Akustisella kitaralla säestetty folk on helpon esitettävyyden vuoksi ollut suosittua kaikissa länsimaiden poliittisissa ja uskonnollisissa suuntauksissa. Se on mutkaton tapa saada intiimi henkinen yhteys ihmisiin, joilla on yhteisiä päämääriä. Parhaiten folk muistetaan 1960-luvulta, jolloin äärivasemmiston juutalaiset kansankiihottajat kuten Bob Dylan, Donovan ja Joan Baez saarnasivat ”hyvien asioiden” nimissä kuolemaa länsimaiselle elämänmuodolle. Sentimentalistinen viesti upposi sukupolvensa miljooniin kuulijoihin toimien näin kulttuurimarxilaisten ääniraitana pitkällä marssilla läpi instituutioiden vallan ytimeen. Kulttuurielämää nykyään dominoiva vasemmisto toden totta tietää musiikin voiman, mikä selittää sen, miksi sen katuosasto haluaa estää kansalaisia kuulemasta eurosentristä kansallismielistä musiikkia.
1960-luvun vasemmistolaiseksi politisoitunut folk sai innoitteensa valkoisesta amerikkalaisesta kansanmusiikista, jolla oli kulttuurinen yhteys Eurooppaan. Täällä sen henkeä piti puolestaan yllä 1900-luvun alun antimodernistiset ja antimarxilaiset luonnonläheiset liikkeet kuten saksalaisella kielialueella vaikuttanut Wandervogel eli Muuttolinnut-liike. Kolmannen valtakunnan kaudella liike sulautettiin Hitler Jugendiin ja 1960-luvulla sen sanotaan vaikuttaneen hippiliikkeeseen.
Ainoa musiikki, jota voitiin luonnossa reippailun ja leirielämän puitteissa harjoittaa oli leiritulilla laulaminen akustisella kitaralla säestettynä. Leiritulimusiikin isänmaallinen pohjavire säilyi sotien jälkeen 1970–1980-luvuille asti myös Suomessa, jonka monet lapsuutensa kesäleireillä viettäneet muistavat vielä hyvin. Sittemmin trubaduuripohjainen folk on jäänyt marginaalin jopa vasemmistolaisessa poliittisessa musiikissa, kun se on alkanut ottaa haltuun nykynuorison suosimaa hip hoppia.
1990-luvulta lähtien akustisesti esitetyistä balladeista on tullutkin leimallisesti kansallismielisten ja radikaalioikeiston kulttuuria. Sen tunnetuin ilmenemismuoto lienee 1980-luvun loppupuolella Englannissa syntynyt eurosentrinen ja metapoliittinen neofolk, jonka juuret ovat industrial-liikkeessä. Neofolkia selvästi poliittisempi nationalistinen folk jatkaa puolestaan traditioita, joka alkoi 1970-luvun Saksan ja Italian (mm. Janus) äärioikeistolaisesta protestimusiikista ja 1980-luvun RAC:n akustisista balladeista. Brittiläisen Brutal Attack -yhtyeen balladit ja Ian Stuartin akustiset levyt synnyttivät 1990-luvun alussa RAC:n sisällä oman alagenrensä, johon on vaikuttanut suuresti myös saksalaiset uuden polven kansallissosialistiset trubaduurit ja projektit kuten Frank Rennicke, Arisches Blut ja Endlösung. Musiikissaan saksalaisartistit hyödynsivät maansa äärioikeiston että äärivasemmiston 1970-luvun akustista protestimusiikkia.
Suomessa kansallisradikaalille folkille ei ole löytynyt kulttuurista markkinarakoa kuin vasta viime vuosina, jolloin maamme ainutlaatuinen etnis-kulttuurinen yhtenäisyys on alkanut tietoisen politiikan seurauksena murentua silmissä. Sitä ennen musiikillisen radikalismin janoa ovat sammuttaneet perinteinen RAC, NSBM, Neofolk ja Power Electronics. Vasta nyt kun kansamme olemassaolo on aidosti uhattuna, alkaa vereen ja maahan sidottu konstailematon folk saada vastakaikua kansallismielisissä.
Sen ensimmäinen fyysinen dokumentti on kokoelmalevy Kerettiläiset trubaduurit, joka jatkaa Veriyhteys-kollektiivin julkaisujen sarjaa. Vuoden 2016 lopulla keskisuomalaisen Ukkometso-kerhon akustisessa iltamassa tehty äänentoistoltaan onnistunut äänite on koonnut yhteen maan johtavia RAC-bändejä sekä yhden aidon neofolk-projektin, Pyhä Kuoleman. Suurin osa kappaleista on yhtyeiden aikaisempien esitysten akustisia sovituksia.
Levyn neljä artistia voidaan jakaa nationalistisen folkin kahteen eri koulukuntaan. Pagan Skull ja Pyhä Kuolema edustavat kansallismielisyyden herkempää, runollisempaa ja henkilökohtaisempaa puolta kun taas Pylvanainen ja Vapaudenristi sijoittuvat aina laulajien ääntä myöten karskimman poliittisen julistuksen piiriin.
Luonnollisesti Pyhä Kuoleman esitykset ovat musiikillisesti parhaiten toteutettu, soittaahan PK juuri sitä mitä se normaalistinkin soittaa. Varsinkin ”Maamme Laulu” rullaa vaivattoman komeasti kuin levyllä.
Veriyhteys 2 -kokoelman voima ei ole yksittäisissä artisteissa, vaan levylle valituissa kappaleissa, jotka todistavat että ne toimivat sävellyksinä myös riisutussa muodossa. Kuunteleepa sitten Pagan Skullin esitystä ”Surullinen sotilas” tai Pylvanaisen vetoa ”Nukkemestari”, ne kertovat sanomattomasti kuinka tarttuvista esityksistä on kyse. Tutuista ja hyviksi havaituista biiseistä kootun livelevytyksen ainoa harvinaisuus on viimeisenä kuultava Vapaudenristin kappale ”Suomi-neidon kasvonleikkaus”, joka on kaivettu päivänvaloon vuoden 9/2007 demolta.
Kansilehden sisäpuolelta löytyvä julkilausuma levyn ideasta ja tarpeellisuudesta selkiinnyttää paljon sitä, josta ummikkokuulija ei ole välttämättä tietoinen. Käsitteet ”kerettiläinen” ja ”trubaduuri” selitetään ensin historiallisessa ja sitten modernissa kontekstissa. Esimerkiksi folk-musiikkiin kuuluva trubaduuriperinne on jäljitettävissä keskiajan Ranskan ritariromantiikkaan, jossa ”laulut esitettiin omien kannattajien keskuudessa” ja jossa ne voidaan nähdä myös propagandana: ”Ylistäen omaa mesenaattia, pilkaten hänen vihollisiaan, opettaen etiikkaa ja ylläpitäen yhteishenkeä”.
Kerettiläisyys nykyaikana ei vaadi sen kummempaa historian tuntemusta, sillä se, joka on sen kokenut omissa nahoissaan tietää varmasti mitä sillä tarkoitetaan. Veriyhteys:
Nykyaikaisen musiikkikulttuurin viimeiset todelliset kerettiläiset ovat kansallismielisen musiikin äänitorvet. He astuvat rohkeasti oikeaoppisina pidettyjä arvoja vastaan tietäen sen sulkevan ovia ja polttavan siltoja. Tarjolla on haastava polku, jonka odotettava lopputulos on kerta toisensa jälkeen tapahtuva julkinen ruoskinta ja ristiinnaulitseminen.
Mistään uhriutumisesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan asenne on kuin miehellä, joka tekee velvollisuutensa vaikka koko maailmaa kaatuisi päälle:
Meitä näkee rinta rinnan niiden ihmisten kanssa, jotka ovat jo havainneet todellisuuden irvokkaat sävyt. Toimimme tarvittaessa nykymaailman rappiollisten puitteiden sisällä, jos se palvelee tarkoitusta. Emme hylkää toimivia menetelmiä, mutta hylkäämme ne tavoitteet, jotka ovat maailmankuvallemme vieraita. (….) Veriyhteys pyrkii tuomaan esiin vaihtoehtomusiikin kapinahenkeä, jossa etninen identiteetti muodostaa luonnollisen kiintopisteen. Vastakulttuuria, joka ei pyri toistamaan valtavirran tavoitteita tai anelemaan osaansa populaarikulttuurin murusista. Emme hyväksy ajatusta, että ainoa rooli olisi olla historian virran riepottelemia sivustakatsojia. Musiikki on yksi tavoista iskeä säröjä yhä irvokkaampaan todellisuuteen ja käyttää sitä osana todellista elämää – ei vain viihdettä.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti