Tänä vuonna itsenäisyyspäivän perinteinen RAC-konsertti sulautui verkkolehti Sarastuksen järjestämään iltatilaisuuteen. Suomi 100 -konsertti oli juhlavan päivän päätös, jota oli edeltänyt kaksi onnistunutta kansallismielistä marssia. Koska konsertti oli vain yksi osa päivän kansallismielisistä tapahtumista, Veriyhteys tekee aluksi pikakatsauksen päivän muihin tapahtumiin ennen varsinaista konserttiarviota.
Tänä vuonna itsenäisyyspäivää juhlittiin, kunnioitettiin ja vastustettiin näkyvämmin kuin koskaan aiemmin, olihan kyseessä satavuotiaan Suomen valtiollisen olemassaolon merkkipäivä. Juhlinnan mielekkyydestä voidaan toki olla montaa mieltä, sillä viimeistään EU:n liittymisen 1995 jälkeen kansallista suvereniteettia on luovutettu ylikansallisille organisaatioille huomattavan paljon.
Syyllisiä valtiopetokseen voi etsiä Arkadianmäeltä, mutta myös tietystä kansanosasta. Suomen satavuotispäivänä tuo kiittämätön joukkio, joka ei niinkään määrällään vaan äänekkäällä mölyllään, julkesi vastustaa pääkaupungin kaduilla isänmaallisuutta. He olisivat valmiita luovuttamaan Suomen kansallisen itsemääräämisoikeuden – viimeisetkin kansallisvaltion rippeet – EU:lle tai mille tahansa epädemokraattiselle globalistiklikille, kunhan määräysvalta ei vain olisi etnisillä suomalaisilla. Ei ihme, että liberaalijuutalainen, pahamaineinen riistokapitalisti ja pörssikeinottelija George Soros, tukee mielellään näitä viidennen kolonnan hyödyllisiä idiootteja.
Valtamediassa kansanvihollisten provokaatio ei saanut käytännössä juuri mitään huomiota puhumattakaan moitteista, sillä itsenäisyyspäivän kansalaistilaisuuksista suurimman huomion veivät 612-soihtukulkue ja kansallissosialistinen Kohti vapautta -mielenosoitus. Epäkansallisten tiedotusvälineiden päivittelevästä moralismista huolimatta kumpikin tilaisuus oli menestys ja ne kasvattivat osallistujamääriään edellisvuoteen nähden merkittävästi. Aneemisen äärivasemmiston joukkovoima kaduilla on tätä nykyä niin heikko, ettei se pystynyt häiritsemään marsseja mitenkään lukuun ottamatta pientä kimittävää huutelua.
Vasemmisto menetti lopulta kansan silmissä kasvonsa, koska se yritti vilpillisellä älyllään syrjäyttää Töölön torilta lähteneen 612-marssin varaamalla samalle paikalle keinotekoisesti polkaistun lasten alpakkatapahtuman. Näin kansan syvistä riveistä vieraantuneiden punaporvarien muutkin suomalaisvastaiset projektit kuten Meillä on unelma -konsertti 2015 ja Peli poikki! -mielenosoituksen 2016 asettuvat kyseenalaiseen valoon. Varsinkin, kun juuri hiljattain on tullut varmistus siitä, että alpakkatapahtuman järjestäjä Aleksi Pahkala ilmoittama osallistujamäärä Töölön Telia 5G Areenalla ei ollutkaan se median hehkuttama 5000 vaan 500.
Tämä on noloa koko vasemmistolle, sillä se on jatkuvasti nillittänyt isänmaallisten marssien osallistujamääristä. Esimerkiksi työtä tekevää luokkaa vieroksuvan humanistiopiskelijoiden Varis-verkosto puhuu Kohti vapautta -mielenosoituksen 300:sta osallistujasta, vaikka jopa Helsingin Sanomat yhdessä poliisin kanssa kertoo osallistujia olleen 450. Kun rehellisyys on tätä luokkaa, on vaikea ottaa vakavasti punaverkoston julkaisemaa silmäpuolista laskentaa 612-soihtukulkueesta.
Ainoa äärivasemmiston projekti, joka jäi muuksikin kuin pelkäksi yritykseksi, oli Suomi 100 -konsertin paikaksi varatun ravintolan omistajan kolmen auton tuhopoltto. Pian polttopullohyökkäyksen jälkeen anarkolarppaajien Takku.net kertoi verkkosivuillaan anarkistien ottaneen vastuun ”antifasistisesta” iskusta. Teolla oli loppujen lopuksi päinvastainen vaikutus, sillä suuren yleisön silmissä se tuomittiin, konserttia ei peruttu ja radikaaleissa kansallismielisissä se herätti vain entistä uhmakkaampaa vastarintaa. Todennäköisesti Puhdistuksen kappale ”Monoa Antifalle” tulee konkretisoitumaan entistä ärhäkämmin, kunhan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nettisoturit vain erehtyvät sopivalle etäisyydelle.
Anarkomarkojen tihutyön vuoksi vantaalaisravintolan edustalla oli varmuuden vuoksi passissa pari poliisin kaappiautoa. Partiot olivat luultavasti preka-eetujen turvaksi, sillä ravintola oli niin tupaten täynnä, että jos jotkut olisivat yrittäneet kohdistaa sinne jonkinlaista sabotaasia, heistä olisi tehty hakkelusta. Tällaisen iskun ”vaara” oli tietenkin olematon, eikä se käynyt varmaan yhdenkään ravintola-asiakkaan mielessä. Tunnelma olikin koko illan isänmaallisen hyväntuulinen ja väkeä juhli sulassa sovussa molemmista marsseista.
Ensimmäisenä lavalle kapusi Pyhä Kuolema, joka esiintyi jo viime vuonna vastaavassa Sarastuksen järjestämässä konsertissa Helsingissä. Kansallista ja eurooppalaista identiteettiä yksilötasolta hieman viistosti tarkastelevan trubaduurin musiikki oli juuri sopivan harrasta juhlallisen illan alkuun. Minimalistisella mies ja kitara -yhdistelmällä esitetty omintakeinen neofolk soi ämyreistä puhtaasti kuin levyltä, jopa niin, että katsoja ei aina päässyt livetunnelmaan. Tämä korostui erityisesti yleisölle vähemmän tunnetun ensimmäisen albumin Saavun vaikken kulkisi (2011) kappaleissa.
Sen sijaan uudemmat esitykset, varsinkin ”Maamme laulu”, sytytti virolaisen laulujuhlan tunnelman, kun täyteen buukattu Bar Rock Bear yhtyi sen kaikkiin säkeistöihin. Itse en ainakaan muista moista noin lujaa huudatettua yhteislaulua Pyhältä Kuolemalta. Harmi vain, että juuri kun PK alkoi vyöryttää tutuimpia rallejaan ja yleisö lämmetä, artistin oli aika poistua lavalta. Koko iltana yksikään esiintyjä ei vetänyt ylipitkää settiä siitä yksinkertaisesta syystä, että ensimmäinen esiintyjä pääsi aloittamaa vasta pitkälti klo 21 jälkeen.
Seuraavaa esiintyjää Sankar’hautaa ei tarvinnut kauaa odotella lavalle, mutta valitettavasti triona soittanut bändi sai odotella värikkäissä spottivaloissa turhan pitkään, koska tekniikalla oli ongelmia shown aloittaneen taustanahan kanssa, jossa kuultiin presidentti Risto Rytin puhetta. Mutta kun lopulta liikkeelle päästiin, rac-panssarivaunu jyräsi ilman hengähdystaukoja koko puolen tunnin ajan. Melkoinen esitys debyyttikeikan tehneeltä yhtyeeltä!
Veriyhteys-kokoelmalta ja YouTubesta tuttua Sankar’hautaa on usein erehdytty pitämään sota-ajan marssilaulujen cover-bändinä, vaikka todellisuudessa yhtye on sovittanut vanhat klassikot täysin omaan muottiin. Joitain tuttuja sävelkuviota on jätetty kappaleisiin mukaan, mutta muutoin esitykset ovat yhtyeen omaa käsialaa. Lisäksi studioversioihin verrattuna laulu oli livenä paljon moni-ilmeisempää, sillä panssarimörinän ohella vokalisti elävöitti kappaleita puhtaalla lauluäänellään. Kieltämättä vanhat sota-ajan helmet saavat Sankar’haudan käsittelyssä aivan uutta karskia ilmettä, kun ne vedetään metallisen brutaalilla rac-asenteella. Yleisöön äijien konstailemattoman isänmaallinen tulitus upposi hyvin, eikä setin intensiteetti herpaantunut hetkeksikään, kun bändi pani menemään sellaisia 100-vuotiaan Suomen ikiklassikkoja kuten ”Suomi marssii voittoon” ja ”Sillanpään marssilaulu”.
Illan päättänyt Vapaudenristi soitti tavallista tiiviimmin puristetun keikan, sillä aikaa kului vain rapiat 35 minuuttia. Tosin bändin laadukas biisimateriaali ja cover-varasto alkaa olla jo niin mittava, ettei yli tunnin kestävä keikkakaan tunnu puuduttavalta kuten monet muistavat viime syyskuun Helsingin konsertista.
Itsenäisyyden merkkipäivän Vapaudenristi aloitti asiankuuluvasti syviä kansankerroksia koskettavalla kappaleella ”Mun maa”, jota seurasivat tutut huudatuskappaleet kuten ”Soihdut”. Keikan päätti kakkosalbumin yhtenä suosituimpana raitana tunnettu ”Vanhan maailman demonit”, joka on saanut lyyrisen innoituksensa Kai Murroksen esseestä Aave vaeltaa Euroopassa.
Onnistuneesta Suomi 100 -konsertista voi kiittää eniten vasemmistovandalismin kohteeksi joutunutta ravintolaomistaja Veikko Bakkeria, joka ei taipunut suomalaisvastaisen järjestelmän omavaltaisille vahtikoirille. Yleisö kiitti härmäläisjäärää karttuisalla kädellään lahjoittamalla mojovan kasan riihikuivaa keikan aikana kerättyyn kolehtiin.
Itsenäisyyspäivän konsertissa kristallisoitui koko itsenäisyyspäivän henki, jossa suomalaisuus ei ole mielipidekysymys; sitä ei voi valita vaan se valitsee sinut, myös sen suomea puhuvan epäisänmaallisen vasemmistolaisen.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti