RAC-liike niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa suhtautuu välinpitämättömästi julkisuuteen, vaikka monille bändeille ja faneille tuskin olisi mitään sitä vastaan, että ne saavuttaisivat laajempaa suosiota. Tämä asenne johtuu yksinkertaisesti siitä, että samoin kuin poliittisessa nationalismissa myös musiikin puolella saavutettu julkisuus on lähes poikkeuksetta negatiivista, josta kertovat Suomessa median ja äärivasemmiston agitaattorien otsikoihin nostattamat ”kohukonsertit”. Bändit ja blogit kuten Veriyhteys ovat antaneet tapahtumista toki vastineita, mutta mihinkään dialogiin järjestelmän ja varsinkaan sen vasemmistolaisten vahtikoirien kanssa ei olla lähdetty, sillä valtavalla tiedotusvolyymillään valtavirta kykenee sanomaan aina sen viimeisen sanan ja sivuuttamaan nationalistien oleelliset, maaliin osuneet argumentit.
Tilanteen ollessa tämä, onkin yllättävää, että rocklehti Rumba on uusimmassa protestimusiikkiin keskittyvässä numerossaan (2/2016) tehnyt laajahkon reportaasin suomalaisesta RAC-skenestä. Yllättävintä jutussa on sen asiallisuus ja moralismin vähäisyys, varsinkin kun artikkelin on kirjoittanut vasemmistolaisista punk-ympyröistä tuttu Mervi Vuorela, joka tunnetaan parhaiten yhdessä Ville Similän kanssa kirjoittamasta tietokirjasta Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985-2015. Jo tuossa tiiliskivessä mainittiin muutamaan otteeseen RAC kuin myös maamme ensimmäinen alan bändi Mistreat, joka seikkailee kirjoittajien ja haastateltujen puheissa siellä täällä. Ilmeisesti Vuorela on katsonut, että hän ei saanut sanottua asiasta kuin murto-osan, jonka vuoksi päätti kirjoittaa liikkeestä oman luvun Rumbaan. On tunnettua, että yhteiskunnan laitamilla operoivat vastakulttuuri-ihmiset ovat kiinnostuneita myös poliittisen vastustajan vastakulttuurista. Vuorela toteaakin Rumban jutussa, että
Toistaiseksi RAC on pysynyt marginaalisena ja hivenen myyttisenäkin alakulttuurina. Suurin osa suomalaisista ei ole kuullutkaan koko liikkeestä, toinen osa suhtautuu siihen penseästi ja kolmas osa liioittelee sen vaikutusvaltaa.
Pelkkien Google-hakujen perusteelle suomalaisesta RAC-musiikista näyttää olevan eniten kiinnostunut äärivasemmiston Takku.net ja Punk in Finland -foorumi. Erityisesti PiF:ltä löytyy monia keskusteluketjuja, joissa ranskalaisia 1980-luvun kulttibändejä lukuunottamatta RAC-bändejä ja heidän kannattajiaan sätitään ja pilkataan suurella antaumuksella ikään kuin kyse olisi suurtakin vaikutusvaltaa omaavasta liikkeestä. Pääasiallisin vinoilun tyylilaji on hipsterimäinen ironia, jolla yritetään tehdä naurunalaiseksi koko genre. Paikoin herjaaminen on ihan osuvaa ja olen itsekin hörähdellyt sivuston parodisille RAC-sanoituksille ja varta vasten kyhätylle Mannerheil-bändille. Myös Veriyhteys-kollektiivi on saanut osansa Kallion punk-hipsterin ironisesta verbalistiikasta, mutta olisi naurettavaa ottaa itseensä räkänokkien suunsoitosta. Pikemminkin meille se on osoitus vain siitä, että skenestä ollaan kiinnostuneita, vaikka komu-stalkkerien onkin sitä vaikea myöntää. Rumban haastattelussa Vapaudenristin primus motor Mikko Aspa kuvaa asiaa näin:
Metalli- ja jopa punkfoorumeilla ihmiset keskustelevat enemmän tai vähemmän asiallisesti RAC-bändeistä. Monelle irvileualle rehellisen kömpelöt biisit ovat salaista herkkua, josta voi diggailla vähintään ironisesti. Kansallismielinen musiikki tuskin näyttäytyy enää kadulla marssivan skinhead-lauman muodossa, vaan se on kehittynyt erilaiseksi. Suurin osa tämän hetken suomalaisista bändeistä ei kirjoita biisejä arkisen rasismin lähtökohdista, vaan niillä on usein aika vahva aatteellinen tausta.
Paljon puhutaan äärioikeiston kulttuurisodasta, vaikka käytännössä sitä harjoittaa eniten mustasukkainen äärivasemmisto, joka on huolissaan siitä, että yhteiskunnalliseen kapinaan potentiaalinen nuoriso valuisi ns. äärioikeiston taskuihin. Huoli on ymmärrettävä, sillä suosiostaan huolimatta suomalainen punk on ikääntymässä kovaa vauhtia. Helpotusta tuonee vain rap-skene, johon koko vasemmisto demareista anarkisteihin onkin panostanut paljon.
Vuorelan haastatteluissa tuodaan painokkaasti esiin se, että RAC:n ytimessä on nationalismi eikä oikeistolaisuus. Jutussa haastattelut Stormheit, Mikko Aspa Vapaudenrististä, Janne Moilanen Marderista ja M8 Pagan Skullista ovat toimittajan mukaan yhtä mieltä siitä, että heitä määrittelee enemmän etninen identiteetti kuin ”äärioikeistolaisuus”:
Kaikki määrittelivät itsensä pikemminkin etnisen identiteetin kuin äärioikeistolaisuuden kautta. Syyksi he mainitsivat vastenmielisyyden oikeistolaisia ihanteita kuten kapitalismia kohtaan.
Niin vaikeaa kuin se on äärivasemmistolaisista ymmärtää, nationalistit eivät pidä oman kansansa vasemmistolaisia totaalisina vihollisina kuten he ”fasisteja”, vaan ainoastaan laumasta poikenneina hairahtuneita, jotka ovat vapaata riistaa globlististiselle susille, tajuntateollisuuden mädättäjille. RAC-bändien lyriikoissa kaikuu vahvana viesti kansallisesta yhtenäisyydestä ilman hajottavaa luokkavihaa. Siksi kansalliset voimat aina RAC-liikkeestä lähtien ovat valmiita kutsumaan eksyneet lampaat takaisin veriyhteyeen, josta heidät on suomalaisvihamielinen kansainvälisyyskasvatus vieroittanut. Mustat lampaat eivät tietenkään kuulu veriyhteyteen ja välillä pitää hairahtuneita lampaitakin kurittaa isällisellä rakkaudella. Kun globaali kaaos tästä vielä yltyy, on selvää että vasemmistolaiset ovat pakotettuja valitsemaan, alistuvatko he muslimien sharialle, elävätkö hengenvaaralliseksi muuttuneen monikulttuurisen Isosisko-valtion raunioilla vai siirtyvätkö järjestäytyneen etnovaltion suojiin. Valinta näyttää nyt helpoilta, mutta mukavuuteen ja turvallisuuteen tottuneilta vasemmistolaisilta kysymys näyttää aivan toisenlaiselta kun todellinen valinnan hetki on käsillä. Siksi kannattaisi kuunnella jo nyt ilman ironisia suojavuorauksia mitä RAC-bändien lyriikoissa kerrotaan yhteiskunnan ilmeisen rappeutumisen ja hajoamisen seurauksista.
Koska nationalismista on 1960-luvun kulttuurikaappauksen jälkeen tullut yhteiskunnallinen haastaja ja vasemmistolaisesta kulttuurihegemoniasta tosiasia, se näkyy myös Rumban reportaasissa. Vallasta kertoo se, että lehdessä yksikään toimittaja ei ole kutsunut yliopiston tutkijaa analysoimaan vasemmistolaisten artistien lyriikoita. Samalla se kertoo siitä, kuinka vasemmalle yliopistoinsitituutio on tällä hetkellä taipunut, koska siellä ei nähdä äärivasemmistolaisuutta ongelmallisena toisin kuin ”äärioikeistolaisuutta”, jota tutkitaan monessa yliopistossa. Kun tutkija Tommi Kotonen analysoi Vapaudenristin uusimman albumin kappaleen ”Vanhan maailman demonit” on se osoitus siitä, että toimittaja Vuorela ja Rumba-lehti haluavat näyttää RAC-skenen paikan suomalaisessa alakulttuureissa ja kulttuurielämässä ylipäätään: sitä tarkastellaan ja analysoidaan ylhäältä päin, jonain sellaisena joka on ongelmallinen ja ei-toivottava ilmiö, ja jota pitäisi siksi ehkä paternalistisesti kaitsea. Lisäksi tutkijan korostama, lähinnä vasemmistolaisessa retoriikasta tuttu puhe äärioikeistolaisista salaliittoteorioista, on keino mitätöidä perustellut poliittiset näkökulmat. Rationalismillaan perusteettomasti pöyhkeilevällä (ääri)vasemmistolla on epätieteelliset taikauskonsa ja salaliittoteoriansa, mutta syyttämällä äänekkäästi toisia harhaiseksi nämä jäävät kätevästi oman mölyn alle. Vaikka tutkijan asenne on ymmärtävä, näkyy siinä paradoksaalisesti vahva ”toiseuttaminen”.
Jutun muut häiritsevät piirteet liittyvät musiikkiin, jota ei arvioida juuri lainkaan, ei hyvään eikä huonoon suuntaan. Skeneä tarkastellaan puhtaasti sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä, jonka vuoksi RAC odottaa edelleen valtamedialta juttua, jossa puhuttaisiin myös musiikista. Artikkeliin olisi saanut roimasti enemmän kulmaa, jos vaikka punkveteraanitoimittaja Miettiselle olisi annettu käteen arvioitavaksi Vapaudenristin Ikuinen kuolema albumi.
Veriyhteys-kollektiivissa hämmennystä herätti jutun alussa kerrottu RAC:n historiikki, joka oli poimittu osin lähes sanasta sanaan tässä blogissa ilmestyneestä Robert Forbesin & Eddie Stamptonin kirjan When the Storm Breaks – Rock Against Communism 1979-1993 (Forbes & Stampton, 2014) arviosta. Sittemmin kirjasta on ilmestynyt kaikkien saatavilla oleva Feral Housen painos The White Nationalist Skinhead Movement: UK & USA, 1979 – 1993.
Ennalta arvattavasta asenteellisuudesta ja tirkistelynhalusta huolimatta Rumban reportaasi oli yllättävän reilu kohdettaan kohtaan ja kohtuullisella asiantuntemuksella kirjoitettu, mikä on hämmästyttävää, kun tietää lehden ulostulot nationalismin ja rotutietoisuuden kohdalla. Voi helposti kuvitella millaisen törkyjutun joku alan musiikkiin perehtymätön, mutta skenen politiikkaan fiksoitunut toimittaja kuten Jessikka Aro, olisi RAC:sta vääntänyt.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti