perjantai 12. joulukuuta 2014

Robert Forbes & Eddie Stampton: WHEN THE STORM BREAKS – Rock Against Communism 1979-1993 (Forbes & Stampton, 2014)


Rock Against Communism, joka tunnetaan paremmin lyhenteestä RAC, ei ole varsinainen musiikkityyli vaan liike, jonka yhtyeet, konsertit, lehdet ja kannattajat julistavat kommunismin ja kapitalismin vastaisuutta, vaikka todellinen pääsisältö on ollut alusta asti valkoisessa rotutietoisuudessa. Kaikkialle maailmaan levinnyt liike ei useinkaan kutsu itseään RAC:ksi, vaan esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ruotsissa puhutaan enimmäkseen white power rockista. Ei-valkoisissa maissa kuten Japanissa kansallismieliset bändit suosivat taas ymmärrettävästi alkuperäistä nimeä RAC. Valkoisista maista vain liikkeen syntysijoilla Britanniassa on koko ajan pitäydytty alkuperäisessä nimessä.

Kun internetin ansiosta valkoista identiteettiä puolustava nationalistinen rock saavutti laajempaa tunnettavuutta, alkoivat tavalliset rock-toimittajat kutsua sitä vanhalla RAC-lyhenteellä, jonka vuoksi aikaisemmin suosiossa ollut nimitys white power (WP) on saanut väistyä. Musiikin markkinoinnin kannalta alkuperäinen nimi RAC tuo satunnaiselle lukijalle ja kuulijalle paljon miellyttävämmän mielleyhtymän kuin white power, joka liitetään usein ja osin syystäkin valkoiseen ylivaltaan. Tämän kielipelin merkityksen ovat ymmärtäneet myös monet umpirasistiset bändit ja distrot niiden levittäessä musiikkiaan valtavirtaan.

Englannissa 1970-luvun lopussa syntynyt RAC-skene oli vastareaktio vasemmistoaktiivien vuonna 1976 polkaisemalle Rock Against Racism (RAR) -järjestölle, joka puolestaan perustettiin protestina David Bowien ja Eric Claptonin esittämille roturealistisille puheille. Valkoista itsesäilytystä vastustavat ”anti”-rasistit pääsivät puheista tekoihin vasta vajaa pari vuotta myöhemmin keväällä 1978, jolloin RAR järjesti ensimmäisen ison 100 000 katsojaa vetäneen ilmaiskonsertin Lontoon Victoria Parkissa. Tuohon mennessä RAR oli jo käytännössä alkanut tunnustaa punaväriä, koska kaksi ensimmäistä suurkonsertti järjestettiin yhdessä sosialistipuolue SWP:n varjoliikkeen Anti-Nazi Leaguen kanssa. Maan suurin musiikkilehti New Musical Express (NME) tuki näyttävästi molempia liikkeitä ja se antoi runsaasti ilmaista palstatilaa RAR:n aktiivien puheenvuoroille, jonka lisäksi aviisi propagoi itse näyttävästi liikkeen puolesta. Vihamielisen kritiikin kärki oli suunnattu ennen kaikkea tuohon aikaan suosionsa huipulla ollutta kansallismielistä National Front -puoluetta vastaan. Suuresta suosiostaan huolimatta RAR-liike herätti hajanaista vastustusta nuorison keskuudessa, mutta yhteisten lippujen alle tuon sekalaisen seurakunnan kokosi vasta National Frontin nuorisoliikkeen (YNF) Punk Front -lehti, joka järjesti ensimmäiset RAR:in vastaiset konsertit Leedsin alueella loppuvuodesta 1978. Virallisesti Rock Against Communism perustettiin vuonna 1979 Lontoossa, mikä myös selittää lajissaan ensimmäisen liikkeen historiasta kertovan kirjan aloitusvuosiluvun. 1970-luvun lopun Punk Front ja RAC-konsertit todistavat hyvin sen näkemyksen, että Sex Pistolsin aloittama britti-punk ei nihilistisen alun jälkeen ollut puhtaasti äärivasemmiston pelikenttä, vaan mukana oli monenlaista vipeltää ja yrittäjää, jotka on haluttu sivuuttaa punkin virallisesta kertomuksesta.

Massiivisen A4-puhelinluettelon kokoisen kirjan kirjoittanut Robert Forbes (salanimi) ja häntä avustanut päälähde Eddie Stampton keskittyvät 415 sivuisessa teoksessaan vain Iso-Britannian tapahtumiin liikkeen alkuhämäristä sen keskeisen primus motorin Ian Stuartin kuolemaan 1993 asti. Maantieteellinen rajaus on ymmärrettävää. Omien sanojensa mukaan Forbes oli tekemässä Euroopan, Amerikan ja Australian käsittävän kokonaiskatsauksen, mutta luopui tuumasta jo alkumetreillä kun hän huomasi, että materiaalia on niin paljon, ettei se olisi mahtunut yksien kansien väliin. Vuosien projekti olisi saattanut venyä vuosikymmeneksi. Jo pelkkään brittiskeneen rajoittunut kirja olisi normaalikokoisena 800-sivuinen järkäle, vaikka fontti on pientä. Kirjassa on myös 120 valokuvaa, mikä elävöittää ilahduttavasti kirjan dokumentaarista kerrontaa.

Vastaavaa kirjaa RAC:stä löytyy tuskin mistään. Ensinnäkin, se on laatuaan ensimmäinen, jossa liikkeessä mukana olleet saavat kertoa omin sanoin ajatuksistaan, elämästään ja skenestä ilman moraalisia jälkikirjoituksia tosin kuin esimerkiksi Leo Reganin Blood & Honour -järjestön aktiiveja kuvaavassa valokuva- ja haastattelukirjassa Public Enemies (André Deutsch Limited, 1993). Ainutlaatuista on myös se, että kirjaan on dokumentoitu tunnontarkasti lähes kaikki tunnetut brittiläiset RAC-levyt, omakustannelehdet ja konsertit. Musiikkia ja lehtiä myös arvioidaan, usein jopa ankaran kritiikin saattelemana. Vastaavasti selostukset RAC-konserteista ovat kirjan viihdyttävintä antia, sillä ne ovat useimmiten omakohtaisia kuvauksia kaikkine kommeluksineen ja fiilistelyineen.

Muihin harvoihin RAC:tä kartoittaviin kirjoihin verrattuna When the storm breaks on aivan ylivoimainen. Esimerkiksi Iso-Britannian antifasistisena vahtikoirana toimivan Searchlight-järjestön julkaisemaa kirjasta White Noise – inside the international nazi skinhead scene (Searchlight, 1998) on ylistetty sen tarkasta liikkeen kuvauksesta ja analyysistä, vaikka läpyskä ei pidä sisällään muuta kuin listauksia väkivaltaisista tapahtumista, keskeisistä levy-yhtiöstä, musiikin markkinoinnista, bändien nimistä ja jäsenistä sekä lehtien julkaisijoista. Kuvauksia siitä, millaista musiikkia RAC-bändit soittavat tai millaista on olla RAC-konsertissa ei löydy. Asenne on ylhäältä päin katsova, ilman todellista ymmärrystä siitä, millainen on liikkeen kokemusmaailma sen osallistujien kannalta.

Samanlaiseen ulopuoliseen osoitteluun, joskin vähemmän poliisitiedustelua muistuttavaa kuin White Noise -kirja, syyllistyy Simon Reynoldsin tiiliskivi Rip it up and start again – post-punk 1978-1984 (Faber and Faber, 2005). Sen eräässä luvussa kerrotaan leedsiläisten vasemmistobändien kuten Gang of Fourin näkökulmasta RAC:n alkuaikoja. Liikkeen huomioiminen on Reynoldsilta eräänlainen tunnustus RAC:lle, mutta se on laiha lohtu lukijalle, sillä hän ja hänen haastattelemansa vasemmisto-aktiivit eivät tarjoa juuri mitään oleellista tietoa alkuaikojen skenestä. Luvussa ei kerrota paljoakaan RAC-musiikista, vaan pääsisältö on äärivasemmiston ja äärioikeiston välisessä poliittisessa väkivallassa.

Forbesin ja Stamptonin kirja on syytä pitää kultturitekona, sillä se tarjoaa lukijoilleen ennennäkemätöntä historiallista materiaalia ja kirjaamatonta folklorea RAC-liikkeestä. Ainoastaan NF-aktiivi Eddy Morrisonin muistelmat Memoirs of a Street Soldier – A Life in White Nationalism (Imperium Press, 2003) tarjoaa vastaavan kurkistuksen RAC-maailmaan sisältä käsin, mutta toisin kuin When the storm breaks, se keskittyy vain liikkeen pariin ensimmäiseen vuoteen Leedsissä.

Robert Forbes, joka on julkaissut omakustanteena aikaisemmin mm. neofolk-legenda Death in Junesta kertovan kulttikirjan Misery and Purity – A History and Personal Interpretation of Death in June (1995), on pyrkinyt mahduttamaan uutuuskirjaansa lähes kaiken mitä Iso-Britannian RAC:sta on mahdollista tietää. Tästä on seurannut se, että valtavan tietomassan jäsentäminen on tehty lähes tietokirjamaisesti; kirjan kerronnallisuus on vähäistä ja siitä puuttuu kirjoittajan oma ääni, joka kokoaisi kertomukset yhdeksi tarinaksi. Koska kirjan luvut on jaettu kronologisesti vuosilukujen mukaan, tuntui lukijasta hetkittäin siltä, että teos on myös sisällöltään kuin puhellinluettelo, johon on kasattu valtava määrä konserttipäivämääriä, levyjä, demoja, bändejä, mielenosituksia, tappeluita ja skenessä olleiden fragmentaarisia kuvauksia tietyistä tapahtumista ja ilmiöistä. Forbes osaa toki nivoa valtavan materiaalin siten, että teksti rullaa sujuvasti eteen päin, mutta lukijan kannalta teos on alaviitteineen silti turhan dokumentaarinen ja se olisi kaivannut kirjoittajalta jonkinlaista yhteen kokoavaa teemaa, punaista lankaa. Tämä olisi luonnollisesti vaatinut kronologisesta kerronnasta luopumista ja lukujen täysin uutta tematisointia, mikä olisi ollut luultavasti liian suuri urakka kirjoittajalle, varsinkin kun kyseessä on vain 300 kappaleen numeroitu (ensi)painos. Forbesin kunniaksi on tosin mainittava, että hänen kirjansa noudattaa johdonmukaisesti valittua dokumentaarisen korutonta linjaa alusta loppuun, eikä hän ala missään välissä sooloilla, vaikka esittääkin eräistä asioista kommentaareja, jotka ovat lähinnä viittauksia laajempaan historialliseen kontekstiin kuten toiseen maailmansotaan, eräiden nationalistipuoleiden historiaan ja poliittiisin ideologioihin.

Kerronnallisista puutteistaan huolimatta kirja on liikkeen kannattajille kuin Graalin malja, sillä haastattelut ja tapahtumaselostukset avaavat skenen aiemmin tuntemattomat salat ja pitävät lukijan tiukasti otteessaan. Itse luin kirjaa suorastaan ahmien. Skrewdriverin kappaleesta When the Storm breaks nimensä lainannut ja kansikuvansa ensimmäisestä Blood & Honour (1/1987) -lehdestä napanneesta kirjasta riittäisi todennäköisesti myös ”ääriliikkeiden” tutkijoille arvokasta louhittavaa, mutta kuten esittelysivun vastuuvapauslausekkeen (disclaimer) lopussa sanotaan:

Please note this book is not for sale to punks, hippies, students, reds (you would not understand) and Spanish people (except those who played in Division 250, the friends of those who played in Division 250 and those who live in Valencia).

Missään vaiheessa kirjaa ei paljastu, miksi opusta ei myydä espanjalaisille, mutta oma arvaukseni on, että se liittyy jotenkin walesiläisen Violent Storm -yhtyeen traagiseen auto-onettomuuteen vuonna 1992, kun bändi oli matkalla Valenciaan, jossa bändin oli määrä soittaa isolla NS-festivaalilla yhdessä Battle Zonen, No Remorsen ja Division 250:n kanssa. Kun tieto onnettomuudesta saapui Espanjaan, konsertti muutettiin Violent Stormin muistokonsertiksi. Ehkä tästä konsertista syntyi jotain kitkaa brittien ja espanjalaisten välille? Sen sijaan selvää on se, että vastuuvapauslausekkeessa mainitut punikit (reds) ja opiskelijat viittaavat akateemisen maailman nuuskijoihin, jotka pyrkisivät löytämään kirjasta valikoidusti omia ennakkoluuloja tukevaa materiaalia ”tutkimuksilleen”.

Akateemisen tutkimuksen kannalta kirjassa on tosiaan arvokasta ensikäden sosiologista tietoa, vaikkei sitä tavan lukija ehkä ensi alkuun tunnistakaan. Teokseen on kirjattu lukuisia pieniä omaelämänkertoja, joissa haastateltu informantti kertoo muun muassa perhetaustastaan, miksi alkoi skinheadiksi ja mikä sai hänet radikalisoitumaan poliittisesti. Oikeastaan näiden tarinoiden ansiosta RAC sijoittuu laajempaan yhteiskunnallisen kontekstin, jonka vuoksi se voidaan ymmärtää muunakin kuin vain pelkkänä ahtaasti määriteltynä musiikki-liikkeenä ja poliittisena marginaalina.

Näitä tarinoita kuullaan runsaasti varsinkin kirjan ensimmäisellä puoliskolla ja ne keskittyvät yleensä 1970-luvun loppuun ja 1980-luvun alkuun, siis Margaret Thatcherin ensimmäiseen pääministerikauteen. Juuri tuohon aikaan alkoi perinteinen brittiläinen kulttuuri erityisesti työväenluokan piirissä murentua kolmannen maailman invaasion paineessa ja johon liittyi olennaisena osana myös valtion sekä median harjoittama monikultturistinen indoktrinaatio. Osa kasvavasta nuorisosta sopeutui pakotettuun tilanteeseen, mutta tietty joukko ei halunnut alistua muutokseen ja se näkyi skinhead-liikkeen uutena heräämisenä vuonna 1978. Monissa haastatteluissa toistuu kuvio, jossa haastateltu kertoo olleensa ensin kiinnostunut punkista kuten UK Subista ja Sham 69:stä sekä ska-revivalin aloittaneessa Two-tone villityksessä. Sham 69:n ja Two Tonen konserteista (Specials, Madness, Selecter ym.) tuli noviiseille monesti portti skinhead-maailmaan ja sitä kautta poliittiseen radikalismiin ja RAC-skeneen.

Nurkkaan ahdetun brittiläisen identiteetin uhmakas puolustaminen synnytti väistämättä yhteiskunnallista jännitettä. Omakohtaisissa kertomuksissa sekä kuvauksissa konserteista ja mielenosoituksista esiintyy hyvin paljon väkivaltaa, johin syyllistyivät kaikki osapuolet, niin nationalistit, skinheadit, vasemmisto kuin maahanmuuttajatkin. Haastateltujen bändien kertomuksissa väkivalta on läsnä lähes itsestäänselvyytenä ja joskus se saa hillittömyydessään jopa humoristisia piirteitä kuten kohdassa, jossa 1980-luvun puolivälissä vaikuttanut Indecent Exposure -yhtyeen jäsenet kertovat seikkailustaan Hollannin punk & skin festivaalilla.

Väkivalta voi ajoittain näyttää slapstick-huumorilta, mutta tosielämässä siinä on leikki kaukana. Kirjan yksi vastenmielisimmästä tarinoista kertoo nationalisti-skinheadien kohtaamasta silmittömästä väkivallasta. Valkoisten kokemassa väkivallassa ja erityisesti skinien kohdalla on tyypillistä se, että se ei nouse juuri koskaan suuriin otsikoihin ja koko kansan päivittelyn aiheeksi. Yksi tällainen kirjan kuvaama tapaus sattui vuonna 1984, jolloin 40 mustaa rastaa hyökkäsi väijytyksessä viiden skinin päälle eräässä Lontoon lähiössä. Väijytyksessä murhattiin Peter Mathewson (23); häntä puukotettiin 70 kertaa ja temppu kruunattiin valelemalla hänen kasvoilleen happoa tämän ollessa vielä elossa. Toista uhria John Seymoria (17) puukotettiin päähän ja keskivartaloon, ja hän ehti kuolla teho-osastolla kaksi kertaa, mutta palasi eloon kuin ihmeen kautta. Kolmatta skiniä puukotettiin selkään ja raskaana ollut skinityttö Jane Planansky lyötiin tajuttomaksi, jonka jälkeen hänen päätään hakattiin lukuisia kertoja kevyttiilellä. Samaan porukkaan kuuluneet neekerit hyökkäsivät Plananskyn päälle uudestaan vain muutama päivä ensimmäisen iskun jälkeen, jolloin häneltä murtui kylkiluita ja kasvot saivat pahoja viiltohaavoja. Pari viikkoa tämän jälkeen sama jengi puukotti Plananskya vatsaan, jonka seurauksena hän menetti lapsensa! Britannian keltainen lehdistö kertoi tapahtumista ”skinheadien jengisotana” ikään kuin kyseessä olisi ollut skinien keskinäisestä välienselvittelystä. Niin sanottua vastuullista tiedottamista on siis harrastettu Iso-Britanniassa huomattavati kauemmin kuin esimerkiksi Suomessa. Mustien rasistien murhaiskulle oli tyypillistä myös kiinnisaatujen lievät tuomiot, jotka vaihtelivat 2-4 vuoteen vankeutta. Traagisuudestaan huolimatta Peter Mathewsonin murha oli RAC-skenelle merkittävä, sillä sen muistoksi perustettiin Newcastlessa yksi tunnetuimmista RAC-bändeistä, Skullhead, joka totteli vielä alussa nimeä Skullhead UK. Sittemmin bändi teki Mathewsonin kunniaksi kappaleen, ”Murdered by Scum”, joka löytyy yhtyeen ensimmäiseltä LP:ltä White Warrior (Unity Records, 1987).

RAC-historiikkia olisi mahdoton tehdä ilman että sen johtavalle bändille Skrewdriverille annettaisiin runsaasti tilaa. Yhtye on läsnä kirjassa lähes koko ajan, sillä olihan sen laulaja Ian Stuart kantavia voimia National Frontin RAC:ta markkinoinneessa White Noise Club -järjestössä sekä siitä riitaisesti erottuaan perustamassa 1987 Blood & Honouria, josta tuli käytännössä brittiläisen RAC:n synonyymi. Huolimatta Skrewdriverin ikonisesta asemasta bändi ei kuitenkaan ollut alunperin RAC-yhtye, vaikka saattoikin olla ensimmäinen aito skinhead rock-bändi (Sladen skiniys oli lähinnä markkinakikka ja Judge Dread edusti perinteistä skinhead reggaeta) albumillaan All Skrewed Up (Chiswick, 1977). Valitettavasti 1978-79 RAC-konserteissa esiintyneet ensimmäisen sukupolven yhtyeet kuten The Dentists, The Ventz, The Crap, Column 88, Tragic Minds ja White Boss eivät live-demoja lukuunottamatta julkaisseet koskaan virallisia äänitteitä.

Joka tapauksessa jo Skrewdriverin ensimmäisen kokoonpanon aikoihin skinhead-liikkeessä oli vankka nationalistinen, jopa kansallissosialistinen kannattajakunta. Vaikka 1980-luvun alussa Oi!-musiikkiliikkeen veturi, toimittaja Gary Bushell, yritti vakuuttaa suurelle yleisölle, että skinhead-bändit eivät ole rasistisia puhumattakaan fasistisia, kertovat kirjan haastattelulähteet toista. Esimerkiksi sittemmin Combat 18 -natsijärjestön johtajana tunnetuksi tullut ex-skinhead Charlie Sargent kertoi liittyneensä kansallissosialistiseen British Movementiin (BM) jo vuonna 1976. Sargentin mukaan puolueeseen oli liittynyt häntä ennen vain kolme skinheadia: Gary Hitchcock, Gary Hodges ja Steve Hamer – samat herrat perustivat vuonna 1979 epäpoliittiseksi kutsutun The 4 Skinsin! Bändin yhteydet natsipuolueeseen eivät jääneet vain alkuperäiskokoonpanoon, sillä 1981 The 4 Skinsin laulajaksi liittynyt Tony 'Panther' Cummins oli myös kuulunut British Movementiin.

Virallisia RAC konsertteja alettiin järjestää uudestaan vasta vuonna 1983, kun vuotta aiemmin Lontoossa uudelleen perustettu Skrewdriver radikalisoitui ja keräsi lämmittäjäbändeiksi samanhenkisiä yhtyeitä. Vuosien 1980-82 aikana skinhead-skeneä hallitsivat vielä ”epäpoliittiset” Oi!-bändit, joista monet olivat silti erittäin nationalistisia kuten The 4 Skins ja The Last Resort, joka lainasi nimensä samannimisestä Itä-Lontoossa sijainneesta skinhead-kaupasta. Oi!-liikkeen väkivaltainen katurealismi huipentui heinäkuussa 1981 Lontoon Southallissa, kun pakistanilaisten miehittämällä alueella järjestettiin Oi!-konsertti, jossa oli määrä esiintyä The Last Resort, The 4 Skins ja The Business. Konsertti keskeytyi kun tuhannet ”aasialaisnuoret” heittivät ikkunoista sisään polttopulloja, jonka seuraksena syttyi rotumellakka, jossa lähes kokonainen kortteli paloi maan tasalle. Muutamia päiviä myöhemmin rotulevottomuudet levisivät kaikkialle Englantiin. Southallin stigman vuoksi Oi-bändien oli mahdoton saada konsertteja ja koko liike ahdettiin marginaaliin. Samalla Southall radikalisoi osaa skineistä entisestään ja varsinkin Lontoossa syntyi monia nationalistia ja jopa avoimen rasistisia bändejä kuten The Ovaltinees, Peter and the Wolf, London Branch, Combat 84 ja Brutal Attack. Osa bändeistä oli perustettu jo ennen Southallia, mutta rotumellakalla on täytynyt olla vaikutusta kappaleiden sanoituksiin, koska se pudotti viimeistään tuolloin suomut biisintekijöiden silmiltä, eivätkä he näin enää voineet uskoa median puolueettomuuteen ja rotujen rauhalliseen rinnakkaiseloon.

Kun skinhead-kauppa Last Resort julkaisi Skrewdriverin patrioottisen 12” EP:n Back with Bang (Boots & Braces Record Label, 1982), oli se ensimmäinen merkki bändin politisoitumisesta kohti nationalismia. Vuonna 1982 bändi keikkaili ahkerasti Lontoon alueella ja etenkin legendaarisella 100 Clubilla. Keikkapaikat olivat jatkuvasti tupaten täynnä ja Ian Stuart keräsi yhteen nuoria oikeistoradikaaleja skinejä kovilla palopuheillaan. Kun seuraava vuonna National Frontin levy-yhtiö julkaisi bändin EP:n White Power (White Noise Records, 1983) oli se käytännössä avoin sodanjulistus vallitsevalle musiikki-establishmentille. New Musical Express jopa kutsui sitä ”yhdeksi maailman ilkeimmäksi levyksi”. Avoin asettuminen National Frontin puolelle merkitsi väistämätöntä välirikkoa tavallisen rock-bisneksen kanssa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Skrewdriver ja sitä tukeneet bändit eivät voineet soittaa enää tunnetuissa rock-klubeissa. Uudelleen henkiin herätetyt RAC-konsertit olivatkin alusta asti asti epävirallisia tilaisuuksia ja niitä voitiin mainostaa vain puskaradion ja kotikutoisten flaijerien (joita näkyy kirjassa runsain määrin) avulla.

Kun RAC:n ansiosta nationalismi ja rotutietoisuus alkoi kuulua rock-musiikissa, se herätti kauhun ja inhon lisäksi myös kiinnostusta muissa genreissä. Esimerkiksi anarkistibändi The Apostles julkaisi vuonna 1984 EP:n The Giving of Love Costs Nothing, joka sisälsi kommunismin ja homo-lobbyn vastaisia kappaleita (samoin kuin bändin vuonna 1987 ilmestynyt LP Equinox Screams). EP:n mukana tullut artikkeli ”All Skrewed up” antaa tunnustusta Skrewdriverille ja Ian Stuartin rohkeudelle taistella kommunismin ja sionismia soluttamaa musiikkibisnestä vastaan, vaikka The Apostles ei hyväksykään National Frontia kuten ei muitakaan puolueita. Kirjassa kerrotaan myös laajasti post-punkbändi Above the Ruinsista, jonka perusti Tony Wakeford vuonna 1984 saatuaan potkut Death in Junesta liian avoimen poliittisen toiminnan vuoksi. National Frontin aktiivina Wakeford perustama Above the Ruins korosti teksteissään Julius Evolan esoteeristä kulttuuripessimismiä ja eurosentrisyyttä. Bändi julkaisi 1984 kasetin Songs of the Wolf, joka ilmestyi neljä vuotta myöhemmin samannimisenä LP:nä, josta tosin puuttui kappale ”Storm Clouds Over Europe”, luultavasti siksi, että esityksen alussa on sir Oswald Mosleyn puhe. RAC-skeneen Above the Ruins liittyy sikäli olennaisesti, että yhtye esiintyy kahdella kappaleellaan kokoelmalevyllä No Surrender! (Rock-O-Rama, 1985), jossa on muiden muassa mukana Skrewdriver, Brutal Attack ja Ultima Thule. Samalla kokoelmalla esiintyy myös mystinen southhamptonilainen futupop-bändi Final Sound, jonka aiemmin tuntematonta tarinaa valotetaan kirjassa kiitettävästi. Wakefordia lukuunottamatta Above the Ruinsin muu jäsenistö on jäänyt arvoitukseksi, vaikka basistiksi onkin veikattu Gary Smithiä, joka soitti myöhemmin No Remorsessa. Varmaa on kirjan mukaan kuitenkin se, Smith soitti bassoa Above the Ruinsin jälkeen perustetun ja edelleen vaikuttavan neofolk-bändi Sol Invictusin ensimmäisellä levyllä Against the Modern World (1987).

1980-luvun puoliväliin mennessä RAC-skene alkoi vakiintua lähinnä National Frontin White Noise Clubin ansiosta. WNC muistettaneen parhaiten sen järjestämistä ulkoilmafestivaaleista 1984-87, jotka pidettiin sittemmin kuuluisuuteen nousseen British National Partyn puheenjohtaja Nick Griffinin isän maatilalla Suffolkissa. Niissä esiintyivät kaikki tuon ajan merkittävät englantilaiset RAC-bändit ja vierailipa siellä viimeisenä vuonna myös ranskalainen Legion 88. Juuri näihin aikoihin liikkeessä syntyi valtava määrä uusia bändejä ja muutkin yhtyeet kuin Skrewdriver pääsivät levyttämään, kun saksalainen Rock-O-Rama (ROR) otti siipiensä suojiin mm. Vengeancen, Brutal Attackin, Public Enemyn (ensimmäinen versio), Indecent Exposuren, Skullheadin ja Sudden Impactin. Kun kirja etenee kohti 1980-luvun loppua on siinä helposti aistittavissa se valtava innostus, joka vallitsi tuolloin Iso-Britannian RAC-liikkeessä. Koko ajan tapahtui jotain: bändejä syntyi, levyjä julkaistiin, lehtiä tehtiin ja konsertteja järjestettiin säännöllisesti.

Rock-O-Raman varteenotettavaksi kilpailijaksi perustettiin vuonna 1987 Ranskan Brestissä Rebelles Européens, joka ei piitannut sensuuriuhasta kuten ROR, vaan julkaisi aina kansitaidetta myöten avoimen kansallissosialistisia levyjä kuten No Remorsen ensimmäisen LP:n This Time the World (Rebelles Européens, 1988). Ajan myötä molemmat levy-yhtiöt saivat moitteita sekä bändeiltä että levyjen tilaajilta (tavallisista levykaupoista niiden julkaisuja ei yleensä saanut). Rock-O-Ramaa syytettiin poliittisen omistautumisen puutteesta ja oli aivan totta, että kölniläisfirman omistaja Herbert Egoldt (k. 2005) pyrki tekemään vain rahaa skinibändeillä kuten se oli tehnyt aiemmin julkaisemalla lisenssillä mm. suomalaista hardcore-punkkia. Omistautumisen puute näkyi levyjen latteassa, usein jopa sensuroidussa kansitaiteessa, törkeimpänä esimerkkinä Squadronin ensimmäinen LP Our Time Will Come (White Power Records, 1990), jonka kansi retusoitiin ilman bändin lupaa. Moitteita saivat myös maksamattomat rojaltit, vaikka Ian Stuartin ei tiedetty valittaneen niistä koskaan. Luultavasti Stuartille maksettiin kaikki asiaan kuuluvasti, sillä jos hän oli lähtenyt levy-yhtiöstä ovet paukkuen olisivat muut seuranneet todennäköisesti perässä. Hämmennystä herättivät myös ROR:n alalevymerkit kuten Street rock’n’roll (kaikki singlet samanlaisissa halpiskansissa), RAC Records (No Remorsen kolme levyä), White Power Records, Unity Records (Skullheadin levyt), First Floor (mm. Above the Ruinsin albumi), Klan Records jne. Luultavasti Herbert Egoldt oli luonut alamerkit veroteknisistä syistä.

Sitä vastoin Rebelles Euroopéens sai kiitosta reiluista rojalteista ja rohkeasta julkaisupolitiikasta. Silti myös sitä kohtaan esitettiin kritiikkiä. Suurinta närää herätti yhtiön hidas julkaisutoiminta ja sen johtajan Gaël Bodilisin hämärä ja jopa mystinen persoona. Ennen levymoguliksi ryhtymistään hän oli toiminut ranskalaisen kansallissosialistipuolue PNFE:n aktiivina ja nationalisti-skinibändi Brutal Combatin managerina. Battle Zone -yhtyeen laulaja Alex Ellui vieraili Bodilisin luona muutamia kertoja ja hänellä on kirjan mukaan omat epäilyksensä, jotka voidaan mielestäni laittaa nurkkaan ahdetun skenen vainoharhaisen ilmapiirin piikkiin. Vuotta 1991 käsittelevässä luvussa Alex kertoo:

I knew Gaël Bodilis well and I think he was working for the French state, an agent provocateur if you will. There was this air of mystery around him. His face was badly disfigured. He once mentioned to me he had been a dog handler in the army, been caught in the Lebanon and tortured. His face did look as though it had been smashed in by rifle butt. Mind you, other people said he had been involved in a car accident. He had a weird tick, he was nervous, always looking over his shoulder. He would disappear for weeks on end. You could never get him on the phone. And then he would suddenly contact you very late at night. Whenever we visited him he never wanted you to meet other skinheads in the Brest and would always put us up in a hotel as though he had something to hide rather than being inhospitable. It was all very mysterious.

Kommunismin romahduksen jälkeen 1990-luvun alussa Euroopassa syntyi valtava uusnationalismin aalto, mikä soi tilaa myös radikaaleille äänen painolle. Iso-Britannian RAC-bändit olivat kovaa valuuttaa antikommunismin ja nationalismin nälkäisille radikaaleille erityisesti yhdistyneessä Saksassa. Brittibändit Skrewdriverin johdolla konsertoivat runsaasti myös Italiassa, Ruotsissa, Ranskassa ja jopa Pohjois-Amerikassa, sillä No Remorse vieraili siellä 1990 ja 1992 ja Brutal Attack 1993. Sen sijaan Brittein saarilla kommunismin romahdus ei vaikuttanut juuri mitenkään kansan tuntoihin, vaikka kirjan mukaan juuri vuosi 1989 oli julkaistujen levyjen ja konserttien määrällä mitattuna kaikkein unohtumattomin. 1990-luvun alussa brittiskene koki jopa pientä krapulaa 1980-luvun lopun huuman vuosien jälkeen. Tähän vaikutti myös se, että skenen keskeisimmän bändin Skrewdriverin pomo muutti poliisin ja äärivasemmiston jatkuvan vainon vuoksi Lontoosta Keski-Englannin Midlandsiin, Derbyn ja Nottinghamin alueelle. Vasta vuonna 1992 liike alkoi ainakin julkaisujen levyjen ja konserttien valossa nousta uudelleen kukoistukseen, mutta halvaantui nopeasti Ian Stuartin traagisen auto-onnettomuuden seurauksena syyskuussa 1993.

Katkoksia opuksen kronologiseen etenemiseen tuovat haastateltujen aktiivien herkulliset muistelot. Erityisesti kirjan avustajan ja päälähteen, entisen lontoolaisskinin ja nationalistiveteraanin Eddie Stamptonin kertomukset väkivaltaisista poliittisista yhteenotoista ja RAC-skenen tärkeimmistä naamoista ovat hykerryttävää luettavaa. Vuonna 1965 syntynyt Stampton ryhtyi kesällä 1981 skinheadiksi ja jo seuraavana vuonna hän liittyi British Movementiin. Vuonna 1985 hän jätti skiniliikkeeen, alkoi casualiksi ja hengaili Combat 84:n laulajan ja huligaanifirma Chelsea Headhuntersin näkyvimmän naaman Chris ’Chubby’ Hendersonin kanssa.

Yksi mieleenpainuvimmista Stamptonin tarinoista on kesäkuussa 1984 sattunut skinhead-mellakka Jubilee Gardensin ”Jobs for a change” festivaalilla, jossa esiintyi mm. äärivasemmistolainen soulia soittanut skinibändi The Redskins. Festivaalilla oli tuhansia äärivasemmistolaisia, mutta Stamptonin päähän pälkähti uhkarohkea ehdotus, jossa skinit ja Chelsean kannattajat hyökkäisivät The Redskinsin setin aikana lavalla, levittäisivät hakaristilipun ja näyttäisivät näin voimansa pääviholliselle. Suunnitelma ei mennyt ihan piirustusten mukaan, sillä Nicky Cranen johtama joukkio ei ehtinyt sivustatueksi rytinän alettua. Stamptonin ja Chubby Chrisin porukka oli jo hyvissä ajoin ennen The Redskinsin keikan alkua soluttautunut nelituhatpäisen yleisön joukkoon lavan edustalle. He odottivat vain, että Cranen porukka tulisi paikalla ja show voisi alkaa. Kauhukseen he huomasivat, että bändin viimeisen kappaleen jo soidessa Nickyn jengiä ei näkynyt missään. Jotain oli tehtävä, vaikka heitä oli vain viitisenkymmentä. Turhautuneena tilanteeseen Stampton heitti pullon lavalle ja siitä tuli merkki rynnäkköön ilman sen kummempaa harkintaa. Lavalle pääsivät mm. Skrewdriverin Adam Douglas ja Chubby Chris ja he vetelivät jokaista ”punanahkaa” turpaan samalla hajottaen kitarat, rummut ja äänentoistolaitteita. Lavan edessä riehuva skini- ja huligaanijoukko synnytti tuhansiin nousseessa äärivasemmistoyleisössä paniikin. Stamptonin harmiksi hän oli hävittänyt taistelun tuoksinnassa hakararistilippunsa, joten nöyryytyksestä ei tullut aivan täydellinen. Tappelut jatkuivat jonkun aikaa, ennen kuin äärivasemmisto sai koottua kahdestasadasta kovimmasta aktivistista joukon, joka teki vastahyökkäyksen äärioikeistolaisia vastaan. Pääjoukko skineistä pääsi pakenemaan, mutta osa joutui kommunistisen Red Actionin käsiin ja heidät hakattiin armotta. Festivaalille 15 minuuttia myöhässä saapunut Nicky Cranen ryhmä aloitti uuden mellakan kun lavalla oli Hank Wangford group. Bändin viulistin pään läpi lyötiin akustinen kitara. Tappeluita oli koko ajan puiston lähiseuduilla ja ambulanssit kiidättivät uhreja sairaalaan. Seuraavana päivänä Englannin suuret sanomalehdet raportoivat mellakasta näyttävästi. Kaiken kaikkiaan Jubilee Gardens oli valtava arvovaltatappio äärivasemmistolle ja sen lukumäärältään suurelle katutaistelijajengille. Voittoa punakaartista juhlistettiin myös musiikissa, sillä Skrewdriver levytti uusin sanoituksin uudelleen kappaleen ”Steetfight” kokoelmalevylle No Surrender! (Rock-O-Rama, 1985). Yhtä mieleenpainuva on No Remorsen kappale ”Smash the Reds” (1988), jonka introssa kuuluu pian turpaan saavan The Redskinsin laulajan Chris Deanin valitus ”Fuck off, out of it, screw youself”, jonka jälkeen yleisöstä kuuluu kovaäänisiä ”Sieg Heil!” -huutoja, johon laulaja sopertaa vastaan: ”You sound like Margaret fucking Thatcher, you sound like Margaret Thatcher..” Välittömästi tämän jälkeen ämyristä kuuluu murtuva ääni, skinit ja jalkapallohuligaanit rynnivät lavalle ja itse kappale voi alkaa.

Vastaavia brittiläisen äärioikeiston ja skinhead-liikkeen folkloreen kuuluvia koko kansakuntaa kohauttaneita mellakoita löytyy kirjasta muitakin kuten vuoden 1989 toukokuun RAC-suurkonserttiin ”The Main Event 2” liittyneet rähinät äärivasemmiston kanssa Lontoossa. Maailmanlaajuisesti kuuluisin taistelu käytiin kuitenkin Waterloon (sic) rautatieaseman tienoilla 1992, josta uutisoivat jopa suomalaiset päivälehdet. Konsertin puuhamiehenä toiminut No Remorsen laulaja ja Blood & Honour -lehden päätoimittaja Paul Burnley oli mainostanut Skrewdriverin come back -keikkaa Lontoossa avoimesti jo hyvän tovin. Tämä luonnollisesti keräsi hysteeriset äärivasemmiston katuaktivistit hunajapurkin äärelle ja he julistivat avoimesti estävänsä konsertin millä keinolla hyvänsä. Mediassa tulevasta ”natsikonsertista” rummutettiin viikkoja ennen h-hetkeä. Tämä sai massat liikkeelle rintamien molemmin puolin.

Vaikka ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, ei äärioikeisto osannut varustautua tapahtumaan vaaditulla huolellisuudella. Turvallisuusjärjestelyt pettivät heti alkuunsa Waterloossa, kun Paul Burnley valtuutti British Movementin aktivisteja vastaamaan turvallisuudesta ainoastaan konserttipaikan ympäristössä, vaikka veriset taistelut tultiin käymään kohtauspaikaksi nimetyllä Waterloon asemalla. Burnley vannotti, että turvallisuus on taattu ilman Combat 18 -järjestön turvakaartiakin, mikä osoittautui virheeksi, sillä rähinöiden alussa äärivasemmisto pääsi niskan päälle lukumäärältään pienistä erillään hortoilevista skiniporukoista. Onneksi Ian Stuart oli kenenkään tietämättä ottanut hyvissä ajoin yhteyttä keskenään kilpailevien West Hamin ja Chelsean huligaanifirmojen nokkamiehiin. Tosin tästäkään ei selvitty ongelmitta, sillä Stuart ei ollut ilmoittanut kummallekaan firmalle, että myös kilpaileva porukka on tulossa kokoontumisajoihin. Firmojen saapuessa pelipaikalle huligaanit olivat hämmentyneitä kohdatessaan vihollisjengin. Onneksi firmat pääsivät kuitenkin nopeasti yhteisymmärrykseen ja ne löysivät yhteisen vihollisen äärivasemmistolaisista. Huligaaneille oli tärkeintä päästä tappelemaan, kun taas skinheadeille riitti se, että vasemmiston massakokoontumisesta huolimatta konserttia ei pystyttäisi estämään. Tuohon aikaan kännyköitä ei ollut, joten tiedotus oli surkaa, jonka vuoksi tuhannet Waterloohon tulleet skinit eivät lopulta päässeet varsinaiselle konserttipaikalle. Itse konserttikin yritettiin estää poliisin vaatimuksesta ja se ehdittiin keskeyttää kerran, mutta tästä suivaantuneena sadat skinit uhkasivat mellakalla jos musiikki ei saisi jatkua. Konsertti, jossa soittivat Skrewdriverin lisäksi No Remorse ja ruotsalainen Dirlewanger, sai kuin saikin jatkua rauhassa loppuun asti. Väkivalta ja sen uhka tosiaan toimivat pelotteena.

1980-ensimmäisellä puoliskolla Stampton oli vahvasti sisällä Lontoon white power skinheadien kulttuurissa. Hän tunsi hyvin British Movementin näkyvimmän skinin Nicky Cranen ja Burnleyn (oik. sukunimeltään Bellany) veljekset, joista nuorempi Paul vaikutti No Remorsessa ja isoveli John paukutteli 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa rumpuja Skrewdriverissa. Omien sanojensa mukaan Stampton veti veljekset mukaan äärioikeistolaiseen skinhead-liikkeeseen. 1980-luvun alussa samalla seudulla asunut Stampton tunsi paremmin isoveli Johnin, joka oli skinhead, mutta kuunteli vain Two Tone ska:ta. Myös nörtin oloinen pikkuveli Paul oli kiinnostunut muodikkaista Two Tonen bändeistä, mutta ei kutsunut itseään skinheadiksi, vaan katsoi olevansa ”Rude Boy”. Stamptonin mukaan Paul oli olemuksensa puolesta erittäin epätodennäköinen heppu johtamaan sittemmin yhtä maailman kuuluisinta kansallissosialistista rock-yhtyettä. Tuttavuuden alussa molemmat veljet olivat epäpoliittisia ja luokkanäkökulmasta katsottuna kummajaisia, sillä heidän vanhempansa olivat parempaa keskiluokkaa, varsinkin skottilainen isä John Bellany (1942-2013), joka oli jo tuolloin kuuluisa taidemaalari. Veljesten äiti oli taas tyypillinen keskiluokkainen liberaali, joka yritti puoliväkisin naittaa tytärtään neekeripojalle. Ymmärrettävästi Stampton tuli paremmin toimeen viinaan menevän veljesten isän kanssa.

Veljekset politisoituvat nopeasti British Movementin Lontoon organisoijana tunnetun Stamptonin seurassa. Eräs alkuvuosien mieleenpainuvimmista tempauksista oli Stamptonin ja Burnleyn veljesten järjestämä BM:n kolmen hengen mielenosoitus oman koulun edustalla Pimlicossa. Syynä mielenilmaukseen oli Lontoon punaisena pormestarina tunnettu Ken Livingstone, joka piti koulussa puheen. Kun kuuntelijat saapuivat koululle, nuoret NS-aktivistit seisoivat skinhead-univormuun pukeutuneina, pitäen toisessa kädessä lipputankoja joissa oli BM:n aurinkopyörä- ja hakaristiliput samalla kun jakoivat poliittista materiaalia. Myös Burnleyn veljesten vasemmistoliberaali-äiti saapui tilaisuuteen ja voi vain kuvitella, ettei hän ollut kovin ilahtunut näkemästään!

Kirjassa vilahtelee melko ahkeraan myös 80-luvun skini-ikoni Nicky Cranen nimi. Hänet tunnettiin 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alussa British Movementin väkivaltapartioiden karismaattisena johtajana ja Oi-kokoelmalevyn Strenght Thru Oi! (Decca, 1981) kansikuvapoikana. 1990-luvun alussa hän tuli tunnetuksi rasistiliikkeen jättäneenä avoimena homoseksuaalina. Stampton kertoo, että Cranen homoudesta puhuttiin jo 80-luvun puolivälissä, vaikka tämä seurusteli tuolloin useiden naisten kanssa ja ehti olla jopa naimisissa. Varsinkin Chubby Chris oli vakuuttunut Cranen taipumuksista toisin kuin Ian Stuart, jolla oli täysi luottamus Craneen, sillä olihan tämä turvakaarti Skrewdriver Securityn johtaja ja piirtänyt muutaman levykannen Skrewdriverille ja Klansmenille. Stampton vakuuttui Cranen homoudesta vuoden 1986 alussa, jolloin hän meni Maximus yökerhoon, jonne hän pääsi yleensä ilmaiseksi, koska Crane oli siellä ovimiehenä. Tällä kertaa Cranea ei näkynyt ovimiehenä vaan asiakkaana. Stampton luuli Cranen suutelevan naista, mutta hellyyden kohde paljastuikin nuoreksi mieheksi! Crane vannotti itku kurkussa Stamptonia puhumasta kellekään, sillä ”muuten hänet tapettaisiin”. Kansallissosialistisena aatteen soturina Stampton oli luonnollisesti järkyttynyt näkemästään ja kertoi hyvin pian tapauksesta Ian Stuartille, joka ei suostunut uskomaan tarinaa. Stamptonin mielestä Stuartin on Cranen vakuutteluista huolimatta täytynyt tietää tämän taipumuksista, mutta päätti praktisista syistä vaieta asiasta kuten Adolf Hitler Ernst Röhmin kohdalla. Hän uskoo, että Stuart ei varsinaisesti vihannut homoja, niin kauan kun he eivät julkisesti propagoi perverssiä taipumustaan. Siksi Stuartille olikin järkytys, että Crane tuli julkisesti ulos kaapista Channel 4:n homodokumentissa heinäkuussa 1992 ja ylitti näin rajan, vaikka olikin jo ehtinyt jättää RAC-liikkeen. Stuart tunsi olevansa törkeästi petetty ja sanoi eräässä tv-haastattelussa, että terveita arvoja kannattava nationalisti ei voi olla homoseksuaali. Last Change -skinhead lehden haastattelussa Stuart purkaa pettymystään:

I felt betrayed by him and I want nothing to do with him whatsoever. He dug his own grave as far I’m concerned. He has actually been in touch with me after the program was aired, he wanted to assure me that he wouldn’t sell out the nationalist cause, which I wouldn’t expect him to do anyway, considering that he went through so many things for nationalism. It’s a big shame that he turned out to be a homosexual because he could have been a good nationalist. Nationalism is a true cause and homosexuality is a perversion. Nicky Crane left, and I think that it was the best thing he could have done, but he should have left a hell of a lot earlier. He was living a lie for all of them years. I’ve got no respect for the bloke anymore.

Stuartin ennustus oman haudan kaivamisesta Cranen kohdalla toteutui reilu vuosi haastattelun jälkeen. Nicky Crane kuoli aidsiin liittyviin komplikaatioihin joulukuussa 1993.

Henkilökohtaisesti jännittävintä materiaalia kirja tarjoaa silloin, mikäli on sattunut osallistumaan tuon ajan RAC-konsertteihin Englannissa tai ylipäätään nähnyt brittiläisiä bändejä jossain päin Eurooppaa, sillä jokainen keikka on dokumentoitu kirjassa tarkkaan ja suuremmista tapahtumista on moniäänisiä konsertti- ja festivaaliraportteja. Kirjassa kerrotaan melko perusteellisesti kolmesta RAC-konsertista, jotka näin Ruotsissa ja Englannissa. Ruotsin konsertit, joista jälkimmäisessä vappuna 1990 Eskilstunassa esiintyi Skullhead sekä ruotsalaiset Agent Bulldogg, Division S ja Vit Aggression, on selostettu tarkkaan samoin kuin kevään 1989 Skrewdriverin ”Break The Chains Tour” Euroopan kiertueen Tukholman konsertti, jossa oli lämppäreinä Dirlewanger, Pro Patria ja saksalainen Commando Pernod.

Tunnelmaltaan ja tarinaltaan herkullisin oli kuitenkin Skrewdriverin konsertti 14.1.1989 Luoteis-Lontoon The North Starissa. Moni on varmaan nähnyt valokuvan, jossa Ian Stuart huutaa mikkiin pää verta vuotaen. Pään vammat syntyivät ennen konserttia, kun Stuart ja Brutal Attackin Ken McLellan joutuivat yllätyshyökkäyksen kohteeksi The North Staria lähellä olleessa pubissa. Äärivasemmisto ei uhkailuistaan huolimatta kyennyt estämään The North Starin konserttia, mutta kymmenkunta Red Action -nimisen suoran toiminnan ryhmän jäsentä päätti jäädä lähistön Swiss Cottage pubiin punomaan uutta sotasuunnitelmaa. Kuin taivaan lahjana vasemmistoaktivisteille Stuart ja McLellan marssivat pubiin ennen konsertin alkua. Nopean palaverin jälkeen punikit sijoittivat hälytys-miehen pubin edustalle samalla kuin päättivät tyrmätä Stuartin iskemällä tätä lasituopilla ja kaasuaseella kasvoihin jättäen isomman kaverin rauhaan. Isku meni jokseenkin suunnitelman mukaan, Stuart putosi polvilleen ja häntä ruhjottiin tuolein ja potkuin. Kuitenkin hyvin nopeasti McLellan teki vastahyökkäyksen samalla kuin Stuart sai nostettua itsensä ylös pelkän tahdon voiman ja adrealiinin avulla. Väkivaltasessio jatkui vielä jonkin aikaa, mutta ovella ollut varoittaja vinkkasi kaverinsa melko pian ulos, sillä poliisiauto partioi kadulla ja pubiin oli tulossa asiakkaita. Stuart sai pahoja haavoja päähänsä, mutta ei mennyt paikkauttamaan itseään sairaalaan, sillä konsertti oli alkamassa pian. Äärivasemmiston raukkamainen isku kääntyikin Ian Stuartin ja hänen faniensa Tahdon riemuvoitoksi! Juuri sillä hetkellä kun istuin The North Star pubin alakerran tiskillä (konsertti pidettiin yläkerrassa) astuivat sisään verta vuotava Ian Stuart ja Ken McLellan. Tieto Iania ja Keniä vastaan tehdystä iskusta sähköisti välittömästi koko pubin. Monet pitävät tätä konserttia yhtenä Skrewdriverin parhaista, Felthamista kotoisin oleva Mike kertoo sen olleen näkemistään se kaikkein paras:

There were advance tickets sold for that, and they were numbered out of 200. Three of us had tickets for that, but one couldn’t make in the end, so I guess 199 supporters attended that one. Ian and Ken had been attacked shortly before Skrewdriver went on stage and Ian performed with blood pouring from a nasty head wound. He had to keep pressing down on it and wiping off blood that had trickled down his face with wads of paper towels from the toilets. He was so angry that he gave his most venomous and aggressive performance I ever saw, the band were on fire as well. I wish there was a live recording or, better still, a video of that.

Kirja on täynnä tällaisia tavallisten skinien kuvauksia RAC-konserteista, mutta suurin tekstimassa syntyy Forbesin kirjoittamista levyarvosteluista. Niitä löytyy eniten 1980-puolivälin jälkeistä aikaa kuvaavissa luvuissa, koska vasta tuolloin RAC-levyjen julkaisu pääsi toden teolla vauhtiin. Jotkut hänen suosikkilevyjensä arviot ovat hyvin pitkiä ja analyyttisiä, mutta toisaalta mikäli levy on hänen mielestään musiikillisesti onneton, kehnosti tuotettu tai sanoituksiltaan mielikuvitukseton, se tuodaan myös napakasti esiin. En ole kaikista Forbesin näkemyksistä samaa mieltä ja välillä joutuu suorastaan ihmettelemään hänen tylyjä tuomioitaan tai yllättäviä kehujaan. Esimerkiksi naisvokalisti Jakin johtaman Lionheartin ihan mukiin menevän ja omintakeisen A New Beginning (1989) debyyttialbumin Forbes torppaa tylysti:

Poorly produced and mixed, the drums are too loud and the guitar almost non-existent except for the lead breaks. Worse still and embarrassingly for all those concerned, who shall remain nameless, the musicianship on display here is poor. This album should never have left the confines of the recording studios, yet alone been pressed on the vinyl. French label Rebelles Européens was responsible for committing this particularly heinous vinyl crime (giving it catalogue number RE 33 14 89).

Totta puhuakseni minun levylautasellani Lionheartin ensimmäinen albumi on pyörinyt paljon useammin kuin Forbesin ylistämät Brutal Attackin välityö, tupla-albumi Steel Rolling On (Rock-O-Rama, 1990), ja yhtyeen kenties heikoin albumi Lost and Found (Rock-O-Rama, 1991). Tosin Forbes tunnustaa jälkimmäisen kohdalla, ettei levy saanut yksimielistä vastaanottoa skenen lehdistössä:

Overall, ’Lost and Found’ is another classic offering from Ken McLellan and company, otherwise known as Brutal Attack if you prefer, but it divided the nationalist fanzine world. Indeed Last Change only gave it a paltry 6 out of 10, whereas the latest offering from The Exploited received 9 out of 10.

Parasta levyarvoissa on niiden oheen liitetyt tärkeimpien kappaleiden lyriikat, jotka puuttuvat mm. Rock-O-Raman ja Rebelles Européensin julkaisuista. Vasta paperille painettuna niiden ideologisuus ja sanoma välittyy parhaiten äidinkielenään muuta kieltä kuin englantia puhuville. Esimerkiksi Brutal Attackin avoin sympatia kansallissosialismia kohtaan alkaa paljastua paremmin vasta kun lyriikat näkee omin silmin, sillä ainakin itse olen pitänyt bändin tekstejä vain nationalistisina ja että kaikki roturadikalismi olisi kätketty rivien väliin varsinkin myöhemmissä levyissa. Tämä ennakkoluulo romuttuu nopeasti kun vilkaisee vaikka edellä mainitun Lost and Found LP:n tekstejä. Kirjaa lukiessa onkin mielenkiintoista huomata, että alussa epäpoliittisempi, mutta 1980-luvun puolivälin jälkeen radikalisoitunut RAC näkyy myös Forbes arvioinneissa, joissa hän alkaa myöntäillä bändien natsimielistä sanomaa.

Nimestään huolimatta teos ei pääty täysin Ian Stuartin kuolinvuoteen 1993, sillä lopussa arvioidaan skenessä vaikuttaneiden keskeisten bändien Skrewdriverin, Skullheadin, Violent Stormin, Lionheartin, No Remorsen tärkeimmät postuumijulkaisut. On selvää että RAC ei kuollut Ian Stuartin mukana, vaan se elää näinä kuohunnan aikoina edelleen vahvana kaikkialla valkoisessa maailmassa. Siksi olisikin toivottavaa, että joku kirjoittaisi kirjan RAC:sta vuoden 1993 jälkeen ja mieluummin vielä koko maailman kattavana julkaisuna.

RL

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

TULENVÄKI 2.10.2021, Mikkeli: Vapaudenristi, Pagan Skull, Sudentaival

Tulenväki on järjestänyt keikkoja tasaisesti ympäri Suomea. Niistä ei usein ole tiedotettu sosiaalisessa mediassa. Moni skenen ulkopuolinen ...