Voidaanko vielä tänään tehdä musiikkia, jopa populaarimusiikkia, jossa nousisi pintaan syvien mytologisten kerrosten saattelema suomalainen atavismi? Koska muinaissuomalaisen hengen tavoittaminen on pelkän intuition varassa, emme voi täydellisellä varmuudella sanoa, että joku tietty musiikki edustaa kadotettua suomalaisuutta. Me voimme ainoastaan ”veren äänen” varassa vaistota kohdalle osuessaan jotain sellaista, joka kuuluu vain meille.
Popmusiikkia ja ripauksen psykedeelistä uusfolkkia keskenään naittava Musta Enemmistö tavoittaa toisella levyllään Valvokaamme! kalevalaisia tunnelmia, joita ei muualta maailmasta löydy. Yhtye loihtii puhtaan suomalaisen tunnelman pakottomasti, melkeinpä lakonisella tavalla. Juuri tässä on suomalaisuuden ikiaikainen ydin: ei tehdä itsestä turhaa numeroa, vaan annetaan tekojen puhua puolestaan. Kuten jo Kalevalassa tiedettiin, sanat eivät ole tyhjää helinää, vaan tekoja, joista sanoja myös vastaa. Tässä maassa ei ole koskaan siedetty tyhjänpuhujia, jonka vuoksi small talk on meille jo luontaisesti vastenmielistä. Mustan Enemmistön harvaan lausutut sanat painavat, välillä jopa musertavasti.
Seitsemän kappaleen Valvokaamme! on Mustan Enemmistön (ME) varsinainen ensimmäinen albumi, sillä ensimmäinen levy Apoliteia (2017) oli vain kolmen biisin näyte siitä mihin yhtye pystyy. Debyyttijulkaisulla kuului vielä jonkin verran vaikutteita mannermaisesta neofolkista, mutta uudella levyllä ME on jalostanut soundimaailmansa muottiin, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Vain välähdyksittäin se tuo fiilistasolla mieleen jo hajonneen Maa-yhtyeen.
Levyn äänimaisema on avara, joka on saatu aikaan lisäämällä siihen runsaasti kaiutusta, joskus jopa niin paljon, että laulu uppoaa sen alle. Ratkaisu on silti toimiva, koska näin runolliseen musiikkiin sopii hieman kumiseva soundi, jossa tavoitellaan utuista melankolisuutta. Tiettyä ryhtiä kappaleisiin tuovat puolestaan painokkaat piano-osuudet ja ajoittain pintaan ryöpsähtävä progesooloja viljelevä sähkökitara. 1970-luvun hämyt luultavasti pitäisivät tästä, vaikka ME edustaa kaikkea muuta kuin jälkilämmitettyä hippiunelmaa!
Edelliseen cd-levyyn verrattuna kepeä popmaisuus on entistä korostuneempaa, mutta se on vain pintaa, jonka alta nousee lähes välittömästi äänimaisema, jota kuulijan on yhdeltä istumalta vaikea hahmottaa. Kyse on siis ”vaikeasta” musiikista, koska se vaatii intensiivistä keskittymistä. Kuuntelemista ei helpota näennäisen yksinkertaiset mutta täynnä mytologista voimaa olevat monimerkitykselliset sanat. Niissä monissa muinainen suomalainen viisaus kohtaa traagisesti nykyajan, jossa elämän merkitykset on tuhottu. Silti joukko uskollisia, jota Musta Enemmistö katsoo edustavansa, uskoo veren olevan vettä sakeampaa, ja menneiden ja tulevien sukupolvien elävän elinvoimaisina meissä. Kappaleessa ”Uurteet” lauletaan:
Ja kun kerran virta väistyy meidät pintaan nostetaan. Tulevat sukupolvet voivat ihmetellä kättentöitämme.
Saamme tuntea vapauden tuulen ihollamme. Uudet säkeet pyhiin kirjoituksiin vielä painetaan.
Itseinhoon emme sorru enää täällä milloinkaan! Ja vaietkoon ne voimat, jotka tahtomme tielle käy!
Levyn päättävässä lähes seitsenminuuttisessa vimmaisessa esityksessä ”Hetken auringossa” liikutaan poikkeuksellisesti jo psykedeelisen rockin puolella. Onko tämä vihje tulevasta vai erikoinen bonus muutoin eteerisesti kaikuvalla levyllä? Loikkaus voi olla turha, sillä yhtyeen ”vakiintuneessa” soundissa on vielä paljon ammennettavaa.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti