Vaikka levyltä kuuluu edelleen kaikuja genren tunnetuimpien brittinimien soundimaailmasta, PK:n sisäistäminen vaatii kuulijaa heittäytymään ennen kaikkea kielen vietäväksi. Albumista voi toki nauttia kieltä ymmärtämättäkin, mutta tällöin kuuntelukokemus jää jotenkin vajaaksi, sillä musiikin "esoteerisuus", salattu olemus, piilee monitulkintaisen rikkaassa suomen kielessä.
Mollivoittoinen musiikki iskee välittömästi solumuistiimme, mutta vasta lyriikat ovat avain suomalaisuuden ja kotiseudun myyttiselle ymmärrykselle, jota moderni runonlaulajamme purkaa meille laulu kerrallaan. Ja laulua kelpaakin kuunnella, sillä edellisiin julkaisuihin verrattuna "Riimun" tulkinta on entistä sointuvampaa, rikkaampaa ja vapautuneempaa.
Pyhä Kuolema on luottanut musiikissaan aina minimalismin voimaan, jossa mies ja akustinen kitara ovat tuoneet tarinat kuulijan iholle. Uutukaisellaan tätä konseptia on muutettu sen verran, että mukaan on otettu eteeristä rautalankakitaraa, bassoa ja pianoa. Mistään muhkean kuorrutetusta soundista ei silti ole kyse, vaan muutokset on tehty hienovaraisesti ja tyylillä. Ajoittain jopa bändimäiseltä kuulostava soitto on enteillyt Pyhä Kuoleman uutta muodonmuutosta myös livenä, jossa reppu ja reissumies on korvautunut tavanomaisella rock-kokoonpanolla. Silti Pyhä Kuolema on kaukana rockin räyhäkkäästä äänekkyydestä, sillä se on asenteeltaan lähempänä nostalgista iskelmää ja Unto Monosen kaihoisia Satumaa-tangoja yhtenäiskulttuurin ajoilta.
Levyä kuunnellessä ei voi välttyä tunteelta, että sen melankolinen pohjavire kumpuaa syvältä suomalaisesta kollektiivisesta alitajunnasta, vaikka välillä musiikin yleiseurooppalainen henki antaakin siihen oman lisänsä kuten paikalliskulttuuria ammentavassa kappaleessa "Savon linnut". Klassisinta Neofolkia edustaa ehkä vain laulu "Nykyaikaa etsimässä", jossa kuuluu saksalaisgenrelle tyypillinen uhmakkuus, puhesämplet ja melodisesti tarttuvat sointukulut. Myös kappaleen profeetallisiksi osoittautuneet lyriikat voisivat olla hyvin joltain Orplidin levyltä, sillä ensimmäisessä säkeessä lauletaan:
Suursota muusana luotien konsertti raikaa
Verta ja kauniita hulluja, viiniä, taikaa
Tarttukaa toimeen, on ryntäys alkava Euroopan ylle
Uudesti syntynyt kuoleman ruhtinas nauraa
Historiaan sidottu kohtalonyhteys eurooppalaisuuteen jää kuitenkin vain mausteeksi levyllä, jota voi pitää yhtenä aikamme onnistuneimpana suomalaisen neofolkin ilmauksena. Suomalaisuuden eri kerrostumat ja näkökulmat paljastuvat kuulijalle varsinkin avausraidassa "Ensimmäinen leipä ensimmäisestä viljasta" ja sitä seuraavassas kappaleessa "Aavesaattue". Myyttistä suomalaisuutta edustavat puolestaan laulut "Metsämies" ja "Konetuli ja Tähtisäde", joista jälkimmäisessä on selviä kaikuja suomalaisilta tanssilavoilta. Kappaleen tunnelmaa avittaa taustalla kuultava kepeä rautankakitara ja sämplenä lisätty puhe, joka kuuluu luultavasti Pöyhösen isälle (1946-2012), jolle koko albumi on omistettu. Isän muistoa todistaa myös levyn päättävä monitulkintainen "Pyhän isän kuolema".
Kansallisromanttisesta hengestään huolimatta Uusi panssaroitu Suomi ei ole poliittinen levy, vaan Pyhä Kuolema liikkuu mystisen realismin tasolla, jossa on lisäksi mukana vahva henkilökohtainen ote. Levyssä ei ole mitään julistavaa, vaan se kertoo vähäeleisellä mutta runollisella kielellään kylmän pohjoisen ihmisestä, jonka on Pentti Linkolan sanoin "sanomatttoman katkera pakko rakastaa tätä isänmaata". Ei ole muuta vaihtoehtoa.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti