(Arvio on kirjoitettu 1990-luvun lopulla julkaisematonta lehteä varten)
Kultaisen 1980-luvun jälkeen Ranska-skenessä tapahtui notkahdus kun alan johtavat bändit panivat pillejään pussiin viimeistään 1990-luvun alussa. Vaikka maassa syntyi 90-luvulla kohtuullisen paljon wp-bändejä, olivat ne useimmiten pelkkiä pastisseja edellisen vuosikymmenen uranuurtajista. Osa näistä bändeista kuten Decacence Culture osasi kuitenkin päivittää kulta-ajan Ranska-soundin kivuttomasti 90-luvulla suosiotaan nostaneeseen metallivaikutteiseen RAC-musiikkiin.
Debyyttialbumillaan Occidenté (”Länsimaailma”) Decadence Culture muistuttaa patonki-RAC:n yhtä suurinta pioneeria Bunker 84:ää, ajottain jopa laulajan ääntä myöten, mutta tätä ei ole suinkaan pidettävä moitteena. Soundiltaan yhtye osaa tasapainotella tyylikkäästi 80-lukulaisen Oi:n ja uuden sukupolven metallin välillä.
Levyn parhaita paloja ovat hitaat metallivaikutteiset kappaleet, joissa ranskan kielen brutaali kauneus pääsee parhaiten esiin kuten biiseissä Un Jour Viendra (”Se päivä tulee vielä”), Revelleiz-Vous (”Aika herätä”) ja A qui les Fautes? (”Kenen syy?”), jonka alkuun on lisätty jylhä orkestraalinen sämple syyttävän tunnelman aikaansaamiseksi. Myös perinteisemmät akustisen kitaran tahdittamat balladit luonnistuvat bändiltä. Esimerkiksi Le Sens de l`Honneur (”Kunnioitus”) on todella sykähdyttävä tribuutti – jälleen kerran – Ian Stuartille. Suoraviivaisemman rockin ystäviäkään ei olla unohdettu, sitä tarjotaan muun muassa kappaleissa Juste combat (”Oikeutettu taistelu”), Skinhead girl ja La Fureur (”Kiihko”).
RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti