Kirja ei ole pelkkä näköispainos, vaan yksittäisten numeroiden väliin on lisätty B&H-liikkeessä toimineiden vaikuttajien ja muusikoiden omakohtaisia muisteluja, kuinka lehti vaikutti rotutietoisen rockin leviämiseen maailmanlaajuisesti. Ääneen pääsevät British Oi! -zinen julkaisija ja nykyisen Blood & Honour -lehden päätoimittaja Chris H., Deaths Head -yhtyeen nokkamies Jesse, niin ikään australialaisen Open Seasonin laulaja-basisti Jim, lontoolaisen Legion of St. Georgen laulaja Simon ja Squadronin monivaikuttaja Brad.
Lukijan kannalta on harmillista, että ylimääräisissä kirjoituksissa ei palauteta mieleen Blood & Honourin syntyhistoriaa, vaikka se käykin pääosin selväksi ensimmäisten numeroiden poleemisissa kirjoituksissa. Lehden synty oli perua 1970-luvun lopulla ilmestyneestä National Frontin (NF) nuorisojulkaisusta Bulldog, jossa alettiin vuodesta 1979 lähtien julkaista musiikkipalstaa "Rac News". Vuoden 1983 jälkeen Skrewdriverin vanaveteen alkoi ilmaantua niin paljon uusia RAC-bändejä, että NF:n "poliittinen sotilas" -siiven nuoret johtajat Derek Holland ja Patrick Harrington halusivat perustaa musiikillisen osaston nimeltä White Noise Club (WNC), joka järjesti konsertteja, julkaisi levyjä omalla White Noise Records levymerkillään sekä teki White Noise -nimistä musiikkilehteä. Parin vuoden aktiivisen toiminnan jälkeen White Noise Clubiin kuuluneet bändit kuitenkin huomasivat, että järjestön johto veti levyistä ja konserteista saatuja rahoja omiin taskuihin. Tämän seurauksena suurin osa bändeistä erosi Ian Stuartin ja Skrewdriverin johdolla WNC:stä perustaen samalla musiikkiorganisaation Blood & Honour, joka alkoi vuonna 1987 julkaista samannimistä lehteä.
A-4 kokoinen Blood & Honour oli 1980-luvun mittapuulla ammattimaisesti painettu ja toimitettu pienlehti, joten se erosi huomattavasti aikansa tyypillisistä xerox-julkaisuista. Lehti ei kuitenkaan ollut mikään riittoisa lukupaketti 1990-luvulla ilmestyneiden Nordlandin ja Resistancen tapaan, vaan parhaimmillaankin B&H oli vain 16-sivuinen julkaisu. Tuostakin sivumäärästä huomattava osa koostui liikkeen ydinbändien Skrewdriverin, Brutal Attackin, No Remorsen ja Sudden Impactin levy- ja t-paita mainoksista. Tästä huolimatta B&H oli ennen internetaikaa säännöllisen ilmestymisensä ansiosta elintärkeä informaatiokanava nationalistisesta musiikkikulttuurista kiinnostuneille.
Vaikka tuolloin ilmestyi muitakin alan lehtiä, oli juuri Blood & Honour se aviisi, josta saatiin tärkeimmät skeneuutiset ja bändihaastattelut. Unohtaa ei sovi myöskään lukijoiden Top-10 RAC -musiikkilistoja, eri maiden zine-osoitelistaa ja innostavia lukijakirjeitä, joita tuli joka puolelta valkoista maailmaa. Lehti julkaisi jopa kommunisminvastaisten japanilaisskinheadien terveisiä kuin myös rautaesiripun takaa tulleita lukijakirjeitä puolalaisbändeiltä Honor ja Konkwista 88.
Keskeinen syy lehden nopeaan leviämiseen maailmalla perustui paikallisten lehtimyyjien värväämiseen eri maissa. Varsinkin Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa Blood & Honour kasvatti suosiotaan paikallisten myyjien ansiosta. Suomessa ei tiettävästi ollut lehden virallisia myyjiä, vaikka numerossa 7 (1988) Suomi keikkuu kymmenen parhaan myyntimaan listalla sijalla yhdeksän.
Ylipäätään Suomi mainittiin lehdessä harvakseltaan. Tällaisia poikkeuksia olivat raportti Skrewdriverin toisesta Ruotsin konsertista, Ian Stuartin antamat kiitokset suomalaiselle Bonkers MC kerholle ja numeron 12 kuvakavalkadissa esiintyvä suomalainen skinhead M16-aseen kanssa. Näiden julkisuusspottien johdosta ei vielä kannattanut lähteä torille tuulettamaan Suomen lipun kera.
Aluksi lehden päätoimittajana toimi B&H-liikkeen perustaja, Skrewdriverin nokkamies Ian Stuart. 1980-luvun lopulla Stuart oli musiikkinsa kanssa niin kiireinen, että hän luovutti numerosta 8 eteenpäin päätoimittajuuden A. Whitemorelle. Hän istui tällä pallilla vain parin numeron verran, sillä jo numeroa 10 päätoimitti Skrewdriver Securityn Cat. Seuraavassa numerossa päätoimittajaksi oli puolestaan vaihtunut No Remorsen Paul Burnley, joka toimitti lehden ensimmäisen julkaisusarjan loppuun numeroon 16 asti.
Brittijulkaisun jäähyväisnumero ilmestyi keväällä 1994, vajaa puoli vuotta ISD:n kuoleman jälkeen. Sen jälkeen Combat 18 otti Blood & Honour -liikkeen ja sen pää-äänenkannattajan haltuunsa ja aloitti lehdestä kokonaan uuden julkaisusarjan. C18:n johtaja Charlie Sargentin vangitsemisen jälkeen 1990-luvun lopulla riitaisia tilanne Britannian B&H-skenen sisällä lopulta rauhoittui ja lehti irrottautui Combat 18:sta otteesta.
Tänä päivänä Blood & Honour ilmestyy Englannissa edelleen. Sillä on vuosien saatossa ollut eri maissa myös omia sisarlehtiään, esimerkiksi Suomessa ilmestyi kolme numeroa nimellä Blood & Honour Finland sekä vuosituhannen vaihteessa yksi lehti nimellä Veri & Kunnia, joka tuki Combat 18 -ryhmän asiaa.
Myöhemmin ilmestyneitä B&H-lehtiä on tällä vuosituhannella löytynyt Internetin eri myyntipaikoista melko helposti. Sen sijaan alkuperäisen julkaisusarjan Blood & Honour -numerot olisivat jääneet vain keräilijöiden ja historioitsijoiden kaappeihin ilman tätä näköispainosta. Senkin hankkimisessa kannattaa pitää kiirettä, sillä mistään valtavan isosta painoksesta ei ole kyse.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti