Arvio on kirjoitettu 1990-luvun lopulla julkaisemattomaan lehteen.
Fasismihenkisen musiikin näkyvin lippulaiva on kuulunut kiistatta enimmäkseen skinheadien esittämälle white power rockille siihen kuuluvine eri tyylisuuntineen, mutta paljon vähemmälle huomiolle ovat jääneet muut vaihtoehtomuusiikin lajit, joissa rotutietoisuus, nationalismi ja fasistinen estetiikka ovat vahvasti esillä.
1980-luvun alussa perustettu lontoolainen Death in June oli alkuaikoinaan kokeileva postpunk-bändi, joka herätti muita vaihtoehtoyhtyeitä huomaamaan fasistisen estetiikan ja runouden kauniin jylhyyden. Samoihin aikoihin myös muutamat industrial-muusikot flirttailivat fasismilla, mutta suuri läpilyönti tuli vasta vuonna 1987, jolloin slovenialaisen Laibachin Opus Dei -albumi (etenkin kappale Geburt einer Nation) ja sen singlelohkaisu Life is Life oli suuri hitti keski-Euroopassa. Fasismin tabu musiikissa oli rikottu näin julkisesti.
Klassisesta kauneusihanteesta, sosiaalidarwinismista ja muinaisesta pakanuudesta ammentava musiikillinen virtaus on paradoksaalisesti erittäin modernia, sillä monet tämän alan bändit käyttävät musiikissaan surutta kaikkein uusimpia teknisiä sovellutuksia. Näiden fasistisiksi luonnehdittavien bändien musiikki onkin enimmäkseen tietokoneella sämplättyä mahtipontista ja rakenteeltaan sinfonista äänimattoa. Saman virtauksen toisena poolina voidaan puolestaan pitää eurooppalaisesta pakanallisuudesta ammentavaa neofolkia, jonka yksi tärkeimmistä pioneereista on englantilainen Sol Invictus. Yhtyeen nokkamies Tony Wakeford oli perustamassa aikoinaan myös Death in Junea. Nämä samahenkiset ovat jo pitkään muodostaneet anti-modernistisen musiikkiverkoston, johon kuuluu edellä mainittujen tyylien lisäksi jopa black metal yhtyeitä.
Thorak-kokoelma on saksalaisen VAWSin järjestyksessään toinen tribuuttijulkaisu, ensimmäinen oli tupla-cd Riefenstahl ja kolmas niin ikään tupla-cd Breker. Arno Brekerin ohella jansallissosialistisen Saksan kuuluisimpiin kuvanveistäjiin kuului Josef Thorak, jonka kunniaksi taiteilijan nimeä kantavaan kokoelmaan on haalittu kuusitoista enimmäkseen eurooppalaista ryhmää, joista kuuluisin on edellä mainittu Death in June, joka on ollut jo pitkään yhden miehen (Douglas P:n) projekti.
Kaikki kokoelman bändit eivät suinkaan tunnusta suoraan fasismin värejä, vaan ne ovat eri yhteyksissä todenneet tekevänsä ainoastaan taidetta, johon on otettu vaikutteita fasismista ja natsikultista. Hyvänä esimerkkinä tällaisestä “vain taidetta” tekevästä ryhmästä on ruotsalainen, Suomessakin vieraillut The Protagonist. Yhtyeen hienoja äänimaisemia maalaileva jylhä kuolonmarssi Kämpfende Pferde on levyn upeimipia esityksiä. Kappale osoittaa hienosti kuinka tietokoneella ja sämpläyksellä voidaan loihtia musiikkia, joka kuulostaa siltä kuin Berliinin filharmonikot olisivat asialla.
Viime vuosisadan klassisen musiikin romantiikan kauden ilmaisu on vaikuttanut moneen levyn kappaleeseen, joka sopiikin erittäin hyvin kuvanveistäjä Thorakin taiteen luomiin mielikuviin, jossa sankariaika ja kansallinen mystiikka ovat keskeisiä teemoja. Tätä linjaa kokoelmalla edustavat puhtaimillaan italialainen Stalingrad ja The Protagonist sekä saksalaiset Von Thronstahl, The Days of the Trumpet Call ja Forthcoming Fire. Tanssittavaa syntikkamusiikkia painavat menemään espanjalainen Ecodalia ja italialainen Near Death Experience, industrial elementtejä taas käyttävät hyväkseen tsekkiläinen Skrol ja saksalainen Egoaedes.
Osa artisteista kuulostaa niin hämäriltä, että niiden musiikkia on erittäin vaikea sijoittaa mihinkään genre-lokeroon. Esimerkiksi mitä sanoa avoimesti fascistisen Turbund Sturmwerkin musiikista, jossa syntetisaattorin tuottamat ääniaallot eivät muodosta minkäänlaista melodiaa ja jossa ainoat ihmisäänet ovat kaiutettua puhetta. Taidetta? Sitäkin, vaikka Helsingin nykytaiteen museo tuskin huolisi “taiteensa” taustamusiikin tekijöiksi sellaista ryhmää, joka on avoimesti fasistinen. Tämä siitä huolimatta, että ryhmän musiikki kuulostaa museon suosimien vasemmisto-avantgardistien sekoilulta.
Tavallisesta kolmen soinnun rockräminästä pitäville katutaistelijalle Thorak-kokoelman taiteellisuus ja elitistisyys eivät ehkä tarjoa paljoakaan. Levyltä löytyy vain yksi turvallista rock musiikkia muistuttava esitys, liettualaisen Sielan kappale Die Muse, mutta senkin korkealentoisuus saattaa olla monille liian ärsyttävää. Sen sijaan ne ennakkoluulottomat uusfascistit, jotka haluavat etsiä aattellisia hengenheimolaisia myös omien musiikkitottumusten ulkopuoleta, voivat kokea positiivisen yllätyksen hankkiessaan tämän levyn.
RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti