Tämä yhteisjulkaisu osoittaa kuinka eri tavalla black metallia voidaan lähestyä näennäisen samoista lähtökohdista. Sielunvihollinen ja Sudentaival on julistettu syystäkin äärioikeistolaisiksi bändeiksi, mutta black metallin raamien sisällä ne poikkeavat sekä musiikillisesti että poliittisesti melko paljon toisistaan.
Valtavirtaista mustaa metallia edustava Sielunvihollinen ei häviä tuotannossaan ja teknisyydessään juuri millekään suositulle alan bändille. Persuilevasta islaminvastaisuudestaan tiedetty yhtye nauttii myös normihevarien suosiota, jonka vuoksi tätä levyä ovat arvostelleet mm. metallisivusto Imperium ja YouTuben Rauta-kavava. Mikäli kyseessä olisi pelkästään avoimen kansallissosialistisen Sudentaipaleen julkaisu, olisi ainakin Imperium todennäköisesti jättänyt arvion tekemättä.
Sielunvihollisen suosion ymmärtää kuuntelemalla jo ensimmäistä biisiä "Joukkotuhon alttarilla". Sujuvasti rullaava panssarijunttaus on melodisesti tarttuvaa, kirkassoundista black metallia, jossa laulajan ärinä on ilahduttavan selkeästi artikuloitua. Instrumenttien hallinnassa ei ole mitään epävarmuuteen viittaavaa ja eri soittimet erottuvat hyvin toisistaan, kiitos ammattimaisen tuotannon.
Niin ikään lyriikat kiinnittyvät vahvasti bm:n traditioon, vaikka avausraidan ydintuhoa julistava misantropia ja nihilismi tuovatkin päällimäisenä mieleen uusklassista Marial Industrialia soittaneen Puissancen. Toinen tulkinta voisi löytyä Savitri Deviltä, joka on todennut, että
If my comrades are not destined to rule the world, then away with it! A shower of atom bombs upon it and in place of its meaningless chatter about 'love' and 'peace' the voice of the howling wind over its ruins.
Toinen esitys "Kolkko vihan maa" on subjektiivistä pessimismistä nousevaa maalailua, josta on hyvin vaikea löytää mitään poliittista. Sen sijaan Ranskan monarkian luhistumista käsittelevä "Haaskakuningas" voisi hyvin käydä analogiana norsunluutorneissaan elävästä aikamme keskinkertaisesta globalistieliitistä.
Viihdyttävyydestään huolimatta Sielunvihollisessa on jotain pornografisen julkeaa, mikä ei välttämättä avaa tietä valtavirtametallia soittaville radiokanaville. Jyrkällä islaminvastaisuudellaan bändi on luultavasti polttanut jo paljon siltoja takanaan, mutta viimeistään levytys D88 Recordsilla tullee sulkemaan yhtyeeltä portit valtavalhemedian suosimien popparien runkkurinkiin.
Sielunvihollisen voidaan katsoa operoivan valtavirtametallin ja undergroundin välimaastossa toisin kuin levyn toinen bändi Sudentaival, joka tähystää maailmaa NSBM-bunkkeristaan. Melko riisuttua ja (hyvässä mielessä) primitiivistä black metallia veivaava bändi aloittaa kolmen biisin rupeamansa punkisti kohkaavalla esityksellä "Demerit". Biisissä mielenkiintoa pitää yllä omaperäinen ja melodinen leadkitara, joka pääsee kunnolla oikeuksiinsa vasta kahdessa muussa kappaleessa.
Alussa hitaahkosti etenevään "Conflagration" -biisiin tulee kummasti ryhtiä kun soolokitara alkaa kuljettaa melodiaa ja rumpupatteristo tihentää työskentelyään. Tässä alkaa olla jo imua, mutta vasta levyn päättävä "Aura" näyttää bändin tämänhetkisen koko potentiaalin. Vaikka johtava kitaristi ei olekaan mikään varsinainen virtuoosi, hänen persoonallinen tapansa soittaa instrumenttiaan luo melodiaan hypnoottisen otteen. Kun bändin synkeä melankolisuus yhdistyy aggressiiviseen rääkynään syntyy Sudentaipaleella ominainen jäljittelemätön kokonaissoundi.
Levyn kansilehdet olisivat vaatineet mukaan sanoitukset, sillä varsinkin poliittisesti radikaalin Sudentaipaleen kohdalla kuulija kaipaisi niitä kipeästi. Sieluvihollisen tapauksessa tekstien puute ei juuri häiritse, sillä ärinästä huolimatta sanoista saa ilman suuria pinnistelyjä selvää.
Alle puolituntiin nakuttava levy antaa lyhyydestään huolimatta oivan näytteen kummastakin bändistä. Jos mielenkiinto herää, varsinkin Sielunvihollinen tarjoaa laajan katalookin, josta ammentaa lisäkuuntelua.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti