Jo onkin aikaa YouTubesta on löytynyt tuntemattomana pysyttelevän kotimaisen neofolk-orkesteri Musta Enemmistön kappaleita. Nyt nuo kolme tunnelmapalaa on pakattu myös cd-formaattiin Europa Erwache Productionsin julkaisemana. Hyvä niin, sillä esitykset on tuotettu studiossa korkealaatuisesti, joten ne ansaitsevat myös fyysisen julkaisunsa.
Pelkkä duon nimi herättää ristiriitaisia, monimerkityksellisiä ajatuksia, eikä levyn muinaiskreikkalainen nimikään aukene tavan kuulijalle aivan tuosta vain. Sanakirjasta katsottuna Apoliteia tarkoittaa poisjäämistä yhteisön (Polis) aktiivisesta rakentamisesta, mutta neofolkin kontekstissa se viittaa tämän lisäksi traditionalisti-filosofi Julius Evolan tulkintaan, jota hän korosti kirjassaan Cavalcare la tigre (”Ratsastaa tiikerillä”, 1961). Siinä hän sanoo Apoliteian tarkoittavan ihmisen halua tehdä peruuttamaton pesäero vallitsevaan yhteiskuntaan, sillä modernit ”arvot” ovat niin kelvottomat, ettei yksikään henkisesti vapaa eurooppalainen voi sitoutua niihin millään tapaa. Sama epämoderni ajattomuus kuultaa myös Mustan Enemmistön musiikissa, jossa perinteinen harmonisuus ja selkeän kauniit sävelkulut erottavat sen nykyajan hälisevän nykivästä pop-musiikista.
Yhtyeen neofolk-keitoksessa kepeä popmaisuus on niin hallitsevaa, että välillä sitä luulee kuuntelevansa radion soittolistoilla viihtyvän Pariisin Kevät -yhtyeen eteeristä laulantaa, tosin kaikista elektronisista elementeistä riisuttuna. Kokonaissoundissa on myös pieniä kaikuja 1970-luvun kotimaisesta psykedeelisestä folkista kuten Pekka Strengistä. Mustan Enemmistön musiikista välittyy muutoinkin tuon viimeisen yhtenäiskulttuurin vuosikymmenen fiilis. Tietty haikeus mennyttä kohtaa kuuluu myös lyriikoissa, vaikka ensi kuuntelulla tekstit kuulostavat pelkältä ajatuksen virralta, josta ei saa otetta.
Levyn avaava ”Jahti” on monipolvisesti rakentuva laulelma, joka ei toimi vain pelkän nostattavan kertosäkeen varassa, vaan kappaleessa on mukana mielenkiintoa ylläpitäviä progemaisia koukkuja, etenkin sähkökitarasoolot tunnelmoivat hyvin 70-lukulaisesti. Esityksen omituisena vieraannuttavana elementtiä ovat lyriikat, joissa armottoman naturalistinen vihollisen tappaminen kuvataan lähes mystisenä kokemuksena. Luonto, julmuus ja kauneus yhdistyvät ”Jahdissa” tavalla, jota harvemmin kuulee suomalaisessa populaarimusiikissa.
Toinen kappale ”Apoliteia” on levyn neofolkmaisin esitys sekä musiikiltaan että etenkin teksteiltään. Kevyesti akustisella kitaralla soitettu balladi kertoo itsensä ulkopuoliseksi kokevan, ehkäpä jo hieman syrjäytyneen miehen, mietteistä ajastamme. Sanoissa on paljon surumielistä nostalgiaa, joka tuo mieleen Death in Junen ikivihreän Runes and Men:
Tyhjässä huoneessa, tyhjä taulu seinällä.
Tyhjiä pulloja huonetta ympäröimässä.
Huoneen keskellä istuu mies mietteissään.
Syviä pohdintoja syvässä ajan virrassa.
Kansamme tulevaisuus häntä niin kovin huolettaa.
Jospa huomenna tuska pois katoaa?
Jospa huomenna vois valot sammuttaa?
Jospa huomenna vois käydä nukkumaan?
Suuri kirkkaus ajatuksen lävistää.
Syvissä unelmissa voi hetken hengähtää.
Uuden näkemyksen, ohitse pettymyksien.
Taantuneen mielen upottavan tien,
hän on voittanut, taaksensa jättänyt.
Levy päättyy juhlallisesti akustiselle kitaralle, rummuille ja pianolle sovitettuun esitykseen ”Sarastus”, jossa toistuu edellisen kappaleen nostalginen surumielisyys, mutta joka ylitetään toivoa ja uhmaa virittävässä kertosäkeessä:
Herätä meidät aurinkoon, uuteen loistoon maan,
herätä meidät aurinkoon…
Murskaa puomit riemun tieltä,
tällä kaihon tiellä.
Kertosäe saisi leiritulen äärellä olevat helposti yhtymään lauluun, sen verran maanläheisen muusikin äärellä ollaan. Koko levy ilmentää muutoinkin puhtaalla ja konstailemattomalla tavalla suomalaisten juuria luontoon ja esikristilliseen aikaan. Musta Enemmistö osaa retrohenkisellä soundillaan tavoittaa tämän yhteyden, joka harvoin kuuluu nykypäivän musiikissa.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti