UKONVASAMA nro 12, 1//tammikuu 2017

Sitten vuoden ensimmäisen numeron Ukonvasaman konsepti on muuttunut merkittävästi. Heikon saatavuuden korjaamiseksi lehdestä on tehty maksullinen ja sitä julkaisee tästä lähin Veriyhteydenkin sivuilta tuttu levy-yhtiö Europa Erwache Productions (EEP). Maaliskuun yhteistiedotteessaan Ukonvasama ja EEP ilmoittavat:

Ylpeydellä julkistamme yhteistyön alkaneen suureen suosioon päätyneen UKONVASAMA-lehden kanssa! Tähän asti ilmaisjakeluna toimineen lehden kaikkien numeroiden painokset ovat loppuneet nopeasti. Solmittuamme yhteistyön sovimme vähäisen maksun keräämisestä jatkossa painokustannusten kattamiseksi sekä loppu tuotto lehdistä käytetään Europa Erwachen julkaisuiden ja aatteen levityksen hyväksi.

Kaikki numerot on listattu sivuillamme hintoineen. Tarjoamme numerot 3-10 erikoisyhteishintaan pakettina 8 euroa. Tarjolla myös loppuunmyyty numero 11 ja nyt virallisesti julkaistu numero 12, jotka molemmat 3 euroa kappale. Postikulut lisätään hintoihin.

Yhtykää vapaan kansan sotahuutoon ja tukekaa Ukonvasaman ja Europa Erwachen yhteistyötä! Voitto on meidän!

Lehden ensimmäinen markkinatalouden ehdoilla toimiva numero on ainakin painolaatunsa perusteella parannus entiseen. Valitettavasti lehden toimitukselta on kiireessä jäänyt oikoluku lapsipuolen asemaan varsinkin levyarvioissa, joista löytyy harmittavasti silmään osuvia virheitä, jotka olisi huolellisemmalla oikoluvulla ollut helppo korjata.

Sisältöpuolella ei sitten moitittavaa olekaan, sillä lehti on mojova pakkaus kansallista radikalismia ja kulttuurisen vastarinnan musiikkia. Puhtaasti politiikan saralta numero 12 sisältää parin sivun uutiskatsauksen kansallismielisistä aiheista sekä pitkähkön raportin viime itsenäisyyspäivän PVL:n ”Kohti vapautta!” -marssista. Valtavirran kulttuuriakin on arvioitu kuten Batman-trilogian viimeisin elokuva Dark Knigth Rises. Kirja-arviossa ruoditaan puolestaan virolaisen vapaustaistelija Leo Kunnaksen kirjaa Sotilasjumalan palvelija, joka on tositapahtumista ammentava fiktio Viron lähihistoriasta.

Viro on muutenkin hyvin esillä, sillä tämä numero sisältää tiettävästi ensimmäisen suomeksi tehdyn haastattelun PWA:sta, jota voi pitää veljeskansamme ensimmäisenä ja samalla merkittävimpänä RAC-yhtyeenä. Kuuden sivun haastattelussa saamme kuulla laulaja-kitaristi Jaanukselta mielenkiintoista jutustelua Viron lähihistoriasta, politiikasta ja maan musiikkiskenestä. Lehden toisena haastateltava on tuore tamperelainen RAC-ryhmä Genocide Wolves, jonka voi katsoa edustavan kotimaan liikkeen radikaaleinta siipeä.

Edelliseen numeroon verrattuna levy-arvioissa painottuu enemmän perinteisempi RAC kuin NSBM. Syynissä ovat seuraavat julkaisut: Brainwash / Bound for Glory: ”Day of Victory”, Pagan Skull / Pylvanainen / Diamond Axe: ”Ukkometsojen mailla”, Pylvanainen: ”Uuden ajan koitto”, Anal Blasphemy: ”Western Decadence”, Nahkampf: ”Kein schöner Land”, Gigi & Die Braunen Stadtmusikanten: ”Willkommen Liebe Mörder” ja Der Stürmer / Reek of the Unzen Gas Fumes / Command / Fogged by the Fleshflies: ”Split cd”.

Keikka-arviossa muistellaan viime helmikuun Varsinais-Suomen tapahtumaa, jossa esiintyi Marder ja juuri uuden levynsä parahiksi julkaissut Goatmoon. Lehti kannattaa ottaa haltuun, sillä sen parissa vietetyt hetket ovat aina antoisampia kuin Facebookissa notkuminen tai elektronisen juutalaisen eli television äärellä kulutettu henkinen itsesaastutus.

Arvio: RL

INDECENT EXPOSURE (UK), BREWDRIVER & DEAD NATION live @ Helsinki 18.3.2017

Lähdimme jo hyvissä ajoin kohti Helsinkiä, tarkoituksena lepäillä ennen keikkaa sekä käydä syömässä pizzat. Odotin innoissani illan pääesiintyjää, sillä bändi on yksi suosikki-brittibändeistäni 80-luvun Oi!-musiikista puhuttaessa. Lämmittelybändit eivät niinkään innostaneet, mutta eivät toki aiheuttaneet vastareaktioitakaan. Dead Nation oli jo vanhastaan tuttu Kategorie C -iltamista viime syksyltä ja Brewdriverin miehet nyt ovat ihan henk. koht. tasollakin tuttuja jo 90-luvun alkupuolelta. Harmikseni vaan tiesin Tampereen uuden B&H -kerhon avajaisten olevan samana iltana, joten varsin ikävä päällekkäisyys, koska monia olisi varmasti kiinnostanut molemmat eri keikat (itseni mukaan lukien).

Suunnistimme enemmän tai vähemmän sekavan iltapäivän jälkeen paikallisjunalla kohti keikkapaikkaa. Paikkakin oli vanhastaan tuttu ja aivan ok-tason juottolaksi todettu. Puoli yhdeksän jälkeen hyökkäsimme ovista sisään ja siinä alkoi heti vanhojen tuttujen moikkailu ja kuulumisten vaihtaminen. Paikalla oli varsin kansainvälinen yleisö, sillä ihmisiä oli niin Ruotsista, Norjasta ja Saksastakin brittien lisäksi, joita oli heitäkin aimo lauma bändin lisäksi. Juttu lensi ja kalja virtasi. Shotteja kannettiin pöytiin. Uusia tuttavuuksiakin tuli solmittua.

Vihdoin Dead Nation aloitti hardcore-vaikutteisen Oi-punkkinsa veivaamisen. Ei hassumpaa, ei ollenkaan hassumpaa. Kuitenkin joku oma tatsi ja selkeämpi tyylilinja tekisi bändistä toimivamman mielestäni. Nyt oli taas havaittavissa vähän liian sekaista skaalaa hitaammista Oi-biiseistä punk-rallatusten kautta aina hardcorempaan mättöön. Toivottavasti bändin linja selkeytyy tulevaisuudessa – eri asia tietysti on, että miten tämä levyltä toimisi. Omat kokemukseni bändistä rajoittuvat kahteen nähtyyn keikkaan. Coverina tuli toimivasti soitettu Skrewdriverin ”Streetfight” samoin kuin loppupuolella esitetty ruotsinkielinen biisi, joka kuulosti tutulta, mutta nimestä en ole varma. Eräs tuttavani sanoi sen olevan Ebba Gröniä, tiedä sitten. Ihan viihdyttävä setti.

Brewdriver tuli seuraavaksi lauteille hieman liiankin pitkän tauon jälkeen. Bändi on kyllä varsin toimiva UK82-pastissi The Partisans, Infa-Riot jne. vanhojen Oi-punk-bändien hengessä. Bändin nimestä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta yhteissoitto oli tiukkaa ja biisit rullasivat eteenpäin hyvin. Hieman on aina tökkinyt vokalisti Jannen kireähkö laulutyyli ja huumoripitoiset sanoitukset. No olenkin itse tällainen kuivan junnaavan Oi/RAC-musiikin ystävä. Yleisö toivoi kovin bändiltä lopussa ”Hirvijahti”-semiklassikkoa, mutta sitä ei kuultu.

Taas oli virvokkeiden aika, joita kuluikin yleisön kunnosta päätellen reippaasti. Baarihenkilökunnankin leppoisuus oli vaihtunut kiireen myötä tylyksi käytökseksi, vaikka kassavirtaa vaikutti olevan hyvin. Lieneekö osuutta asiaan se, että paikalla vierailivat viranomaisten puolesta niin alkoholitarkastajat, rajavartiolaitos kuin poliisitkin. ”Pyhä kolminaisuus” ei kuitenkaan ilmeisesti löytänyt huomautettavaa ja ilta jatkui normaalisti. Harvoin näkee kaikkia näitä instansseja tällaisissa tilaisuuksissa.

Vihdoin oli Indecent Exposuren aika. Paikalle oli lupailtu vierailevaksi staraksi myös Skrewdriverissa ja The 4-Skinsissä kannuksensa aikoinaan ansainnutta Paul Swainia. Jotain hässäkkää oli kuitenkin ollut Englannin päässä ja kaveri ei ollut meinannut päästä lähtemään maasta. No olihan tämä tunnistettava hahmo päässyt kuitenkin onneksi paikalle. Tiedossani ei ollut mitä tämä vieraileva tähti oikein tekisi, mutta se tulisi selviämään.

Bändi on julkaissut uransa aikana vain kaksi studioalbumia ja vokalisti Milky sanoikin, että tarkoitus ei olekaan tehdä uusia biisejä. Tiedä näistä sitten. Harmaantuneet kaverit soittivat hyvin ja kyllästymisestä ei ollut tietoakaan. Biisejä tuli tasaisesti niin ”No looking back”- kuin ”Reveal all”-levyiltä. Kyllähän te nämä hitit tiedätte; ”Bank holiday”, ”A way of life”, ”Save the nation”, ”No surrender”, ”A matter of time”…pogoilu oli lavan edessä jo tässä vaiheessa sen verran kovaa touhua, että poukkoilin hetken siinä kuin flipperipallo ja rillit lensivät päästä. Ne onneksi löytyivät ja ehjinä. Keskivaiheilla soitettiin bändin puolesta toimiva versio Combat 84 -klassikosta ”Barry Prudom” ja pian meno sen kuin kiihtyi. Katsoin parhaimmaksi siirtyä nojailemaan baaritiskin turviin.

Loppupuolella tuli sitten bändin epävirallinen anthem eli ”Rocking the reds”, joka sai koko salin omanlaiseensa hurmokseen ja yhteislauluun. Sitten astuikin Paul Swain kitaran varteen ja alkoi Oi!-keikoilta tuttu cover-potpuri eli tuli tuutin täydeltä The 4-Skinsiä (luonnollisesti); ”Chaos”, ”A.C.A.B.” jne. sekä lopuksi bändin komea nationalistinen julistus ”England my England”, joka oli muutettu tietysti muotoon ”Finland my Finland”.

Ihmettelin yli viisikymppisten äijien kuntoa ja jaksamista. Varsinkin vokalisti Milky oli koko keikan ajan liikkeessä kuin Duracell-pupu ja hymyili leveästi. Mies ilmeisesti nautti olostaan, niin kuin muutkin bändin jäsenet. Hieno keikka jälleen kerran, iso kiitos 1312 Productionsille meidän turkulaisten puolesta ja toivottavasti saamme pian lisää. Hieno ilta todellakin!

Teksti: H8J

MISTREAT, GENOCIDE WOLVES, German special guest Tampere 18.3.2017

 

Tampereen Blood & Honourin uuden kerhotilan avaaminen on merkkitapahtuma. Legendaarisen Oriveden kerhon luopuessa vanhoista tiloistaan ja Tampereen vanhan kerhon ahtaus oli tarkoittanut hiljaisempaa kautta pirkanmaan keikkarintamalla. Yhdistyneet voimat lanseerasi isommat, käytännöllisemmät ja näyttävämmät tilat.

Uuden tilan myötä paluu on todellakin Back With A Bang! Loppuun asti ja vaivalla rakennettu paikka on kyllin tilava mahdollistaakseen jopa Mistreatin kaltaisen suositun esiintyjän rokkaamaan valkoista kapinamusiikkia.

Illan aloitti Genocide Wolves karkealla RAC öyhötyksellä. Julman näköinen laulaja huusi kurkku suorana tekstejä, joiden viesti ei jätä mitään arvailun varaan. Veriyhteus kokoelmalta tutut kappaleet kuten Kohti Uutta Aamunkoittoa oli selkeitä kohokohtia. Uusien kappaleiden seasta nousi ensikuuntelulla selkeää hittipotentiaalia omaavia vetoja kuten National Socialist Working Man. Yhtyeen yhteensoitto, kaksi kitaristia ja yleinen vire oli parantunut merkittävästi ensimmäisen keikan jäljiltä. Genocide Wolves on nostanut odotuksia tulevan albuminsa suhteen. Luvassa voi olla kaikkein radikaaleinta ja anteeksipyytelemättömintä kansallissosialistista rock-musiikkia mitä tässä maassa on ikinä tehty. Ilta oli vasta alkamassa, mutta sali oli täynnä yleisöä ja jokainen kappale sai ansaisemansa suosionosoitukset ja tervehdykset yleisöltä.

Illan yllätysvieras saapui maasta, jonka vallitseva järjestelmä ei ole myötämielinen kansallismielisyyden ilmaisuja kohtaan. Mies ja kitara tulkitsi saksalaisia klassikoita bändeiltä kuten Endstufe, Sleipnir, Landser, yms. Myös pakollisia kansainvälisiä yhteislauluja löytyi. Skrewdriver ja Fortress vedot eivät jättäneet ketään kylmäksi ja koko yleisö huusi vihaa kommunistien roskajoukkoa vastaan. Tuttujen kappaleiden erinomaisuuden vuoksi yleisö oli heti mukana.  Trubaduuri veti kappaleet jopa alkuperäisia paremmin. Kun soitto- ja laulutaito, sekä karskin miellyttävä ääni loihti ilmoille hienoja versioita, ei ollut syytä valittaa. Ehdoton kuvauskielto on pakollinen Saksalaiselle esiintyjälle. Vihamielisen yhteiskunnan rankaisu voi ulottua henkilöön vaikka rikos olisi suomalaisesta näkökulmasta vähäpätöiseltä tuntuva teko, kuten ulkomailla laulettu laulu.

Monen vuoden tauon jälkeen, Mistreat on vakiinnuttanut uudelleen paikkansa tiivisti keikkoja soittavana livebändinä. Uusi materiaali antaa vielä odottaa. Klassikkokappaleista muodostuvaa hittiputkea on päästy todistamaan tasaisesti myös maan rajojen sisäpuolella parin viime vuoden ajan. 30 vuoden olemassa olonsa aikana Mistreat on tehnyt kappaleita, joista on muodostunut kotimaisen kansallismielisen musiikin kulmakiviä. Niiden esittäminen innostuneelle yleisölle saa väistämättä villin pitin pyörimään. Kiitos asiansa hallitsevien B&H security miesten, mylläkkä pysyi energisenä, mutta ilman suurempia haittoja. Bändi sai soitettua kappaleet törmäilevien ihmisten edessä ilman katkoksia, ellei Mistreatille tyypillisiä pitkiä viritys- ja röökitaukoja sekä Muken tarinoita kappaleiden välissä lasketa mukaan.

Ilta oli hyvin onnistunut. Aikataulussa pysyttiin. Paikalla oli myös runsain mitoin naisia. Veriyhteys kollektiivi antaa erityismaininnan eturivin naisille joiden iloinen energia bändien aikana alleviivasi kansallismielisen musiikin perimmäistä positiivista viestiä ja voitokasta elämänasennetta.

Ilta kiinnosti pirkanmaan poliiisivoimia siinä määrin että tavaksi käyneen maijapartion paikalla pyörimisen lisäksi päästiin todistamaan puskissa ja nurkilla kurkkivia siviilikyttiä kuvauspuuhissa. Jos vapaana juoksevien villien suitsimiseen ei riitä resurssit eikä tahto, miten tämä resurssipula ei ole esteenä kansallismielisten kyttäyksessä? Miehiä riittää dokumentoimaan jopa omaehtoisen musiikkikulttuurin yleisöä ja miljöötä.

Veriyhteys toivottaa onnea ja menestystä Tampereelle, sekä koko Blood & Honour Finland porukalle

Teksti: VY

THE LAST RESORT (UK) + Kyre & Duunarit, Baarikärpänen (ex- Bar Bäkkäri), Helsinki 5.3.2017

The Last Resortin ensimmäinen Helsingin vierailu sai ennakkolippujen ostajat hämmennyksiin, kun Bar Bäkkäri ilmoitti vuoden alussa lopettavansa toimintansa helmikuussa. Samassa paikassa Baarikärpänen-nimellä maaliskuussa aloittanut ravintola päätti kuitenkin pitää edellisen ravintolan sovitut keikat, joten The Last Resortille ei tarvinnut etsiä uutta kortteeria. Sellainen olisi varmasti löytynyt helposti, sillä huhujen mukaan ennakkomyynti oli kuulemma ollut vilkasta. Brittilegendaa olikin saapunut katsomaan koko tupa täyteen, hyvä saavutus sunnuntai-illaksi mille tahansa valtavirtamusiikin ulkopuoliselle kulttibändille.

Kentin Herne Bayssä vuonna 1980 perustettu skinhead-bändi The Last Resort on The 4 Skinsin ja The Businessin ohella merkittävin Oi-bändi, varsinkin bändin debyyttialbumi A Way Of Life - Skinhead Anthems (1982) herättää karuudessaan ja tylyssä autenttisuudessaan vielä vuosien kuuntelun jälkeen syvää kunnioitusta. Nimensä samannimisestä itälontoolaisesta skinhead-kaupasta napanneen bändin ensimmäiset levytykset veivät Oi-musiikkia selvästi nationalistisempaan suuntaan, jolla on ollut osaltaan merkitystä myös RAC genren kehittymiselle. Ei ole mikään salaisuus, että bändin primus motor, tunnettu Milwallin huligaani ja niissä hommissa toisen silmänsäkin menettänyt Roi Pearce, edisti suhteillaan varhaisten RAC-bändien kuten Combat 84:n ja Brutal Attackin uraa.

Ennen pääesiintyjää soittanut Kyre & Duunarit veti monien mielestä turhan lyhyen setin, sillä harvoin keikkaileva katupunkbändi näytti olevan kovassa vedossa. Tosin Duunarien keikan aikana suurin osa yleisöstä särpi vielä ylihintaista olutta kolmen desin minituopeista. Porukan koostumus oli ennalta arvattavasti skinhead painotteista, mutta jotain The Last Resortin rajat ylittävästä kulttimaineesta kertoo se, että yleisön joukossa oli huomattava määrä metallimusiikin ystäviä, osa jopa tunnetuista bändeistä. Ikä- ja sukupuolijakauma oli myös heterogeeninen, sillä paikalla näytti olevan koko joukko 80-luvun tunnettuja skinhead-naamoja etelän suurista kaupungeista, sekä nuoria punk-tyttöjä, joista oli varmaan jännä tulla stalkkaamaan tilaisuuden natsiprosentit. Sanoisin että melko korkeat!

The Last Resort pääsi aloittamaan soittonsa kuin varkain, sillä ensitahtien soidessa narikan viereisellä baaritiskillä oli edelleen jono, johon itsekin juutuin. Saatuani kääpiötuopin käteeni menin välittömästi pelipaikalle, jossa keikka oli päässyt jo hyvään vauhtiin. Timmissä kunnossa ollut Roi huudatti asiaankuuluvasti yleisöä samalla kuin häntä nuoremmista äijistä koostunut rytmiryhmä takoi kellon tarkasti katujen biittiä yleisön tajuntaan. Uskomattoman hyvin yhteen soittaneen bändin muusikoista täytyy antaa erikoismaininta rumpalille, jonka tanakka mutta rytmisesti oivaltava mäiske toi mieleen The Sex Pistolsin Paul Cookin kannutuksen.

Keikan alkupuolella kuultiin enimmäkseen bändin viimeisimmän studio-LP:n This Is My England - Skinhead Anthems III (2013) biisejä, joista eniten liikettä punttiin sai yleisössä ”This is my England”, ”Never get a job” ja We are invincible”. Harmi vain, että sitä edeltäneeltä bändin parhaalta re-union albumilta, You’ll never take us – Skinhead Anthems II (2009), kuultiin selvästi vähemmän kappaleita.

Keikan puolivälin jälkeen siirryttiin alkuperäisen materiaalin pariin ja debyyttilevyltä saatiinkin kuulla yleisön suureksi riemuksi mm. ”Violence on our minds” ja ”King of the Jungle” ja ”Rebels with a cause”. Valitettavasti tuosta ilotulituksesta jäi uupumaan debyyttialbumin avaava Black Sabbath -pastissi ”Freedom”, vaikka sitä toivottiin lavan edustalta moneen otteeseen. Niin ikään The Resort -nimeltä julkaistulta unohdetulta aarteelta, albumilta 1989, ei kuultu mitään, vaikka itse odotin luottavaisena klassikkoa ”Horror Show”, jonka alkuperäisversiosta vuodelta 1982 vastaa The Last Resortin rauniolle perustettu The Warriors.

Luonnollisesti keikkasettiin kuului myös kappaleita Andy McCoyn (ei näkynyt yleisössä) suosikkibändi The 4-Skinsiltä, sillä Roi hoiti yhtyeen turhaan väheksytyn kakkosalbumin A Fistful Of….4Skins (1983) vokaalit. Kolmesta The 4 Skins -lainasta kovimman myllyn lavan edustalla synnytti ikivihreä ”A.C.A.B”., joka tunnetaan virkavallan vastaisena taisteluhuutona kaikkialla maailmassa, niin äärivasemmiston kuin äärioikeistonkin keskuudessa.

Suomessa aiemmin ainoastaan Tampereella vuonna 2009 esiintynyt englantilaisryhmä ei jättänyt yleisöään kylmäksi. Vajaa puolitoista tuntia soittanut elävä legenda taputettiin kertaalleen takaisin lavalle ja encorena saatiin kuulla ”Skinheads In Stapress” ja The 4 Skinsin livekilleri ”Chaos”.

Konsertti ei ollut vanhojen miesten rahastus kankealla sunnuntaiajelulla, vaan yhtye eli täysillä mukana nauttien joka hetken lavalla olostaan. Harva klassikon statuksen saanut bändi pystyy nivomaan vanhan ja uuden materiaalin sellaiseksi keitokseksi, että se maistuu yleisölle alusta loppuun. Harvinaista herkkua nykymaailmassa, siitä kiitos The Last Resortille.

Arvio: RL

White Guard: Against the East & West (Midgård, 2017)

White Guardin Against the East & West on varmaan erikoisin RAC levytys, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Kyse on suomalais-venäläisestä studioprojektista, jossa vokaaliosuuksista vastaa Marderin huutaja Aleksi ja kitarasta tuntemattomaksi jäävä venäläiskepittäjä. Perkussio hoidetaan röyhkeästi rumpukoneella ja bassoraita taitaa puuttua kokonaan, ainakaan omissa korvissani en sitä erottanut.

Black metallin puolella tällaisesta yhdistelmästä on olemassa oma nimikin, Bedroom Black Metal, jolla viitataan yhden miehen läppärillä tehtyyn musiikkiin. White Guardin levy lieneekin Suomen ensimmäisiä Bedroom RAC-levytyksiä, vastaavia toki tunnetaan varsinkin Yhdysvaltain puolelta monta, kuten jo 1990-luvulla vaikuttaneet Lightning Rod ja Mudoven. Venäjällä on puolestaan Bedroom NSBM erittäin yleistä, tyypillisenä esimerkkinä Son of Northin levytykset. Todennäköisesti idea tämän levyn tekemisestä on tullutkin juuri itänaapurin puolelta, jossa rumpukone + kitara + laulu -kombinaatiolla tehty rock on tuttua.

Rumpukoneen ohjelmointi eri biiseihin on onnistunut levyllä rytmillisesti hyvin, joskin sen kliininen soundi ei allekirjoittanutta yleisesti ottaen hirveästi lämmitä, poikkeuksena ehkä Mudovenin ja Vaginal Jesusin hillittömät purkaukset.

Musiikillisesti metallista hardcorea puskeva White Guard on genrensä tyypillinen edustaja, jossa tekninen osaaminen on korkealla. ”Bändin” kitaristi osaa todella soittaa ja improvisoida etenkin soolo-osuuksissa, harmi vain, että paikoin kitarasoolot on miksattu hivenen liian pintaan. Luultavasti pienellä budjetilla tehtyä levyä ei ole haluttu turhaan rasittaa liiallisella viimeistelyllä.

Levyn teema, ”Neither Washington nor Moscow”, kuuluu monessa kappaleessa, joissa korostetaan modernin maailman rappiota ja vanhojen vihollisuuksien todellisia syitä. Siksi musiikin levylle tehneelle venäläiskitaristille ei tuota ongelmia soittaa suomeksi laulettua kappaletta ”Simo Häyhä”. Kaikkien kansojen, myös venäläisten, todellinen vihollinen oli juutalaisbolshevistinen kommunismi, josta kertoo Wehrmachtin sotilaiden muistoa kunnioittava esitys ”Burden of Grief”.  

Vastaavasti kappaleessa ”Degenerates” nähdään koko nykymaailman korruptio New Yorkista Vladivostokiin ja toisaalta se, kuinka me Julius Evolan hengessä matkaavat ”tiikerillä ratsastajat” olemme samaa heimoa maasta riippumatta:

We are the sons of betrayed generation

materialist world mind manipulation
we are the new breed not shadows from the past
we are the ones we are build to last

Slowly the world is falling apart 
and if you can’t rise from the ground
it’s where you belong

they weaken their body they weaken their mind
peace and love – guideline of their life
their dreamland it is bound to fall
when dystopia breaks we are standing tall

Rotting! Weak is your flesh no strenght nor the courage to turn the tide
Decaying! Just like the monuments of modern time you are weak with them you will Die! As your ideals ultimately you’ll see that you have never been
Free! You never showed defiance blind obedience equals life of sheep

Soon you will die although you never were even truly alive
As we stand in the rubble and the dust
our kind is gone although nothing seems lost
you’ll be forgotten as fast as you have died
you gave nothing to this world your existence it was a crime

Vaikka levyn on kustantanut yksi maailman suurimmista RAC-levy-yhtiöistä, ruotsalainen Midgård, mistään kompromissihaluisesta albumista ei ole kyse. Länsinaapurin kovista ajatusrikoslaeista huolimatta niin sanottua miedompaa liikettä edustava Midgård on uskaltanut julkaista levyn, jossa ikävän totuuden sanomista ei karteta. Levyllä lauletaan avoimesti kansallissosialismista, jonka nähdään olevan ainoa todellinen parannuskeino yhteiskunnan mätäpesäkkeisiin. Tämä tulee selväksi myös albumin ainoalla coverilla, alun perin Mistreatin klasikkolla ”Searching for the truth”. Hieno päätös tinkimättömälle rodulliselle idealismille, jossa uskalletaan ylittää vanhat kansalliset kaunat ja etsiä enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä yhteistä vihollista vastaan; jo bändin nimi viittaa valkokaartiin, joka soti kommunisteja vastaan sekä Suomessa että Venäjällä.

Kotimaassa levyä myy ainakin Sakaramiina, ottakaa haltuun!

Arvio: RL