Jotkut levyt ovat vain klassikoita syntyessään. Harva odotti tältä bändiltä juuri mitään geneerisen debyytti albumin The Flag Still Flies jälkeen. Combat 18 -järjestöön sitoutunut Razors Edgen antoi kuitenkin lupauksen tulevasta Kriegsberichter videomagazine vol 1:ssä, jossa oli pätkä tulevan kakkoslevyn kappaleesta Love & Hate. Biisiin oli saatu ladattua sellaista poliittisen agitaation vimmaa, jota ei tuohon aikaan oltu totuttu kuulemaan britti-RAC bändeiltä. Ainoa ajatus sillä hetkellä oli, että tätä vihan ja rakkaden täyteistä herkkua on saatava välittömästi lisää kuulolle.
Saatuani levyn käsiini ja kuunneltuani sen 5-6 kertaa yhtä soittoa lävitse, en voinut kuin todeta, että What ever it takes on ylivoimaisesti paras englantilainen white power levy vuonna 1996. Albumilla bändi esittää musiikkinsa huomattavasti karskimmalla otteella ja ankarammalla asenteella kuin koskaan aiemmin (ja sen jälkeen, ikävä kyllä). Eräänä syynä tähän on varmasti ollut aiemmin Skrewdriverissä ja Brutal Attackissa vaikuttaneen Martin Crossin liittyminen bändiin, sillä juuri hän on tuonut kitaraan enemmän voimaa ja metallimaisia elementtejä. Myös laulaja Andy on pannut tulkinnoissan enemmän itseään likoon ja samalla birminghamilainen velton kuuloinen ulosanti on muutunut ryhdikkääksi poliittiseksi julistukseksi. Tällä levyllä koko yhtye on ottanut itseään niskasta kiinni ja jättänyt taaksensa divaritason Oi!-tahkoajat polkemaan omia tylsiä ja korrekteja polkujaan. What ever it takes todistaa väkevästi, kuinka bändi nousi kiintotähden lailla RAC:n pääsarjaan. Vaikka Razors Edge on julkaissut tämän levyn jälkeen hyviä albumeja, on niistä puuttunut se sama vaaran, uhman ja poliittisen fanaattisuuden aura, joka kantaa tätä levyä ja on tehnyt siitä sittemmin radikaalirockin ikivihreän.
Jo alkutahdeistä lähtien What ever it takes osoittaa olevansa armottoman tiukka kymmenen kappaleen paketti, jossa yhdenkään kappaleen ote ei lipsu levyn musiikillisesta ja sanoituksellisesta linjasta. Tietysti kaikki kappaleet eivät ole yhtä järisyttäviä kuin Terminate / White Survival, Right for Whites, Love & Hate, What ever it takes ja alakuloisen kaunis rockballadi With the Gods You Ride, mutta eivät ne vähemmän tarttuvat kappaleet ole missään tapauksessa tylsiä vaan puolustavat omine ansioineen hyvin paikkansa tällä levyllä.
Erityismaininnan albumi saa levyn aloituksen ja lopetuksen upeasta niskakarvoja nostattavista efekteistään. Kun tähän lisätään vielä kansallissosialistista realismia parhaimmillaan edustava kansikuva, niin voidaan puhua lähes nappiin osuneesta white power äänitteestä.
RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti