Jos joku luuli, että Muke olisi ammentanut vanhan kansallismielisen runoaarteistomme tyhjiin ensimmäisellä soololevyllään Patriotic Tunes (2020), erehtyy pahasti. Muke ei ole joutunut kaivelemaan runoja pussin perältä, sillä Patriotic Tunes volume two -albumin lyriikat olivat aikanaan tunnettuja hengen nostattajia sekä valkoisessa Suomessa että olemassaolostaan taistelleessa eheytyneessä Suomessa.
Vaikka uutukaiselta puuttuvat ensimmäisen levyn koko kansan muistamat runoelmat ”Rajalla” ja ”Kenttäpostia”, on Muke onnistunut poimimaan kakkoslevylleen muita klassikkoja, jotka ovat vain odottaneet uudelleen nostamistaan. Tästä voidaan kiittää Kaarlo Kramsun (1855–1895) tuotantoa, jota Muke on lainannut kolmasosan kappaleisiinsa. Debyyttisoololta Kramsun herkut puuttuivat kokonaan, mutta tällä levyllä annetaankin sitten isänmaallisen liekin loimuta täydessä kirkkaudessaan.
Vakavahenkisiä Kramsun runoja on lainattu kansallismielisessä rockissa (mm. Vapaudenristi) ja neofolkissa (Pyhä Kuolema) aiemminkin, mutta Muken käsittelyssä ne saavat tutusta synkkyydestä poiketen energisen ja positiivisen latauksen. Levyn sävellyksellisesti ehdottomiin helmiin kuuluva Kramsun runo ”Nukkuva Suomi” (1887) tulkitaan tavalla, joka kääntää päälaelleen lyriikoiden tavanomaisen luennan. Muken käsittelyssä ”Nukkuva Suomi” ei olekaan valitusvirsi, vaan uhmakas kehotus herättää omahyväisyydestään veltostunut Suomi taisteluun:
Pilvet raskaat, uhkaavaiset Suomen taivaan tummentaa,
Mutta Suomen miehet nukkuu unta vielä raskaampaa.
Heräämättä vaaran tullen untans nauttivat he vaan
Tantereilla, joita isät kostuttivat hurmeellaan.
Monta vaivan, vainon päivää kansa tämä nähnyt on;
Nytkö uinaillen se vaipuis taistelutta kuolohon?
Nuorna vielä nurkumatta lähtisikö manalaan?
Niinkuin vanhus ikäloppu sammuisiko nukkuissaan?
Ei, niin kova kohtalomme tok’ei julma olla saa!
Avosilmin kohdatkohon Suomen kansa kuolemaa.
Jos ei väisty surman nuoli, sammuttakoon kärki sen
Hengen valppaan, elonvoivan, uljaan, itsetietoisen.
Tora, riita mielessänsä Suomen kansa uinailee,
Unissansa oman rintans veriin hurja raatelee.
Taistelevans luulee eestä elon, voiton loistavan,
Vaikka nukkuin suljahtaapi suuhun synkän kuoleman.
Pilvet raskaat, raudankarvat Suomen taivaan tummentaa.
Ukon pilvet uhkaavaiset turmiota ennustaa.
Nosta ukko raivoon ilmas, pane nuoles satamaan,
Ehkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan!
Niin ikään Kramsun sykähdyttäviin lyriikoihin kuuluva balladi ”Ilkka” luo kapinajohtaja Jaakko Ilkasta (1545-1597) ideaalisen suomalaismiehen arkkityypin, jonka uppiniskaista eetosta Muke tulkitsee suoraan sydämestä:
”Ken vaivojansa vaikertaa on vaivojensa vanki,
ei oikeutta maassa saa ken itse sit’ ei hanki.”
”Siis vapauteen taistellen ken miehen mieltä kantaa:
Tie suorin kulkee onnehen lähellä kuolon rantaa!”
Kramsun lisäksi albumilla kuullaan edellisen levyn tapaan V. A. Koskenniemeä (”Pohjatuulen torvi”, ”Sotilaspoika”, ”Komennus viime paraatiin”), Yrjö Jylhää (”Ahnaat haudat” ja ”Kotiin”) ja Heikki Asuntaa, jonka runoon ”Maan kiitos” sovitettu uhmakas keskitempoinen rokkiveto toimii levyn avaajana. Vähemmän tunnettua sinivalkoista paatosta edustaa puolestaan Arvi Jänneksen suomalais-ruotsalaista sotaglooria 30-vuotisessa sodassa muisteleva ”Hakkapeliitta” (1889).
Suomen kohtalonvuosina kirjoitetut tekstit eivät ole pelkkää hurmeisten kenttien sokeaa palvontaa, vaan niissä ymmärretään varsin hyvin sodan traagisuus ja usein kohtuuttomilta tuntuvat uhraukset. Runojen uhrimieli ei ole silti vailla mieltä, vaan niitä ohjaa korkeampi velvollisuudentunto, joka on lähes tuntematonta näinä pelkurimaisen itsekkyyden aikoina. Levyn neljässä viimeisessä esityksessä ”Sotilaspoika” (V. A. Koskenniemi), ”Kotiin” (Yrjö Jylhä), ”Komennus viime paraatiin” (V. A. Koskenniemi) ja ”Huokaavat kentät” (Kaarlo Kramsu) näkökulmaksi otetaan yksilön kohtalo. Niiden maailmankuvassa yhteisönsä puolesta kuolemaan valmis yksilö voittaa lopulta luontaisen itsekkyytensä ja pelkonsa ymmärtämällä ikuisuuden jatkuvan kansassaan.
Henkeä nostattavien lyriikoiden lisäksi albumin toinen tukijalka on tarttuvat sävellykset, jotka Muke on tehnyt levylle kaikki itse lukuunottamatta R. E. Westerlundin lyriikoihin sovitettua kappaletta ”Nuoret sankarit”. YouTubestakin maistiaisena löytyvä laulu perustuu Alpo Noposen säveleen, joka tunnetaan parhaiten maasotakoulun ”Kunniamarssina”. Levyn ehdottomiin tähtihetkiin kuuluvaa biisiä on kuitenkin vaikea uskoa pohjautuvan marssiin, sillä notkean melodisesti kulkeva esitys tuo ensimmäisenä mieleen reippaat punk-anthemit taustakuoroineen. Silti kappale tekee sekä asenteellaan että menevyydellään selvän pesäeron Pelle Miljoona & 1980:n samannimiseen (1979) vasemmistopunkin kansallislauluun.
Soitannollisesti ja tuotannollisesti Muken kakkossoolo on edellistä selvästi kypsempi tuotos. Tasapainoiset soundit ja voimakitaroiden selkeys antavat levylle viimeistellyn leiman, joka ykköslevyltä ajoittain puuttui. Erityisen nautittavaa on Muken ulosanti, jossa selkeä artikulointi ja r-kirjainten painokas sorauttelu voisivat toimia lähtökohtana kelle tahansa suomen kielen ammattikäyttäjälle.
Levyä tehdessään Muke ja kumppanit eivät tienneet vielä mitään ryssän sotapuuhista Ukrainassa. Vanhoilla runovalinnoillaan Muke todistaa profeetallisesti, ettei pitkästä rauhan ajasta huolimatta vanha vainolainen ole minnekään kadonnut. Silti albumia on vaikea pitää kannanottona liittoutumisen puolesta tai sitä vastaan, vaikka monille kuuntelijoille sellaiseen on varmaan kiusaus. Tulkinta on kuulijan korvien välissä, mutta jos asiaa on kysyttävä Veriyhteydeltä, vastaamme, että runojen eetos puoltaa traagista itsenäisyyttä, jonka Suomenlinnan rakennuttaja Augustin Ehrensvärd (1710-1772) puki sanoiksi: ”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun”.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti