkadun poliisiaseman edustalle. Pommiräjähdys särki ikkunoita, mutta henkilövahinkoja ei aiheutunut. Kolmannen kerran Verikoirat iskivät lokakuun alussa, kun kaksi seuran jäsentä ampui Ison Roobertinkadun ja Annankadun kulmassa venäläistä konstaapelia Nikolai Mitrofanovia. Mitrofanov haavoittui ja kuoli vammoihinsa seuraavana vuonna.

Verikoirien kunnianhimoisin attentaattiyritys kohdistui Venäjän keisari Nikolai II:sta vastaan. Ryhmä seuran jäseniä, joiden joukossa olivat ainakin Arvi Nikolainen, Kalle Nyman, Primus Nyman sekä Gunnar Björling lähti Karjalan kannakselle Koivistolle, jonne Nikolai II oli saapunut metsästysretkelle. Ryhmän jäsenillä oli mukanaan revolverit sekä kiinnijoutumisen varalta myrkkykapselit. Attentaattiyritys oli kuitenkin huonosti valmisteltu ja keisari oli jo palannut Pietariin ryhmän saapuessa Kannakselle.”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Verikoirat_(salaseura)

http://www.hs.fi/tulosta/1135252193615