Lähdimme jo hyvissä ajoin kohti Helsinkiä, tarkoituksena lepäillä ennen keikkaa sekä käydä syömässä pizzat. Odotin innoissani illan pääesiintyjää, sillä bändi on yksi suosikki-brittibändeistäni 80-luvun Oi!-musiikista puhuttaessa. Lämmittelybändit eivät niinkään innostaneet, mutta eivät toki aiheuttaneet vastareaktioitakaan. Dead Nation oli jo vanhastaan tuttu Kategorie C -iltamista viime syksyltä ja Brewdriverin miehet nyt ovat ihan henk. koht. tasollakin tuttuja jo 90-luvun alkupuolelta. Harmikseni vaan tiesin Tampereen uuden B&H -kerhon avajaisten olevan samana iltana, joten varsin ikävä päällekkäisyys, koska monia olisi varmasti kiinnostanut molemmat eri keikat (itseni mukaan lukien).
Suunnistimme enemmän tai vähemmän sekavan iltapäivän jälkeen paikallisjunalla kohti keikkapaikkaa. Paikkakin oli vanhastaan tuttu ja aivan ok-tason juottolaksi todettu. Puoli yhdeksän jälkeen hyökkäsimme ovista sisään ja siinä alkoi heti vanhojen tuttujen moikkailu ja kuulumisten vaihtaminen. Paikalla oli varsin kansainvälinen yleisö, sillä ihmisiä oli niin Ruotsista, Norjasta ja Saksastakin brittien lisäksi, joita oli heitäkin aimo lauma bändin lisäksi. Juttu lensi ja kalja virtasi. Shotteja kannettiin pöytiin. Uusia tuttavuuksiakin tuli solmittua.
Vihdoin Dead Nation aloitti hardcore-vaikutteisen Oi-punkkinsa veivaamisen. Ei hassumpaa, ei ollenkaan hassumpaa. Kuitenkin joku oma tatsi ja selkeämpi tyylilinja tekisi bändistä toimivamman mielestäni. Nyt oli taas havaittavissa vähän liian sekaista skaalaa hitaammista Oi-biiseistä punk-rallatusten kautta aina hardcorempaan mättöön. Toivottavasti bändin linja selkeytyy tulevaisuudessa – eri asia tietysti on, että miten tämä levyltä toimisi. Omat kokemukseni bändistä rajoittuvat kahteen nähtyyn keikkaan. Coverina tuli toimivasti soitettu Skrewdriverin ”Streetfight” samoin kuin loppupuolella esitetty ruotsinkielinen biisi, joka kuulosti tutulta, mutta nimestä en ole varma. Eräs tuttavani sanoi sen olevan Ebba Gröniä, tiedä sitten. Ihan viihdyttävä setti.
Brewdriver tuli seuraavaksi lauteille hieman liiankin pitkän tauon jälkeen. Bändi on kyllä varsin toimiva UK82-pastissi The Partisans, Infa-Riot jne. vanhojen Oi-punk-bändien hengessä. Bändin nimestä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta yhteissoitto oli tiukkaa ja biisit rullasivat eteenpäin hyvin. Hieman on aina tökkinyt vokalisti Jannen kireähkö laulutyyli ja huumoripitoiset sanoitukset. No olenkin itse tällainen kuivan junnaavan Oi/RAC-musiikin ystävä. Yleisö toivoi kovin bändiltä lopussa ”Hirvijahti”-semiklassikkoa, mutta sitä ei kuultu.
Taas oli virvokkeiden aika, joita kuluikin yleisön kunnosta päätellen reippaasti. Baarihenkilökunnankin leppoisuus oli vaihtunut kiireen myötä tylyksi käytökseksi, vaikka kassavirtaa vaikutti olevan hyvin. Lieneekö osuutta asiaan se, että paikalla vierailivat viranomaisten puolesta niin alkoholitarkastajat, rajavartiolaitos kuin poliisitkin. ”Pyhä kolminaisuus” ei kuitenkaan ilmeisesti löytänyt huomautettavaa ja ilta jatkui normaalisti. Harvoin näkee kaikkia näitä instansseja tällaisissa tilaisuuksissa.
Vihdoin oli Indecent Exposuren aika. Paikalle oli lupailtu vierailevaksi staraksi myös Skrewdriverissa ja The 4-Skinsissä kannuksensa aikoinaan ansainnutta Paul Swainia. Jotain hässäkkää oli kuitenkin ollut Englannin päässä ja kaveri ei ollut meinannut päästä lähtemään maasta. No olihan tämä tunnistettava hahmo päässyt kuitenkin onneksi paikalle. Tiedossani ei ollut mitä tämä vieraileva tähti oikein tekisi, mutta se tulisi selviämään.
Bändi on julkaissut uransa aikana vain kaksi studioalbumia ja vokalisti Milky sanoikin, että tarkoitus ei olekaan tehdä uusia biisejä. Tiedä näistä sitten. Harmaantuneet kaverit soittivat hyvin ja kyllästymisestä ei ollut tietoakaan. Biisejä tuli tasaisesti niin ”No looking back”- kuin ”Reveal all”-levyiltä. Kyllähän te nämä hitit tiedätte; ”Bank holiday”, ”A way of life”, ”Save the nation”, ”No surrender”, ”A matter of time”…pogoilu oli lavan edessä jo tässä vaiheessa sen verran kovaa touhua, että poukkoilin hetken siinä kuin flipperipallo ja rillit lensivät päästä. Ne onneksi löytyivät ja ehjinä. Keskivaiheilla soitettiin bändin puolesta toimiva versio Combat 84 -klassikosta ”Barry Prudom” ja pian meno sen kuin kiihtyi. Katsoin parhaimmaksi siirtyä nojailemaan baaritiskin turviin.
Loppupuolella tuli sitten bändin epävirallinen anthem eli ”Rocking the reds”, joka sai koko salin omanlaiseensa hurmokseen ja yhteislauluun. Sitten astuikin Paul Swain kitaran varteen ja alkoi Oi!-keikoilta tuttu cover-potpuri eli tuli tuutin täydeltä The 4-Skinsiä (luonnollisesti); ”Chaos”, ”A.C.A.B.” jne. sekä lopuksi bändin komea nationalistinen julistus ”England my England”, joka oli muutettu tietysti muotoon ”Finland my Finland”.
Ihmettelin yli viisikymppisten äijien kuntoa ja jaksamista. Varsinkin vokalisti Milky oli koko keikan ajan liikkeessä kuin Duracell-pupu ja hymyili leveästi. Mies ilmeisesti nautti olostaan, niin kuin muutkin bändin jäsenet. Hieno keikka jälleen kerran, iso kiitos 1312 Productionsille meidän turkulaisten puolesta ja toivottavasti saamme pian lisää. Hieno ilta todellakin!
Teksti: H8J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti