Ranskalaisen Paris Violencen musiikista lähes kokonaan yksin vastannut Flavien Bertran de Balanda eli Flav (30.11.1979 - 23.1.2022) menehtyi helmikuuussa ilmeisesti terveydellisiin syihin.
Paris Violence oli skinhead-rockin outolintu sekä musiikillisesti että poliittisesti. Termiä kulttibändi viljellään usein huolimattomasti, mutta tämän aniharvoin keikkailleen yhtyeen kohdalla epiteetti on osuva. Jo se seikka, että viime vuosiin asti bändin levymyynti ja jakelu oli tiukasti Flavin käsissä, teki julkaisujen hankkimisesta hankalaa. Onneksi uusintapainoksia on alkanut saada nyt myös monista Oi/RAC distroista kuten suomalaisesta Society's Dregsistä. Varsinkin yhtyeen vinyylit ovat omistamisen arvoisia korkealuokkaisen kansikuvituksen vuoksi: niissä näkyy useimmiten ranskalainen sarjakuvataide, romantiikan ajan taidemaalaus ja surrealismi.
Bändin uniikki soundi koostuu melodisesta vyörytyksestä, ylisärötetystä kitarasta ja runsaasti viljellystä syntikkaäänimatosta, johon liittyy monesti vielä patonki-Oi:lle tuttu saksofoni. Flavin laulutyyli on puolestaan velkaa 1980-luvun Ranska-RAC:n pioneereille Bunker 84:n ja Legion 88:n laulajille.
Ilmeisistä musiikillista vaikutteistaan huolimatta Paris Violencen soundista muodostui jäljittelemätön keitos. Kun tähän lisätään vielä lyriikat, jotka poikkeavat perinteisen Oi:n katurealismista ja RAC:n suoraan naamatauluun iskevästä politikoinnista, saadaan bändi, joka kulki loppuun asti omia polkujaan. Bändiä ei ole syyttä kutsuttu älykkö-Oi:ksi, sillä Flavin rikkaissa teksteissä on vahvasti läsnä eurooppalainen korkeakulttuuri, historia ja aatteellis-taiteelliset virtaukset, jotka tekevät jyrkän filosofisen eron Ranskan vallankumouksen arvoihin.
Flav ei ammentanut kappaleitaan Valituista Paloista, vaan toimiessaan Pariisin Sorbonnen yliopiston historiantutkijana hänellä oli syvä näkemys Euroopan ja koko maailman kulttuureista. Yksi Paris Violencen suurista ansioista oli se, että bändi esitteli kuulijoilleen ajattelijoita ja filosofioita, joista he eivät ole kuulleet virallisissa historiankirjoituksissa. Kappaleissa kerrotaan niinkin eksoottisista aiheista kuin Von Ungern-Sternbergistä, japanilaisesta soturetiikasta, temppelinherroista ja Fin de sieclen Absintin juojista. Valtavan levykatalooginsa (18 virallista albumia plus kokoelmat, singlet ja yhteisjulkaisut) suuressa kaaressa yhtyeen kantavia teemoja olivat kreikkalainen mytologia, eurooppalaiset sodat ja vallankumoukset, Amerikan vastaisuus, niezcheläinen nihilismikritiikki, spengleriläinen kulttuuripessimismi, postmodernismi ja Julius Evolan sodan metafysiikka.
Henkilökohtaisella tasolla Flav osasi yhdistää teksteissään länsimaissa vallitsevan apatian, kulttuurisen melankolian ja henkilökohtaisen masennuksen. Omakohtaisuus tulee esiin myös korkeakulttuurin ja katujen skinhead-kulttuurin välimaastossa seikkailevan Alphonsen hahmossa. Paris Violencen kappaleissa esiintyvä Alphonse on puoliksi proletariaatti ja puoliksi dandy, joka vaeltaa päämäärättömästi synkässä, surun valtaamassa Pariisissa. On selvää, että Alphonsessa on paljon samaa kokemusmaailmaa mitä Flav näki omassa elämässään.
Vaikka Paris Violence pyrki pysyttelemään poliittisen julistamisen ulkopuolella, bändi oli silti äärivasemmiston hampaissa. Yhtyeen kannattama rojalismi ja sitoutuminen Ancient Regimen traditionaalisiin arvoihin raivostuttivat hegemonisen vallan syöttiläitä siinä määrin, että Flavin nimi keikkui alituiseen punaliberaalien mustilla listoilla. Osallistuminen rojalistien tapahtumiin ja varainkeruuseen innoittivat sikäläisiä anarkomarkoja tekemään yhtyeestä jatkuvalla syötöllä mustamaalaavia kirjoituksia, joilla pyrittiin hankaloittamaan Flavin työtä yliopistolla. Järjestelmän apurahakapinalliset eivät kuitenkaan onnistuneet kampanjoissaan, vaan Flav jatkoi virassaan kuolemaansa asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti