188 Kukkavirta -tapahtuma / Korkki (Sniper), 22.8.2021 Turku

Poliisin pidättämä anarkomarko.

Etnisesti vieraita tapahtuman kuvaajia.

Neljättä kertaa järjestetty 188 Kukkavirta -muistojuhla keräsi elokuun lämpimänä sunnuntaina pari sataa nationalistia Turkuun. Arvokas tapahtuma haluaa kunnioittaa EU-Suomen ensimmäisen terrori-iskun uhreja, jotka menettivät henkensä veitseä heilutelleen islamistin käsissä Turun ydinkeskustassa 18.8.2017. 

Kello 14 Turun Puutorilta lähtenyt kulkue marssi alas Aninkaistenkatua Kirkkosillan kupeeseen Lönnrotinpuistoon. Marssijoiden kärjessä oli Sinimustan liikkeen aktiiveja, jotka kantoivat isoa ”White Lives Matter” -banderollia.  Heidän takanaan marssi mustiin paitoihin pukeutuneet nuorisojärjestö Uudenmaan akselin jäsenet sekä isohko joukko katupartio Soldier of Odinin kannattajia. Suurimman ryhmän muodostanut loppupää koostui nationalisteista ja tavallisista suomalaisista, jotka ovat saaneet tarpeekseen kolmannen maailman uuskolonialismista. 

Matkan varrella eräs mustiin naamioitunut anarkokommunisti häiriköi rauhallisia marssijoita sen verran, että virkavalta päätti ottaa räyhäräähkän kaappiautoon Eerikinkadun kohdalla. Lapsellinen provosointi jatkui koko tilaisuuden eikä poliisi lupauksistaan huolimatta juuri puuttunut niihin. Vastarannalla notkuikin toistakymmenpäinen transseksuaalien ja muiden mielenterveyskuntoutujien joukkio, joka rääkyi makaaberin hyväksyntänsä suomalaisten murhaamiselle ja islamilaisen terrorismin hyväksymiselle. 

Työväenluokkaa larpanneet vasemmistofriikit haastoivat kaukaa vastarannalta Kukkavirran osallistujia jopa tappeluun, mikä tuntui koomiselta heidän lähtiessä paniikissa karkuun 150 metrin päässä lähestynyttä pientä mellakkapoliisiosastoa. Juostessaan hädissään rinnettä ylös he kohtasivat paikalle tulleen verkkolehti Partisaanin kolmihenkisen kuvausryhmän. Ylivoimastaan ja kovasta uhostaan huolimatta anarkomarkoilla ei riittänyt rohkeutta mennä toimittajien päälle, mikä tietenkin huvitti suunnattomasti Partisaanin toimittajia. Partisaanin live-taltioinnin koko tapahtumasta voi katsoa täältä.

Oma lukunsa oli yleisön keskuuteen ja liepeille soluttautuneet salakuvaajat, jotka mitä luultavimmin keräsivät laitonta henkilö- ja kuva-arkistoa vihollisiksi katsomistaan henkilöistä. Turussa tämä kansallismielisille tuttu riesa oli siinä mielessä erikoinen, että monet kuvaajista olivat rotumuukalaisia. Ilmeisesti etniset nurkanvaltaajat ovat kauhuissaan siitä, että Suomessa on ihmisiä, joilla on rohkeutta vastustaa nykyistä saraseeni-invaasiota. Kenties tulevaa konfliktia ounastellen anarkistien petikavereina toimivat musulmaanit keräävät omaa tiedostoaan kansallismielisistä.

Muistotilaisuuden avasi Sinimustan liikkeen johtoon kuuluva Terhi Kiemunki. Lyhyessä tervetuliaispuheessaan Kiemunki selitti mikä yhteys ”White Lives Matter” -julisteella on Turun muslimiterrorismi-iskuun. Hänen mukaansa jo pelkkien tilastollisten tosiasioiden perusteella muslimien terrori on luonteeltaan rodullista, koska se kohdistuu Euroopassa lähes pelkästään vain valkoisiin.

Tilaisuuden pääpuhujana oli Suomen Sisun turkulainen puheenjohtaja Henri Hautamäki. Puhujan pääviestinä oli varoittaa suomalaisia tuudittautumasta liikaan itsetyytyväisyyteen terrorismin ehkäisyssä. Vaikka Turun tapahtumat eivät olekaan vielä toistuneet Suomessa, varmaa on, että uusia iskuja tulee ennen pitkää lisää mikäli liberaali maahanmuutto kehitysmaista jatkuu. Hautamäen mukaan islamilainen terrorismi on maahanmuuton näkyvin ongelma, muttei suinkaan vaarallisin. Pahinta on rotumuukalaisten ”rauhanomainen” invaasio, joko jo itsessään tuottaa arjen terroria ilman suuria otsikoita. 

Seuraavaksi piti esiintyä Sniperin Korkki, mutta lavalle päästettiin yllättäen 30 vuotta Suomessa asunut iranilainen mies. Heikohkoa suomea puhunut maahanmuuttaja esitteli itsensä muslimien vainoa kokeneeksi ateistiksi. Hän ylisti ”suomalaisia arvoja”, joilla hän tarkoitti luultavasti liberalismia, koska totesi lopuksi, etteivät suomalaiset ole rasisteja. Suurin osa paikallaolijoista ei ilahtunut etnomuukalaisen puheesta, sillä se ylläpitää vihamielisen ”eliitin” hegemonista antirasismi-diskurssia. Koska kansanviholliset kutsuvat jokaista etnisen suomalaisuuden puolustajaa poikkeuksetta aina rasistiksi, ei sellaisesta nimityksestä pitäisi silloin välittää saati irtisanoutua. Vihollisen määrittämään kielipeliin ei pidäkään osallistua, sillä heidän määräämillään etnomasokistisilla säännöillä ei voi kuin hävitä.

Vihdoin ja viimein Korkki pääsi lavalle esittämään kymmenen biisin akustisen settinsä. Keikan alkupuolella osallistujia pyydettiin laskemaan kukat Aurajokeen. Esitetyt kappaleet sopivat selvästi paremmin ”White Lives Matter” -teemaan kuin seesteiseen uhrien muisteluun. Terrorismin uhrejakin Korkki toki muisteli, mutta biisivalinnat ”Tule ja Taistele”, ”Etsi ja tuhoa”, ”Sodanjulistus” ja ”Tuli johda” kertoivat, ettei murhaaville kleptoparasiiteille haluta kääntää toista poskea. 

Tuomiokirkon kulttuurihistoriallisessa ympäristössä on tuskin koskaan kuultu vahvistimien kautta näin suorasukaisen rotutietoista musiikillista julistusta. Kenties hilpeintä keikassa oli se, että myös Aurasillalle tulleet komukyylät saivat luultavasti ensimmäistä kertaa kuulla akustista RAC:ta! Eräs Mokoma-yhtyeen patukkatukalta näyttänyt apurahakapinallinen huuteli sillalta jatkuvasti solvauksia esiintyjän ”paskasta musiikista”, johon Korkki kommentoi muutamalla mojovalla sutkautuksella. Kerran Korkki vastasi mölyyn ilmoittamalla, että seuraava kappale on ”Isänmaa”, joka sai päätyttyään varmasti suurimmat aplodit. Aikansa huudeltuaan poliisikin hermostui mölyapinaan ja hääti tämän muualle. Noin puolet keikkaseitistä oli napattu Sniperin pian tulevalta akustiselta levyltä Sodanjulistus! Keikan päätti uudelta albumilta poimittu esitys ”Pro Patria”. 

Muutamaa äärivasemmiston aiheuttamaa teatraalista välikohtausta lukuun ottamatta tapahtuma sujui ongelmitta. Tilaisuus oli ennen kaikkea viesti petokselliselle poliittiselle eliitille ja heidän vasemmistolaisille lakeijoilleen, etteivät radikaalit kansallismieliset ole kadonneet minnekään. Jo pelkällä läsnäolollaan isänmaalliset synnyttävät kansanvihollisissa raivoa, koska se asettaa jotain puhdasta ja totuudellista heidän kieroutunutta maailmankuvaansa vastaan.

RL

TULENVÄKI jalkapalloa ja Rac ’n’ rollia 31.7.2021, Suur-Helsinki: Mistreat / Aryan Hammer / Marder / Ehre

Koronahysteriasta ei ollut tietoakaan kun nahkapäät kirmasivat kesäkuun lopulla nahkakuulan perässä pääkaupunkiseudun perinteissä futisturnauksessa. Toisin kuin monikultturismin, mediahymistelyn ja kaupallisuuden pilaamassa Helsinki cupissa, Stadin alueella osataan pelata jalkapalloa myös arjalaisessa amatöörihengessä ilman rotumuukalaisten vahvistuksia. Tervehenkinen urheilullisuus on aina kuulunut kansalliseen vastakulttuuriin ja jalkapallo lienee joukkuelajeista se suosituin. Matsien jälkeen mestaruus jäi tälläkin kertaa pääkaupunkiseudulle.

Turnauksen jälkeen saatiin nauttia Tulenväki-yhteisön järjestämästä konsertista peräti neljän bändin voimalla. Eri tyylejä soittaneet bändit todistavat vahvasti, kuinka rock laveasti ymmärrettynä on edelleen vaarallista musiikkia, kunhan se on vain on modernin maailman rappiota vastaan.

RAC on aiheuttanut Suomessakin moraalipaniikkeja, mutta median harmiksi genre ei ole synnyttänyt ainuttakaan metoo-skandaalia. Terve heteronormatiivuus, keskinäinen kunnioitus ja traditionaaliset näkemykset sukupuolista ovat ylläpitäneet RAC:ssa kulttuuria, jossa naisten ei ole tarvinnut pelätä joutuvansa ikävän häirinnän ja seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Veriyhteys kirjoitti jo heinäkuussa 2016 Tampereen konsertista näin:

Tilaisuus sujui rennossa piknik-hengessä toisin kuin Ruisrockissa, jossa MTV3:n uutisten mukaan oli raiskattu naisia Bajamaja-paskahuusseissa. Tampereen RAC-iltamissa naisrauha oli tietysti turvattu, koska Afrikan sarven koprofiilisilla khatin polttelijoilla ei ollut sinne mitään asiaa.

Tämän voi allekirjoittaa edelleen, vaikka loppuun on lisättävä, että ”raiskaavathan suomalaisetkin”, varsinkin vasemmistolaista punkin pärinää kuuntelevassa alakulttuurissa. Median aikaisempi myötäkarvaisuus ”hyviä tiedostavia ihmisiä” kohtaan katosi yhdessä yössä sen jälkeen kun nettiin alkoi virrata anonyymeja syytöksiä ah niin suvaitsevaisesta ja korrektista punk-kulttuurista. Muhikoot nyt liemissään, vaikka kansallismielisille on sinänsä yhdentekevää mitä tuon skenen tekopyhät varajeesukset touhuavat keskenään. Punkstoon vahvistamattomat paljastukset vain todistavat sen minkä kansallismieliset ovat aina tienneet vasemmistokulttuurien kaksinaamaisuudesta.

Mukavan leppeässä kesäsäässä vietetyn tapahtuman käynnisti uuden sukupolven NSBM-combo Ehre. Sopivien soundien hakeminen vei alussa hieman aikaa, mutta kun ne saatiin kuntoon, bändi veti mainion setin raakaa mustaa metallia. Edelliseen keikkaan verrattuna ryhmä on kehittynyt selvästi ja Ehre onkin tervetullut lisä kotimaan kasvavaan NSBM-skeneen.  Setti oli hieman lyhyt, mutta eipä muutamasta demosta vielä montaa livenä sopivaa kappaletta irtoakaan. Viimeisenä biisinä kuultiin uutta materiaalia, joka on lupaavan kuuloista. 

Tyylilleen uskollisena Marder hoiti keikkansa alkuillasta, lähes heti Ehren perään. Bändi oli sitten viime näkemän kokenut jälleen miehistömuutoksia. Toisen kitaristin lähdettyä laulaja Leksi on ottanut vastuulleen basson, jota hän on toki soittanut aiemminkin. Sen verran bassonvarteen asettuminen vaikutti keikkaan, ettei Leksi voinut liikkua lavalla yhtä aktiivisesti kuin pelkkänä laulajana ollessaan. Supistunut kokoonpanoa ei kuitenkaan haitannut yhteissoittoa, vaan bändi pieksi menemään täysillä miehekkään metallista hatecoreaan. Äkäinen ja lyhyehkö keikkasetti keskittyi pääasiassa kakkosalbumin biiseihin, jotka soitettiin putkeen ilman sen kummempia välispiikkejä.

Tapahtumassa palattiin taas mustan NS-metallin pariin Aryan Hammerin astuttua lavalle pienen tauon jälkeen. Kommandopipoihin sonnustautunut yhtye näytti sekin käyneen läpi kokoonpanomuutoksia, mutta itse musiikissa sitä ei huomannut. Monien mielestä bändin alkuaikojen melodisempi tykitys kuulostaa paremmalta kuin tyyliksi vakiintunut hidas ja monotoninen murjominen. Oman tyylin löytyminen on Aryan Hammerille kuitenkin tärkeämpää, eikä se katso velvollisuudekseen viihdyttää yleisöä, vaan ainoastaan takoa tylyä viestiään niin hartaasti ja pitkään, että takarivin taavokin sen ymmärtää

Synkän raskaista tunnelmista siirryttiin illan viimeisen bändin kohdalla täysin päinvastaiseen moodiin. Myös Mistreatilla on eräissä biiseissään kansallissosialistista henkeä, mutta Aryan Hammerin esoteerisen tulokulman sijaan Kouvalan veteraanit lähestyvät aatetta arkipäivän näkökulmasta. Yhtye tuo lyriikoissaan esiin kansallisen taistelijat ilot ja surut, mutta juhlittaessa pannaan ”ilo pintaan, vaikka syän märkänis”. Mistreatin voima kautta vuosien on ollut positiivinen elämänasenne, joka välittyy parhaiten keikoilla. Kaikkien tuntemat tarttuvat biisit saavat jäyhimmänkin suomalaisen liikkeelle ja näin kävi myös tällä keikalla, vaikka alussa yleisö olikin jähmeää. Vain ammattilaiset kykenevät tällaisiin työvoittoihin.

Kevään ja kesän edellisiin Suur-Helsingin keikkoihin verrattuna tämä tapahtuma saavutti parhaan yleisömäärän. Ymmärrettävästi karsastus koronaa kohtaan verottaa varsinkin Helsingin seudulla yleisötapahtumia, mutta olosuhteisiin nähden Tulenväki saa olla tyytyväinen iltaan.

Arvio: RL