keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Kevin MacDonald: Historiallinen, kenties vallankumouksellinen voitto!

Kirjoittanut: professori Kevin MacDonald
Julkaistu: Occidental Observer -verkkolehdessä 9.11.2016
Käännös ym: Veriyhteys-kollektiivi
Tämä on uskomaton voitto. Tähdet olivat kohdallaan. Aluksi oli vain ohuen ohut mahdollisuus, että Trump ylipäätään valittaisiin ehdokkaaksi. Seuraavaksi hän oli tarpeeksi onnekas saadakseen vastustajakseen pahiten korruptoituneen ja vähiten karismaattisen ehdokkaan koko Yhdysvaltain presidentinvaalien historiassa (uskon, että Joe Biden, mahdollisesti jopa Bernie Sanders, olisi voittanut Trumpin), vieläpä hetkenä jolloin amerikkalaiset vaativat muutosta katseltuaan kahdeksan vuotta Barack Obamaa.  
Pohjimmiltaan kyseessä on valkoisten amerikkalaisten voitto heille vihamielisistä oligarkeista, jotka ovat hallinneet maata vuosikymmeniä. Trump onnistui republikaanipuolueen haltuunotossa ja voitti, vaikka valtaosa puolue-eliittiä kieltäytyi joko kokonaan tukemasta häntä tai antoi hänelle vain haalean ja epäröivän tukensa.
Vuoden 2015 toukokuussa pidin tilannettamme melko lohduttomana. Ei vaikuttanut siltä, että kykenisimme murtautumaan eliitin konsensuksen läpi, joka hallitsi kaikkia amerikkalaisen elämän alueita: tiedotusvälineitä, (niin televisioita, lehdistöä kuin Hollywoodin elokuvateollisuutta), akateemista maailmaa, politiikkaa, Wall Streetiä ja kaikkien suuryritysten johtokuntia. Meidät oli suljettu järjestelmällisesti ulos ja oli selvää, että valtaapitävät tahot eivät suostuisi antamaan meille paikkaa pöydässä.
Kun Trump ilmoitti ehdokkuudestaan, sitä oli vaikea ottaa vakavasti, vaikkakin hänen kannanottonsa koskien maahanmuuttoa, kansallismielisyyttä, poliittista korrektiutta ja kaupankäyntiä herättivätkin vastakaikua. Välitön reaktioni oli kuitenkin se, että Trumpilla on puolellaan kaksi aivan ainutlaatuista etua: hän on julkisuuden henkilö ja hän on hyvin, hyvin rikas.
Sellainen henkilö saa äänensä kuuluviin, häntä ei ole mahdollista vaieta kuoliaaksi eikä hän ole riippuvainen samoista korruptoituneista tahoista, jotka normaalisti rahoittavat Amerikkalaisia poliitikkoja puolueesta riippumatta. Itse asiassa tiedotusvälineet korkeat katsojaluvut silmissään antoivat hänelle lukemattomia tilaisuuksia saada sanomansa esiin. Kuka tahansa varsinainen vaihtoehto-oikeiston [Alt Right] jäsen olisi voinut puhua samoista asioista, mutta hän olisi voinut saman tien seistä puhumassa yksin omassa vaatekomerossaan. Jo tuolloin, vuoden 2015 heinäkuussa, oli selvää, ettei Trump ole tavallinen republikaaniehdokas. 
[Trump] ei todellakaan menettänut arvostustani silloinkaan kun hän arvosteli kahta hänelle vihamielistä näkyvää republikaanipuolueen toimijaa/Israel-lobbajjaa, eli Charles Krauthammeria ja Jonah Goldbergia. Lisäksi muistakaamme Twitter-tapauksen: “Vakuutan että olen paljon fiksumpi kuin Jonathan Leibowitz — tarkoitan siis Jon Stewart @TheDailyShow,” twiittasi Trump, ja lisäsi perään: “joka muuten on täysin yliarvostettu.” On tietenkin “antisemitismiä” todeta kenenkään olevan juutalainen, sillä on täysin pöyristyttävää ajatella, että juutalainen identiteetti saattaisi mitenkään vaikuttaa hänen näkemyksiinsä. Kuten me kaikki tiedämme, juutalaiset ovat niin kuin kuka tahansa muukin meistä.  
Pian ilmeni, että, että Trump ymmärsi valkoisessa Amerikassa kytevän suuttumuksen paremmin kuin kukaan muu, ja hän oli valmis myös pukemaan sen sanoiksi ja kertomaan sille sen, mitä se halusi kuulla. Erityisesti hän vetosi valkoiseen työnväenluokkaan (jossa hänen kannatuksensa oli 72%, Clintonin saadessa vain 23%), mutta myös valkoisiin naisiin (53-43), ja jopa korkeakoulutettujen valkoisten naisten ryhmässä hän hävisi vain 51-45 (CBS:n ovensuukysely). Näyttää siis siltä, että kovin monet yliopistoissa opiskelleet valkoiset naiset päättivät olla uskomatta naistutkimuksen ja afrikkalais-amerikkalaisen opinto-ohjelman luennoitsijoita.
Vaikka on päivänselvää, että edessäpäin on vielä paljon on kamppailua, tämä on silti loistava kunnian päivä.
Seuraava analyysi on laajennettu versio Radix Journalissa julkaistusta artikkelisarjastani, jossa käsitellään Trumpin merkitystä.
Vaihtoehtooikeisto
Vaihtoehto-oikeisto on luontevasti hakeutunut tukemaan Trumpin kampanjaa, ja hyvästä syystä. Monet vaihtoehto-oikeiston tavoitteista ovat vaikeasti saavutettavissa jopa sellaisenkin presidentin alaisuudessa, joka on täysin sen ajatuksen kannalla, että Amerikan on aika ryhtyä ottamaan huomioon sen perinteinen valkoinen enemmistö. Jo ennen vaaleja Trump oli ehtinyt vaikuttaa amerikkalaiseen politiikkaan vaihtoehto-oikeistolle erittäin myönteisellä tavalla ja nyt kun Trump on voittanut, vaikutus vain kasvaa.
•Trump on kommentoinut maahanmuuttoa tavalla, jota ei ole puoleen vuosisataan pidetty salonkikelpoisena: paperittomat maahanmuuttajat ulos, rajat kiinni, kansalaisuuden evääminen maan rajojen sisäpuolella syntyviltä ulkomaalaisilta, muslimien maahanmuutto katkolle ja ylipäätään saattaa maahanmuuto vastaamaan jälleen työvoiman tarvetta eikä jotakin moraalista imperatiivia (ihannetapauksessa vierastyöläiset eivät saisi kansalaisuutta). Hän pitää Angela Merkelin toimia Saksassa mielettöminä ja lausuntojensa perusteella hän vastustaa länsimaisten yhteiskuntien peruuttamatonta muuttamista massamaahanmuutolla ja monikulttuurisuudella (“Pariisi ei ole enää Pariisi”).
•Trump rohkaisee ja antaa energiaa eurooppalaiselle kansallismieliselle oikeistolle. Se on käytännössä Brexit steroideilla – äänestäjien huuto, joka vaatii ettei sama kehitys voi enää jatkua, ja että perinteisten elämän edellytysten tuhoamisen on päätyttävä. Vaikka se ei lopulta johtaisikaan mihinkään muuhun, se on jo nyt kuin rattaistoon heitetty jakoavain. Revitään kaikki alas! Näin ei voi jatkua! Äänestäjät vaativat loppua merkityksettömille sodille, loppua meitä vihaavien ja sopeutumiskyvyttömien ja -haluttomien ihmisten maahantuonnille  
•Trump on riisunut perinteisten konservatiivien naamion. He ovat olleet republikaanipuolueen ideologian ja ulkopolitiikan ytimessä 1980-luvulta lähtien. Aivan Trumpin kampanjan alusta asti neokonservatiivit ovat johtaneet #neverTrump-kampanjaa, siitä huolimatta, että Hillary Clinton presidenttinä olisi katastrofi republikaanipuolueelle. Se olisi nimittäin taannut liberaalin/vasemmistolaisen äänestäjien enemmistön kaukaiseen tulevaisuuteen, Clinton kun olisi antanut oleskeluluvat miljoonille laittomille maahanmuuttajille ja nostanut maahan otettavien pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien määriä dramaattisesti. Clintonin nimitykset Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen olisivat raadelleet perustuslain ensimmäisen lisäyksen luomalla ”vihapuhetta” koskevia lakeja. Samoin toinen lisäys revittäisiin kappaleiksi.  Kukaan oikealla aina perinteisistä rajoitetun hallinnon konservatiiveista aina vaihtoehto-oikeistoon ei missään nimessä voisi toivoa tätä. On myös vaikea uskoa, että kaikkein vaikutusvaltaisimpien juutalaisten ja Israelille myönteisten neokonservatiivien sitoutumiset eivät olisi ei-juutalaisten republikaanien tiedossa. Uuskonservatiivien petturuus muistetaan republikaanipuolueessa pitkään ja se rampauttaa heidän tulevat yrityksensä saada  jälleen vaikutusvaltaa.
Huomasin Twitterissa Bill Kristolin kertoneen, että #neverTrumpers -kampanjan uuskonservatiivien tulisi hävitä arvokkaasti. Olisin silti hämmästynyt, jos heille annettaisiin minkäänlaista asemaa tulevaisuuden repulikaanipuolueessa. Se on nyt Trumpin puolue. On erittäin rohkaisevaa, että hän haluaa hyviä suhteita Venäjään samalla kun uuskonservatiivit ja NATO ovat ajaneet yhä lisää hyökkäävyyttä ja aggressiota. On erittäin rohkaisevaa, että hän tukee Assadin laillista hallintoa Syyriassa. En epäile, etteikö hän kykenisi yhteistyöhön Putinin kanssa tukahduttaakseen kapinan ja tuomaan rauhan ja vakauden takaisin tuohon maailmankolkkaan.
•Trump on alleviivannut ammottavaa kuilua republikaanisen valkoisen äänestäjäkunnan ja puoluetta rahoittavien, massamaahanmuutoa, vapaakauppaa vaativien, Venäjän vastaisten ja Israel myönteisten globalistien välillä. Ennen Trumpia republikaanipuoluetta hallitsivat uuskonservatiivien ulkopolittinen näkemys ja kauppakamarien etuja ajava talouspolitiikka. Tämä puolue ei ajanut äänestäjiensä etuja, eikä sen herättäminen uudelleen henkiin ole enää mahdollista. Vaikka Trump olisi hävinnyt, hänen kannattajansa olisivat muodostaneet vastaansanomattoman uuden voiman puolueen sisällä. Trumpin voitto takaa, että republikaanipuolue on todellinen populistipuolue  ennustettavissa olevaan tulevaisuuteen asti.  (käänt. huom: toisin kuin Suomessa, Amerikassa “populismi” eli kansan huolenaiheisiin ja toiveiden huomioon ottaminen on yleisesti ymmärretty hyvänä asiana).
•Trump on kiskonut irti median naamion. Tiedotusvälineet ovat aina olleet enimmäkseen liberaaleja, mutta tällä kertaa jopa republikaaneille myötämielinen media on ollut pääosin Trumpia vastaan. Media Research Centerin  tutkimuksen mukaan häkellyttävä 91% kaikesta Trumpin kampanjaa koskevasta uutisoinnista oli luonteeltaan kielteistä. Ja kukapa voisi unohtaa valtavirtakonservatismin äänenkanttajien vihamielisyyden, jota ovat edustaneet sellaiset lehdet kuin National ReviewThe Weekly Standard ja lukuisat muut neokonservatiivien julkaisut?  Tämä ruokkii auttamattomasti Trumpin kannattajien käsitystä siitä, miten koko järjestäytynyt valtaeliitti äärivasemmistosta aina uuskonservatiiveihin on seissyt yhtenä rintamana vastustamassa Trumpin populistista, keskiluokkaa ja Amerikan perinteistä valkoista enemmistöä suosivaa politiikkaa.
Media on eräs valtavirtayhteiskunnan pilareista, ja on rohkaisevaa havaita, että kunnioitettava enemmistö valkoisista jätti huomioimatta Trumpia hölmöksi rasistiksi ja naisvihaajaksi mustamaalanneet uutiset. Trumpin voitto on medialle valtava tappio. Kuten olemme monta kertaa huomauttaneet, mediaa ohjailee erittäin voimakas juutalainen hallintokoneisto, ja Trumpin vaalivoitto on sille erittäin vakava isku. Olen kirjoittanut kuuden artikkelin sarjan Trumpin ja juutalaisten sekä juutalaisuuden välisestä suhteista, erityisesti juutalaisten lähestulkoon kliinistä vainoharhaisuutta lähentelevästä vihasta Trumpia kohtaan.  
Juutalaiset itse tietävät, että heillä on runsaasti vaikutusvaltaa Yhdysvalloissa ja Euroopassa sekä muualla länsimaissa, joissa he ovat pyrkineet ja pyrkivät yhä murtamaan yhtenäiskulttuurit ja saattamaan valkoiset vähemmistöiksi omissa maissaan. Meillä on vielä pitkä matka kuljettavana ennen kuin pystymme antamaan ratkaisevan iskun tuolle valtarakennelmalle, mutta Trumpin voitto on suurenmoinen ensiaskel.
•Trump on nostanut vaihtoehtto-oikeiston kartalle.  Trumpin kampanjan myötä on ilmestynyt lukemattomia alt-right-artikkeleita. Vaihtoehto-oikeisto on ainoa selkeästi erottuva älyllinen näkökulma, joka oli Trumpin puolella, vaikkakin toki ymmärrämme, että hän ei ole yksi meistä, eikä häneltä kannata odottaa paljoa sellaista mitä me itse haluaisimme nähdä maailmassa tapahtuvan. Olemme ainoa älyllinen näkökulma, joka ymmärtää rotunäkökohdat ja joka kykenee hyväksymään paitsi sitä koskevat tutkimustulokset, myös ylhäältä sanellun monikulttuurisuuden katastrofaaliset seuraukset valkoisissa maissa ja kauhistuttavan tulevaisuuden, joka meitä odottaa jos jäämme kaikkien muiden vihaamiksi ja halveksumiksi vähemmistöiksi omissa maissamme.  Perinteiset konservatiivit eivät yksinkertaisesti kykene selittämään nyt käynnissä olevia muutoksia heidän normaalissa käytössään olevalla käsitteellisellä työkalupakilla. He eivät ymmärrä valkoisen enemmistön erittäin aiheellista vihaa ja huolenaiheita. He eivät ymmärrä politiikan rodullistumista. Me puolestaan kylläkin ymmärrämme ja pystymme analysoimaan sitä hyvin tarkasti, tavoilla, jotka ovat tieteellisen tutkimuksen valtavirran kanssa täysin yhteensopivia.  
Kuten viimeisimmässä Trumpia ja juutalaisia koskevassa artikkelissani totesin, sellaiset juutalaisälyköt kuin Jonathan Chait ja David Brooks tarkastelevat koko Trump-ilmiötä valkoisen identiteettipolitiikan kautta, ja itse näen asian aivan samoin. Mutta vaihtoehto-oikeisto on ainoa poliittinen liike, joka puolustaa valkoista identiteettipollitiikkaa. Jos meiltä evätään oma paikkamme pöydässä, jäljelle ei jää ketään joka ottaisi huomioon miljoonien Trumpia äänestäneiden joko implisittisen tai eksplisiittisen näkemyksen siitä, kuinka myös valkoisilla on kollektiivisia intressejä, aivan kuin kaikilla muillakin etnisillä ryhmillä. Kukaan muu ei aja näitä intressejä älyllisesti rehellisellä ja tieteellisesti kestävällä tavalla.
Valtaosalla median vaihtoehto-oikeistoa koskevasta uutisoinnista oli motiivinaan halu leimata Trump ”rasistiksi” ja vaalien jälkeen media luultavasti yrittää saada hammastahnan takaisin tuubiin lopettamalla vaihtoehto-oikeistosta uutisoinnin. Trumpin voiton myötä se on kuitenkin muuttunut käytännössä mahdottomaksi. Kasvanut näkyvyys on johtanut myös yhtä suureen kasvuun kannatuksessa. Kokousten osallistumäärät ovat kasvussa ja erilaisten vaihtoehto-oikeiston verkkosivustojen kävijämäärät ovat räjähtäneet. Tulevaisuus näyttää valoisalta, ja tämä on suurelta osin Donald Trumpin ansiota.  
Tulevaisuus kuuluu meille.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Pagan Skull: White Genocide (Europa Erwache Productions, 2016)

Puhtaasti musiikillisesta näkökulmasta Pagan Skull on herättänyt kotimaisista RAC-bändeistä varmasti eniten polemiikkia. Vaikka bändillä on oma vankka kuulijakuntansa, keskustelu Pagan Skullin tuotannosta johtaa useimmiten kriittisiin ääniin. Pyyhkeitä on tullut töksähtelevästä yhteensoitosta, laulajien väkinäisen mörisevästä ulosannista ja jopa lyriikoista, joita varsinkin äärivasemmisto on pitänyt korneina. Toisaalta aikamme ironisesta kyynisyydestä kertoo se, että juuri puutteina pidettyjen piirteiden vuoksi Pagan Skull on saanut kulttiaseman kynäniskaisten ”nettiälykköjen” keskuudessa, aseman, jonka kanssa kilpailee vain Sniperin tuotanto.

Halpamaisesta pilkasta huolimatta Pagan Skull nousee kaiken rääpimisen yläpuolelle, sillä yhtyeen suurin voima on sen vilpittömyydessä, aidossa uskossa asiaansa, jonka taustalla vaikuttavat ikuiset totuudet. Tätä teräksisen lujaa totuuden henkeä eivät mitkään sanat pysty koskaan loukkaamaan. Uuden levyn White Genocide myötä suunpieksijöillä on entistä vähemmän aihetta piikittelyyn, sillä Pagan Skull on tehnyt tähän asti parhaan levytyksensä.

Toisin kuin ensimmäisellä albumilla In the Hands of The Fatherland (2012) Pagan Skull esittää nyt kaikki kappaleensa englanniksi ja ne on myös printattu kansilehtiöön. Sanoitusten painamisella on perusteensa, sillä poliittisessa radikalismissaan ne panevat kyseenalaistamaan valtavirtaisia käsityksiä suomalaisesta nationalismista.  Esimerkiksi levyn päättävässä eeppisessä metalliballadissa "The Final Cry" pohditaan H.C. Andersenin satua mukaillen niitä globalisaation pohjavirtoja, jotka ovat saattaneet kulttuuria luovien kansojen ihmiset itsetuhoiseen tilaan (kaksi ensimmäistä säkeistöä):

Self-destructive people rushing to it’s end
A strange virus has infected all their brains
A natural will to survive has been replaced
by furious raging suicidial madness

All along together they march to their doom
Chanting the songs of the Apocalypse
But in the midst of the crowd walks a child
Scared and confused asking question why

Uudella levyllään Pagan Skull on tosissaan enemmän kuin koskaan ja tämä kuuluu myös musiikissa. Paljon moitittu haparoiva yhteensoitto ja ensimmäistä albumia vaivannut materiaalin ja musiikkityylien hajanaisuus ovat nyt hioutuneet lähes tyystin pois. Bändillä on omintakeinen raaka soundi, josta kuultaa sulavasti läpi sekä black metal elementit että RAC:n konstailemattoman alkuvoimainen karheus.

Albumin painostavan vakavamielistä asennetta keventää sopivasti muutamien kappaleiden kuten "White Man’s World" ja "Old Europe" melodinen tarttuvuus. Oman erikoisen lisänsä tuo myös 3-way-splitiltä kuultu tuttu huilu, jota kuullaan kappaleissa "The Calling", "The Pigs of Zion" ja "The Final Cry".

White Genocide -levyn yhtenäistä soundimaailmaa tukee lyriikoissa toistuvat albumin nimeä kantavat teemat. Kyse on todellakin teemalevystä, jossa ilmaistaan vahva halu taistella valkoisten kansanmurhaa vastaan. Tämä taistelutahto tulee erityisen selvästi esiin Vapaudenristin primus motorin sanoittamassa kappaleessa "Lackeys Of Six Pointed Star".

Painavan sanoman ja karun musiikillisen ilmaisun vuoksi Pagan Skullin toinen täyspitkä ei ole levy, jota voi kuunella vain viihtymisen vuoksi. Se pakottaa keskittymään mitä näillä nuorilla vihaisilla miehillä on sanottavana. Kuunnellun perustella se on kenties tärkempää kuin mikään muu: taistelu omasta olemassolostamme.

Arvio: RL

torstai 3. marraskuuta 2016

Pylvanainen: Uuden ajan koitto (Europa Erwache Productions, 2016)

Archive.org on tallentanut Pylvanaisen kappaleen N.O.P. Koska kappale on tallennettu Internetin viralliselle arkistosivulle, globalistisen (((järjestelmän))) vahtikoirina toimivat vasemmistolaiset Stasi-ilmiantajat eivät voi muuta kuin rouskuttaa raivoisasti pöydän jalkaa. 
Vuonna 2012 toimintansa aloittanut kotimaisiin RAC-julkaisuihin keskittyvä Europa Erwache Productions on kiihdyttänyt toimintaansa viime vuodestä lähtien ja on nyt loppusyksynä julkaissut kerralla kolme supisuomalaista nationalistista rockia sisältävää cd-äänitettä. En ole varmasti ainoa, jonka mielestä juuri Pylvanaisen kolmas kokopitkä ”Uuden ajan koitto” on tästä ryppäästä se kaikkein odotetuin levy.
Kansan keskuudessa osuvan Pylvis-kutsumanimen saaneen bändin uusin platta on kokonaisen albumin mittainen, mutta sisältää vain kuusi uutta kappaletta, sillä loput neljä on poimittu 7-biisin cdr-omakustanteelta ”Valkoisen miehen taakka” (2013).
Levyn äkkiväärä avausraita Ei vierasta verta varten paljastaa välittömästi soundipoliittiset muutokset edellisiin levytyksiin verrattuna. Soundit ovat tuhdin kuuloiset, biisi etenee tanakalla metallikitaroinnilla rullaavasti ja laulajan äkäisestä artikuloinnista saa kiitettävän hyvin selvää. Onpa kappaleeseen saatu mukaan uhkaavaa vaaran tuntua, kun hetkittäin soivaan toiseen kitaraan on lisätty black metallista tuttua surisevaa soundimaailmaa.
Tätähän sopisi soittaa jo Radio Rockissa, joka kehuskelee soittavansa mitä haluaa. Tai ehkei sittenkään, sillä jo heti kertosäkeessä lyödään ässät pöytään ja kerrotaan mikä on pelin henki:
Ei enää saastalaumaa, sabotöörien armeijaa,
monikulttuurista utopiaa.
Vuolaana veret virtaa kuljettaen ruumiita,
kansa juhlii uuden ajan koittoa!
Kappaleen lyriikoista löytyy samanlaisia ajatuskulkuja kuin Ilkka Auran ja Hannes Possanderin mainiosta esseestä "Miten etninen puhdistus toteutetaan?", jossa analysoidaan kuinka pakkomonikulttuurisuuden ajaminen saattaa ennen pitkää johtaa kansan itsesuojelun varotoimena etnisiin puhdistuksiin. Esseen julkaisi verkossa ensimmäisenä  Veriyhteys-blogi ja tekstiä on ehtinyt jo kauhistella mm. Stasille ja KGB:lle vakoillut äärivasemmistolainen yliopistotutkija Jouko Jokisalo.
Valheen halvat palkkatyöläiset -esityksessä yhdistyy ensimmäisen cd:n biisien melodisuus, toisen levyn soundit ja Valkoisen miehen taakka -demolta löytyvän kappaleen Syyllisyyden armoilla sanoitusten teema:
Nykyhetken valheen halpoja palkkatyöläisiä aamu-tv:ssä esiintyy,
ylemmyydessään kylpien.
Syvä huoli kaihertaa heidän sisuksissaan,
jospa kukaan ei heidän harhoihin uskokaan.
Täytyy syyllisyys kaataa päälle onnettoman maan,
jonka kansa leipäjonoissa kenkiään kuluttaa.
Pitää vedota tunteeseen,
kyynel poskella valuu hiljalleen.
Miljardikoneisto pyörii kun paskaa kullaksi kiillotetaan.
Dollarit silmissä propagandakuvia julkaistaan.
Hyväuskoiset lahjoittaa omantunnon tuskissaan.
Sielu taivaaseen livahtaa kun kirstussa kilahtaa.
Kolmannen kappaleen Häpäisty maa sanoituksissa viljellään estoitta erilaisia iljettäviä ihmiseritteitä, jotka kuvastavat sitä, kuinka suomalaisvihamieliset mädättäjät ovat tahranneet maamme pyhiä symboleita ja kunniaa. Niin sanotun ”miedomman liikkeen” kansallismieliset saattavat pitää Pylvanaisen karskeja kielikuvia alaluokkaisena öyhötyksenä, mutta rahvaan parissa viihtyvä bändi haluaa kertoa asiat sellaisina kuin maan suola ne omissa nahoissaan tuntee. Rockissa puhutaan paljon kaivatusta aitoudesta, autenttisuudesta, ja juuri sitä Pylvis karuilla suorasukaisilla teksteillään mitä parhaiten ilmentää. Kovat ajat vaativat myös kovia sanoja – ja tekoja! Ankeasta yhteiskunnallisesta tilanteesta huolimatta Häpäisty maa -kappaleessa valetaan tulevaisuuden uskoa lupaamalla, että ”symbolit ylpeyden ja kunnian tullaan uudestaan kirkastamaan!”.
Hardcore-tikkausta tavoitteleva Hys, hys on teksteiltään ironinen kommentti nykyisestä sananvapaudestamme, mutta jotenkin tuollainen nopea kohkaus ei oikein sovi Pylvanaisen pirtaan. Keikalla väliin heitetty nopea rutistus saattaa toimia, mutta tällä levyllä se vain hajoittaa ikävästi ässäbiisien pakkaa.
Lähes täysin päinvastaiseen tempoon siirrytään raskaasti junttaavassa kappaleessa Sarastus, jonka aivan lopun soolokitarasta löytyy parin muun biiisin tapaan lieviä black metal viboja. Kansallisen pelastuksen sanomaa julistavassa esityksessä käytetään ajoittain likaisia kielikuvia kansanvihollisista, mikä on raju kontrasti muutoin hengeltään kansallisromanttiselle kappaleelle, jossa kaikuu runoilija Kaarlo Kramsun kansallisromanttinen symbolismi:
Aura kyntää peltoa, roudan ruoskimaa.
Täytyy siemen pian istuttaa.
Vielä pimeys varjonsa langettaa,
pian aurinko nousee taivaan rannasta.
Ei saasta viljaa korjaa, nyt uusi aamu on.
Rikkaruohot kitketään, jotta kansa voi kukoistaa.
Vaikka levyn ensimmäiset viisi kappaletta näyttää olevan merkki Pylvanaisen vakavoitumisesta, löytyy viimeisestä uudesta biisistä N.O.P. alkupään tuotannosta tuttua hurttia huumoria. Jo ensimmäisistä soinnuista alkaen kuulijalle käy nopeasti selväksi, että N.O.P. muistuttaa erehdyttävästi Sniperin ensimmäisen albumin (2002) täysosumaa “Lynkkarien laulu”, mutta tämä veto on hyvällä tavalla vieläkin törkeämpi ja rienaavampi nykypäivän pyhiä lehmiä kohtaan kuin Tarkkiksen klassikko. Kappaleen kuultuaan on helppo ennustaa, että tästä tulee varsinkin livenä soitettuna välitön hitti ja encore-biisi.
Levyn loput biisit on noukittu ”Valkoisen miehen taakka” -demolta, joka ilmestyessään herätti ainakin minun mielenkiintoni bändiä kohtaan. Yhtyeen varhaisin materiaali ei juurikaan innostanut, mutta ensimmäisellä virallisella cd-r-levyllään Pylvis osoitti mutkattoman rehellisellä ja melodisella 77-punk pastissillaan olevansa kuuntelemisen arvoinen bändi, jolla on potentiaalia kehittyä. Basso edellä etenevistä biiseistä tarttuvinta antia tarjoavat sarkastiset Mabutu (mukana ska-tatsia!) ja Kotimme on linnamme. Niille, jotka eivät ole demoa vielä kuulleet, saavat siitä tällä levyllä hyvän neljän biisin maistiaisen. Uuden materiaalin puutteesta huolimatta levy ei jää kuuntelukokemuksena torsoksi, vaan sisältää rautaisannoksen sekä uutta että vanhaa Pylvanaista.
Arvio: RL

Mainos: Suomi 99-vuotta itsenäisyyspäiväjuhla 10.12.2016

 


White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...