Pääkaupunkiseudulla vaikuttava Marder lienee tällä hetkellä Mistreatin jälkeen maamme tunnetuin RAC-bändi maailmalla. Syy suosioon on yksinkertainen, sillä yhtye on lajissaan poikkeuksellisen tiukka ja teknisesti taitava panssarijyrä. Ahkeran keikkailun ansiosta Marder on saavuttanut myös kovan livebändin aseman. Sana tiukkaa metallista hatecorea mättävästä suomalaisryhmästä onkin viime vuosina levinnyt puskaradion kautta lähes jokaisen rotutietoisen musiikin ystävän korviin. Suurempikin suosio olisi mahdollista, mutta levytetyn materiaalin niukkuus on ollut tähän mennessä suurin tulppa ketsuppipullon aukenemiselle.
Vaikka ärhäkkäästä debyyttialbumista Blood leads the way on ehtinyt vierähtää jo viitisen vuotta, yleisö ei ole unohtanut bändiä. Pitkään odotettu kakkoslevy Belligerent Spirit täyttää heittämällä ne lupaukset, joista bändi on antanut näyttöä jo livenä. Uusin levy onkin musiikillisesti aimo harppaus ankarampaan ilmaisuun sinänsä kovasta ensimmäisestä abumista. Liekö Goatmoonin primus motor, rumpali Jaakko, sitten vaikuttanut viisimiehisen ryhmän tämänhetkiseen metalliseen tatsiin, mene ja tiedä.
Kun Marder rinnastui aiemmin nshc:n perinteikkäisiin nimiin kuten Suomessa pariin kertaan vierailleeseen saksalaisbändi Path of Resistanceen, paaluttaa sinivalkoinen rynnäkköpanssarivaunu uusimmallaan sellaiset rajapyykit, joihin harva saman alan bändi tällä hetkellä yltää.
Levy ottaa jo avausraidalla ”Unabomber” kuulijaltaan luulot pois. Ensimmäiset riffivyörytykset lupaavat Dischargen Hear nothing see nothing say nothing -kauden kitaravallituuttausta, mutta pian sarjatulta ampuva rumpupatteri antaa biisille aivan omanlaista draivia, joka puuttuu yksioikoisesta hardcoresta. Lyriikoiltakaan kappale ei ole RAC:n bulkkitavaraa, vaan kunniaa tehdään syväekologi Ted Kaczynskin alias Unabomberin suoralle toiminnalle.
Unabomberin manifestin vasemmistoa arvostelevan osuuden vuoksi kirjasesta on tullut lähes kirosana apurahakapinallisten keskuudessa, mutta se ei ole myöskään saavuttanut suurta suosiota radikaalioikeiston piirissä kuin vasta aivan viime vuosina. Tunnetuista RAC-bändeistä tiettävästi vain amerikkalainen Mudoven on tehnyt ennen Marderia tribuutin tästä punaisen yliopiston painajaisesta.
Heti perään seuraavat ”Grey masses”, ”Antichrist”, ”In the moonlight” ja ”AFA” ovat suoraa rumputulta kohti vihollista niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti. Bändin vokalisti Leksi ei säästele palkeitaan kun kappaleissa läpivalaistaan välinpitämättömien kuluttajamassojen ja järjestelmän huorina toimivien antifanttien elämäntapaa. Kaikkia vokalistin raaka äänenkäyttö ei varmastikaan miellytä, sillä se muistuttaa siltä kuin sanat huudettaisiin täynnä lasimurskaa olevien äänijänteiden läpi. Mielestäni repivää moottorisahaa muistuttava väkivahva elämöinti sopii taas mitä parhaiten Marderin kaltaiseen karskiin nshc-luukutukseen. Studioon mennessä Marderilla tuskin kävi ensimmäisenä mielessä Radion Rockin radioystävälliset ja poliittisesti kosher-sertifioidut soittolistat.
Hardcorelle ominaisen monotonisuuden vuoksi kaikki biiisit eivät erotu joukosta, mutta pakasta nousee muutama todellinen pataässä, joiden soisi kaikuvan kybällä auton kajareista vaikkapa vilkkaana kesäaikana Helsingin monikulttuurisessa ytimessä. Viime keikkojen vetonaulaksi kohonnut ”Torilla tavataan” on vallankumousklassikko jo syntyessään. Keskitempolla raskaasti rullaava sodanjulistus kuvaa kansan syvistä riveistä nousevaa Miekan päivää jolloin kansanviholliset maksavat rikoksistaan ei enempää eikä vähempää kuin hengellään.
Kansannousun teemaan keskittyy myös raivokas hc-rykäisy ”Mellakka”, jonka uhmaa ilmentävissä hitaissa väliosissa mennään tanakan hevin puolelle. Ei ole mikään yllätys, että levyllä juuri suomenkieliset esitykset toimivat parhaiten, sillä sanojen välitön ymmärtäminen antaa niille rutosti enemmän iskuvoimaa kuin vieraalla kielellä laulutet kapinavärssyt. Toivoa vain sopii, että Marder tekisi lisää suomenkilelisiä biisejä, sillä ne istuvat saumattomasti bändin tyyliin ja poliittiseen agitaatioon.
Belligerent Spirit kestää hyvin kuuntelua, koska jokaisella soittokerralla korvaan tarttuu pieniä mukavia kitarajuttuja (mm. ”Grey masses” ja ”The Hunt”) ja yllättäviä rummutuksia (mm. ”Unabomber”), mikä taas pitää yllä kuulijan mielenkiintoa haastavien sanoitusten ohella. Jo nyt voidaan puhua yhdestä vuoden 2019 kovimmasta RAC-levystä.
Biisilistan mukaan cd:n virallisesti päättävä (lopuksi kuultava ekstra ”Die Hippie Die” on napattu yhtyeen ensimmäiseltä demolta) ”New Order” on menevästi kulkeva hengennostatus, jossa kolmessa minuutissa tiivistetään yhtyeen ideologinen päämäärä. Harmi vain, että osa sanoista jää arvailun varaan, koska jostain syystä Saksan suurin RAC-julkaisija PC Records ei ole painattanut niitä kansilehtiin. Kyse saattaa olla ihan käytännön sanelemasta jutusta, sillä Saksan tiukat sensuurilait kieltävät totuuden sanomisen missään muodossa.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti