Viihdetarjonnan puolella elokuun toinen viikonvaihde täyttyy perinteisesti Helsingin Flow festivaalista, jota Voima-lehden maksullisena versiona tunnettu Helsingin Sanomat on mainostanut alusta asti aikaansa seuraavana pop-musiikin vaihtoehtofestivaalina. Tapahtuman ympärille luodusta hypestä huolimatta vilkaisu festarin ohjelmatarjontaan paljastaa bändien olevan turvallisia keskiluokkaisia näennäisvaihtoehtoja. Sukupuolineutraalit hipsterijuntit saavat toki nauttia rauhassa laimeasta paskastaan ikiomassa hiekkalaatikossaan, mutta valitettavasti laajan medianäkyvyyden vuoksi myös punavihreän kuplan ulkopuoliset törmäävät tapahtumaan ja vieläpä tahtomattaan. Onneksi Helsinki on sen verran suuri kaupunki, että samaan viikonloppuun mahtuu Flowta paljon autenttisempaa ja karumpaa vaihtoehtomusiikin tarjontaa.
Toisin kuin Suvilahden hipsterikokoontumiseen näihin konsertteihin olisi ollut lähes mahdoton eksyä, koska niiden saama näkyvyys oli valtamediassa nolla palstamillimetriä. Vaikka tapahtumien järjestäjät edustavat pitkälti sitä koulukuntaa, että valtamedian julkisuus toisi paikalle moraaliposeeraavia Antifa-räähköjä ja uutuudenviehätystä etsiviä kokemuksenmetsästäjiä, herättäisi se varmasti kiinnostusta myös poliittisesti epätietoisissa aidalla istujissa. Ennen kaikkea olisi mielenkiintoista seurata, kuinka paikalle tulleet tuulipukukansalaiset ja trendiperseet testaisivat käytännössä omaa suvaitsevaisuuttaan.
Jo perjantaina alkoi kulttimaineen saavuttanut voimaelektroniikkatapahtuma Obscurex Fest II, jossa poliittisesti epäkorrekteimmat esiintyjät Pogrom (Liettua), brittiläiset Zyklon SS ja Menaching 84, ja kotimaisen neofolkin kärkinimi Pyhä Kuolema, esiintyivät vasta seuraavana päivänä. Lauantain show oli näin harmillisesti samana iltana kuin Helsingin laitamilla pidetty 1312 Productionsin järjestämä konsertti, jossa esiintyi englantilainen patriootti-Oi klassikko Condemned 84. Koska tämä jo 1980-luvun puolivälistä asti vaikuttanut luupäisimmän katurockin nimi oli jäänyt jostain syystä aiemmin näkemättä, ei valinta lauantain osalta ollut loppujen lopuksi kovin vaikea, varsinkin kun brittiläiset meluartistit tuli nähtyä eri kokoonpanoissa jo perjantaina.
Saavuin loppuunmyydylle pelipaikalle vasta klo 21 jälkeen eikä kestänyt kauankaan kun ensimmäinen bändi Terve Hulluus aloitti paahtamisensa. Nimensä ikivanhan punkbändi TV:n Orjat -yhtyeen kappaleesta lainannut kuopiolaisbändi soitti melodista -77 punkkia, mutta se ei vielä saanut lavan edustaa täyteen. Seuraavaksi esiintynyt lahtelainen futishuligaaniryhmä The Jacklads veivasi suoraviivaista ja keskitempoista Oi:ta ja se saikin jo enemmän eloa yleisöön, luultavasti siksi, että enemmistönä ollut skinhead-kuulijakunta koki yhtyeen omemmakseen kuin ensimmäisen esiintyjän.
Selkeänä enemmistönä olleiden nahkapäiden lisäksi paikalle riitti myös futis-casualeja, punkkeja ja metallimusiikin ystäviä. Pitkän linjan pääesiintyjästä johtuen ikäjakauma oli varsinkin miespuolisten skinheadien kohdalla korkea, voisi jopa sanoa että enemmän yli 40-vuotiaita kuin sen alle. Vastaavasti avoimesti poliittisten RAC-keikkojen kohdalla tilanne on toinen, sillä ne keräävät toistuvasti myös nuorempaa sukupolvea, mikä on hyvä merkki siitä, että radikaali rotutietoisuus ei ole tässä maassa kuolemassa.
Suffolkin Ipswichistä kotoisin olevaa Condemned 84:ää voi pitää syystä nationalistisena rajatapauksena, jonka vuoksi sillä on myös suuri kuuntelijakunta ei-rasistisia skinheadeja ja punkkeja. Äärioikeistolainen radikaali konservatiivisuus ei välttämättä sisällä rotuajattelua, jonka vuoksi tuon näkemyksen kannattajia löytyi Illan konsertista melko paljon, joskin silmämääräisesti arvioituna rotutietoista osastoa oli silti yli puolet yleisöstä. Tällaisen poliittisesti väliin putoavan konsertin lausumattomat pelisäännöt ymmärrettiin kuitenkin automaattisesti, joten voiton tervehdyksiä ei illan aikana nähty ainakaan lavan edustalla.
Paikalla olleiden kommenteista päätellen kaksi kertaa aikaisemmin Tampereella esiintynyt brittiryhmä ei tehnyt nyt Helsingissä sitä ikimuistettavinta keikkaa, joka oli yhtyeen lavaolemuksen perusteella helppo uskoa. Condemned 84:n maine lepää pitkässä puurtamisessa ja muutamassa klassikkoalbumissa, jonka vuoksi yleisön innostus tulee enemmän nostalgiasta ja kulutetun oluen määrästä kuin kansaa villitsevästä lavashow’sta. Tässä mielessä aiemmin keväällä samassa paikassa esiintynyt toinen 1980-luvun nationalistinen brittilegenda, Indecent Exposure, oli huomattavasti innoittavampi esiintyjä. Ero korostui erityisesti laulajissa, sillä IE:n Milky oli sekä ulkoiselta olemukseltaan että esiintymiseltään nuorekkaan energinen, kun taas Condemned 84:n Keviä eivät vuodet olleet kohdelleet yhtä hyvin.
Sierettyneestä habituksesta huolimatta Kevin ääni ei ole kaikkien vuosien jälkeen muuttunut juuri miksikään, joten tutut menopalat kuten ”Up yours”, ”Nutter”, ”Keep the faith” ja ”We will never let you down” saatiin kuulla levyistä tutulla örinällä, jossa ei juuri nyansseja saati herkempää tunnerekisteriä löydy. Oikeastaan juuri parempaa ääntä, jolla ilmentää karua brittiläistä työväenluokan todellisuutta ja kurjistumista, on äkkiseltään vaikea kuvitella. Kun laulajan ääneen yhdistää rytmiryhmän tavallista tuhtisoundisemman Oi:n, josta on karsittu pois genren alkuaikojen tönkköys, ollaan varsin tylyn ilmestyksen edessä. Helsingin keikalla bändin tiukassa yhteissoitossa ei ollutkaan moittimista, vaikka jäsenten läsnäolo lavalla ei ollut aivan sataprosenttista.
Lavan edessä poukkoilleelle yleisölle Condemned 84:n vanhat klassikot maistuivat sen verran hyvin, että pitti oli koko setin ajan liikkeessä. Valkoisen työmiehen ja -naisen hikeä virtasi konsertissa todennäköisesti enemmän kuin koko Flow festivaalilla, joka voisi olla aika hyvä indikaattori siitä, millä intensiteetillä ja millä luokkarakenteella eri vaihtoehtokulttuureihin osallistutaan 100-vuotiaassa Suomessa.
T: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti