Vielä pari vuotta sitten maansa myyneen valtiokoneiston suojeluksessa olevat vasemmistovandaalit hallitsivat itsenäisyyspäivänä pääkaupunkimme julkista tilaa, mutta onneksi tähän riekkumiseen on tullut pysyvä muutos: nyt kadut kuuluvat isänmaanystäville eikä niitä aiota enää luovuttaa takaisin kansanvihollisille! Yksikään kansallismielinen ei voi enää vedota siihen, että itsenäisyyspäivänä ei ole tilaisuuksia, joissa juhlistaa kansamme kunniakasta menneisyyttä ja tulevaisuutta. Hän, joka kokee olevansa soturi, jolla on rohkeutta haastaa kosmopoliittinen globaalieliitti ja Systeemille työtä tekevät vasemmistoräähkät, marssi Pohjoismaisen vastarintaliikkeen lippujen alla. Hän, jolle riittää kunnioituksen antaminen menneiden sukupolvien työlle, liittyi tuhansiin nousevaan 612-soihtukulkueeseen. Valinnanvaraa siis on ja monet patriootit osallistuivatkin molempiin tilaisuuksiin.
Menestyksekkään kansallismielisen viikon päätti Suur-Helsingin alueella lauantaina pidetty perinteinen itsenäisyyspäivän konsertti. Vaikka tapahtuman käytännön järjestelyistä vastasi Club 28 ja Crew 38, oli tilaisuus avoin kaikille nationalisteille, jotka halusivat juhlia toistaiseksi menetetyn itsenäisyytemme 99:ää vuotta. Yleisön joukossa oli myös muiden maiden patriootteja, jotka tervehtivät maatamme ja joille vastaavasti suomalaiset osoittivat valkoista solidaarisuutta. Käymieni keskusteluiden ja kuulohavaintojen perusteella paikalla oli porukkaa ainakin Puolasta, Italiasta, Yhdysvalloista, Venäjältä ja Virosta. Suomen historiallisen itsenäisyyden muistelu on syytä nähdä nykyään laajemmassa yhteydessä, koska kaikkia Euroopan kansoja uhkaa suvereniteetin menetys samojen vihollisten taholta; veljessodat kuuluvat menneisyyteen ja vain yhdessä olemme riittävän vahvoja kohtaamaan valkoista maailmaa kohtaavat haasteet.
Viime vuoden tapaan paikka oli buukattu lähes täyteen, mikä kertoo siitä, että RAC elää ja voi hyvin vuoden 2016 Suomessa. On myös syytä muistuttaa, että kansallismieliset konsertit eivät ole pelkkiä musiikkitapahtumia, vaan ne ovat yhtä lailla tilaisuuksia, joissa voi verestää vanhoja tuttavuuksia ja solmia uusia. Tällaiseen kanssakäymiseen oli hyvä mahdollisuus etenkin ennen keikan alkua. Tarjolla oli myös levymyyntipiste, josta musiikinnälkäiset saattoivat täydentää kokoelmiaan.
Iloinen puheensorina peittyi aikataulun mukaisesti klo 20.00 jälkeen, kun joulukattauksen ensimmäinen bändi, Kuopion suunnalta tuleva RAC-coverbändi Urban Threat löi tapahtuman ensitahdit Fortress-klassikolla ”I hate commie scum”. Tiukasti yhteen soittaneen savolaisorkan setti oli todellista hittiparaatia varsinkin kun kansaa kiihottava energinen vokalisti pääsi huudattamaan yleisöä Mistreatilla (”Rotat”, ”Troubles”), Weisse Wölfillä (”Time for Vengeage”), Skrewdriverillä (”Streetfight”) ja No Remorsella. Vauhdikkaan rupeaman päätti Cock Sparrer -mukaelma ”Finland belongs to me”, joka sai lavan edustalla mukavasti liikettä aikaan, etenkin paikalle eksyneissä Pietarin natsipunk-tytöissä.
Koska illan aikana soitti peräti neljä bändiä, esitysten väliset tauot ymmärrettiin jättää kiitettävän lyhyiksi. Ehkä tiukan aikataulun vuoksi Vapaudenristi soitti tavallista lyhyemmän setin, eikä se siten voinut tarjota yllättäviä covereita tai uusia biisejä, vaan materiaali keskittyi pääasiassa viimeisimmän albumin Ikuinen kuolema kappaleisiin. Ensimmäisenä vetona oli levyn aloitusraita ”Wotanin pedot”, joka saikin suuren osan yleisöstä hyökymään lavan eteen. Samalta levyltä soitettiin ainakin ”Hiipuva Loiste, ”Ikuinen Kuolema”, ”Ilta ulkona” ja ”Myytti–Symboli–Rituaali”. Varhaisemmasta tuotannosta tukeuduttiin varmoihin hitteihin kuten ”Maa ja veri”, ”Ei maata ilman kansaa” ja konsertin teemaan sopiva ”Soihdut”.
Huolimatta siitä, että yleisö oli täysillä mukana koko Vapaudenristin keikan ajan, esitys oli soitannollisesti ehkä heikoin näkemäni bändiltä. Kaikille muusikoille tulee joskus huonoja iltoja ja nyt Musta-Pekan sai käteen bändin kitaristi-laulaja Mikko A. Parissa kohtaa hän unohti kappaleiden sanat, mutta eniten korvaan särähti kitarasoolot, joissa oli ajoittain kiusallista takeltelua. Tilannetta ei parantanut se, että ennen viimeistä kappaletta kitarasta katkesi kieli. Lopussa seisoi kuitenkin roomalainen voiton tervehdys, jonka yleisö antoi koko salin täydeltä, kun bändi veti raivoisalla tahdon voimalla sodanjulistuksen ”Mies aikaa vastaan”. Viimeinen kappaleen sisuuntunut puristus oli niin tunteella ladattu, että keikasta jäi lopulta hyvä maku suuhun.
Illan yksi odotetuimmista vieraista oli virolainen Preserve White Aryans eli P.W.A., joka on omien laskujeni mukaan vieraillut maassamme viimeksi yli viisi vuotta sitten, jolloin yhtye soitti amerikkalaisen Bound for Gloryn lämppärinä Helsingin ytimessä. Jälleennäkemisen riemu oli molemminpuolinen kun suomea taitava kitaristi-laulaja Jaanus kehoitti voimasanojen saattelemana yleisöä juhlimaan Suomen itsenäisyyttä. Kuten muidenkin bändien kohdalla PWA:n livesoundi oli onnistuneen tasapainoinen, eikä mikään soitin jäänyt muiden varjoon tai olisi muutoin kuulunut huonosti.
Hyväntuulinen bändi polkaisi oman pestinsä käyntiin esityksellä ”Marching on”, jonka jälkeen ei sitten hengähdystaukoja pidettykään. Pitissä mylly pyöri vimmatusti ja Jaanus näytti innostuneen villistä menosta itsekin niin paljon, että pukkasi eräässä vaiheessa päällään mikrofonin pois ständistä. Eurooppaa vuosikausia kiertäneen yhtyeen soitannollinen varmuus huokui koko esityksestä kuin myös taito viihdyttää yleisöä ja tarttua spontaanisti hetkeen. Illan muiden bändien tapaan myös PWA:n biisilista koostui valinnoista, jotka saavat varmuudella yleisössä vibaa punttiin ja oikean kainalon tuulettumaan. Ämyreistä raikuivat ainakin kappaleet ”Skinheads are in town”, ”Never surrender”, ”Riot girl”, ”Resist the System” ja”Fight now!”. Fascistisen riemujuhlan tunnelman yleisössä sytytti klassikko jo syntyessään eli ”Brothernations”, jota tuli huudattamaan myös Urban Threatin laulaja. Muutama cover-biisikin vedettiin kuten Skrewdriverin ensimmäiseltä LP:tä tuttu ”I don’t like you” ja keikan päättänyt Cock Sparrer versio ”Finland belongs to me”. Sparrerin kappaletta ei meinattu saada millään loppumaan, kun UT:n vokalisti piiskasi bändiä soittamaan kertosäettä aina vaan uudelleen. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja reilun tunnin kestäneen tulituksen jälkeen P.W.A. antoi tietä illan viimeiselle esiintyjälle.
Puolalaisen Obłędin (suom. Hulluus) piti esiintyä jo viime vuoden itsenäisyyspäivän pippaloissa, mutta estyi loppumetreillä pääsemästä paikalle. Tänä vuonna vahinko otettiin takaisin korkojen kera, sillä bändin körmyt halusivat näyttää yleisölle, mistä on tehty brutaali puolalainen RAC. Oman keikka-arvion tapahtumasta kirjoittava Ukonvasama-lehden päätoimittaja kuvasi bändin tyyliä osuvasti sanomalla sen olevan ”rosoista ja metallista väkivaltarockia”. Jos minulta kysytään, niin juuri siltä yhteen soundi ja olemus näytti ja kuulosti, ei vähempää ei enempää.
Triona toimiva Obłęd pystyi taitavasti luomaan isomman soundin kuin kompakti kokoonpano antoi ymmärtää. Show alkoi kuin nyrkillä silmään bändin ladatessa eetteriin vauhkoontuneen katutaistelijan ohjelmajulistuksen ”Obłęd”, joka sai väen välittömästi liikkeelle. Ensimmäisen albumin Powrót Na Front materiaali näytti muutoinkin kolahtavan parhaiten yleisöön, jopa niin että kappaleen ”Antifa” aikana pitissä nujakointi alkoi mennä jo todellisen väkivallan puolelle. Bändin laulaja-basisti Kadi rauhoitti kuitenkin nopeasti tilanteen ja keikka jatkui ”white unity!” huutojen vain raikuessa.
Lukuisia katutaisteluja kokeneet uurteiset puolalaisäijät eivät leiki, mikä näkyi armottomana lavaolemuksena. Tylystä meiningistä huolimatta bändin nokkamies Kadi osasi välillä myös irrotella ja keventää tunnelmaa välispiikkauksillaan. Tunnin kestäneeseen tiukasti pakattuun settiin mahtui myös pari coveria kuten puolaksi laulettu Böhse Onkelzin kappale ”Auf gute Freunde”. Tutuin lainabiisi oli todennäköisesti Konkwista 88:n balladi ”White Honour, White Pride”, ainakin sen perusteella minkälaisen vastaanoton se sai katsojissa. Biisivalinta ei sinänsä ollut yllätys, sillä yhtyeen kitaristi Czerwony on soittanut aiemmin jo hajonneessa Konkwista 88:ssa. Keikka päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin yleisön jäädessä turhaan odottelemaan encoreja.
Runsaslukuinen ja järjestelyiltään nappiin mennyt tapahtuma todisti jälleen kerran, että omaehtoinen valkoinen kulttuuri on voimissaan. Kaikki oli tehty D-I-Y hengessä, mutta ammattimaisesti. Koska homma pelaa, kenenkään ei tarvitse ihmetellä, miksi tällaiset rock-konsertit vetävät porukkaa toisin kuin bulkkimusan runsaudenpulasta kärsivät kaupunkikeskustojen rock-luolat 7 euron hipsterioluineen.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti