Taistelumme-konferenssi ja Blood & Honour Tampere 10 vuotta (Stormheit, Valkoiset Paholaiset, Genocide Wolves, Vapaudenristi, Mistreat) 8.8.2020, Suur-Tampere.

Ilmojen mestari oli suosiollinen symbolisella päivämäärällä 8.8, jolloin kansallisradikaalit voimat kerääntyivät päivän ja illan mittaan Tampereen alueen nationalistitapahtumiin. Jo aamukymmeneltä alkanut Taistelumme-konferenssi keräsi auditorion tupaten täyteen innokasta kuulijakuntaa. Hieman myöhemmin saapuneina istumapaikkoja ei ollut enää tarjolla, vaan jouduimme seuraamaan lähes viisi tuntia kestänyttä konferenssia seisten. Tämä ei kuitenkaan juuri haitannut, siitä pitivät huolen puhujat, joista jokainen toi henkilökohtaisen, jopa intiimin, näkökulman vihamielisessä kulttuuri- ja mediaympäristössä toimimisesta.

Tilaisuuden idean summasi parhaiten Tuukka Kuru, joka kehotti puheessaan kansallismielisiä rakentamaan oman verkostonsa yhteiskunnan avaintehtävistä, viroista, työpaikoista ja kulutusmarkkinoista. Hänen viestinsä on, että etnisen suomalaisuuden säilyminen on minimi, jonka vuoksi niitä voimia, jotka eivät tätä hyväksy, on pidettävä poliittisina vihollisina joihin ei ole luottamista. Toisin sanoen vallitsevalta hegemonialta on turha odottaa mitään hyvää, edes armopaloja, meidän asiamme hyväksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä kompromissin mahdollisuutta ei voi olla tilanteessa, jossa suomalaisvihamieliset tahot pyrkivät pidäkkeettömällä globalismillaan tuhoamaan Suomen, kun taas vastaavasti kansallismieliset tahtovat säilyttää alkuperäispopulaation elämisen ja olemisen edellytykset myös tulevaisuudessa.

Konferenssin muita puhujia olivat mm. Ari Järviö, Terhi Kiemunki, Pauli Kaila, ja Junes Lokka. Tarjolla oli myös laajaa kirja-, levy- ja paitamyyntiä sekä kirjalahjoitus, josta osallistujat saivat ottaa ilmaiseksi mukaansa mm. Pat Buchananin teoksia. Omiin kouriini tarttui brittitutkija Edward Duttonin ajankohtainen yliopistotutkimus The Silent Rape Epidemic: How the Finns Were Groomed to Love Their Abuser.

Ruokailun jälkeen oli aika siirtyä Tampereen Blood & Honourin kerhotiloihin. Lyhemmittä puheitta lähes 30 asteen elokuisessa helteessä vietettiin mitä unohtumattomimmat BH-kerhon 10-vuotisjuhlat! Tuvan täyteen kerännyt musiikkitapahtuma oli suuri menestys ja keräsi paikalle muutakin porukkaa kuin vain skinhead-kulttuurista ja kansallissosialismista kiinnostuneita aktiiveja. Vastaavissa tapahtumissa törmää harvoin niin erilaisista taustoista tulevaan yleisöön kuin 8.8. Tampereella. Tästä saatiin kiittää päivällä pidettyä Taistelumme-konferenssia. Juhlaväki tuli keskenään hyvin toimeen, koska yhdistävä isänmaallisuus ei katso pukeutumistyyliä, musiikkimakua eikä edes puoluepoliittista kantaa.

Tapahtuman aloitti kuin varkain Ylöjärveltä tullut yllätysvieras Stormheit, jota ei oltu merkitty konserttimainokseen. Lyhyt akustinen setti viritti kuulijat sopivalle kansalliselle taajuudelle, varsinkin kun kaapeista alkoi soida tuttu herkistely ”Vieraiden arvojen maa”. Stormheit pitää hienosti yllä tuhatvuotista eurooppalaista trubaduuritraditioita, jossa ei kuulu sointuakaan henkisesti vieraasta kongoidimölinästä.

Ihka ensimmäistä kertaa livenä esiintynyt Valkoiset Paholaiset oli näkemisen arvoinen tapaus. Bändiä on helppo pitää suomalaisena hatecore vastineena Blue Eyed Devilsin kaltaisille alan pioneeribändeille, mutta lyhyt ja kiukkuinen keikkasetti todisti, että yhtyeellä on aivan oma tatsinsa musiikkiin. Tämän huomaa varsinkin lyriikkapuolella, jossa suomeksi laulava ryhmä käsittelee asioita kansalliselta pohjalta kuten keikalla kuultu ”Korruptio kukoistaa” vahvasti todistaa. Suomalaiskansallisuus ei välttämättä ole itsestään selvää, semminkin kun ryhmän jokainen musikantti kantaa kansainvälisen Hammerskins-järjestön värejä. Keikan niukka biisivalikoima oli koottu pääasiassa Vapaudenristin kanssa tehdyltä split-julkaisulta, mutta laulusta ei vastannutkaan levyiltä tuttu Leksi, joka keskittyi tällä kertaa bassotteluun. Uudeksi laulajaksi oli värvätty toinen lihaskimppu Jose, joka debytanttina veti homman väkevästi kotiin kuin vanha tekijä. Jämäkkää suorittamista koko bänditä jo heti ensimmäisellä keikalla. Tältä yhtyeeltä on lupa odottaa vielä paljon niin studiossa kuin livenäkin.

Tampereen B&H:n 10-vuotisbileet osuivat sopivasti samalla päivämäärälle kuin Genocide Wolvesin uuden kakkoslevyn virallinen julkistaminen. Bändi ei turhaa kursaillut, vaan päästeli menemään tuoreen levynsä W.A.R. Eternal koko materiaalin putkeen ilman jarruttelua. Ikuisen taistelun katufilosofiaa julistava GW kuuluu siihen sarjaan bändejä, joiden mottona voisi olla: ”Rasismi on sitä, ettei pyydetä anteeksi”. Luonnollisesti rasismi edustaa bändille George Lincoln Rockwellin määrittelemää amoraalista hyvää, jossa vaalitaan luonnon diversiteettiä ja parhaimpien selviytymistä. Se, miten tämä maailman nerokkain mutta samalla itsestäänselvin idea ilmaistaan musiikillisesti, voidaan olla monta mieltä. GW:n oma vastaus siihen livenä on tylyys ja aggressiivisuus.

Mutkat suoraksi kaahanneen Genocide Wolvesin jälkeen tarjolla oli toisenlaista tulkintaa Rockwellin imperatiivista. Siinä missä GW esittää inhorealistisia vaatimuksia luonnossa vallitsevan amoraalisen hyvän säilyttämisestä, Vapaudenristi tarttuu aiheeseen pääasiassa henkisestä näkökulmasta. Tämä heijastuu musiikissa, joka kuuluu melodisuutena ja tekstien runollisuutena. Tosin näitä ”pehmeitä” ilmaisumuotoja tasapainottavat laulaja-kitaristi Mikko A:n möreä ääni, rouhea särökitara ja tanakka rytmikaksikko, jotka kaikki yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jolle ei löydy Suomesta vertailukohtaa.

VR on lavalla viihdyttävä ilmestys, vaikka teksteissä liikutaan usein raskaissa myyttisissä pohjavesissä. Oikeastaan vain akustisena soittaessaan VR:n lyriikoiden monitasoisuus nousee etualalle, kun taas tavallisena rock-triona yhtye soittaa tarttuvaa biisimateriaaliaan sitä haluavalle yleisölle. Eikä bändi pettänyt tälläkään kertaa. Taukoamaton hittiputki lähti liikkeelle kappaleella ”Syntynyt kuolemaan” ja päättyi odotetusti yhtyeen suurimpaan live-vetonaulaan ”Ilta ulkona”. Siinä välissä ehdittiin kuulla mm. ”Vapaussota 18”, ”En aio kuolla”, ”Kansallisnihilisti”, ”Kohti kaaosta” ja ”Wotanin pedot”. Pakolliseksi cover-biisiksi oli tällä kertaa valittu Sniperin varhaistuotantoon kuuluva ”Skinheads”, joka keräsikin lavan eteen tungoksen laulussa ylistettyä populaa. Nykyään turhan harvakseen esiintyvä Vapaudenristi osoitti Tampereen keikallaan kuuluvansa edelleen suomalaisen RAC:n kärkikaartiin myös livenä. Vapaudenristin yli puoli vuotta kestänyt keikkatauko oli tämän keikan myötä ohi ja yhtyeen mukaan live-esiintymisiä on 2020 luvassa vielä kolme kappaletta.

Mistreat on niin legendaarinen nimi kotimaisen skinhead-musiikin saralla, ettei sen esittely ole tarpeellista. Yli 30 vuotisen uran tehnyt yhtye on tällä hetkellä paremmassa vedossa kuin ehkä yli kymmeneen vuoteen. Vanhemmilta ajoilta tuttu soittimien virittäminen ja klassikoissa pysyttele on korvattu innostuneella energialla. Kappaleet etenevät tiukan rivakasti ja ehdottomien klassikkojen lisäksi Mistreat ottaa rohkeasti mukaan settiin sekä vanhinta olemassa olevaa tuotantoa että kaikkein uusinta harvempien kuulemaa tuotantoa. Ulkomaisille kokoelmille tai split levyille levytettyjen kappaleiden tuominen settiin on ehdottomasti tervetullutta. Ne toimivat muistuttamassa ettei yhtye ole vain menneiden aikojen jukebox, vaan relevantti toimija tässä hetkessä. Väistämättä yleisö haluaa "Finland Skinhead", "Tänä Yönä", "Hang The Scum!!!", "We're Ready", "These Days" ja muut ehdottomat hitit. Lisäksi perinteiseen tapaan, Muke juontaa kappaleiden välissä nippelitietoja bändin ja kappaleiden historiasta ja tarjoilee harvinaisempaa, niin uutta kuin vanhaa tuotantoa innostuneen yleisön kuultavaksi.

Tämän vuoden Mistreat keikat tuntuu olevan kerta kerralta taas parempia, vai onko syynä B&H Tampereen tarjoama juhlahumu?

Arvio: Veriyhteys-kollektiivi

Nazis with Attitude: Straight outta III Reich – demo 2017 (Distroyer88, 2020)

Musiikkilinkki kappaleeseen "Mustapaidat".

Populaarimusiikki on ollut sotien jälkeen kulttuurimuoto, joka on synnyttänyt suuria yhteisiä sukupolvikokemuksia länsimaisessa nuorisossa. Eräitä uraauurtavia artisteja ja marginaalisia alakulttuureja lukuunottamatta näissä massailmiöissä ei ole ollut kuitenkaan mitään kovin spontaania. Esimerkiksi 1950-luvulla syntynyt rock and roll -vetoinen nuorisokulttuuri oli vain kapitalistisen kulutuskulttuurin uusin aluevaltaus, jossa markkinoita laajennettiin identiteettinsä ”löytäneisiin” nuoriin. Vasta seuraavalla vuosikymmenellä nuorisokapina alkoi saada poliittisia muotoja, mutta siitäkin puuttui aito omaehtoisuus, sillä tuolloin massojen mieliä liikuttelivat yliopistojen laskelmoivat vasemmistoagitaattorit. Se oli aikaa, jolloin radikaalin hippiliikkeen ja yliopistojen paisuneiden marxilaisyhdistysten johdossa juutalaiset nimet olivat enemmän sääntö kuin poikkeus.

Nuoriso ei ole automaattisesti vasemmistolaista, vaikka tutkimusten mukaan yhteiskunnan vasemmistolaisen indoktrinaation omaksuminen on huipussaan 27-vuotiailla (vrt. kuolleiden pop-tähtien Club 27), jonka jälkeen realismi ja elämänkokemus alkavat vieroittaa myöhäisnuorta harhaisista yhteiskuntafantasioista. Enimmäkseen päihdeongelmaisilla ja yliopistoon roikkumaan jääneillä vasemmistolainen patologia säilyy identiteettinä katkeraan loppuun asti. Valitettavasti myöhäisiällä vasemmistolaisuuden laskevalla suosiokäyrällä ei ole suurta merkitystä, sillä yhteiskunnallisessa muutoksessa ratkaisevassa roolissa on nuoruus. Siksi vasemmistolaisen kulttuurihegemonian haastaminen nuorissa ikäryhmissä on ensiarvoisen tärkeää. Tässä mielessä nuorisolle tehty ja suunnattu musiikki ei ole yhdentekevää.

Kansallisradikaali, valkoinen rotutietoinen nuorisomusiikki, syntyi varsin myöhään, nihilistisen punkin jälkimainingeissa 1970- ja 80-luvun taitteessa Englannissa. Ennen punkin esiinmarssia rock- ja varsinkin listoilla viihtyvä pop olivat enimmäkseen epäpoliittista viihdettä, mutta sosiaalisesti tiedostavassa punkissa vasemmisto näki uuden mahdollisuutensa sitten 1960-luvun. Punkin ensimmäisen aallon poliittiset bändit olivatkin lähes kaikki vasemmalle kallellaan, vaikka samaan aikaan liikkeen laitamilla pyöri oikeistoradikaaleja, joiden inspiroimina on syntynyt sittemmin valtava määrä ”äärioikeistolaisia” bändejä lähes kaikista eri tyylisuunnista. Koska tämä liike syntyi spontaanina yhteiskunnallisena reaktiona ilman suurten levy-yhtiöiden ja median tukea, sitä voi pitää syystä aidosti riippumattomana kulttuuri-ilmiönä sille vihamielisessä ympäristössä.

Viime vuosikymmeninä nationalistit ovat suosineet rockin kenties valkoisinta genreä, black metallia, mutta myös 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla syntyneellä RAC:llä on edelleen vahva kannatuksensa radikaalissa vastakulttuurissa. Alan kirjoittamattomana periaatteena on ollut, että musiikkityylillä ei ole sinänsä merkitystä, kunhan musiikki on vain sykähdyttävää ja sanoma kohdillaan.

Ainoan poikkeuksen tässä tekee puhtaasti mustien keskuudessa syntyneet tyylit kuten reggae, soul ja rap, joihin nationalistiset muusikot eivät ole tarttuneet kuin ironisessa mielessä (mm. Paul Burnley & The Fourth Reichin ”Ragga” ja People Hatersin ”Nazi ska”). Kansallismielisessä musiikkiliikkeessä ska-parodioita on siedetty, mutta rapille on osoitettu aina kategorinen kieltomerkki. Elektroninen tanssimusiikkikaan ei ole valkoisuutensa vuoksi ollut ongelma, sillä sitä ovat tehneet ilman suurempaa nationalistien nurinaa jo 1990-luvulla mm. DJ Adolf ja Dutch SS. Sen sijaan rap ja hip hop ”kulttuuri” edustavat jo itsessään sellaista anateemaa valkoisessa nationalismissa, että siihen ryhtyminen saastuttaisi, sanalla ”neekeröisi”, sekä sen tekijät että kuulijat. Tai näin liikkeessä ainakin yleisesti uskotaan.

Jos musiikki redusoidaan pelkäksi välineeksi kuten poliittiseksi agitaatioksi, niin eikö silloin tulokset ole ratkaisevia? Jos valkoisella sanomalla höystetty rap saa asialleen uusia kannattajia, niin mitä väliä ko. musiikkityylillä silloin on? Eiväthän valkoisten nationalistijullien soittamat neekeribiitit levitä neekerigeenejä, eivätkä edes neekerimeemejä, varsinkin jos nuori omaksuu syntikkasäksätyksen tahdissa papatetun valkoisen aatemaailman.

Kysymys on noussut konkreettiseksi täällä Suomessakin kun levydistro D88 julkaisee 8.8.2020 ”maailman vaarallisimman jengin” eli Nazis With Attitude -nimisen valkoisen rap-ryhmän kuuden kappaleen cd:n Straight Outta III Reich. Alun perin kolmisen vuotta sitten äänitetyn demon kappaleista osa ehti jo pyörähtää internetin ihmeellisessä maailmassa, mutta esimerkiksi (((YouTubesta))) ne poistettiin nopeammin kuin goy ehti näpytellä somessa sanan holohoax.

Svastika-lasein levyä tarkasteleva joutuu kinkkiseen tilanteeseen, koska NWA:n (suomalaisvastine kuuluisalle mustalle rap-ryhmälle) kuuntelu tuottaa aikamoista mentaalista ristivetoa; lyriikat ovat ideologisesti hyvässä linjassa, mutta sen ilmaiseminen moottoriturpaisella getto-papatuksella synnyttää ensikuulemmalla oikosulun. Parin kuuntelun jälkeen musiikki alkaa jo virrata paremmin ja siitä alkaa löytyä elementtejä, jotka kuulostavat huvittavilta varsinkin kun ne antavat taustan genrestä jyrkästi poikkeaville sanoituksille. RAC:n hatecore-osastolla vaikuttavat pääkaupunkiseudun ”natsiräppääjät” tuskin arvostavat sydämestään itsekään sämpläämäänsä viidakkobiittiä, vaikka tekemisestä aistii selvästi jätkillä olleen hauskaa. Herrat vain todistavat, että kuka tahansa pystyy vääntämään syntsaohjelmilla ja sämpäläyksellä pohjat, joista luoda negridisoituneen kulttuurin vähämielisintä heimokilinää eli rappia.

Rap-musiikissa ei tunnetusti luovuutta ja taitoa vaadita, jonka vuoksi onkin omituista, että räppääjiä kutsutaan ”artisteiksi”. Oikeatakin musiikkia tekeville NWA:n hemmoille tärkeintä heidän rapissaan ovatkin aatteelliset lyriikat, joiden riimit sattuvat vielä rimmaamaan hyvin. Takavuosien suosittu Internet-meemi ”Vähän niiku nekrujen räppi, tää on valkoisten hevii eli samaa mitä Mistreat edustaa, mut NSBM heittää hevimpää settii” saa NWA:n levyllä uuden päivityksen: ”Vähän niiku nekrujen räppi, mutta NWA heittää hevimpää settii”.

Levyn musiikillisesta annista saavat parhaiten irti ne valkoiset, joille kyseinen massakulttuuri on arkipäiväistä taustahälyä. Juuri tähän saumaan iskee NWA, jonka häpeilemättömän julkeat riimit eivät voi olla hätkähdyttämättä keskiverto neekerimusiikkiin tottunutta kuulijaa. Heti levyn ensimmäisessä puheripuloinnissa ”Maailman kovin jengi” tehdään kolmen eri laulajan voimalla selväksi, mistä ryhmässä on kyse ja mitä se haluaa kertoa musiikillaan valkoiselle suomalaiselle nuorisolle. ”Gettomasa Diss” on jo perinteisempää rap-machoilua, jossa vuoden 2012 rapin Suomen mestari Gettomasalle kerrotaan karskin alatyylisesti kuinka falskia hänen gangsta-uhonsa onkaan.

Internetin musiikkikanavilta aikoinaan löytynyt ”Pomo” on taitavasti riimitelty kunnianosoitus Adolf Hitlerille ja hänen taistelulleen kansainvälistä juutalaisuutta vastaan. Lyriikoiltaan ja toteutukseltaan levyn ehkä iskevin veto on ”Mustapaidat”, jossa listamusiikista lainatut sämplet ja välispiikit KKK antavat hauskan kontrastit suorasukaisen poliittiselle loppusointuriimittelylle. Levytysajankohtana otsikoissa ollut Turun terrori-isku saa myös oman avautumisensa esityksessä ”Teillä on unelma”. Se olisi terveellistä kuunneltavaa niille, jotka eivät vielä osaa hahmottaa monikulttuurin lopullista hintaa.

Levyn päättävä ”Neekerit vittuun” on simppelistä nimestään huolimatta painava puheenvuoro Suomeen tunkeutuneista vihamielisistä rotumuukalaisista. Madalletulla äänellä julistava agitaattori antaa varoituksen sanan maassa loisiville kongoloideille ja arabimuslimeille, joiden maahantuloa George Sorosin kaltaiset globalistijuutalaiset ovat edistäneet. Sanomaa kuunnellessa tulee hetkeksi jopa unohtaneeksi, että tässähän on kyse rapista. Aika hyvä saavutus jengiltä, joka operoi vihollisen musiikkikentällä.

Teksti: RL