Jo 1990-luvun lopulla kansallisradikaalin skinhead-liikkeen jättänyt Paul Burnley tunnetaan parhaita No Remorse -yhtyeen keulamiehenä 1986-1996. Hän lauloi ja teki lyriikoita myös bändeissä Public Enemy, Paul Burnley & The 4th Reich, Strombringer, Kindred Spirit ja No Fear. Burnleyn ideologisesti inspiroituneet sanoitukset olivat teräviä ja lyyrisesti taidokkaita. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, sillä taiteellisuus tulee luultavasti hänen isänperintönään. Paulin isä kun oli palkittu ja tunnettu skotlantilainen taidemaalari John Bellany (1942-2013).
Aktiivina muusikkona toimiessaan Paul ei käyttänyt omaa nimeään Tristan Bellany, vaan otti taiteilijanimekseen Paul Burnley ja myöhemmin kirjailijanimekseen Paul London. Hänen ensimmäinen kirjallinen teoksensa oli Skrewdriverin laulajan kattava elämänkerta Nazi Rock Star: Ian Stuart - Skrewdriver Biography (Midgård, 2002). Pitkän hiljaiselon jälkeen häneltä ilmestyi tänä kesänä toinen teos, retrospektiivinen runokirja I am skinhead – The Iconoclast Poetry of Paul London.
Londonin omaelämänkerrallinen runokirja käsittää karkeasti ottaen ajanjakson 1981-1985, jolloin hän ei ollut vielä aktiivisesti mukana bändikuvioissa, vaikka tuolloin jo treenasikin. Hän ehtii kuitenkin mahduttaa kirjaan alkuaikojen haparoivaa bänditoimintaa runossaan ”Loud, Proud and Punk”. Esipuheessaan London katsoo teoksensa olevan runollinen dokumentti 1980-luvun ensimmäisen puoliskon lontoolaisesta ajankuvasta ja liikkeestä, jonka historiaa on pyritty poliittisin tarkoitusperin kirjoittamaan viime vuosina uusiksi. Vaikka vuodet ovat vierineet, London ei tingi esipuheessaan omasta skinheadin määritelmästään:
Skinhead oli äärimmäinen epäsovinnainen nuorisokultti ja Lontoo oli kaikkeen skinhead-tyyliin liittyvän keskus. Emme halunneet olla pidettyjä, emmekä todellakaan välittäneet siitä, mitä ihmiset ajattelivat meistä. Se oli keskisormen näyttöä yhteiskunnalle, nihilististä saapastelua ja tunnetta tiiviistä perheyhteydestä. Olimme ulkopuolisia ja pukeuduimme sen mukaisesti. Sääntömme numero yksi - älä pyydä anteeksi keneltäkään.
Joidenkin erillisten ilmiöiden ja asioiden (”This is Carnaby”, ”Joe Hawkins”, ”Skinheads for Breakfast”) kuvaamista lukuunottamatta ajallisesti etenevät runot muodostavat kehityskertomuksen nuoren pojan kasvamisesta mieheksi, maailmaan, jonka muutos näyttää olleen vielä nopeampaa kuin kertojan. Kaiken polttopisteessä on kuitenkin skinhead-liikkeen sisäinen turbulenssi. Vielä vuonna 1981 London kuunteli Two-tone ska:ta kunnes Skrewdriverin paluukeikka 100 Clubilla lokakuussa 1982 muutti kaiken. Tosin jo sitä ennen kirjoittaja oli nähnyt The Last Resortin ja Combat 84:n keikan, jota hän muistelee nostalgisella lämmöllä runossaan ”Merry Skinhead Christmas ’81” (klikkaa alla olevaa kuvaa suuremmaksi).
Skinhead-kultista ja musiikkifaniudesta kertovat sikermät ovat useimmiten iskevää ja ytimekästä katurunoutta, mutta ensirakkaudesta (”Mortlake Skingirl”) ja ahdistavia kotioloja ja isän alkoholismia purkava ”Thrown to the dogs” ovat jo huomattavasti monisäikeisempää kerrontaa. Jos näitä henkilökohtaisia tilityksiä pääsisi lukemaan järjestelmälle uskollinen sosiaalipsykologi, hän varmasti uskoisi tietävänsä jäännöksettömästi mistä tämä rasistinen nuorisokultti sikiää: lohduttomista tornitaloslummeista, ankeista kotioloista ja ”maskuliinisuuden kriisistä”. Londonin itserefleksiivinen kerronta ei tietenkään osta tätä punaisen yliopiston tarinaa, vaan hän näkee skinhead-ilmiön uhmakkaana mutta silti täysin rationaalisena protestina aikalaishulluutta vastaan. Siksi on harhaanjohtavaa puhua skinheadeista osoituksena traditionaalisen työväenluokan kriisistä, tilanteessa, jossa vihamieliset voimat ovat Julius Evolan tarkoittamassa mielessä valuttamassa koko läntistä sivilisaatiota viemäriin!
1980-luvun alussa skinheadit Englannissa ja sittemmin manner-Euroopassa olivat ensimmäinen spontaanisti syntynyt ja levinnyt nuorisoliike, joka reagoi näkyvästi sivilisaatiomme suurinta uhkaa vastaan. Poliittisen eliitin kansalta lupaa kysymättä maahan päästämät rotumuukalaiset ovat tietenkin vain oire länsimaiden syvemmästä kriisistä, josta kertoo jo se, että valtaosa kansasta reagoi maahanmuuttoinvaasioon täysin välinpitämättömästi ja osa suorastaan tuki sitä. Konservatiivipoliitikko Enoch Powellin vuoden 1968 Rivers of Blood -puhe kaikui vielä kuuroille korville, kunnes National Front alkoi saada vihdoin kannatusta 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin värillisten valkoisiin kohdistama väkivalta yltyi Lontoon ja Birminghamin kaltaisissa suurkaupungeissa epidemiaksi. Koska skinheadit olivat ainoa yhtenäinen nuorisoliike, joka otti pelottomina rotumuukalaisten väkivaltaisen haasteen vastaan, joutui se kantamaan myös raskaimman taakan petoksellisen hallinnon politiikasta. Tuli kuolonuhreja, joista media vaikeni täysin. Näistä tapauksista London kertoo runoissaan ”The wrong tracks” ja ”Sheffield”.
Uuskolonialististen miehittäjien lisäksi nahkapäät kokivat jatkuvaa vainoa poliisin taholta. Itse asiassa väkisin kyhätyn monikulttuurisen järjestelmän nyrkiksi ryhtynyttä poliisia vihattiin enemmän kuin tuolloin vielä ”omilla” alueillaan viihtyneitä pakistanilaisia ja mustia. Londonin ensimmäisestä pidätyksestä kertova ”Sitting in a cell” kuvaa sitä kuinka poliisit saattoivat viedä nahkapään putkaan pelkän pukeutumistyylinsä vuoksi. Runossa vielä tuskallisempaa kuin istuminen alaikäisenä kusilammikon täyttämässä rotankolossa oli äidin kutsuminen poliisiasemalle. Isä oli tapahtuneesta niin raivoissaan, että Paul sekä isoveli John (sittemmin Skrewdriverin rumpali) olivat lähes pakotettuja jättämään skinhead-liikkeen. Näin ei onneksi kuitenkaan käynyt.
Näin jälkikäteen mieltä ylentävintä luettavaa on se, millä innolla London kavereineen radikalisoitui Skrewdriverin innoittamana. Oi!-liikkeen vanavedessä syntynyt RAC mursi vihdoin vuoden 1945 jälkeen länsimaisessa musiikissa vallinneen tabun. Vaikka alan yhtyeitä syntyi kuin sieniä sateella, Skrewdriverin pioneeri-asema ja Ian Stuartin auktoriteetti tekivät kaikkein lähtemättömimmän vaikutuksen tuon ajan katusotureihin. Tämä käy selvimmin ilmi runossa ”Three minute war cries”.
Toisin kuin monet muut tuon ajan politisoituneet skinheadit, London kannatti kaverinsa Eddie Stamptonin (When the storm breaks -kirjan toinen kirjoittaja) vaikutuksesta maahanmuuttovastaisen National Frontin sijaan avoimen kansallissosialistista British Movementia (BM). Kun No Remorse julkaisi ensimmäinen albuminsa This Time the World (1988), BM oli ehtinyt olla kuopattuna jo neljä vuotta, mutta itse aate ei Paulilta ollut levyltä kadonnut. Levyn ideologinen varmuus ei tullut tyhjästä, vaan sen taustalla oli Londonin 1980-luvun alkupuolen BM-aktivismi. Runossaan ”Discipline” hän kuvaa ideologista heräämistään ja katuaktivismiaan monipuolisesti eräänlaisen poliittisen sotilaan näkökulmasta.
Mikään ei kestä kuitenkaan ikuisesti ja kirjan kymmenen viimeistä runoa ovatkin hyppy 2020-luvulle ja lopullisten jäähyväisten jättöä liikkeelle, jonka henkiset jälkijäristykset vaikuttavat kirjoittajassa silti edelleen. Edes aatteellinen puoli ei säästy kritiikiltä runossa ”Name droppers”, jossa hän kavahtaa pelkäksi vihaksi taantunutta maailmankuvaa. Hate not Hope -järjestön kellokkaiden on silti turha avata samppanjapullojaan, sillä heti seuraavassa runossaan ”I know what I see” hän kuitenkin tunnustaa ”monimuotoisuuteen” perustuvan yhteiskunnan synnyttämän kaaoksen ja väkivallan. Kerran silmänsä avannut ei voi koskaan unohtaa näkemäänsä, vaikka valehtelisi mitä tahansa muille sosiaalisen hyväksynnän toivossa.
Runoissa ”Don’t haunt your past” ja ”I am Not Skinhead” kirjoittaja hyväksyy menneisyytensä, mutta ei halua silti vaipua nostalgian tuudittamaan harhaan. London haluaa tunnustuksellisella teoksellaan päästää itsensä irti menneisyydestä samaan tapaan kun Alexandre Affelan massiivisessa skinhead-musiikkihistoriikissaan Skinhead Rock’n’Roll Damned Ones! Vol 1 & 2. Pieni runokirja muistuttaa Affelanin puhelinluetteloa myös harvinaisella kuva-aarteistollaan ja ajan kuvan dokumentoinnillaan. Oman pikantin lisän runojen väliin tuovat kirjatut top 10 listat kulloisenkin ajanjakson kovimmista alan biiseistä.
Runokirjalle ominaisesta vähäisestä sivumäärästä huolimatta I am skinhead on tiiviisti pakattu dokumentti ajasta, jolloin alkuperäisen kantaväestön identiteetin suojelu eli vielä marginaalissa. Nyt monikulttuurin ongelmat ovat maahantunkeutujien määrän kasvettua jo niin valtaisat, että viime aikoina aivan tavallisetkin kansalaiset ovat vyöryneet Englannin kaduille osoittamaan mieltään. Neljä vuosikymmentä Londonin kuvaamaan ajanjakson jälkeen tähän yhteyteen sopii vähemmän runollisesti vanhan katuaktiivin huudahdus: We told you so!
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti