“Etelän aktivistiryhmät halusivat, että olisin ollut aktiivisempi ja vahvempi johtaja.”
“He suhtautuivat minuun epäillen. Ei ollut mahdollista tulla ulkopuolelta ja yrittää olla auktoriteetti. Sitä paitsi asuin Oulussa ja saatoin osallistua harvoin eteläisessä Suomessa pidettyihin kokouksiin.”
“He eivät koskaan ymmärtäneet minun kirjallista kiinnostustani, he eivät olleet kiinnostuneita historiallisesta analyysistä tai ideologisesta keskustelusta. Olin liian teoreettinen ja ikävystyttävä”
"Holappa halusi tehdä enemmän liikkeen eteen, mutta koki, että muut painoivat alas henkilöt, jotka yrittivät kohota liikkeessä”
Lainaukset on YLEn julakaisemasta Natsijohtaja jonka usko loppui -artikkelista. Teoreettisesti suuntautuneen ja historiallisiin analyyseihin keskittyneen henkilön luulisi ymmärtävän tosiseikan, ettei johtajuus ole virkanimike, vaan ominaisuus. Johtajuuden lunastamatta jättäminen, jättää käteen vain tosiasian ettei henkilö ole johtaja. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka etsivät jotain, tietämättä mitä haluavat. He tietävät vain, että haluavat nautiskella johtajuuden statuksesta.
Järjestelmä palkitsee opettajalle kantelevan selkäänpuukottajan. Jo vuosikymmeniä sitten mm. maineikas Saksan johtaja varoitti kielikelloista. Tapaa jossa lapsille iskostetaan ihanteeksi pienistäkin kolttosista kantelu opettajille tai muille auktoriteeteille.
Ryhmälojaliteetin muodostumisen olennaisimpia ominaisuuksia on todellinen keskinäinen luottamus. Esimerkiksi poikien yhteinen kokemus sovinnaisen käytöksen rajan ylityksestä, josta ei heti ensimmäisenä olla näennäisen kuuliaisena kantelemassa ulkopuolisille. Kuten opettajalle. Keskinäisen nyrkkitappelu, tupakan maistelu metsässä, ensimmäiset alaikäisenä vedetyt kännit. Niiden vaarat on suhteellisen pienet, verrattuna hyötyihin. Keskinäistä lojaliteettia ei pysty muodostumaan jos järjestelmä palkitsee kantelevat ämmät ja kyyläilevät kiltit pojut. Prosessissa muodostuu kyky hahmottaa mikä on lojaliteettia vahvistavaa toimintaa ja mikä muuttuu tuon luottamuksen pettämiseksi rikkomalla yhteiset pelisäännöt. Kielikellot taas ovat oman hyötynsä perässä, muiden kustannuksella. Oletusarvoisesti kasvaessaan hyödyntämässä oppimaansa roolia omia kansalaisiaan vastaan operoivan vihamielisen byrokraattisen valtion vasikkana, joka ei kykene edes itse näkemään ketä tai mitä kohtaan lojaliteetti kuuluisi olla.
Yhä merkittävämpi asia on juoruilun kulttuuri. Viihteistynyt kulttuuri. Jossa mehukas juoru itsessään on arvokasta valuuttaa jonka levittäminen tekee henkilöstä jopa mielenkiintoisemman kuin juorun kohteet. Edes kansallismielinen kulttuuri ei ole tämän ulkopuolella. Huomion ja hyväksynnän hakeminen ei kuuluisi tapahtua aatteen kustannuksella. Huonosti toteutettuna tyypillinen epävarman ja ahdistuneen henkilön mesominen toimii ennenkaikkea vihollisen eduksi.
Toimttajat eivät huomioi Holapan tarinan toistuvaa kaavaa: Nuori, asemastaan ja tavoitteistaan epävarma mies yrittää kerta toisensa jälkeen olla huomioitu jossain ryhmässä. Ennen kaikkea, edetä korkeammalle. Kun henkilökohtainen menestys ei toteudu, siirrytään ovet paukkuen ja kyseisiä tahoja pilkaten tekemään sama asia uudelleen jossain muussa porukassa. Miksi tätä ei nosteta esiin? Koska se ei ole median agendalle hyödyllistä.
On selvää, että Holappa koki saavuttavansa jotain tehdessään pesäeron kansallissosialismiin. Hänen ympärilleen on kerääntynyt näennäisesti kuuntelevia, kannustavia ja kiinnostuneita ihmisiä. Takkinsa kääntänyt kansallissosialisti pääsee kokemaan omaa tärkeyttänsä. Antifasismin mannekiinina oleminen on siitä yksinkertainen työ, ettei se vaadi johtajuutta. Se ei vaadi kunniaa. Se ei vaadi panostusta. Ei yhtään toteuttamiskelpoista ideaa. Ei karismaa jolla tavoittaisi muiden miesten sisimmän ja tahdon. Todellisuudessa Holappa ei edes ole kertonut mitään, mitä ei kuka tahansa järjestöä seurannut olisi jo ennestään tiennyt. Jopa vähemmän. Holapan tarinat etenee usein vailla mieltä, pelkkien spekulaatioiden varassa, antamatta laisinkaan faktatietoa.
Hänelle riitti kun sai näennäisen hyväksynnä ja voi kuvitella taas hetken olevansa tärkeä. On todennäköistä että pian käteen jää valistuminen, ettei media tai hetki sitten henkilön toistuville hölmöilyille raakkuneet antifasistit ole tekemässä muuta kuin käyttämässä miestä välineenä oman vinoutuneen maailmankuvansa eteenpäin ajamiseen. Minne silloin siirrytään?
Artikkeli alleviivaa jatkuvasti miten mies ei ollut oikeasti johtaja tai ole ollut mukana toiminnassa vuosiin. Silti puhtaat spekulaatiot ja juorut hyväksytään, sillä ne ajavat asiansa. Samoin hyväksytään titteli johtajuudesta, vaikka tosiasiat tyhjentävästi kyseenalaistavat sen jokaisessa miestä käsittelevässä julkisessa mediajutussa.
En ihmettele miksi PVL ei yleensä hyväksy median haastattelupyyntöjä. He tietävät, ettei luvassa ole puolueetonta ja asiallista journalismia. He tietävät, että medialle on aina parasta mehukas juoru ja skandaalinkäryinen otsikko. He tietävät että media toivoo ensisijaisesti löytävänsä heikon, epävarman ja johdateltavissa olevan henkilön. Tämä on se alue jossa omaa huomiota tavoittelevat katkeraa itkua tuhertavat ämmämäiset pojut ovat omimmillaan.
Radikaalien kansallismielisten keskuudessa oleilee vuodesta toiseen ihmisiä, joille tuntuu olevan epäselvää mitä he edustavat tai mitä heiltä odotetaan. Sosiaalisessa mediassa mölisevät haitta-isänmaalliset ovat helppo esimerkki olemattomasta vallasta taistelevista vajaaälyisistä henkilöistä. Heidän kohdalla mikään todellinen päämäärä ei merkitse mitään, jos huomion valokiila ei osoita toivottuun henkilöön. Potentiaali ja energia menevät usein hukkaan myös vakavammin ottavien toimijoiden keskuudessa, jos tosiasiat eivät uppoa päähän:
-Kaikki eivät ole johtajia
-Oman rajallisuuden ymmärtäminen tai voimien toteaminen riittämättömäksi on inhimillistä.
-Rivimiehen rooli ei ole häpeä.
-Suurempi yhteinen tavoite on tärkeämpi kuin opinkappaleiden vivahteet tai henkilökohtainen glooria.
Yhtä paljon kuin toivottua suurta johtajaa odotetaan, olisi syytä odottaa ihmisiä, jotka kykenevät kylmästi toteamaan oman paikkansa olevan toisaall, mutta tarpeellinen ja olennainen: kansanruumiin osana - mahdollistamalla sen toiminnallisuus! On syytä tunnistaa katkeroituneet hierarkiassa jalkoihin jäävät krooniset epäonnistujat, jotka ovat Holapan tyyppisiä tikittäviä takinkääntäjiä. Heille ei kelpaa kuin kummarruksien kera annettu palkinto, vaikka eivät ole valmiita tekemään mitä sen ansaitseminen vaatii. Näennäiset johtajat on jätettävä omaan arvoonsa, sillä ne rapauttavat todellisen hierarkian mahdollistamat positiiviset ilmiöt.
On syytä antaa avostusta kenelle tahansa aktivistille, joka omien kykyjensä, sosiaalisten taitojen ja energiansa puitteissa toimii parhaaksi näkemillään menetelmillä, itselleen mielekkäiltä tuntuvissa puitteissa. Omalla nimellä ja naamallaan julkisesti tai työmyyränä ilman julkista huomiota. Järjestössä tai yksinäisenä sutena. Esimerkillisellä tavalla toimiva ihminen voi olla jopa haluamattaan inspiraation tuoja joka nostaa muita passiivisuuden suosta konkreettisten tekojen maailmaan. RV
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti