Luettuani Suomen Vastarintaliikkeen entisen (nimellisen) johtajan, Henrik Holapan kirjan “Minä perustin uusnatsijärjestön - Suomen Vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat”, voin heti arvostelun alussa mainita positiiviset asiat, sillä ne ovat erittäin nopeasti mainittu. Positiivista näissä ns. “muistelmissa” on tekstin sujuvuus ja helppolukuisuus. Holappa on melkoisen kokenut artikkeleiden kirjoittaja ja näin ollen kirja ei yllätä. Holapan edellisen teoksen “ Wrongfully Accused - Three Hundred and Twenty-Eight Days in America” aiemmin lukeneena, voin myös todeta hänen osaavan kirjoittaa pidempääkin tekstiä sujuvaan tyyliin. Kyseistä teosta ei ole suomennettu, sillä kohteena on amerikkalainen yleisö, ja lisäksi kuka tahansa suomalainen olisi pitänyt kyseistä “vankilapäiväkirjaa” lähinnä humoristisena ja suuruudenhulluuden harhoissa elävän miehen kirjoittamana.
Holapan uuden kirjan on kustantanut vihervasemmistolainen Into Kustannus, ja kirja on tarkoitettu Holapan omien sanojen mukaan varoitukseksi nuorille “äärioikeiston”, “uusnatsismin” yms. vaaroista ja henkilökohtaiseksi tilinteoksi ja anteeksipyynnöksi Holapan menneisyyden tekojen vuoksi. Kuitenkin uskon kirjan olevan kirjoitettu ensisijaisesti rahastuksen vuoksi. Holapallahan on tiedettävästi ollut useitakin eri projekteja, joilla on uskonut voivansa tienata. Silti miehen tiedetään velkaantuneen korviaan myöten ja jopa paenneen velkojaan. Kertomus entisestä ja sittemmin “eheytyneestä uusnatsista”, saa kuitenkin median huomion ja sympatiat, ja toisin kuin muille kirjallisille projekteilleen, niin media antaa tällä kertaa Holapalle ilmaista mainosta. Suvaitsevaiset, punikit ym. kansanviholliset iloitsevat “natsismista parantuneesta Henrikistä”, ja kauppa käy. Tällä kertaa Holappa iski siis varmaan markkinarakoon. Huomioitavaa on, että Holappa tuntuu syyttelevän entisiä tovereitaan niin Suomessa kuin Ruotsissakin rahastuksesta, vaikka kuka tahansa miehen kanssa tekemisissä pidempään ollut tajuaa hänen erään päämotiivinsa aina olleen raha. Työtä mies ei ole tehnyt tietääkseni päivääkään, ei edes alhaisia hommia, kuten mainoslehtien jakoa tai puhelinmyyntiä. Tuskinpa töitä tarvitsee tehdä jatkossakaan, kun kirja tuntuu myyvän.
Holapan teini- ja nuoruusvuodet käsitellään nopeasti läpi ja ne koskevat pääosin hänen innostustaan toisen maailmansodan historiaan ja aatteelliseen heräämiseen. Ystävyys Lähi-idästä kotoisin olevan muslimipojan kanssa käydään nopeasti läpi. Sen mainitaan katkenneen, kun Holappa kertoo ryhtyneensä skinheadiksi. Oulun skinhead-piireistä ei juurikaan paljoa puhuta, eikä siitä paljasteta mitään uutta, mitä ei olisi jo valtamediasta aikoinaan voinut lukea. Huomioitavaa on, että Holappa korostaa pettyneensä skinheadeihin, vaikka tunsi muutaman skinheadin ainoastaan Oulusta. Suomen laajuisena tämä Oulun skinhead-ryhmä, jonka jäsenet eivät millään muotoa olleet järjen jättiläisiä (Tässä Holappa osuu oikeaan, kuten rikkinäinen kello kahdesti päivässä), oli erittäin marginaalinen koko Suomen skinhead-liikeeseen verrattuna, ja vain pisara meressä. Tämä epäsosiaalisen aineksen kanssa kaveeraaminen, siihen pettyminen, ja sitä seuraava yleistäminen koskien koko ryhmää ja ideologiaa, toistuu vuosia myöhemmin Atlantin takana.
Kirjan seuraava osuus käsittelee Holapan kansainvälisiä kontakteja, pääosin Yhdysvalloissa, sekä Saksassa ja Ruotsissa. Kokemuksistaan Saksassa Holappa tuntuu liioittelevan ja korostavan olleensa “kansallissosialistisen sisäpiirin” vieraana. Ruotsalaiskontaktit käydään nopeasti läpi samoin kuin Holapan kirjeenvaihto vankilassa olevien henkilöiden kanssa. Ohimennen palataan uuteen muslimiystävään, tällä kertaa afgaaniin, jonka mainitaan olleen Holapan opiskelijakaveri, ja johon hän katkaisi ystävyyden samoista syistä kuin vuosia aiemminkin. Itse asiassa ystävyys katkesi varsin koomisella tavalla, sillä Holappa ei uskaltanut olla enää Suomessa, kun pelkäsi syytteitä, joista olisi voinut tulla korkeintaan pienet sakot.
Holappa syyttää Aryan Nationsin spin off-ryhmän johtajaa August Kreis III:tta erään sanomalehti Kalevan kuvan lisäämisestä sivuilleen. Kuvassahan on juutalaisia ja muita matu-nuoria, ja kuva on yhdistetty Holapan kirjoittamaan artikkeliin matujen tekemistä Oulun raiskauksista. Ei tarvitse olla nero, kysyäkseen mistä Kreis sai kyseisen kuvan. Tämä episodihan sai Holapan pakenemaan maasta, ja suunnaksi tuli Yhdysvallat. Yhdysvaltalaiset henkilöt esitellään nopeasti, lukuunottamatta yhtä henkilöä, John de Nugentia.
Holapalla siis oli kontakteja Yhdysvalloissa, suurin osa vieläpä vapaalla jalalla. Huomioitavaa on, että mies valitsi asua John de Nugentin luona, joka tunnetaan nimimerkkinä internetissä, suuruudenhulluna, ja erittäin harhaisena sekopäänä, jota voisi Suomessa verrata surullisen kuuluisaan Klaus Juutilaiseen. Kirjasta käy ilmi, että totuus de Nugentista paljastuu Holapalle hyvinkin nopeasti, mutta kaikesta huolimatta mies luovuttaa rahansa de Nugentille ja jää tämä luokse asumaan ilmaiseksi au pairiksi. Mikään ei olisi estänyt Holappaa lähtemästä pois ja Yhdysvalloissahan, kuin myös Kanadassa, tuttavia riitti. Kuten Holappa yleistää Suomen skinheadit muutaman oululaisen perusteella, niin hän yleistää myös de Nugentin perusteella Amerikan valkoiset nationalistit, kansallissosialistit, konfederaatioseparatistit yms. Kirjasta käy ilmi Holapan erittäin heikko arviointikyky. Surkuhupaisasta vankilaepisodista ei ole paljoa kerrottavaa, vaikka aikanaan se saavuttikin suurta huomiota kansallismielisissä piireissä. Mies lusi jonkin aikaa, poistettiin maasta ja palasi vapaana miehenä Suomeen ilman syytettä.
Yhdysvaltain tapahtumien jälkeen Holappa käsittelee Suomen Vastarintaliikettä, jota Holappa aikoinaan korosti olleensa perustamassa ja johtamassa, kuten kirjan nimikin kertoo. Koko tämä osuus tuntuu olevan kirjoitettu tyyliin, jossa Holappa haluaa korostaa tämänhetkisille ihailijoilleen: “En minä, vaan ne muut!”. Holappa mainitsee useita entisten tovereidensa nimiä, joista paria korostetaan useammin kuin muita. Lisäksi Holappa arvostelee Suomen Vastarintaliikettä ideologioiden moninaisuudesta, vaikka aikanaan Holappa on ollut itse valkoinen nationalisti, kansallissosialisti, turanisti, suomalaisradikaali, ja mahdollisesti monia muitakin, riippuen siitä kuka on kysynyt ja kenen kanssa on jutellut. Pidän hyvinkin mahdollisena, että Holappa on jopa uskonut de Nugentia pidempään kuin nyt kirjassaan väittää. Itse Suomen Vastarintaliikkeestä Holappa ei kerro juuri mitään uutta, mitä eivät Dan Koivulaakso, Li Andersson ja Mikael Brunila olisi jo kertoneet aikaisemmin kirjassaan “Äärioikeisto Suomessa” (2012). “Paljastukset” parilta viime vuodelta eivät ole juurikaan mitään kohupaljastuksia. Teoksesta paistaa katkeruus, kun mies ei menestynytkään. Tämän lisäksi selvä kostonhalu muutamaa kirjassa mainittua henkilöä kohtaan näkyy selvästi. Kuten aikaisemmin mainitsin, niin teoksen ensisijainen motiivi on kuitenkin rahastus.
On pakko mainita vielä kirjan kolmas muslimitarina. Tällä kertaa vuonna 2010 Holappa oli ihastunut somalinaiseen. Tarinan todenperäisyyttä epäilen vahvasti. Holapan tämänhetkinen kiinalaisvaimo sen sijaan on totisinta totta, ja kun miehestä ei ole työtä tekemään, niin oli pakko saada rahaa enemmän kuin mitä Kela ja sossu voisivat tarjota. Lopun rakkaustarina suomalaisen uusnatsin ja kiinalaisnaisen välillä on naurettavan kliseinen, ja lainaus terroristi Nelson Mandelalta vain lisää tätäkin kliseisyyttä.
Suosittelen lukemaan kirjan, jos olette olleet joskus, tavalla tai toisella, tekemisissä Holapan kanssa. En tosin suosittele maksamaan siitä mitään. Lopuksi haluan onnitella Henrikiä. Menestyit, (ainakin toistaiseksi) ensimmäistä kertaa jossain projektissasi ja senkin saavutit vasta kolmikymppisenä. Olet kai myös ylpeä tavasta millä tienaat elantosi. Nyt olet idoli, mutta vain saastaiselle loissakille. Nauti nyt ja iloitse, kun vielä voit. Karma is a bitch. ;)
-Ensi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti