Antifasistien taholla kohua aiheuttanut Alem Fest meni viikko sitten. Varisverkosto ja kumppanit ovat jo varhaisista Alemissa järjestetyistä keikoista olleet kitkeriä. Eikä syyttä. Toisin kuin he itse kuvittelevat, antifasistit eivät ole onnistuneet perumaan yhtään keikkaa Suomessa. Jokainen juhlittu peruutus on todellisuudessa johtanut vain siirtoon uuteen paikkaan.
Antifasistien nousevasta epätoivosta kertoo laajojen raporttien julkaiseminen. Kukaan tervejärkinen ihminen ei jaksaisi tonkia toisten ihmisten tekemisiä ja sanomisia samalla innolla kuin ilmiselvästi lääkehoitoa vailla olevat avopotilaat. Terveen ihmisen on vaikea kuvitella mielenmaisemaa, jossa kuukaudesta toiseen piehtaroidaan inhoamiensa ihmisten varjoissa, kasaten listoja tekemisistä ja sanomisista. Lopulta oksentaen niin loputtoman pitkiä vuodatuksia, ettei niitä luultavasti lue kuin kohteet itse ja kourallinen ikääntyviä kommunisteja.
Varisverkosto ja monet sosiaalisen median antifasistitrollit ovat tunnetusti langenneet skitsofrenisen menetelmänsä kuoppiin. Natsien pilkkaus keinoilla millä hyvänsä toimii itseään vastaan. Jos sekä nauretaan tarranatseille että kauhistutaan jokaisesta tarrasta joka näkyy katukuvassa, reaktion jakomielitautinen luonne näyttäytyy typeryytenä. Yhtä aikaa nauretaan irvokasta keinotekoista naurua ja kyynelehditään jokaisesta pienestä loukkaavasta elementistä johtaa väistämättä siihen, että tekniikkana vastapuolen naurattavaksi tekeminen kärsii. Kuten kärsii myös mielikuva vaarallisesta natsista. Yritys vastustaa fasismia keinolla millä hyvänsä, kaatuu omaan mahdottomuuteensa viimeistään silloin, kun fasismin ilmiöiksi lasketaan mikä tahansa asia. Etnisesti ala-arvoisia matuja kadulla puukottava skinhead voi saada laajan moraalisen tuomion yhteiskunnassa, mutta hyökkäys pintapuolisesti neutraaleja ja marginaalisia alakultturitapahtumia kohtaan tuntuu kukkahattutätien holhoukselta.
Antifasistit ovat kokeilleet kaikkea mahdollista Alemin suhteen. Soittajien nimiä ja valokuvia on julkistettu. Kasattu pitkiä listoja vääristä lausunnoista ja kytköksistä. Keikkapaikalle on soitettu puheluita ja lähetetty uhkauskirjeitä. Julkisivu vandalisoitu. Epätoivonsa ajamana antifasistit ovat häirinneet kiinteistön omistajia, ja pettymys ja epäusko on ollut suuri kun sympatiaa ei ole herunut. Välillä on naurettu omahyväistä vahingoniloista naurua, välillä on itketty katkeraa pettymyksen kyyneltä. Lopulta analyyseissään vähä-älyisyydestä viestivää intellektuaalista puutteellisuutta ja kulttuurillista tietämättömyyttä osoittavat kirjoittajat päätyvät analyysissaan tappiomielialaan.
“Vaikka natsikeikkojen järjestämistä maahanmuuttajataustaisten ihmisten omistamassa ravintolassa on ehkä pidetty jonkinlaisena NSBM-skenen tappiona ja alennustilana, ei ”pizzerian nurkassa” soittaminen sitä välttämättä ole. Julkinen ja periaatteessa kaikille (valkoisille) avoin natsikeikka madaltaa kynnystä mennä katsomaan natsibändejä helpottaen siten osallistumista uusnatsien musiikkialakulttuuriin ja sitä kautta madaltaa osallistumista muuhunkin uusnatsitoimintaan.” kertoo Varisverkosto.
Katsoessa keikkaa antifasismin vääristävän suurennuslasin läpi, verkosto ei tunnu huomaavan ettei Alemissa varsinaisesti ole edes järjestetty “natsikeikkoja”. Tosiasia on, että jokaisella suomalaisella Black Metal bändillä löytyy fasistisia piirteitä ja natsikytköksiä jos niitä etsii. Tämä johtuu jo yksinkertaisesti siitä, että ihmisarvon kyseenalaistava, valkoisten heteromiesten luoma ja dominoima taide kulkee kapinoiden humanistisia perusperiaatteita vastaan. Sen ominaisuuksiin ei kuulu reaalipolitiikka, eikä ihmiset usein miellä itseään fasisteiksi tai natseiksi. Se on antifasmin hienoin lahja fasismille.
Menetelmiensä epäonnistumisista turhautunut antifasisti kysyy, miten fasismia kuuluisi vastustaa? Huomiotta jättäminen ei tule kuuloonkaan. Se ei ole vastustamista vaan passiivisuutta, joka sallii fasistien vapaan toiminnan. Väkivaltainen vastustaminen ajaa kohteen tunnistamisen virhearvioinneista tunnetut antifasistit umpikujaan, jossa kukaan ei pysty hahmottamaan mikä ero ääripäillä on. Uhkakuvien ja informaation levittäminen on kaksiteräinen miekka. Tarkoin harkittuna propagandana se voi olla rajallisesti toimiva, mutta samaan aikaan tuoda informaation ihmisten käsille, jotka reagoivat siihen täysin päin vastoin kuin oli toivottu.
Puhe metallimusiikin keikoilla tapahtuvasta “rekrytoinnista” on vitsi. Todellisen rekrytoinnin ovat tehneet antifasistit itse, määritellessään fasisteiksi lähestulkoon kaikki muut kuin vakaumukselliset punikit. Tämän energiaa säästämättä tehdyn rekrytoinnin hedelmiä kerää niin konservatiivit, traditionalistit, radikaalit, kansallissosialistit kuin fasistit, joista kaikki saisivat hattu kädessä kiittää punikkien ahkeruutta joka on suoristanut rivejä, nostanut profiilia ja saanut enemmän ihmisiä liikkelle kuin mikään muu toimenpide. Ajan henkeä ja kehityksen suuntaa on mahdoton muuttaa, jos ei pureudu sen todellisiin syihin.
Antifasismin todellinen ongelma eivät ole sen typerät menetelmät ja skitsofreniaa muistuttava päämäärätön vauhkoaminen, vaan nämä ovat seurausta kyvyttömyydestä tunnustaa todellisia yhteiskunnallisia ongelmia jotka johtavat väistämättä äärimmäisen nationalismin nousuun. Antifasismi ei määritä itseään ilmiönä joka taistelee jonkun tietyn asian puolesta, vaan nimensä mukaisesti jotain tiettyä ilmiötä vastaan. Koska ilmiöllä on perusteltu, oikeutettu ja suorastaan väistämätön syynsä johon antifasistit ovat kyvyttömiä puuttumaan, heidän aatteensa kohtalona on häviö. Huolimatta sen suosiosta hetkenä jolloin sen taustalla on koko punertavan yhteiskunnan voimavarat ja media.
Ei siis yllätys, että Alem Fest II oli tupaten täysi. Erinomaisesta säästä, kesälomista ja päälekkäisistä keikoista huolimatta. Osa yleisöstä päätyi helteessä istumaan terassilla tai parveilemaan torilla, koska sali oli bändien soittaessa täyteen ahdettu.
Kokoonpanoaan uusinut Goatmoon aloitti hittiputkensa intensiivisesti. Huilut, kosketinsoittimet ja akustiset kitarat hylännyt bändi oli palannut pelkistetympään Black Metal ilmaisuun. Irvokkaan rääkymisen johdolla yhtye nostatti hurmosta heti ensisävelistä lähtien ja veti läpi yleisölle tutuksi tullutta materiaalia saaden innokkaan vastaanoton. Yhteishuutoihin ja tervehdyksiin yhtynyt yleisö sai vaatimansa encoren.
Morrigan on tuttu näky Suomen keikoilla. Yhtyeen eeppinen ja usein hidastempoinen vahvasti viikinki metalli aikaisen Bathoryn suuntaan kumartava materiaali on vähäeleistä ja yksinkertaista. Vain yhden kitaran, rumpujen ja laulun varassa oleva materiaali sai vaisumman vastaanoton kuin Goatmoon, mutta se fanaattinen kuuntelijamassa joka bändiä seurasi, eivät päästäneet Morrigania pois lavalta ennen ylimääräisten encore kappaleiden soittamista.
Lauantaina yleisöä oli entistä enemmän. Usein tukalaksi muodostuva tungos ei ollut este keikoista nauttimiseen. Osa ihmisistä jäi suosiolla ulkopuolelle. Circle Of Dawn aloitti illan vetämällä ehkä uransa parhaan keikan. Ottaen huomioon maltillisen äänentoiston ja arkisen miljöön, Circle Of Dawn onnistui 40 minuutin setillään pysymään saundillisesti ja soitannollisesti täydellisessä tasapainossa, sekä olemaan mukaansa tempaavan villi ja energinen. Kaikki yhtyeen tunnetut hitit, joka on käytännössä koko virheetön discografia, saatiin kuulolle. Lisäksi settiin oli lisätty uusi täysin ennenkuulematon kappale. Circle of Dawn kappaleille tyypilliseen tapaan, heti ensi kuulemalla iski tajuntaan ja oli samaan aikaan suomalaisessa Black Metallissa uniikki ja erikoinen, että tinkimättömällä tavalla raju ja ehdoton. Yhtyeen estetiikassa yhdistyy militantti radikaalius että kotiseuturomantiikan lupsakkuus, joka soveltuu Alemin kaltaiseen ympäristöön jossa suurin yhdistävä tekijä on kovapäinen oman polun kulkeminen, helppojen sääntöjen muotoon puetun estetiikan ja dogmien seuraamisen sijaan. Keikalla Circle Of Dawn lujitti paikkaansa parhaiden kotimaisten Black Metal bändien joukossa.
White Death on tunnettu sekä hyvästä debyytti albumistaan että intensiivisistä keikoistaan. Setin ensimmäisen kappaleen ja encore kappaleen hapuilun väliin mahtui tiukka setti tuttua tavaraa. Lauluaja riehui ja rääkyi riehakkaasti. Viittaan ja piikkeihin sonnustautunut laulaja kiipeili verta sylkien pitkin Alemia ja rumpalin tulitus oli entistä nopeampaa ja tiukempaa. Taitelijanimellä Vaërlv esiintynyt kitaristi ei peitellyt identiteettiään, vaan raapi kitarastaan esiin sekä kylmintä riffiä että villeimmät heavy metal soolot.
Festarin viimeiseksi varattu Morgal pääsi varisverkoston listalle meriitteinään näyttää keskisormea Suomen lipun näkyessä taustalla. Luulisi hälytyskellojen soivan antifasisteilla, jos menestyksen strategiana joku esittäisi hyökätä Morgalin kaltaisia Black Metal bändejä vastaan, moraalisen paheksunnan keinoin. Väsyneet paljastukset julkisesta facebookista otettuine kuvankaappauksineen jäsenten Steelfest vierailusta ei yksinkertaisesti ole materiaalia joilla synnytetään huoli kansallissosialistisen Suomen noususta. Se on omiaan alleviivamaan bändin villin kapinallista raskaan metallin läpitunkemaa asennetta. Kylmän ja tyylitietoisen, valtavirtamusiikissa uraansa luovan black metallin sijaan palataan takaisin genren lähtöpisteeseen, jossa on käsin kosketeltava ensimmäisen ja toisen aallon black metallin määrittelemätön raivo. Mukana on kotikutoista estetiikkaa, nuoruuden vimmaa, heavy metal vaikutteiden energisyyttä ja raadollisen väkivaltaista energiaa joka nappaa mukaansa. Morgal ei menetä mitään jos ammattiloukkaantujat kiukustuvat heidän soittaessaan paheksutuilla keikoilla. He vain niittävät satoa jota todellisen Black Metallin kuuluisi niittää ja lyhyen ytimekkäällä vedollaan varmistivat oman paikkansa kotimaisten livenä esiintyvien yhtyeiden kärkikaartissa.
Alem Fest II näytti edelleen marssijärjestyksen. Suomalainen tekee mitä huvittaa, uhriutuvat häviäjät itkee, ennen ja jälkeen. Tähän kuuluu pyrkiä aatteesta tai aatteen hienovaraisista eroista huolimatta. Antifasismi ei ole fasismille ongelma, vaan se on sivullisten ongelma. Kun sivulliset lyöttäytyvät fasistien kanssa samaan ryhmään kokiessaan sen miellyttävämpänä kuin antifasistien lässytyksen, fasismi on normalisoitu. Ja sen tekivät omaan mahdottumuuteensa kaatuvat antifasistit, jotka epätoivoisesti kaivavat omaa hautaansa epäonnistumisesta epäonnistumiseen, entistä suuremmalla epätoivolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti