Musiikkilinkki kappaleeseen "Mustapaidat".
Populaarimusiikki on ollut sotien jälkeen kulttuurimuoto, joka on synnyttänyt suuria yhteisiä sukupolvikokemuksia länsimaisessa nuorisossa. Eräitä uraauurtavia artisteja ja marginaalisia alakulttuureja lukuunottamatta näissä massailmiöissä ei ole ollut kuitenkaan mitään kovin spontaania. Esimerkiksi 1950-luvulla syntynyt rock and roll -vetoinen nuorisokulttuuri oli vain kapitalistisen kulutuskulttuurin uusin aluevaltaus, jossa markkinoita laajennettiin identiteettinsä ”löytäneisiin” nuoriin. Vasta seuraavalla vuosikymmenellä nuorisokapina alkoi saada poliittisia muotoja, mutta siitäkin puuttui aito omaehtoisuus, sillä tuolloin massojen mieliä liikuttelivat yliopistojen laskelmoivat vasemmistoagitaattorit. Se oli aikaa, jolloin radikaalin hippiliikkeen ja yliopistojen paisuneiden marxilaisyhdistysten johdossa juutalaiset nimet olivat enemmän sääntö kuin poikkeus.
Nuoriso ei ole automaattisesti vasemmistolaista, vaikka tutkimusten mukaan yhteiskunnan vasemmistolaisen indoktrinaation omaksuminen on huipussaan 27-vuotiailla (vrt. kuolleiden pop-tähtien Club 27), jonka jälkeen realismi ja elämänkokemus alkavat vieroittaa myöhäisnuorta harhaisista yhteiskuntafantasioista. Enimmäkseen päihdeongelmaisilla ja yliopistoon roikkumaan jääneillä vasemmistolainen patologia säilyy identiteettinä katkeraan loppuun asti. Valitettavasti myöhäisiällä vasemmistolaisuuden laskevalla suosiokäyrällä ei ole suurta merkitystä, sillä yhteiskunnallisessa muutoksessa ratkaisevassa roolissa on nuoruus. Siksi vasemmistolaisen kulttuurihegemonian haastaminen nuorissa ikäryhmissä on ensiarvoisen tärkeää. Tässä mielessä nuorisolle tehty ja suunnattu musiikki ei ole yhdentekevää.
Kansallisradikaali, valkoinen rotutietoinen nuorisomusiikki, syntyi varsin myöhään, nihilistisen punkin jälkimainingeissa 1970- ja 80-luvun taitteessa Englannissa. Ennen punkin esiinmarssia rock- ja varsinkin listoilla viihtyvä pop olivat enimmäkseen epäpoliittista viihdettä, mutta sosiaalisesti tiedostavassa punkissa vasemmisto näki uuden mahdollisuutensa sitten 1960-luvun. Punkin ensimmäisen aallon poliittiset bändit olivatkin lähes kaikki vasemmalle kallellaan, vaikka samaan aikaan liikkeen laitamilla pyöri oikeistoradikaaleja, joiden inspiroimina on syntynyt sittemmin valtava määrä ”äärioikeistolaisia” bändejä lähes kaikista eri tyylisuunnista. Koska tämä liike syntyi spontaanina yhteiskunnallisena reaktiona ilman suurten levy-yhtiöiden ja median tukea, sitä voi pitää syystä aidosti riippumattomana kulttuuri-ilmiönä sille vihamielisessä ympäristössä.
Viime vuosikymmeninä nationalistit ovat suosineet rockin kenties valkoisinta genreä, black metallia, mutta myös 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla syntyneellä RAC:llä on edelleen vahva kannatuksensa radikaalissa vastakulttuurissa. Alan kirjoittamattomana periaatteena on ollut, että musiikkityylillä ei ole sinänsä merkitystä, kunhan musiikki on vain sykähdyttävää ja sanoma kohdillaan.
Ainoan poikkeuksen tässä tekee puhtaasti mustien keskuudessa syntyneet tyylit kuten reggae, soul ja rap, joihin nationalistiset muusikot eivät ole tarttuneet kuin ironisessa mielessä (mm. Paul Burnley & The Fourth Reichin ”Ragga” ja People Hatersin ”Nazi ska”). Kansallismielisessä musiikkiliikkeessä ska-parodioita on siedetty, mutta rapille on osoitettu aina kategorinen kieltomerkki. Elektroninen tanssimusiikkikaan ei ole valkoisuutensa vuoksi ollut ongelma, sillä sitä ovat tehneet ilman suurempaa nationalistien nurinaa jo 1990-luvulla mm. DJ Adolf ja Dutch SS. Sen sijaan rap ja hip hop ”kulttuuri” edustavat jo itsessään sellaista anateemaa valkoisessa nationalismissa, että siihen ryhtyminen saastuttaisi, sanalla ”neekeröisi”, sekä sen tekijät että kuulijat. Tai näin liikkeessä ainakin yleisesti uskotaan.
Jos musiikki redusoidaan pelkäksi välineeksi kuten poliittiseksi agitaatioksi, niin eikö silloin tulokset ole ratkaisevia? Jos valkoisella sanomalla höystetty rap saa asialleen uusia kannattajia, niin mitä väliä ko. musiikkityylillä silloin on? Eiväthän valkoisten nationalistijullien soittamat neekeribiitit levitä neekerigeenejä, eivätkä edes neekerimeemejä, varsinkin jos nuori omaksuu syntikkasäksätyksen tahdissa papatetun valkoisen aatemaailman.
Kysymys on noussut konkreettiseksi täällä Suomessakin kun levydistro D88 julkaisee 8.8.2020 ”maailman vaarallisimman jengin” eli Nazis With Attitude -nimisen valkoisen rap-ryhmän kuuden kappaleen cd:n Straight Outta III Reich. Alun perin kolmisen vuotta sitten äänitetyn demon kappaleista osa ehti jo pyörähtää internetin ihmeellisessä maailmassa, mutta esimerkiksi (((YouTubesta))) ne poistettiin nopeammin kuin goy ehti näpytellä somessa sanan holohoax.
Svastika-lasein levyä tarkasteleva joutuu kinkkiseen tilanteeseen, koska NWA:n (suomalaisvastine kuuluisalle mustalle rap-ryhmälle) kuuntelu tuottaa aikamoista mentaalista ristivetoa; lyriikat ovat ideologisesti hyvässä linjassa, mutta sen ilmaiseminen moottoriturpaisella getto-papatuksella synnyttää ensikuulemmalla oikosulun. Parin kuuntelun jälkeen musiikki alkaa jo virrata paremmin ja siitä alkaa löytyä elementtejä, jotka kuulostavat huvittavilta varsinkin kun ne antavat taustan genrestä jyrkästi poikkeaville sanoituksille. RAC:n hatecore-osastolla vaikuttavat pääkaupunkiseudun ”natsiräppääjät” tuskin arvostavat sydämestään itsekään sämpläämäänsä viidakkobiittiä, vaikka tekemisestä aistii selvästi jätkillä olleen hauskaa. Herrat vain todistavat, että kuka tahansa pystyy vääntämään syntsaohjelmilla ja sämpäläyksellä pohjat, joista luoda negridisoituneen kulttuurin vähämielisintä heimokilinää eli rappia.
Rap-musiikissa ei tunnetusti luovuutta ja taitoa vaadita, jonka vuoksi onkin omituista, että räppääjiä kutsutaan ”artisteiksi”. Oikeatakin musiikkia tekeville NWA:n hemmoille tärkeintä heidän rapissaan ovatkin aatteelliset lyriikat, joiden riimit sattuvat vielä rimmaamaan hyvin. Takavuosien suosittu Internet-meemi ”Vähän niiku nekrujen räppi, tää on valkoisten hevii eli samaa mitä Mistreat edustaa, mut NSBM heittää hevimpää settii” saa NWA:n levyllä uuden päivityksen: ”Vähän niiku nekrujen räppi, mutta NWA heittää hevimpää settii”.
Levyn musiikillisesta annista saavat parhaiten irti ne valkoiset, joille kyseinen massakulttuuri on arkipäiväistä taustahälyä. Juuri tähän saumaan iskee NWA, jonka häpeilemättömän julkeat riimit eivät voi olla hätkähdyttämättä keskiverto neekerimusiikkiin tottunutta kuulijaa. Heti levyn ensimmäisessä puheripuloinnissa ”Maailman kovin jengi” tehdään kolmen eri laulajan voimalla selväksi, mistä ryhmässä on kyse ja mitä se haluaa kertoa musiikillaan valkoiselle suomalaiselle nuorisolle. ”Gettomasa Diss” on jo perinteisempää rap-machoilua, jossa vuoden 2012 rapin Suomen mestari Gettomasalle kerrotaan karskin alatyylisesti kuinka falskia hänen gangsta-uhonsa onkaan.
Internetin musiikkikanavilta aikoinaan löytynyt ”Pomo” on taitavasti riimitelty kunnianosoitus Adolf Hitlerille ja hänen taistelulleen kansainvälistä juutalaisuutta vastaan. Lyriikoiltaan ja toteutukseltaan levyn ehkä iskevin veto on ”Mustapaidat”, jossa listamusiikista lainatut sämplet ja välispiikit KKK antavat hauskan kontrastit suorasukaisen poliittiselle loppusointuriimittelylle. Levytysajankohtana otsikoissa ollut Turun terrori-isku saa myös oman avautumisensa esityksessä ”Teillä on unelma”. Se olisi terveellistä kuunneltavaa niille, jotka eivät vielä osaa hahmottaa monikulttuurin lopullista hintaa.
Levyn päättävä ”Neekerit vittuun” on simppelistä nimestään huolimatta painava puheenvuoro Suomeen tunkeutuneista vihamielisistä rotumuukalaisista. Madalletulla äänellä julistava agitaattori antaa varoituksen sanan maassa loisiville kongoloideille ja arabimuslimeille, joiden maahantuloa George Sorosin kaltaiset globalistijuutalaiset ovat edistäneet. Sanomaa kuunnellessa tulee hetkeksi jopa unohtaneeksi, että tässähän on kyse rapista. Aika hyvä saavutus jengiltä, joka operoi vihollisen musiikkikentällä.
Teksti: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti