Lähes myyttisen auran saavuttaneesta Skrewdriverista on kirjoitettu lukuisia kirjoja, mutta ne keskittyvät pääasiassa vuoden 1982 jälkeiseen aikaan, jolloin bändin laulaja ja primus motor Ian Stuart radikalisoitui poliittisesti. Rajaus on ymmärrettävä, sillä Skrewdriverin alkutaipale on sidottu vahvasti tuolloin syntyneeseen punk-kulttuuriin. Poliittisten ja esteettisten erojen lisäksi bändin historian jakaminen kahteen osaan on perusteltua jo senkin vuoksi, että Blackpoolista kotoisin olleen bändin myöhemmät kokoonpanot perustettiin 1980-luvun alussa Lontoossa, jonne Stuart muutti takaisin ensimmäisen bändinsä hajoamisen jälkeen.
Skrewdriverin historiikeissa yhtyeen 1970-luvun punkvaihetta kyllä käsitellään, mutta melko pintapintapuolisesti, lähinnä yleisiin lähteisiin turvautuen. Tarvittiin pedantti saksalaisen nimimerkki Mark Green, jolla on riittänyt kärsivällisyyttä tonkia asiaa tarkemmin ja haalia kokoon uniikkeja aikalaistodistuksia bändin alkutaipaleelta. Green ei ole näillä apajilla ensimmäistä kertaa, onhan hän kirjoittanut yhtyeen RAC-ajoista parikin aikalaistodistusta ja haastattelukirjaa, Ian Stuart Donaldson – Memories (2007) ja Ian Stuart Donaldson – Memories II (2012).
Alun perin vain saksaksi ilmestynyttä kirjaa on syytä kiittää kunnioitettavasta perusteellisuudesta. Kovien kansien väliin on saatu haastateltaviksi mm. Skrewdriverin entisiä jäseniä ja aikalaisbändejä, "All Skrewed up" albumin tuottaja, bändin levyn kansien suunnittelijoita ja levy-yhtiöiden pomoja.
Kirjoittaja ei unohda edes blackpoolilaisjullien ennen punkräjähdystä toimineita kokoonpanoja Warlock ja Tumbling Dice, jotka olivat lähinnä Rolling Stones ja The Who pastisseja. Jo tuolloin oli selvää, että näissäkin kokoonpanoissa Ian Stuart otti musiikin tosissaan toisin kuin muut bändikaverit. Tästä kertovat muusikkoystävät, joiden mukaan Stuartilla oli jo sen ajan mittapuun mukaan valtava levykokoelma brittiläistä ja amerikkalaista rockia ja rock-a-billya. Kirjassa käy selväksi, että Stuart oli todella perehtynyt musiikkiin, jota hän halusi itsekin tehdä. Punk kuitenkin sekoitti pakan ja antoi uudet parametrit perinnetietoista rockia soittaneille bändikokeiluille.
Sex Pistolsin näkeminen Manchesterissa elokuun alussa 1976 palautti Tumbling Dice -yhtyeen takaisin lähtöruutuun. Bändikaverinsa Phil Walmsleyn kanssa keikalle mennyt Stuart sanoi ”valaistuneensa” Pistolsista, eikä hän taitanut olla ainoa lajissaan. Yhdessä yössä bändi teki jäsenmuutoksia ja alkoi soittaa iskevällä särökitaralla säestettyä rockia, jonka lyriikoissa kuului sosiaalinen nihilismi. Silti musiikin pohjalla kuului edelleen 1960-luvun britti-invaasion blues-rock, josta Stuart ei halunnut päästä eroon myöhemmissäkään kokoonpanoissa.
Brittiläisessä punk rockissa kaikki tapahtui nopeasti, myös Skrewdriverin kohdalla. Ensimmäisen punk-keikkansa bändi soitti tammikuussa 1977 ja jo huhtikuussa yhtye lämmitteli Lontoon punk-mekka Roxyssa Johnny Mopedia. Levytyssopimuskin järjestyi pikavauhtia vuoden alussa, kun lontoolainen Chiswick kiinnitti yhtyeen saamansa demokasetin perusteella. Treenikämpällä äänitetty demo sisälsi mm. ensimmäisen singlen ”You’re so dumb” ja sittemmin LP:llä kuultavan huudatuksen ”I don’t like you”.
Levytyssopimuksen ehtona oli kuitenkin vaatimus bändi muuttamisesta Lontooseen. Riskejä pelkäämätön Stuart sai lopulta taivuteltua bändikaverit jättämään entisen elämänsä Blackpoolissa ja hyppäämään Lontoon junaan. Kiireestä ja nopeista päätöksistä kertoo myös se, ettei bändillä ollut tuolloin vielä edes nimeä kunnes Chiswickin pomo Roger Armstrong nimesi yhtyeen Skrewdriveriksi.
Bändin majoituttua levy-yhtiön maksamaan vuokraläävään Pohjois-Lontoossa kirjassa alkaa monien lukujen pitkä ja herkullinen kuvaus mitä kaikkea voikaan tapahtua maan punkkeskuksessa. Lukijan kannalta on miellyttävää, kuinka kirjan kuvamateriaali lehtileikkeineen tukee saumattomasti sen kertomuksia, keikkaraportteja ja katujen anekdootteja alkuperäisen punkin kuohunnasta.
Vuosina 1977 ja 1978 Skrewdriver ehti soittaa Lontoossa ja muualla Englannissa monien punk- ja new wave suuruuksien kanssa. Näistä tunnetuimpia lienevät The Damned, Siouxsie and the Banshees, 999, The Lurkers, Sham 69, X-Ray Spex, Menace, The Police, The Boomtown Rats, Motörhead.
Kesään 1977 mennessä Skrewrdriverin, Sham 69:n ja Menacen konserteissa alkoi ilmestyä yksittäisiä skinheadeja, mikä innoitti Jimmy Purseyta huudahtamaan eräällä keikalla: ”Skinheads are back!”. Kesäkuun 9. päivä 1977 oli omalta osaltaan yksi merkittävä tekijä skinhead-kultin uudelleen syntymiselle kun Skrewdriver ja Sham 69 soittivat Roxylla. Vaikka brittiläisen nahkapääkulttuurin sanotaan nousseen laajassa mitassa uudelleen vasta vuonna 1978, Sham 69 ja Skrewdriver synnyttivät Lontoon faneissaan jo puoli vuotta aiemmin orastavan alakulttuurin.
Skrewdriver tunsi faneihinsa niin suurta yhteyttä, että vaihtoi loppukesästä 1977 punk-tyylinsä skinhead-univormuun. Marraskuussa 1977 ilmestyneen 45-kierrosta pyörineen LP:n ”All Skrewed up” kannessa poseeraakin jo neljä tuimaa nahkatukkaa. Levyä voi epäilemättä pitää ensimmäisenä skinheadien tekemänä rock-albumina, joskin eräät hiustenhalkojat varaavat tämän kunnian pelkästään kaupallista syistä skinhead-vermeisiin pukeutuneen Sladen ”Play it loud” (1970) levylle.
Uteliaisuutta tyydyttävää luettavaa kirjassa ovat myös Skrewdriverin jäsenten kuvaukset suhteista muihin aikalaisyhtyeisiin. Mikään uutinen ei ole se, että saman fanikunnan jakaneen Sham 69:n kanssa oltiin jatkuvasti tukkanuottisilla, niin mediassa kuin alakulttuurien viidakossakin. Bändin inhokkeihin kuului vähemmän yllättävästi myös The Boomtown Rats, joka eräällä isolla Camden townin keikalla sabotoi lämmittelijänä olleen Skrewdriverin soundit. Kostoksi Skrewdriverin nahkatukkaroudari kapusi Boomtown Ratsin soittaessa lavalle ja kopautti Bob Geldofin tajuttomaksi. Korostettakoon, että nyrkin heiluttaja ei ollut tulevan Madnessin Suggs, joka toimi tuolloin Ruuvimeisselin roudarina.
Joka tapauksessa juttu sai valtavasti mediahuomioita, mutta ikävä kyllä se ei jäänyt Skrewdriverin kohdalla ainoaksi, jossa yhtye yhdistettiin väkivaltaiseen fanipohjaan. Suurelta osin yhtye sai kärsiä tästä maineesta syyttä, sillä Skrewdriverillä ei Sham 69:n tapaan ollut itsellään osaa eikä arpaa keikoilla tapahtuneisiin välikohtauksiin. Päinvastoin, erään konsertin jälkeen koko bändi joutui Teddy boy -lauman väijyttämäksi ja hakkaamaksi. Tapauksesta kertovat mukiloinnin jälkeen haastatellut ruuvimeisselit Janet Street-Porterin vuonna 1977 ilmestyneessä tv-dokumentissa.
Toisin kuin Sham 69, Skrewdriver ei pyytänyt koskaan faniensa puolesta anteeksi, mikä synnytti lopulta toimittajissa vihamielisen ja boikotteja lietsovan asenteen yhtyettä kohtaan. Tämä oli keskeisin syy sille, miksi Skrewdriverin sijaan Sham 69 löi itsensä läpi – Blackpoolin pojilla kun ei ollut median portinvartijoiden tukea. Esimerkiksi vuoden 1977 loppupuolella Skrewdriverillä oli vielä kaikki mahdollisuudet läpimurtoon, josta kertoo pääseminen lokakuussa BBC:n studiolle tekemään legendaarinen John Peel -äänityssessio. Skrewdriver päätti kuitenkin valita suosion sijaan uskollisuuden faneilleen – Meine Ehre heißt Treue...
Yli 300-sivuinen kirja on täynnä huvittavia anekdootteja punkin alkuvuosien säpinöistä. Skrewdriver oli osa tätä nopeasti etevää pyörrettä ja sen jäsenten kuvaukset antavat kulttuurihistoriallisesti arvokasta lisätietoa varhaisesta punk-kulttuurista, sen omituisuuksista ja yllättävistä tuttavuussuhteista. Tuohon aikaan ei ollut mitenkään kummallista, että Skrewdriverin heput saattoivat mennä puuropää Genesis P-Orrdigen ja Throbbing Gristlen hämäriin bileisiin. Joskus taas kuuluisat rokkarit saattoivat käydä Skrewdriverin hermoille. Kerran Roxy clubilla huumehöyryinen Iggy Pop tuli soittamaan poskeaan Ian Stuartille, joka antoi tälle vastaukseksi mojovan tällin.
Yksi kirjan hauskimmista anekdooteista liittyy Sex Pistolsiin. Sen kertoo kirjaan haastateltu Skrewdriverin basisti Kevin McKay:
Well, we were in the studio for some four to five hours. They [Sex Pistols] played first and then it was our turn. Before the gig, we went down to Kings Roads to get some Punk clothes. We had some loose talks with the Pistols, but nothing more. Sid Vicious?
Honestly, he was an idiot! We had a special encouter with him at the Dingwalls Club when Ian and I left the venue. It was a night with heavy rainfall. Suddenly Billy Idol drave by in a sports car and Sid was next to him. He started bullshitting us, and then Ian grabbed him and wanted to pull him out of the car, but Billy sped off while Ian was running behind them. ha, ha!
Muiden yhtyeiden suhde Skrewdriveriin oli vähintään yhtä sekava kuin bändin muihin. The Damned, Menace ja Motörhead viihtyivät jopa vapaalla ruuvimeisselien kanssa, kun taas Sham 69 ja Boomtown Ratsin leireissä yhtye oli lähes arkkivihollinen. Bändien keskinäisestä kyräilystä huolimatta kirja tuo esiin myös alkuperäisen punkin solidaarisuuden. Kuvaavana esimerkkinä on tapaus, jossa Skrewdriverin keikkapakettiauto ja sen mukana olleet bändikamat varastettiin. Tulevilla keikoilla bändi sai käyttää korvauksetta muiden yhtyeiden kamoja ja yhdellä pikku kiertueella Skrewdriver sai The Jamilta lainaksi sähköiset soittimet, koska juuri sillä hetkellä tuleva mod-suuruus piti keikkataukoa.
Median nuivasta suhtautumisesta huolimatta Skrewdriverin rehellistä katujen aggro-asennetta kuitenkin arvostettiin monien bändien keskuudessa, aina punkin paaveja myöten. Tästä basisti Kevin McKay antaa todistuksen:
Joe Strummer from The Clash was in the audience to see us. After the consert, he came to us and said we were much better than The Police.
Kirjassa ei juuri kuulla Skrewdriverin tuon ajan poliittisista linjauksista, vaikka Ian Stuartin tympääntyminen monikulttuuriseen Lontooseen tuodaankin aika ajoin esiin. Sen sijaan politiikkaa pääsevät paasaamaan Joe Strummer ja Jimmy Pursey, joiden harvinaiset haastattelut antavat hieman toisenlaisen kuvan punkista kuin virallinen narraatio. Jimmy Pursey paljastuu Record Mirrorin (1977) haastattelussa juuri sellaiseksi vinkuvaksi opportunistiksi kuin saattaa odottaa, mutta myöhempi Joe Strummerin haastattelu saksalaislehdessä (SG-Magazin, 2001) avaa punkin superbändin nokkamiehen suhdetta poliittiseen idealismiin harvinaisen rehellisesti:
Every idiot who come to London was infected by the fact that Punk was the music of the moment and that it had to be political. The whole radicalism of Punk Rock and its aggressive slogans were initially an artistic form of expression, not a political one. There was nothing behind it and this has to be said.
Jos ja kun kirja haluaa nimetä jonkun tuon ajan bändin poliittisesti epäkorrektiksi, niin se on varmasti The Stranglers. Skrewdriver ei tiettävästi keikkailut tämän aina mustiin pukeutuneen ryhmän kanssa, mutta kirjoittajan huomiot ja haastattelulainaukset vihjaavat, että maskuliinisella ja poliittisella tasolla yhtyeillä oli tiettyä hengenheimolaisuutta.
Siinä vaiheessa kun punkista tuli maailmalla tunnettua Skrewdriver pääsi keikkailemaan myös ulkomailla. Kaikki Euroopan keikkansa bändi tekikin vasta vuosina 1978 ja 1979. Vaikka kansainväliseen levitykseen päässeiden julkaisujen myötä Skrewdriverilla oli vetoa ulkomaille, eteneminen elintärkeässä kotimaassa oli tehty vaikeaksi. Vuonna 1978 bändin oli keikkajärjestäjien mustalla listalla eikä näin pystynyt promotoimaan levyjään. Lopulta Chiswick Records sanoi irti sopimuksensa ja bändi muutti uudella kokoonpanolla Manchesterin alueelle. Yhtye sai enää pistokeikkoja ja lämmitteli mm. Motörheadia, mutta käytännössä tie parrasvaloihin oli tukossa.
Yhtyeen joutsenlauluksi tuli vuoden 1979 helmikuussa pienen manchesterilaisen TJM Recordsin julkaisema Built up, knocked down EP, jonka kappaleesta ”A case of pride” Mark Green nappasi kirjalleen nimensä.
Lähes puolen vuoden hiljaiselon jälkeen Skrewdriver piti heinäkuussa 1979 jäähyväiskonserttinsa kotikaupungissaan Blackpoolissa. Keikka oli merkittävä jo siksi, että vuonna 1977 Blackpoolin viranomaiset estivät bändiä soittamasta, joten oli kohtalon ivaa, että bändin viimeinen keikka oli ensimmäinen heidän kotikaupungissaan! Tuohon aikaan skinhead-liike oli lähtenyt täysin uusille kierroksille ja paikalle vaelsi satoja nahkapäitä kaikkialta Englannista. Tämä oli selvä ennusmerkki kansallisesti radikalisoituneen nuorison tulevasta noususta.
Ajan tuulista kertoi myös Lontoon Acklam Hallissa kesällä 1979 pidetty Rock Against Racism -konsertti, joka synnytti yleisössä kauan kaivatun vastareaktion. Kirjassa kuvataan, kuinka suuri skinhead-yleisö sai tarpeekseen, kun äärivasemmistolainen Crisis (sittemmin mm. Death in June) astui lavalle provoisomaan. Suurempaa tappiota välttääkseen vertavuotavat vasemmistoaktivistit linnoittautuivat keikkapaikalle odottamaan poliisin apua. Tämä nuorten vihaisten miesten ja naisten offensiivinen katuarmeija oli osa sitä kannatuskuntaa, joka mahdollisti tuhkasta nousseen Skrewdriverin uuden tulemisen vuonna 1982.
Arvio: RL
