Ian Stuart Donaldsonin (ISD) Englannissa vuonna 1987 perustama Blood & Honour on toiminut Suomessa jo 1990-luvun ensimmäiseltä puoliskolta lähtien. Poliittista aktivismia ja RAC-musiikkia yhdistävä pan-arjalainen kulttuuriorganisaatio on viettänyt näillä leveyksillä välillä hiljaiseloa, mutta missään vaiheessa liekki ei ole ollut lähelläkään sammumista. Viimeiset viisi vuotta on ollut Blood & Honour -rintamalla vilkasta aikaa erityisesti Tampereen suunnalla. Vaikka kantakaupungin tuntumassa hyvin palvelleesta entisestä kerhotilasta luovuttiin, on uutta entistä suurempaa kerhoa rakennettu koko ajan kaikessa hiljaisuudessa. Viime lauantaina työ palkittiin uuden kerhon avajaisten merkeissä.
Huolimatta vuodenaikaan nähden talvisesta säästä kerhotila alkoi täyttyä kuin varkain, kun tilaisuuden avannut pääkaupunkiseudun Marder pääsi antamaan marssikäskyn punamustan Tampereen ottamiseksi takaisin valkoisille. Ajankohta konsertille oli mitä mainion, sillä lähes täsmälleen sata vuotta sitten valkoisen Suomen soturit aloittivat punaisen Tampereen valtauksen. Viisijäsenisenä livekokoonpanona vaihteeksi toiminut Marder näytti yleisölle, että Tampereen punarotat eivät edelleenkään kykene estämään kommunismin vastaisia kokoontumisia kuten RAC-konsertteja.
Metallinen hardcore ei ole Suomen RAC-liikkeessä niitä suosituimpia musiikkityylejä, mutta Marderin ehdottomuutta huokuva asenne sai ensitahdeista lähtien yleisöltä fanaattiset voitontervehdykset. Kansallista manifestia karjuneen laulaja Leksin antaumuksellisuus tarttui yleisöön siinä määrin, että bändi sai revitellä yli tunnin kestäneen setin. Lukuisia kertoja bändin nähneenä näin pitkä piiskaus ei tule heti mieleen.
Nimensä saksalaisesta rynnäkköpanssarivaunusta napanneen ryhmän keikkasetti koostui lähinnä ensimmäisen albumin materiaalista. Eniten säpinää yleisössä synnyttivät tutut joukkohuudatukset ”Kultainen aamunkoitto” ja ”Cunt liberation”. Uuttakin materiaalia kuultiin, omien laskujeni mukaan ainakin kolme biisiä. Vaikka julkaisemattomia kappaleita on jo monilla keikoilla ajettu sisään, ne eivät ole yleisölle vielä kovin tuttuja. Tähän on tulossa korjaus, sillä huhujen mukaan Marderilta julkaistaan tämän vuoden aikana kauan odotettu toinen täyspitkä cd.
Seuraava bändiä ei tarvinnut kauaa odottaa, kun lauteille astui Tampereella päämajaansa pitävä Genocide Wolves. Tosin livekokoonpanoa oli vahvistettu keskisuomalaisen Pylvanaisen kitaristilla ja turkulaisella basistilla.
Yleisön odotukset olivat korkealla, sillä tuoreehkon debyyttilevyn No Fucking Tolerance! perusteella yhtyettä pidetään tällä hetkellä maamme suorasukaisimpana RAC-combona. Levyllä bändin konstailematon agitaatio-rock pysyy hyvin kuosissa, mutta valitettavasti livenä bänditreenien vähyys kuuluu läpi kuten tälläkin keikalla. Heti perään on kuitenkin lisättävä, että siinä missä yhtyeen yhteissoitto ajoittain takelteli, se korvattiin sitäkin kovemmalla aatteen palolla.
Laulaja Tontsa ei pahemmin palkeitaan säästellyt, kun ilmoille kajahtivat sellaiset hengennostatuskappaleet kuin ”No fucking tolerance” ja ”Puolesta Führerin”. Genocide Wolvesin ylpeän suvaitsemattomalle asenteelle on pakko tehdä kunniaa, sillä näinä aikoina törmää harvoin bändiin, joka teknisistä lipsumisista piittaamatta runttaa väkisin poliittiset törkeytensä katsojien hämmästeltäviksi. Juuri tässä on sitä paljon mainostettua alkuperäistä punk-asennetta, jota ei näe koskaan valtavirran rockfoorumeilla.
Illan bändikatras oli virkistävän vaihteleva sekä musiikkityyleiltään että ideologisilta painotuksiltaan. Kolmantena esiintynyt Sankar’hauta haluaa tehdä uusille sukupolville eläväksi sen hengen, joka elähdytti isänmaallisia suomalaisia 1930- ja -40-luvuilla. Ja hyvin tekikin! Itsenäisyyspäivän konsertin tapaan yhtyeen salamahyökkäystä pohjustettiin rahisevalla intronauhalla, jossa kuultiin Mannerheimin puhetta.
Vasta toisen livekeikkansa puskenut trio oli teknisesti illan taitavin bändi, mikä ei sinänsä ollut yllätys, sillä yhtyeessä vaikuttaa pitkän linjan metallimuusikoita. Ellen väärin muista niin laulaja-kitaristi on soittanut ainakin black metal legendoissa Archgoat ja Horna.
Sankar’haudan sota-ajan marssien omintakeiset sovitukset olivat alusta loppuun hengästyttävää hittiputkea. Kun tähän lisätään kitaristi-laulajan showmiehen elkeet ja yhtyeen musertava ammattimaisuus, oli yleisö vähemmästäkin otettu.
Paikalle tulleet saivat nauttia vielä yhdestä esiintyjästä, joka sinetöi hyvissä tunnelmissa sujuneen tapahtuman. Vapaudenristin ”löysä äärioikeistorock” ei sen kummempia esittelyjä kaivannut, koska katsojat tunsivat laulut yhtä hyvin kuin turvapaikanhakijat maamme valituskäytännön. Yleisön seasta kuului jatkuvasti biisitoiveita, mutta miksikään jukeboksiksi Vapaudenristi ei silti ryhtynyt. Ja miksi olisikaan, sillä levytetystä materiaalista voisi valita satunnaiset 10–15 kappaletta ja aina olisi pitti liekeissä.
Tälläkin kertaa VR oli varannut yllätyksen. Monien riemuksi yhtye soitti Shitter Limitedin vanhan törkypalan ”Anna pillua Helena Pesola”, jonka päivitetty muoto kuului nyt ”Anna pillua Suvi Auvinen”. Vaikka hc-veto oli hauska, annettiin kappaleessa mielestäni liikaa krediittiä Systeemin puudelina toimivalle anarkoräähkälle. Häneltä tuskin kukaan kaipaa yhtään mitään paitsi että osaisi pitää kiinni omahyväisen turpansa.
Blood & Honour Tampere järjesti varsin mojovat iltamat, josta ei puuttunut kansainvälistäkään väriä. Paikalla kun oli huomattava joukko Ruotsin B&H veljeskerhon aktiiveja sekä RAC:n ystäviä Saksasta ja Itä-Euroopasta. Maaliskuun viimeisenä lauantaina ISD:n visio kansojen Euroopasta eli vahvana valkoisessa Tampereessa.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti