maanantai 30. lokakuuta 2023

Länsi-Suomi, 28.10.2023: PARVEKEFEST IV. Marder / Pagan Skull / Goatmoon / Sielunvihollinen / Norrhem

Jaska, parveke auki!

Lokakuun kolean merituulisessa Länsi-Suomen säässä ei kenenkään tehnyt mieli tuuletella parvekkeita, joskin kainaloita tuuletettiin sitten senkin edestä. Isoon teollisuushallin tiloihin oli pakkautunut huomattava määrä radikaalin black metallin ja hatecoren ystäviä nauttimaan yhtyeistä, joita harvemmin näkee ydinkeskustojen KoffKoffKoff-rockrockrock -juottoloissa.

Paikallisten aktiivinen järjestämä perinteinen Parvekefest on aina ollut crossover-tapahtuma, jossa pääpaino on metallissa. Yleisö koostui enimmäkseen black metal ja NSBM-diggareista, mutta mukana oli myös ilahduttavan paljon perinteisempää kansallissradikaalia osastoa. Erikoiseksi festin teki se, että paikalle oli pyyhältänyt myös bussilastillinen saksalaisia NS metallin ystäviä. Olikin hauska huomata, kuinka se öyhöttävin ja oluthuuruisin porukka tuli muualta kuin Härmästä.

Festari alkoi lauantaiseksi tapahtumaksi jo puoli kuudelta, joten myöhästyin vartin verran pelin avanneen Marderin keikalta. Pääjärjestäjän mukaan varhaisella aloituksella taataan se, etteivät kauempaa tulleet joudu lähtemään yönselässä kotiin. Ensimmäisenä korviin pisti tajuttoman kova äänentoisto, joka alkoi verottaa korvien soimisena vasta keikan jälkeen. Harvoin tulee varauduttua korvatulppiin, mutta tällä keikalla ne olisivat olleet tarpeen! Kovasta äänivallista huolimatta miksaus toimi eikä soundi puuroutunut minkään bändin kohdalla.

Marderia ei ole tullut nähtyä vähään aikaan ja ilokseni huomasin, että bändi on säilyttänyt metalliseen hatecoreen kuuluvan aggressiivisen tatsinsa pienten jäsenmuutosten jälkeenkin. Setti oli muihin bändeihin verrattuna melko lyhyt ja se sisälsi pääosin yhtyeen tunnetuimpia vetonauloja. Eniten möykkää yleisössä synnyttivät takuuvarmat livehitit ”Torilla tavataan” ja keikan päättänyt ”Kultainen aamunkoitto”. Ehkä metallisimmalta kuulostanut Marderin keikka koskaan, mikä johtui todennäköisesti tapahtuman soundin perusasetuksista.

RAC-henkiset yhtyeet oli tungettu heti alkuun ja seuraavaksi astuikin lavalle Jyväskylän seudulta asti paikalle saapunut Pagan Skull. Ja hyvä että saapui! Samoin kuin Marderin kohdalla, myös Pagan Skull oli valinnut biisinsä ja soundinsa sieltä metallisemmalta puolelta. Poissa olivat siis ne kepeät pop-irrottelut, joita kuullaan yleensä puhtailla RAC-keikoilla. Poikkeuksena viimeisenä kuultu yleisöhuudatus ”Suomi Raccia”, jonka sanoja tapasivat myös saksalaiset. Germaaniosaston ilo repesikin kattoon kun bändi heitti viimeisenä rallin, joka kuulosti joko Landserilta tai Lunikoffilta. Kappaleen tuttuudesta huolimatta esityksen nimi ja esittäjä jäivät arvoitukseksi. Joka tapauksessa hyvä veto rumpalilta, joka kähisi biisin virheettömällä saksalaisella aksentilla.

Bändikatraan tunnetuin bm-ryhmä Goatmoon päätti esiintyä jo tässä vaiheessa. Valinnan voi ymmärtää, sillä monesti iltamyöhällä bändin yleiskunto on saattanut laskea dramaattisesti. Nyt pelattiin varman päälle ja se kannatti: Goatmoon veti ekstaattisen show’n, joka ei jättänyt ketään paikalla ollutta kylmäksi. Tässä yhtyeestä huokuu riskinotto ja asenne kaikki tai ei mitään. Siksi yksikään Goatmoonin keikka ei ole mukavan kädenlämpöinen, vaan touhu menee joko totaaliseksi farssiksi (onneksi harvemmin) tai sitten yhtye vetää spektaakkelin, josta voi rehellisesti käyttää taidehomostelijoiden suosimaa termiä katarsis. Ja mikä oli bändi soitellessa kun soundit olivat timanttiset ja yhteissoitto toimi moitteettomasti. Lisäksi Goatmoonin uudeksi keikkabasistiksi värvätty Marderin Moilanen hoiti hommansa kuin olisi soittanut bändissä koko ikänsä. Laajasta levytetystä katalookista vedettiin tasaisesti ne iskevimmät livevedot, varsinkin ”Finnish Steel Storm” sähköisti hienosti yleisön. Keikka päättyi performanssiin, jossa vokalisti BlackGoat Gravedesecrator eteni yleisön käsien varassa pitkän matkaa.

Melodista ja teknistä black metallia vääntävä Sielunvihollinen veti tapansa mukaan pitkän keikan. Ja kyllähän tätä musiikillisesti toisen bm-sukupolven traditiota kunnioittavaa orkesteria kuunteli mielellään. Varsinkin kun se sanoituspuoli on kohdallaan mitä tulee muslimeihin ja muihin vierasrotuisiin aavikkouskontojen harjoittajiin. Tosin jotkut puritaanit väittävät, ettei Sielunvihollinen voi olla ”aitoa mustaa metallia”, koska siitä puuttuvat puhtaan satanistiset teemat. Lauantainen keikka osoitti jälleen kerran, että black metallia voidaan tehdä monista lähtökohdista käsin, parhaimpana esimerkkinä juuri Sielunvihollinen. Puritaaneilla on oikeus mielipiteeseensä, mutta kaiken totisuuden keskellä on hienoa, että bändi voi pokerina soittaa Popedaa tai tällä keikalla kuultua Tommi Läntisen hittiä ”Via Dolorosa” (mikä onkin lyriikoiltaan yllättävän black metal!). Keikan päätti toista skeneä kunnioittava Mistreatin ”Rotat”, joka saikin yleisössä aikaan sen suurimman riehan.

Viisi karskin laidan metallista yhtyettä samana iltana putkeen on paljon. Sulateltavaa riitti. Silti yleisössä ei näkynyt väsymisen merkkejä kun lavalle astui viimeisenä Länsi-Suomen nurkilta tuleva Norrhem. Pakanalliseen kansanperinteeseen ja Pohjoiseen etniseen uskoon nojaava black metal yhtye oli ainakin allekirjoittaneelle tapahtuman positiivisin yllätys. Onnistuin näkemään yhtyeen edellisen kerran bändin toisella keikalla Etelä-Suomessa keväällä 2018. Sen jälkeen Aurajoessa on virrannut vettä vuolaasti, ja muutos on näkynyt myös bändissä. Vuonna 2018 Norrhem oli vielä nuorten miesten aloitteleva black metal ryhmä, joka vasta etsi omaa soundiaan. Lauantaina evoluutio näkyi kaikessa loistossaan. Vaikka syntikat ovat kuuluneet bändin studioäänityksissä alusta lähtien, niin alkuaikojen keikoilla niillä ei ollut juuri mitään roolia. Ainakin tämän keikan perusteella syntikoiden harkittu ja jylhä käyttö on puhjennut kukkaansa. Muutoinkin bändin lavaolemus on selvästi miehistynyt, nyt se oli suorastaan fascistisen uhmakas. Tätä bändiä ei tultu bilettämään, vaan tapittamaan intensiivisesti. Militaarista vimmaa sisältänyt Norrhemin setti oli arvoisensa päätös tapahtumalle, joka tulee varmuudella saamaa vielä jatko-osia.

Arvio: RL

keskiviikko 25. lokakuuta 2023

SKINHEAD ROCK’N’ROLL DAMNED ONES! Vol 1 & 2 (Ad Gloriam Editions / Bords de Seine, 2023)


Skinheadien tekemä musiikki sai lähtölaukauksen Iso-Britanniassa vasta 1970-luvun lopun punk-aallon vanavedessä kun esiin rynnivät sellaiset yhtyeet kuin Sham 69, Skrewdriver ja rocksteadya soittanut Madness. Varsinainen bändikulttuuri syntyi 1970- ja 80-luvun taitteessa, jolloin proletaarinen Oi!-liike nosti pinnalle puhtaita skinhead-bändejä, tunnetuimpina The 4 Skins ja The Last Resort. Samoihin aikoihin tämä valkoisen työväenluokan kulttuuri levisi manner-Eurooppaan ja 1980-luvun jälkipuolella se oli saavuttanut jo Japanin ja Etelä-Amerikan. Lopullinen maailmanvalloitus tapahtui 1990-luvun alussa.

Skinheadien musiikista puhuttaessa paljon on kirjoitettu 1960-luvun lopun ensimmäisen sukupolven suosimasta ska:sta, rocksteadystä ja Northern Soulista. Näiden musiikkityylien tekijät eivät olleet itse skinheadeja eivätkä edes valkoisia, jonka vuoksi on kyseenalaista puhua nahkapäiden omasta musiikista, vaan kyse oli lähinnä Englannin dance hall -kulttuurin kuuluneesta ääniraidasta. Kotonaan skinheadien levylautasilla pyöri ska:n ohella vähintään yhtä usein brittiläisen mod-aallon bändit The Who ja Small Faces, mikä kyseenalaistaa ensimmäisten skinheadien olleen pelkästään kiinnostuneita jamaikalaisista rytmeistä. Itse asiassa joitakin skinheadeja soitti jo 1960-luvulla rockbändeissä, esimerkkinä vaikkapa vuonna 1968 Decca Recordsille levyttänyt The Neat Change. Vaikka Sladen 1960- ja 70-luvun taitteen skinhead-imago olikin enimmäkseen markkinamiesten aikaansaamaa, pohjasi se tietä sille, että juuri valkoisesta rockista tulisi nahkapäiden ensimmäistä itse soittamaa musiikkia. Konkreettisen näytön tästä antoi Skrewdriver julkaisemalla syksyllä 1977 ensialbuminsa All Skrewed Up.

Koko 1980-lukua ja 1990-luvun alkua voi pitää skinheadien tekemän musiikin kulta-aikana olipa sitten kyse Oi!:sta, RAC:sta tai kolmannen aallon ska:sta. Näistä genreistä suurelle yleisölle vähiten tunnetuimman RAC:n historiasta kirjan When the Storm breaks – Rock Against Communism 1979-1993 (Forbes & Stampton, 2014) kirjoittaneet Robert Forbes ja Eddie Stampton totesivat tiiliskivessään, että alkuperäisenä tavoitteena oli kirjoittaa RAC:n maailmanlaajuinen historia. Kuitenkin esipuheessaan tekijät totesivat tuollaisen kirjan tai kirjasarjan tekemisen olleen heille liian ylivoimainen tehtävä, sillä pelkkään brittiskenen kirjaamiseen puhelinluettelon kokoisessa opuksessa meni yli 400 sivua.

Hanke jäi odottamaan tekijäänsä kunnes tänä vuonna ilmestyi kaksiosainen, kovien A4-kokoisten kansien väliin koostetut opukset Skinhead Rock’n’Roll Damned Ones! Vol 1 ja Vol 2. Kyseessä ei ole vain RAC:n keskittyvä teossarja, vaan se kertoo koko liikkeen musiikillisen tarinan 1970-luvun lopusta 1990-luvun ensimmäisiin vuosiin. Valtavan urakan takana on 1980-luvun puolivälin Pariisissa skinhead uransa aloittanut Alexandre Affelan, jonka kaikkiruokaisuus skinheadien musiikin suhteen riippumatta maasta antaa noista tärkeistä vuosista tasapainoisen ja kattavan kuvan. Osaltaan laajan musiikkityylien otannan selittää 1980-luvun skinhead-kulttuuri, jossa keskeisempää oli kuuluminen samaan ”heimoon” kuin myöhemmin erottavaksi tekijäksi tullut politisoitunut musiikki.

Vaikka kirjojen pääpaino on eri maiden skinhead-musiikissa, tekijä ei silti yritä paeta sen poliittisuutta, koska eri tyylit ilmentävät tahtomattaankin kuulijoidensa identiteettiä. Niin sanottua epäpoliittisuutta löytyy kaikista skinheadien suosimista musiikkityyleistä, mutta silti niiden taustalla on aina tietty arvomaailma: Oi!:ssa patriotismi, RAC:ssa valkoisen rodun säilyminen, redskineillä vasemmistolaisuus ja trad skinheadin suosimassa ska:ssa monikulttuurisuus.

Affelanin oma asenne politiikkaan ja eri ideologioihin on pettyneen kyyninen eikä hän siksi asetu minkään tyylin edistämän maailmankuvan puolelle. Tätä käsien pesua voi pitää myös heikkoutena, koska hän ei selitä mitenkään mistä skinheadien eri maailmankatsomukset kumpuavat. On selvää, että kyse ei ole sosiologisista teoksista, mutta lukijan kannalta olisi voinut silti odottaa, että kirjoittaja olisi kertonut edes jotain 1980- ja 1990-luvuilla tapahtuneista yhteiskunnallisista muutoksista erityisesti länsimaissa. Esimerkiksi RAC:n nousua on mahdoton käsittää ilman rajua muukalaisvyöryä, jonka Länsi-Euroopan suuret maat kohtasivat viimeistään 1980-luvun puolivälissä. Ainoastaan Itä-Euroopan entisten sosialistimaiden kohdalla Affelan joutuu väkisinkin ottamaan huomioon jyrkän järjestelmämurroksen ja sen vaikutuksen sikäläiseen skinhead-kulttuuriin.

Ristiriitaisia tunteita herättävistä eri  poliittiista aatesuunnista huolimatta kirjoittajan asenne on yllättävän tasapuolinen ja maanläheinen; hän suosii tekstissään ennen kaikkea keskiverto skinheadin näkökulmaa, jossa korostuu tyylillinen identiteetti, vaatetus, konsertit, levyt, väkivalta, juhliminen ja kaiken tämän vastavoimana taustalla vaikuttava ankea arjen todellisuus. Affelanin vaietessa omassa kertomuksessaan politiikasta, hän antaa kuulua sen tekemissään haastatteluissa, joissa ääneen pääsevät eri tyylien skenevaikuttajat ja aikalaiskokijat. Tosin heistäkään ei juuri kukaan puhu niistä yhteiskunnallisista syistä, jotka vaikuttavat edelleen skinheadien eri maailmankatsomuksiin. Haastatellut tosin mainitsevat eri yhteyksissä ankeat lähiöt, työläisarjen, työttömyyden, jengiväkivallan, ongelmalliset etniset suhteet, rasismin ja päihteet, mutta niitä ei juuri avata lukijalle. Tällaiset huomiot eivät ole musiikkikirjassa tietenkään välttämättömiä, mutta näin poikkeuksellisen poliittisesti latautuneen alakulttuurin kohdalla se syventäisi ymmärrystä koko ilmiötä kohtaan. Esimerkiksi brittiläistä RAC-historiaa tallentaneessa teoksessaan Forbes ja Stampton ottivat nämä kysymykset huomioon, joskin harmillisen jäsentymättömässä muodossa.

Koska Skinhead Rock’n’Roll Damned Ones! Vol 1:ssä ja 2:ssa mennään musiikkikulttuuri edellä, RAC:n asema nousee niissä huomattavaksi yksinkertaisesti siksi, että se oli 1980-luvun puolivälistä 1990-luvulle asti nahkapäiden ylivoimaisesti suosituinta musiikkia lähes kaikkialla maailmassa. Tästä realismista johtuen Affelan tulee kirjanneeksi ylös lähes kaiken tuon ajan RAC-historian merkittävimmät bändit, levy-yhtiöt ja omakustannelehdet. Samaa pedanttiutta hän osoittaa myös Oi! musiikkia, vasemmistolaisia redskin-bändejä ja ska:ta kohtaan.

Molempien kirjojen sivuilta löytyy pitkiä haastatteluita eri tyylien merkittäviltä vaikuttajilta kuin myös tavallisilta nahkapäiltä, jotka eivät pahemmin peittele yhteiskunnallisia näkemyksiään. Useimmiten perusteellisissa eri maiden skeneä luotaavissa luvuissa ääneen pääsevät mm. Combat 84:n basisti Deptford John, Redkinsin Martin Hewes, ruotsalaiset Jens ja Stockholm Skinsin ”X” (mr. P.), belgialaisen Pure Impact zinen & Recordsin Peter Swillen, Pariisin 80-luvun skinheadjengi-kulttuurista kertova Régis, ranskalaisen Collabos-yhtyeen manageri Michel Carval, ranskalainen skinhead-veteraani Stéphane, portugalilaisen RAC-bändi Guarda de Ferron perustaja, espanjalaisen Oi-bändi Rip Offin Pantera, italialaisessa Nabatissa ja Skrewdriverissa soittanut Steve Roda, saksalaisen Dim Recordsin pomo, Puolassa vuonna 1985 skinheadiksi ryhtynyt Marek, Unkarissa 1980-luvulla nahkapäänä aloittanut Feco, Jugoslavian / Serbian ensimmäisessä skinhead-yhtyeessä White Riot 1987 soittanut Jules, serbialaisessa Predskazanje RAC/Oi zinessä monia bändejä kuuluisuuteen nostanut Branko, New Yorkin Sunset Skins -jengin keskeiset elossa olevat jäsenet, amerikkalaista RAC-zine Skinhead Poweria 1980-luvulla toimittanut Spike, amerikkalaisen Oi/RAC levy-yhtiöiden Steve Priest Fan Clubin ja Vulture Rockin pomoa John, puertoricolaista antirasistista skinhead-aktiivia Ariel ja kolmannen ska-sukupolven lehtiä Ranskassa toimittanut Manu.

Kirjan lähes katalogimaista bändi- ja levytysluettelointia täydentää kuvitus, jossa skinhead-musiikkikulttuuri näyttäytyy ennen näkemättömän rikkaana sisältäen harvinaisia keikkajulisteita, bändien promokuvia, keikkakuvia, kansikuvia levyistä ja pienlehdistä unohtamatta riviskinheadien dokumentaarista katugalleriaa. Milloinkaan aikaisemmin skinheadien musiikkia ei ole kuvitettu näin laajasti ja maailmanlaajuisesti, mikä nostaa syvän kunnioituksen kirjojen kirjoittajaa ja toimittamiseen osallistuneita kohtaan.

Todennäköisesti Affelan ei ole yksinään kyennyt keräämään näin laajaa kuvamateriaalia, vaan apuna on ollut kirjan julkaisemiseen osallistunut Bords de Seine levy-yhtiön pomo Nico. Verrattuna Toby Mottin taitollisesti ja kuvituksellisesti hienoon Skinhead: An archive – 2020 Street edition (Ditto, 2020), Affelanin tekemät opukset pesevät asiantuntemuksellaan ja informaatioarvoltaan mennen tullen liikkeelle ulkopuolisen brittiläisen kulttuuripersoonan ”taidekirjan”. Siinä missä Mottin tutkimusasenne on keskiluokkaisen tirkistelevä ja syvätietämyksessä olematonta, Affelan vyöryttää alan kouliintuneillekin lukijoille materiaalia, josta he eivät ole koskaan kuulleetkaan.

Vain skinhead-kulttuurissa itse elänyt ja sitä joka solullaan hengittänyt entusiasti kykenee louhimaan kontaktiensa kautta kirjoihinsa materiaalia, joka olisi ulkopuoliselle tutkijalle tai kulttuurikriitikolle lähes mahdotonta. Siksi nämä kirjat ovat ehdoton pakkohankinta niille, joita aihe kokijuuden kautta kiinnostaa edes jossain määrin. Sen sijaan vihamielisille ulkopuolisille kirjan musiikillisen annin rekisteröiminen tuskin aukeaa mitenkään, jonka vuoksi jo Forbesin ja Stamptonin kirjan esipuheessa julistettu lentävä lause You would never understand kertoo kaiken mitä kaikenkarvaiset pinkit yliopistostalkkerit saavat tästä teossarjasta irti.

Jo musiikkihistoriallisesti Affelanin kirjat ovat ansiokkaita, koska ne dokumentoivat yhtyeitä, joita valtavirta sen enempää kuin vaihtoehtoisuutta korostavat instanssit eivät mitenkään huomioi. Silti syytä olisi, sillä varsinkin RAC:n puolella löytyy käsittämättömän kovia klassikoita, jotka on haluttu sivuuttaa vain niiden poliittisen sisällön vuoksi. Toki on selvää, ettei mikään skinhead-musiikki soi valtavirran aalloilla yksinkertaisesti siksi, että tekijät ovat pop-kulttuurin portinvartijoiden kammoamia nahkapäitä. Siksi menneisyyteen jämähtäneet jakenymanit hellivät jämähtäneessä musiikkimaussaan mieluummin 60-lukulaista lässyliberaalia maailmankuvaa kuin antaisivat koskaan radioaalloillaan tilaa lyhyttukkaisten kulttuurikommunistista globalismia vastustavalle musiikille.

Jo kirjojen nimessä tuodaan osuvasti esiin skinhead-kulttuuriin kuuluvan musiikin ulkopuolisuus suhteessa valtavirtaan. Oi!:n ja varsinkin RAC:n puolella skinheadin asettama jyrkkä katkos liberaalivasemmistolaiseen ja globalistiseen kulttuurihegemoniaan tekee asianomaisista lähes lainsuojattomia. Kirjat ovatkin eräänlainen omistuskirjoitus niille katujen kapinallisille, joiden kokemukset kantavat vielä tähän päivään. Toisin sanoen jokaiselle 1980- ja 90-luvulla skinhead-maailmassa eläneelle kokemus on ollut niin ravisuttava, että se on jättänyt vaikutuksena koko loppuelämään riippumatta siitä pitikö osallistuja siitä vai ei.

Äärimmilleen vietynä se on näkynyt ensimmäisen osan kirjassa mm. pohjoisirlantilaisen Offensive Weapon -yhtyeen basistin John ”Mad Dog” Adairin ”urakehityksessä”, mikä johti lopulta brittiläisyyttä puolustavan UDA:n terroritekoihin. Vastaavaa organisoitunutta skinheadien radikalisoitumista on nähty myös entisessä Jugoslaviassa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Etelä-Amerikan maissa. Tässä on silti syytä muistuttaa, että eurooppalaisen nuorison äärioikeistolaista radikalismia ja suoraa toimintaa on esiintynyt toisen maailmansodan jälkeen jo paljon ennen skinheadeja. Esimerkiksi Ranskassa toimi 1950- ja 60-luvulla useita kansallisradikaaleja nuorisojärjestöjä, joista tunnetuin Occident kiellettiin sen otettua rajusti yhteen äärivasemmiston kanssa Pariisissa keväällä 1968. Nationalististen skinheadien kapina ei ole näiden nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen (mm. GUD) tapaan poliittisesti järjestäytynyttä, vaan kyse on enemmänkin sosiaalisesta ja kulttuurisesta, spontaanisti syntyneestä ilmiöstä. Skinhead-liikkeellä on kuitenkin ollut vaikutusta globalismin vastaiseen nationalistiseen kulttuuriin, sillä RAC-musiikin syntymisen ansiosta äärioikeistossa alettiin toden teolla ymmärtää omaehtoisen kulttuurin merkitys laajemmassa kulttuurisodassa.

Ansioistaan huolimatta kirjoissa on myös puutteita, jotka häiritsevät tarkkaavaista lukijaa. Ensinnäkin ajoittaiset englanninkieliset kömmähdykset synnyttävät tulkintoja, joissa alkuperäinen informaatio usein katoaa. Affelan taitaa perusenglannin, mutta välillä huomaa kuinka ranskan kielen rakenteet tekevät englannista hullunkurista luettavaa. Hyvä kustannustoimittaja olisi voinut olla julkaisujen loppuunsaattamisessa apuna, mutta tällaisessa omaehtoisessa pienten kustantamojen tuotoksissa sellaiseen ylellisyyteen ei selvästikään ole ollut varaa.


Skinhead Rock’n’Roll Damned Ones! Vol 1: United Kingdom, Northern Ireland, Finland, Sweden, Netherlands, Belgium, France, Portugal, Spain, Italy, Greece

Kirjasarjan ensimmäinen osa keskittyy pelkästään Länsi-, Etelä- ja Pohjois-Eurooppaan. Vajaa parisataasivuisessa teoksessa Iso-Britannian osuus on lähes puolet, mikä on liikkeen syntymaan kohdalla ymmärrettävää.


Iso-Britannia. Koska brittilähtöisestä skinhead-liikkeestä on kirjoitettu aiemmin jo paljon tämä osuus kirjassa ei tarjoa paljon uutta paitsi zine-skenen kohdalla. Oi!-liikkeen historiaa ruoditaan perinpohjaisesti samalla kun se nivotaan myöhemmin syntyneeseen RAC-skeneen. Myös 1970-luvun lopulla syntyneen 2-Tone ska:n syntyvaihteet ja sen vaikutus kolmannen aallon ska:han (vuodesta 1986 eteenpäin) tuodaan ansiokkaasti esiin.

RAC:n osuus on britti-osiossa huomattava ja siitä kirjoitetaan kolmessa erillisessä luvussa ”Skrewdriver and Rock Against Communism”, ”The Unstoppable rise of Rac” ja ”Fanzines: the real information media for the Skinheads”. Ainoastaan jälkimmäisen luvun kohdalla tarjotaan lukijoille ennen näkemätöntä materiaalia, sillä RAC-musiikista Forbes & Stampton kirjoittivat kaiken oleellisen edellä mainitussa ”puhelinluettelossaan”. Pienlehdistä kertovassa luvussa on tehty hienoa kulttuuriargelogista työtä tuomalla päivän valoon lehtiä niin RAC:n, Oi:n kuin myös ska-musiikin puolelta.

Pieni vasemmistolainen Oi-skene huomioidaan luvussa ”A Red Wave? Redskins, a Left-Wing Musical Response”, jossa ruoditaan haastattelun avulla perusteellisesti Redskinsin myyttiä kuin myös Sharp-liikkeen Britanniaan tuoneen Roddy Morenon Oi! Recordsin tarinaa.

Brittiosuuden lopussa kerrotaan vielä Pohjois-Irlannin skinhead-skenestä. Jännittyneessä poliittisessa tilanteessa syntyi varsinkin protestanttien puolella bändejä, joista suurin osa on jäänyt jo unohduksiin: Self Defence, Offensive Weapon, Control Zone (tunnetaan parhaiten United Skins -kokoelmalta, 1982) ja Societys Rejects. Irlannin puolella Dublinissa vaikutti 1980-luvulla Oi-bändi Skin Appeal. Samassa kaupungissa vuonna 1989 perustettiin maan ainoa RAC-bändi Celtic Dawn, joka esiintyi yhdessä Skrewdriverin kanssa ja julkaisi ainokaisen albuminsa vasta 1996.

Suomi. Skandinavian (sic) osuuden esipuheessa kerrotaan, ettei Norja ja Tanska tuottaneet 1980-luvulla juuri mitään mainitsemisen arvoisia bändejä ja lehtiä. Väite ei ihan pidä paikkaansa, sillä ainakin Norjassa julkaistiin 1980-luvun lopussa RAC-henkistä zineä Boot-Boys. Suomen osuus jää kirjassa vajaan pariin sivuun mikä selittää samalla sen puutteet. Esimerkiksi pienlehdistä huomioidaan vain Skin Beat ja Ainaskin, vaikka samoihin aikoihin julkaistuista Skullheadista ja Pro Patriasta ei kerrota mitään. 1980-luvun Oi-bändeistä on kaivettu esiin Terve Päänahka ja Mistreat, jonka ensimmäistä EP:tä (1990) kehutaan vuolaasti aikansa edellä olevaksi tallenteeksi. Suurimman huomion tekstistä saa Ainaskin Videos, jonka julkaisijaan kirjoittaja oli vuosikausia yhteyksissä. Videomarkkinoilla Ainaskin Videos olikin merkittävin RAC:n dokumentoija maailmalla.

Ruotsi. Maan kokoonsa nähden Ruotsin RAC-skene on ollut merkittävä. Luvussa Oi ja ska saavat vain muutamia mainintoja jutun keskittyessä lähes pelkästään viikinkirockin luoneeseen Ultima Thuleen ja lukuisiin RAC bändeihin. Parasta luvussa on ruotsalaisten konkariskinien haastattelut, joissa kerrotaan kiitettävän seikkaperäisesti ruotsalaisen nahkapääkulttuurin historiasta. Kertomatta ei jää edes se, että huomattava osa ensimmäisen sukupolven skinheadeista 1980-luvun alussa oli juuriltaan suomalaisia. Juttua riittää myös Per-Olof Sännåsin tukholmalaisista ja göteborgilaisista nahkapäistä kertovasta valokuvakirjasta Skinheads (1988), joka on vuosikymmenen ikonisimpia alan kulttuuria dokumentoivia kirjoja Nick Knightin Skinheadin (1982) ja Alan Meadin Skinhead Girlin (1988) ohella.

Alankomaat. Hollanti tuotti 1980-luvulla yllättävän paljon skinhead-bändejä, mutta niitä ei juuri tunnettu maan rajojen ulkopuolella. Jutussa liikkeestä kertoo Frisian Patrol -nimisen zinen 1980-luvun puolivälissä perustanut Robert. Aikansa tapaan kuuluen hänen lehdessään haastateltiin sekä Oi! että RAC-bändejä. Hollantilaisista bändeistä kerrotaan lyhyitä ytimekkäitä historiikkeja. Esiin nousevat sellaiset nimet kuin Oigasm, Brute Force, Arnhems Glory, Dutch Standard, N.V. Le Anderen, The Stress ja Evil Conduct.

Belgia. Koostaan huolimatta Belgia on eri Euroopan valtioiden risteyskohdassa ollut hanakas ottamaan eri kulttuurisia vaikutteita. Elinvoimainen skinhead-liike syntyi maassa jo 1970- ja 80-luvun taitteessa. Englannin, Saksan ja Ranskan ohella myös Belgian Oi-liike yhdisti alussa punkit ja nahkapäät. Tästä kuherrusajasta kerrotaan vuonna 1979 perustetun Fixator-yhtyeen tarinan kautta: 1980-luvun alussa ei ollut mitenkään tavatonta, että skinheadit ja punkit soittivat samassa bändissä, tunnetuimpina esimerkkeinä englantilaiset The Business ja Blitz. Tosin Brysselissä vaikutti jo varhain myös puhtaita skinhead-yhtyeitä, joista kovinta kulttimainetta on nauttinut vuodesta 1980 vuoteen 1983 vaikuttanut Buzz Buzz and the Common Oi. 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla RAC oli skinheadien valtavirtaa Belgiassakin, mikä näkyi myös osallistumisena kuuluisiin Dixmuiden uusfasistikokoontumisiin.

Maa on tuottanut myös nipun alan pienlehtiä, joista osa on saanut maailmanlaajuistakin mainetta. RAC:n puolella mainitsemisen arvoisia lehtiä ovat Rivers of Hope (1986-89) ja The Voice of Belgium (seitsemän numeroa ajalta 1986-87). Belgian tunnetuin skinhead-lehti on tietenkin Pure Impact, joka puhtaasti musiikkiin keskittyneenä julkaisuna teki juttuja sekä Oi! että RAC bändeistä. Lehden historia palautuu vuoteen 1983, jolloin päätoimittaja Luc teki skinheadeille ja punkeille suunnattua zineä Unite & Win. Vuonna 1985 Luc muutti lehden skinhead-julkaisuksi ja vaihtoi nimeksi Pure Impact. Englanninkielisenä lehtenä Pure Impact saavutti nopeasti suosiota koko Euroopassa aina rapakon toiselle puolen – varsinkin sen jälkeen kun aluksi avustaja toiminut Peter Swillen siirtyi kuudennessa numerossa päätoimittajaksi. Kirjan yksi sykähdyttävimmistä lukukokemuksista onkin Peterin pitkä haastattelu, jossa hän kertoo mm. vuoden 1985 Heyselin jalkapallostadionin tragediasta, USA:n matkoistaan ja eri kontakteistaan aina Japaniin asti. Mielenkiintoista on myös hänen seikkaperäinen kuvaus skinhead-liikkeen radikalisoitumisesta 1980-luvun puolivälin jälkeen ja jo sitä ennen sattuneesta välirikosta punkkien kanssa. Fanaattisena musiikinharrastaja Peterillä oli tiiviit henkilökohtaiset suhteet Rebelles Euroopeénsin ja sen pomon Bodilis Gaëliin bändeihin. Suurimman RAC-kustantaja Rock-O-Rama Recordsin omistajaan Herbert Egoldtiin Peterin suhde oli niin läheinen, että hän sai kutsun tämän hautajaisiin (2005), joihin osallistui hänen lisäkseen vain viisi lähisukulaista.

Belgian tunnetuimpia skinhead / Oi! bändejä ovat olleet Magnificent ja The Pride, mutta maassa vaikutti myös sekalainen seurakunta bändejä, joiden nimet ovat jääneet jo unholaan: Lost Legion, Riot Class, The Firm, War Risk 3, La Polka Des Rats, Fight Action (RAC:ta, esiintyi vuoden 1987 Belgian tv:n skinhead-dokumentissa) ja Comrade, maan ensimmäinen redskins-bändi.

Ranska. Julkaisijan ja kirjoittajan kotimaan vuoksi on ymmärrettävää, että kirjassa on paljon tarinaa Ranskasta. Ja miksei olisi, sillä olihan se etenkin RAC:n saralla 1980-luvun lopulla genren ehkä johtavin maa.

Kirjoittajan mukaan ensimmäinen skinhead-jengi ilmaantui Pariisin Hallesin alueelle jo 1979-80 ja se oli taustaltaan melko monikulttuurinen. Väkivaltaisuudestaan tunnetut Hallesin huligaanit saavuttivat ensi kertaa valtakunnallista huomioita kun he ottivat rajusti yhteen englantilaisten modien kanssa The Jamin keikalla 1981. Ylipäätään Pariisin alue dominoi koko ranskalaista skinhead-liikettä 1980-luvun puoliväliin asti. Tosin muuallakin oli jo vahvoja nahkapäälinnakkeita, mm. Lyonissa ja Bordeaux’ssa.

Pariisin skenen muutos kuvaa yleiseurooppalaisesti hyvin sitä, kuinka skinhead-liike radikalisoitui poliittisesti ja asettui jyrkästi vasemmistolaisia alakulttuureja ja rotumuukalaisten jengejä vastaan. Vielä 1980-luvun alussa skinheadit ja punkit tulivat keskenään melko hyvin toimeen. Tämä näkyy myös musiikissa, sillä 1980-luvun alkupuolella Ranskassa julkaistiin joukko kokoelma-albumeita, joissa esiintyi sulassa sovussa skinhead- ja punk-yhtyeitä. Nuo legendaariset julkaisut, Apocalypse Chaos (1982), Chaos en France volume 1 (1983) & volume 2 (1984) ja Chaos in Europe (1985) esittelivät mm. sellaiset jo klassikon maineen saaneet patonki-Oi bändit kuin Reich Orgasm, Komitern Sect, Camera Silens, Snix, Trotskids ja Brutal Combat.

Vuonna 1984 järjestetyn Chaos festivaalin kaaos merkitsi lopullista pesäeron tekemistä skinheadien ja vasemmistoradikalismiin mieltyneiden punkkien välillä. Järjestysmiehinä toimineet Helvetin enkelit olivat voimattomia kun skinheadit pieksivät ensin punkit, jonka jälkeen nahkapäiden kesken alkoi Pariisi vastaan muu-Ranska -ottelu. Lopulta myös pariisilaiset skinheadjengit, joita oli tuolloin lukuisia, yltyivät ottamaan mittaa toisistaan.

Pariisin katujengikulttuurissa skinheadit olivat vahvin ryhmä 1984-87. Skenen suuruudesta kertoo myös se, että kaupungissa toimi 1980-luvun puolivälistä lähtien monta nahkapäiden vaatteita ja levyjä myyneitä kivijalkakauppoja Itä-Lontoon Last Resort -kaupan tapaan. Suomalaisillekin tuolloin kaupungissa vierailleille tutuksi tulivat London Styl (myöhemmin Chelsea) ja 1990-alkuvuosina toiminut Darkside, jonka viranomaiset kielsivät ja äärivasemmistolaiset lopulta tuhosivat 1992.

Jo lähes alusta lähtien Ranskaan ilmaantuneet skinheadit haluttiin haastaa, mutta siihen tarvittiin useimmiten kättä pidempää ja jopa tuliaseita. Chaos-festivaalin jälkeen punkit olivat skinheadeille vapaata riistaa, jonka vuoksi osa Pariisin takkutukista varustautui aseellisesti. Tämä johti joulukuussa 1984 tragediaan, jossa paniikkiin joutunut punkki ampui useita laukauksia skinheadeja kohti surmaten välittömästi nahkapään nimeltä Turlutte ja haavoittaen vakavasti selkään Evil Skinsin laulajaa Sniff, joka jäi loppuiäkseen pyörätuoliin, mutta jatkoi silti myöhemmin laulamistaan bändissä! Tämä tapaus johti punkkien katoamiseen vuosiksi Pariisin katukuvasta, sillä aina kun nahkapäät näkivät heidät, heitä jahdattiin armottomasti.

Tätä tapausta sekä muuta 1980-luvun Pariisin äärioikeistolaisten skinheadien elämää on kuvattu Alban Lenoirin ohjaamassa skineksploitaatiossa Un Français (”Skinhead”, 2015). Rainaan mahtuu myös toinen tosielämän dramatisoitu kohtaus, tällä kertaa vuodelta 1987, jolloin redskinit yrittivät väijyttää Legion 88:n laulajan Alainin mutta saivat lopulta itse tuta remmiapelin kera. Elokuvassa esitetyt historialliset tapahtumat eivät kuitenkaan noudata tosielämän draamaa, sillä esimerkiksi Legion 88:n toveripiiristä koostuva jengi oli alusta lähtien vihamielisessä suhteessa Evil Skinsiin ja sen Zyklon Armyyn ja myöhempään Nazi Klan -porukkaan.

Evil Skinsin jäsenten jengi näkyy vahvasti vuoden 1987 Ranskan television dokumentissa Le- Skin-Heads - Un Reportage de Philippe Buffon, jonka esittämisen jälkeen varsinkin Pariisissa skinheadeista tuli yhdessä yössä yleinen vihollinen numero 1. Kuuluisuutensa vuoksi nationalisti-skinit saivat 1980-luvun lopussa niskaansa kaikki siirtolaisjengit (”Zulut”) sekä tuolloin syntyneen Redskin-porukan nimeltä Ducky Boys (myöhemmin nimellä Red Warriors). Myös Pariisissa lomailleille ulkomaalaisille skinheadeille kaupunki oli 1980-luvun lopulla paikka, jossa piti olla koko ajan varuillaan käynnissä olleen jengisodan vuoksi. Tilanne on nykyään vielä pahempi, sillä rotumuukalaisten joukkomukiloinnin kohteeksi eivät joudu enää vain yksittäiset lyhyttukkaiset pilottitakit, vaan jokainen valkoinen eurooppalainen on potentiaalinen uhri. Tämä taas johtuu Suur-Pariisin alueella notkuvien rotumuukalaisten määrän paisumisesta useisiin miljooniin. Nationalisti-skinheadit olivat jo 40 vuotta sitten oikeassa kasvavan muukalaisinvaasion suhteen, mutta tämän tunnustaminen ääneen olisi punaporvarilliselle liberaalille sietämättömän ylivoimaista.

Suurin osa kansallisradikaaleista nahkapäistä hävisi Pariisin katukuvasta 1990-luvun alussa, vaikka Ranskan kenties kuuluisin skinhead, Zyklon Armyn voimatekijä ja sittemmin Darkside-kaupan omistaja Serge, tunnetummin Batskin, perusti vielä 1989 puolisotilaallisen skinhead-järjestön Jeunesses Nationalistes Révolutionnaires (JNR). 2010-luvuilla ilmestyneissä lukuisissa myötäkarviaisissa Antifa-dokumenteissa ”kunnian” Pariisin NS-skinheadien nurkkaan ajamisesta ottaa äärivasemmiston nahkapäät, vaikka tosiasiassa syynä oli kirjan mukaan maahantunkeutujien ”Zulu-jengit”, joilla oli vähintään satakertainen ylivoima kantaväestön elintilaa puolustaviin nationalisti-skinheadeihin verrattuna.

Väestökysymys tuli väistämättä mukaan myös skinheadien musiikkiin. Etnisten ja poliittisten kiistojen jyrkkenemisen vuoksi pariisilaiset radikalisoivat RAC:n julistaessaan bändiensä kautta ensimmäisinä avoimesti kansallissosialismia. Vielä 1980-luvun alussa Seinen rantojen varhaiset skinhead-yhtyeet Tolbiacs Toads, Bootboys ja Taxi Driver keskittyivät patriotismiin, mutta vuosikymmenen puolivälistä lähtien Evil Skins, Legion 88, Nouvelle Croisade ja Ultime Assaut näyttivät tietä avoimeen kapinaan monikulttuurista ja eurososialistista Ranskaa vastaan. Myös muualla Ranskassa vastarinta tihentyi synnyttäen sellaisia kansallisradikaaleja bändejä kuin Skinkorps, Brutal Combat, Bunker 84, Alto Palo, National Skin, Chauves Pourris, Kontingent 88, Force d’Impact ja Jonge Wacht.

Ranskalaisten omintakeiseksi musiikilliseksi piirteiksi Oi:ssa ja RAC:ssa muodostui saksofonin käyttö. RAC-bändeistä sen otti ensimmäisenä mukaan Brutal Combat, mutta soittimen varsinainen läpilyönti kuullaan Evil Skinsin ensisinglellä Docteur Skinhead (1986) ja bändin ainokaisella albumilla Une Force, Une Cause, Un Combat (1987). Ranskalainen Oi/RAC on soundiltaan muutoinkin hyvin tunnistettava eikä vähiten kepeän melodisuutensa vuoksi. Silti sikäläisessä RAC:ssa oltiin valmiita etsimään myös uutta soundimaailmaa, josta kertoo Bunker 84:n kakkosalbumi Liberté! (1988) ja Kontingent 88:n pitkäsoitto Au Service de nos Ancêtres (1989). Ne olivat brittiläisen Vengeancen ja saksalaisen Kahlkopfin ohella ensimmäisiä merkkejä RAC:n metallisemmasta ja raskaammasta ilmaisusta.

Suurin osa ranskalaisista RAC-bändeistä levytti Brestin rannikkokaupungissa majaansa pitäneelle levy-yhtiölle Rebelles Européens (RE), josta tuli 1980-luvun jälkipuoliskolta 1990-luvun ensivuosiin asti merkittävin radikaalin skinhead-rockin julkaisija maailmalla. Se tosin hävisi myynnissä ja artikkelien määrässä selvästi kilpailijalleen Rock-O-Ramalle, mutta toisin kuin saksalaisyhtiö, RE kykeni Ranskan lakien vuoksi julkaisemaan helpommin ajankohtaiseksi tullutta radikaalia materiaalia. Poliisi puuttui RE:n julkaisutoimintaan kunnolla vasta 1990-luvun alussa, mikä näivetti yhtiön toiminnan vuoteen 1996 mennessä.

RAC:n rinnalla ns. epäpoliittista Oi:takin julkaistiin, mutta bändit eivät saavuttaneet yhtä kovaa kansainvälistä suosiota kuin kansallisradikalismia julistaneet yhtyeet. Hyviä patonki-Oi-albumeita (mm. Warrior Kidsin ensimmäinen albumi ja Camera Silensin loistava Réalité) julkaistiin koko 1980-luvun, mutta vasta 1990-luvun alussa perinteisempi skinhead-tyyli nosti esiin bändejä, jotka noteerattiin l'Hexagonen rajojen ulkopuolellakin: Bleach Boys, West Side Boys ja The Herberts.

Informaatioarvoltaan korvamaaton Ranska-osuus kertoo myös sivukaupalla maassa 1980- ja 90-luvulla kukoistaneesta pienlehtiskenestä. Aluksi ne yhdistelivät vaivatta eri tyylejä vanhojen brittilehtien tapaan: Bleu Blanc Rouge Skinheads, Zera, Skin-Deep, Strenght thru Oi!, Ravages, Symphonie Urbain. 1990-luvulle tultaessa skene oli jo pirstaloitunut ja lehdet omissa lokeroissaan; mm. Un Jour Viendra keskittyi RAC:n, Oi! Crisis Oi-bändeihin ja Fantomas ska-kulttuuriin.

Portugali. Lyhyt luku Portugalista keskittyy RAC-bändi Guarda de Ferron (GDF) perustajan haastatteluun. Ensimmäiset skinheadit ilmestyivät kirjan mukaan Lissaboniin vasta 1987. He olivat alusta lähtien joko nationalisteja tai fasisteja, eikä Sharp-ilmiötä näkynyt tuolla vuosikymmenellä missään maan kaupungissa. GDF oli maan ensimmäinen skinhead-yhtye ja se teki levytyksensä pääasiassa ranskalaisen Rebelles Européensin tallissa.

Espanja. Tämä luku on yksi kirjan mielenkiitoisimmista, sillä se valottaa Espanjan vähän tunnettua varhaista nahkapääliikettä ja Oi-bändejä 1980-luvulta. Jaksossa kerrotaan myös 1980- ja 90-luvun taitteessa syntyneestä RAC-buumista ja sen johtavista yhtyeistä Klan, Division 250 ja Estirpe Imperial. Tämä vaihe on monille lukijoille tuttua jo muista lähteistä, mutta vähemmin tiedetään maassa 1980-luvulla vaikuttaneista kansallisradikaaleista yhtyeistä Dirlewanger (!), 3a Guerra Mundial, V Columna ja Producto Naciola, jotka jättivät taakseen vain joitain demonauhoja.

Espanjalaisiin erityispiirteisiin kuuluu skinheadien intohimoinen suhde jalkapalloon, joka ylittää kirjoittajan mukaan kaikki muut maat. 1980-luvulla Espanjan ultrat ja huligaanijengit muodostuivat lähes pelkästään nahkapäistä. Niistä tunnetuimpia olivat ja ovat edelleen avoimen fasistinen Brigadas Blanquiazules (FC Espanol), katalaaninationalistien Boixos Nois (FC Barcelona), baskien Herri Norte Taldea (Athelic Club de Bilbao), Ultras Sur (FC Madrid) ja Frente Atlético (Club Atlético de Madrid). Italian tapaan nämä firmat olivat jakautuneet poliittisesti, mutta ennen kaikkea paikallisidentiteettien mukaan, jonka vuoksi nationalismi ja vasemmistolaisuus saattoivat sekoittua keskenään, etenkin Baskimaassa.

Maan ensimmäinen skinhead-yhtye oli
Decibelios, joka perustettiin Barcelonassa jo 1980. Punkkia ja ska:ta yhdistellyt Oi/rock bändi ei nauti Espanjassa pähkähullun asenteensa vuoksi pelkästään kulttisuosiota, vaan 1980-luvun lopulla Decibelios nousi valtakunnalliseen suosioon ja nuortenlehtien kansiin. Decibelios lavaesiintymiset olivat jo tapahtuma sinänsä. Selkeästä skinhead-tyylistään huolimatta bändi leikitteli kansallisilla identiteeteillä: esiintyessään eri puolilla maata se soitti kulloisenkin maakunnan lippu taustallaan. Esimerkiksi soittaessaan Madridissa bändi peukutti maan virallisella lipulla espanjalaisen keskusvallan puolesta kun taas Kataloniassa esiintyessään yhtye vastusti keskusvaltaa. Joku voisi kutsua tätä opportunismiksi, mutta Decibeliosin kohdalla kyse lienee asenteesta, jossa juuri mitään ei oteta vakavasti.

Sen sijaan 1980-luvulla itsensä otti vakavasti toinen maan skinhead-suuruus Baskimaalta: Kortatu. Espanjalaiset skinheadit viehättyivät välittömästi bändin The Clash -tyylisistä anthemeista, mutta kun Kortatu alkoi yhä näkyvämmin kannattaa marxilaista separatistiterroristijärjestö ETA:aa, sen kannatus alkoi laskea lyhyttukkaisten kohdalla Baskimaan ulkopuolella. Bändin suosiosta kertoo se, että yhtye teki parikin Euroopan kiertuetta 1986-87 käsittäen Ranskan, Sveitsin, Saksan, Hollannin ja Puolan. Lyhytikäiseksi skinhead-bändiksi Kortatu oli tuottelias: se julkaisi vuosina 1985-89 neljä albumia ja kahdeksan singleä.

Muita mainitsemisen arvoisia espanjalaisia ”kultaisen vuosikymmenen” Oi/ska/skinhead bändejä olivat 1981 perustettu Pisando Furte, Frontpilsen (ska:ta) ja Kanarian saarilta tulleet Odio Callejero ja Vado Permanente, joista muodostettiin myöhemmin nationalistibändi Conemrad.

Italia. Väestömäärästään huolimatta Italia ei tuottanut skinhead-musiikissa 1980-luvulla läheskään yhtä paljon levyjä verrattuna Ranskaan, joskin tuolloin maassa tehtiin monia seiskatuumaisia, jotka muistetaan vielä tänään. Nykyään julkaisumäärän suhde Ranskaan on kääntynyt päälaelleen, sillä 2010-luvulta lähtien Italiassa tehdään huomattavasti enemmän ja laadukkaampaa nationalistista radikaalirockia kuin Ranskassa. Tätä asiaa ei kirjassa rajatun ajanjakson vuoksi luonnollisestikaan käsitellä, vaan Italian luku tuo esiin nahkatukkien ensimmäisellä vuosikymmenellä vaivanneet kivikkoiset albumien julkaisumahdollisuudet.

Italialainen katujen vaihtoehtorock syntyi väkivaltaisen 1970-luvun varjossa, koska tuolloin maata määritti niin sanotut lyijyn vuodet pääasiassa äärivasemmistolaisen terrorismin muodossa, vaikka myös uusfasistit syyllistyivät eri iskuihin ja kävivät omaa kaupunkisotaansa enemmistönä olleita punaisia vastaan. 1980-luvun alussa oli kuitenkin selvää, etteivät anarkokommunistit sen enempää kuin uusfasistitkaan kyenneet terrorillaan muuttamaan yhteiskuntaa. Nuoriso suuntasikin ennen pitkää katseensa pois dogmaattisesta politiikasta ja alkoi korostaa kulttuurista kapinallisuutta, johon 1970-luvun lopulla syntynyt punk istui hyvin. Muiden manner-Euroopan maiden lailla italialaiset skinheadit nousivat punk-kulttuurista ja vuoteen 1982 mennessä maassa oli jo elinvoimainen nahkapääliike.

Maan ensimmäinen noteerattava skinhead-yhtye oli Pohjois-Italian Bolognan alueelta tullut Nabat, joka perustettiin ensimmäisen punk-aallon aikana vuonna 1979. Seuraavan vuosikymmenen alussa soittajat olivat jo muuttuneet skinheadeiksi. Yhtye julkaisi ensimmäisen demonsa toisen skini-bändin Rip Offin kanssa 1982. Bändin pääasiallinen biisintekijänä, kitaristi Stiv Roda, erosi yhtyeestä sen jälkeen kun kesällä 1983 Certaldossa pidetyssä konsertissa syntyi joukkotappelu uusfasistien ja vasemmistolaisten välillä. Italiassa skinheadien politisoituminen eri leireihin tapahtuikin nopeammin kuin missään muussa manner-Euroopan maassa. Stivin nationalistisesti orientoitunut Nabat julkaisi kaksi 7” levyä, Scenderemo nelle Strade (1982) ja Laida Bologna (1984), joiden jälkeen yhtye siirtyi selvästi vasemmalle. Lähtönsä jälkeen Stiv muutti 1984 Lontooseen ja jo seuraavana vuonna hän oli osa Skrewdriverin live-kokoonpanoa. Hän ehti soittaa myös bassoa bändin albumilla Blood & Honour (1985). Kirjan haastattelussa Stiv kertoo elävästi Nabat-ajastaan, poliittisesta heräämisestään ja Lontoon vuosistaan. 2000-luvulla hän on tehnyt yksin ja poikansa kanssa eurosentristä industrialia ja elektronista musiikkia nimikkeillä DerDrakos ja Front of Hell.

1980-luvun ensimmäisen puoliskon italialaiset Oi/skin-bändit olivat lähes järjestään epäpoliittisia. Tuon ajan yhtyeistä kirjassa kerrotaan lyhyesti: Ghetto 84, Dioxina, Skins Army, Hydra (koostui pelkästään naisista), Boito Kids, Donald Duck’s Skins, National Service, Dirty Joy, Gangland ja Rough, jonka ensimmäistä EP:tä Torino e la mia città (1982) pidetään yleisesti saapasmaan ensimmäisenä skinhead-levynä.

Vuonna 1985 perustetun Klasse Kriminalen voidaan katsoa kuuluvan vielä ensimmäisen aallon epäpoliittisin nahkapää-bändeihin ja yhtyeestä onkin tullut vuosien varrella yksi Italian tunnetuimmista skinhead-bändeistä maailmalla. On sikäli ironista, että myöhemmin vasemmalle kääntyneen yhtyeen ensimmäisen albumi Ci incontreremo ancora un giorno (1990), painettiin käytännössä uusfasistisen Rebelles Européensin toimesta, vaikka takakannessa levy-yhtiöksi mainitaan Havin’ A Laugh (julkaisunumero RE 331990 kuitenkin kertoo albumin kuuluvan Rebelles Européensin katalookiin). Manööveri ei ollut RE:lle ainutlaatuinen, sillä yhtiö julkaisi alamerkillään myös ranskalaisen ska-bändi Machtocin ensialbumin.

Vuosikymmen jälkipuolella noussut italialainen RAC ei syntynyt tyhjästä, vaan äärioikeistolaisia skinhead/Oi/punk-bändejä oli jo 1980-luvun alkupuolella. Niistä legendaarisin lienee Rommel Skins, joka soitti Hitlerille kunnioittamansa ainoan keikkansa helmikuussa 1983 Nabatin ja Plastic Surgeryn kanssa. Alun perin punkbändinä syntynyt Plastic Surgery on puolestaan jäänyt italialaisen ja eurooppalaisen skinhead-musiikin historiaan julkaisemalla omalla Europa Records -merkillään vuonna 1986 EP:n Rivolta. Sittemmin tuon levyn nimiraidasta on tullut monien Euroopan vallankumouksellisten epävirallinen kansallislaulu ja sen ovat versioineet ainakin espanjalainen Division 250, englantilainen Embers of an Empire ja Vapaudenristi. Bändi oli myös yksi niistä harvoista ei-brittiläisistä RAC-bändeistä, jonka Yukio  Mishimalle omistettu kappale pääsi Gods of War -kokoelma-LP sarjaan ja sen osaan 2 (1989).

Saapasmaan RAC:n syntymiseen vaikutti osaltaan 1983 perustettu Hope and Glory, joka julkaisi vuonna 1985 samanimisen omakustanne EP:n. Bändin viimeinen rumpali Massimo liittyi 1986 Pohjois-Italian Vicenzassa perustettuun yhtyeeseen nimeltä Peggior Amico, josta tuli välittömästi maan johtavin RAC-bändi aina 1990-luvun alkuun saakka. Yhtye vahvistui seuraavana vuonna vielä lisää kun Plastic Surgeryn kitaristi Mauro liittyi orkesteriin. Kulttimaineen paaluttivat Rebelles Européensille 1989 ja 1991 levytetyt fasistisen uhmakkaat singlet ja 1990 ilmestynyt debyyttialbumi Il leone ruggisce ancora. Peggior Amico pani pillit pussiin 1996 laulaja Caion perustettua Armcon. Viimeinen luku bändin historiaan kirjattiin 2013, jolloin Caio menehtyi syöpään.

Italiassa 80-luvun jälkipuolisko oli RAC:n nousukautta ja Peggior Amicon ohella pinnalle nousivat Power Skins, Verde Bianco Rosso (VBR), Nomina Dresna ja roomalainen Intolleranza. Power Skins levytti VBR:n tapaan Rebelles Européensille ja yhtyeen huikea ensisingle Mittel Europa (1989) lupasi LP:tä (1991) paljon, mutta valitettavasti levyn normihevi petti lupaukset.

Skenen nousua ruokki Pohjois-Italiaan perustettu vielä tänään toimiva Veneto Front Skinheads, joka järjesti alusta lähtien isoja tapahtumia tuomalla 1990-luvun alussa maahan mm. Skrewdriverin, Skullheadin ja Kontingentin.

1980-luvulla maassa oli lukuisia skinhead-yhtyeitä, mutta ne julkaisivat enimmäkseen vain 7-tuumaisia singlejä. Pitkäsoittoja julkaistiin vain muutama ja nekin edustivat pelkästään Oi-musiikkia, vaikka RAC hallitsikin pitkälti skeneä. Oi! ja ska pääsivät jaloilleen Italian skinhead-liikkeessä vasta 1990-luvulla, sen verran vahvaa oli RAC:n ja nationalismin hallinta tuolloin. Tämä näkyi myös pienlehdissä, joskin skinhead-kulttuurin ekletismi (huolimatta liikkeen poliittisista rajanvedosta) oli vallalla myös Italiassa ts. lehdissä oli sekaisin juttuja Oi, RAC kuin ska-bändeistäkin. Tunnetuimpia alan lehtiä 1980- ja 1990-luvun alussa olivat Oddone (Italian ensimmäinen skinzine, 1982), La Vocce Delle Romagna, Skins Army, Working Class Kids, Kriminal Klass, Fuori Moda, All Out Attack, Hated & Proud, Anfibi, Gioventu Rasada, Skinhead Bands, A Way of Life, No Surrender, Runnin Riot ja Pramand.

Kreikka. Keskiluokkaisten eurooppalaisten tajuntaan Kreikan skinheadit iskivät saksalaisen kuvalehti Sternin isossa Euroopan nahkapääreportaasissa 1987. Jo viisi vuotta sitä ennen Ateenassa ja Tessalonikissa oli omat nutipääjenginsä. Maan ensimmäinen Oi-bändi oli Birth Ward ’82, joka julkaisi vuoden 1983 alussa EP:n Fireworks. Samalla vuosikymmenellä vaikuttivat Southride ja Warriors Pride, mutta niistä ei jäänyt levytettyä materiaalia.

1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ilmestyivät RAC-bändit, tunnetuimpana vuonna 1990 perustettu Cause of Honour. Kreikkalaisten RAC-bändien todellinen invaasio tapahtui vasta 2000-luvun alussa, jolloin hatecore bändi Iron Youth johti liikettä.


Skinhead Rock’n’Roll Damned Ones! Vol 2: Austria, Switzerland, West-Germany / East-Germany, Poland, Hungary, Czechoslovakia, Yugoslavia, Canada, USA, Puerto Rico, Colombia, Chile, Argentina, Brazil, Australia, New Zealand, Japan + Third wave of ska , The gang – that sense of belonging


Kirjasarjan toinen osa kertoo kuinka Saksasta tuli maailman johtava skinhead-maa varsinkin RAC:n puolella. Mukana on myös historiallisesti ainutlaatuinen katsaus vähän tiedetystä Itä-Euroopan liikkeen synnystä 1980-luvulla. Muu osa kirjasta käsittelee Pohjois- ja Etelä-Amerikan omintakeista nahkapääkulttuuria. Toinen puoli kirjasta ottaa suurennuslasin alle Australian ja Uuden-Seelannin ja kertoo kuinka skinheadit olivat voimissaan Japanissa jo 1980-luvun puolivälissä. Vähemmän kiinnostavaa on sen sijaan pitkähkö raportti kolmannen aallon ska:n leviämisestä maailmalla.

Itävalta. Saksankielisen alueen tarkastelu aloitetaan lyhyellä katsauksella Itävallan skeneen. Kultaisella (viimeisellä valkoisella) vuosikysmmenellä maa oli suomalaisnahkapäille tuttu, mutta valitettavasti kirja valaisee Itävallan liikkeen alkuaikoja vain pintapuolisesti. Kirjoittajan mukaan ensimmäiset nahkapäät ilmaantuivat Wieniin jo 1978-79. 1980-luvun puolivälissä skinheadit kokoontuivat suurten kaupunkien pubeissa aiheuttaen varsinkin viikonloppuna järjestyshäiriöitä. Grazin kaupungissa he hyökkäsivät jopa poliisiasemalle vaatien pidätettyjen toveriensa vapauttamista.

Maan ensimmäisenä äärioikeistolaisena skinibändinä pidetään vuonna 1984 perustettua Oisterreicheria, joka julkaisi myös samannimistä lehteä. Toinen, englanninkielinen julkaisu White Pride, ilmestyi myös 1980-luvulla.

Maan nahkakuulat loivat 1980- ja 90-luvun taitteessa läheiset suhteen unkarilaisiin veljiin, mikä on historiallisesti ymmärrettävää. Yhteisiä tapahtumia ja kokoontumisia järjestettiin. Itävaltaa ei yleisesti pidetä musiikillisessa mielessä kovin kiinnostavana Oi/RAC-maana, josta kertoo jo se, että skinhead-konsertit ovat vuosien varrella olleet harvassa. Huomiota herättävin tapahtuma oli ruotsalaisen Dirlewangerin ja saksalaisen Störkraftin konsertti Fergenzin kaupungissa 1992.

Sveitsi. Vanhoillinen, monikielinen ja pikkuporvarillinen Sveitsi ei välttämättä ole paras alusta aggressiiviselle skinhead-kulttuurille. Kuitenkin jo varhain maassa vaikutti parikin brutaalia nahkapääbändiä, Genevestä tulleet Sida ja Vitriole.

Maan tunnetuin skinibändi lienee 1988 perustettu pelkästään studiossa viihtynyt
Sturmtruppen. Kansallisradikaali bändi ehti julkaista Rebelles Européensille yhden keskinkertaisen öyhötys-LP:n Est ist Beit (1990). Huvittavana yksityiskohtana on levyn nimen väärin kirjoitettu ulkoasu, joka oikeassa kirjoitusmuodossaan pitäisi olla Est ist Zeit.

Saksa. Keskeisenä Euroopan maana Saksa otti oman paikkansa skinhead-rintamassa jo 1980-luvun alussa. Kuitenkin musiikissa se alkoi ohittaa Englannin ja Ranskan vasta tultaessa 1990-luvulle. Maan räjähdysmäisesti kasvanut skinheadbuumi syntyi pitkälti Saksan yhdistymisen seurauksena loppuvuodesta 1989. Kun puhutaan Saksan skinhead-liikkeen ensimmäisestä kokonaisesta vuosikymmenestä pitää muistaa, että tuolloin eli kaksi erillistä saksalaista skeneä: Länsi-Saksan ja DDR:n.

Alkutaipaleellaan teutonien skinhead-liike syntyi lähes samaan tapaan ja samaan aikaan kuin brittien vastaava. Jo 1970-luvun lopussa punkin jälkimainingeissa syntyneet brittilähtöiset 2-Tone ska ja Oi! otettiin hyvin vastaan Länsi-Saksassa. Ensimmäiset skinheadit Hampurissa, Länsi-Berliinissä ja Frankfurtissa olivat epäpoliittisia ja he ottivat suoraan mallia Iso-Britannian liikkeestä. He menivät anglofiliassaan jopa niin pitkälle, että osalla saattoi olla hihassaan ommeltuna Union Jack. Jo 1980-luvun ensivuosina Saksan suurissa kaupungeissa oli satoja nahkapäitä.

Kirjan Länsi-Saksaa käsittelevässä musiikkiosuudessa tuodaan yksityiskohtaisesti esiin saksalaisbändien kehitys tavallisista Oi!-bändeistä radikaaleiksi RAC-yhtyeiksi. Saksalaisen skinhead-liikkeen alkuaikojen leviämiseen on vaikuttanut Böhse Onkelzin lisäksi Daily Terror, jonka tarina kuvaa hyvin miten vuonna 1979 perustetusta punk-bändistä (silloin nimellä Bombed Bodies) tuli sittemmin täysin toisen alakulttuurin yhtye: laulaja Peddle teki irtioton vanhaan punk-kulttuuriin ryhtymällä skinheadiksi 1984. Daily Terror oli tunnettu bändi jo tuolloin, joten siirtyminen nahkapääleiriin synnytti lisäkitkaa punkkien ja skinien nopeasti huonontuneille väleille. Vaikka bändi ei ollutkaan äärioikeistolainen vaan korkeintaan patrioottinen, jakoi se vuosikymmenen puolivälissä lavan mm. RAC-bändi Endstufen kanssa. Lisäksi bändi antoi haastattelun brittiläisen National Frontin kulttuuripuolen lehdelle White Noise.

Ensimmäinen iso konflikti näiden vastakulttuurien välillä tapahtui Hannoverissa heinäkuussa 1983 pidetyillä ”kaaospäivillä” (Chaostage), joiden piti olla punkkien ja skinheadien yhteinen voimannäyte poliisien väkivaltaa vastaan. Rintama piti yhtä jonkin aikaa kunnes suunniteltu konsertti (Die Alliierten, Daily Terror, Boskops, SS Ultrabrutal) yltyi jo ensimmäisten biisien aikana keskinäiseksi välien selvittelyksi. Asiaa ei parantanut hampurilaisten nahkatukkien massiivinen siegheilaaminen. Lopulta vain poliisi puuttuminen tilanteeseen esti suuremman katastrofin.

Seuraavan vuoden elokuussa pidetyt ”kaaospäivät” näyttivät jo erillisen skinhead-rintaman, joka marssi Hannoverissa omien nationalististen tunnustensa alla. Sana oli kiirinyt myös muualle Eurooppaan ja saksalaisten skinien rintamaan liittyi nahkapäitä Englannista, Ranskasta, Ruotsista, Belgiasta ja Italiasta. Tällä kertaa punkit eivät joutuneet vain poliisien hakkaamiksi vaan heitä jahtasivat myös nahkapäät. Samoin kuin Ranskassa ja Italiassa, vuosi 1984 lopetti kahden järjestelmän vastaisen kulttuurin kaikkinaisen yhteistoiminnan ja ystävyyden.

Musiikin puolella radikalisoituminen sattui samoihin aikoihin. Saksan ensimmäisen aallon 1981-84 skinhead-yhtyeet olivat Oi-katurealismin ja kevyen patriotismin linjoilla. Skinhead-yhtye Die Alliierten, joka teki Saksan ensimmäisen nahkapää-albumin Ruhm und Ehre (1982), kertoi haastatteluissaan kannattavansa vasemmistolaista politiikkaa. Muita 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla syntyneitä skinhead/Oi bändejä olivat Body Checks, Becks Pistols, SpringtOifel, Herbärds, Vandalen, Boots & Braces, Vortex. Samoihin aikoihin pinnan alla kuitenkin kuohui väkevämpi liike, jota edustivat Länsi-Berliinistä tuleva Kraft Durch Froide ja vuonna 1983 perustettu Kahlkopf, joka esiintyi Böhse Onkelzin, Indecent Exposuren (UK) ja Die-Hardsin (UK) kanssa Saksan ensimmäisillä RAC-festivaaleilla Lyypekin lähistöllä kesällä 1985. Viimeistään tuolloin Saksassa syntyi oma ultranationalistinen musiikkiliike myös ulospäin. Lyypekin konsertin tunnelmista kertovat paikalla olleet suomalaiset skinheadit Veriyhteys-lehdessä (1/2023).

1980-luvun jälkipuoliskolla RAC-bändien suosio kasvoi maassa osittain siksi, että kölniläinen levy-yhtiö Rock-O-Rama Records oli kiinnittänyt brittiläisten skinhead-yhtyeiden lisäksi talliinsa myös saksalaisia nimiä, tunnetuimpina Böhse Onkelzin ja Kahlkopfin. Samalle ne salakuljettivat musiikkinsa kautta RAC:iin selviä metallivaikutteita. Miljoonamyynneillään saksankielisissä maissa listaykköseksi nousseen Böhse Onkelzin ja Herbert Egoldtin perustaman Rock-O-Rama Recordsin historia kerrataan kirjassa huolellisesti, mutta kerronta ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta mitä ei jo löytyisi Internetistä.

Saksan yhdistymisen jälkeen alkoi varsinainen äärioikeistolaisten bändien vyöry. 1980-luvun jälkipuolen RAC-nimet Endstufe, Noie Werte, Commando Pernod ja Störkraft saivat rinnalleen kokonaan uuden sukupolven: Werwolf, Radikahl, Freikorps (kirjan mukaan bändi teki viimeisen keikkansa Suomessa...kyllä, Turussa 19.8.1995), Oi Dramz, Volkszorn, Kruppstahl, Stuka, Sperrzone, Wotan, Sturmtrupp, Tonstörung, Triebtäter, Kraftschlag, Landser, Macht & Ehre… Nämä yhtyeet manifestoivat pitkälti sitä laajalle levinnyttä äärioikeistolaista poliittista radikalismia ja tyytymättömyyttä, joka koettiin 1990-luvun alun yhdistyneessä Saksassa. Kirjassa kerrotaankin elävästi vuosien 1990-94 Saksaa vaivanneesta osin improvisoidusta ja kaoottisesta poliittisen väkivallan ajasta. Tuskin milloinkaan skinheadien poliittinen väkivalta on ollut niin näkyvää ja laajaa kuin Saksassa tuolloin.

Tyytymättömyys ja väkivalta oli ymmärrettävästi laajinta työttömyyden riivaaman entisen sosialisti-Saksan puolella. Valtiollisen Stasin valvonnasta huolimatta ensimmäiset skinhead-jengit ilmestyivät jo 1980-luvun alussa Itä-Berliiniin, Potsdamiin ja Leipzigiin. Bändejäkin löytyi kuten 1982 toimintansa aloittanut kansallissosialistinen skinhead-yhtye Hammerschlag. Neljä vuotta myöhemmin Stasin agentit paljastivat jäsenten henkilöllisyyden ja heidät passitettiin vankilaan.

Lähes pelkästään äärioikeistolaiseksi käsitettävä itäsaksalainen skinhead-liike lähti erityisesti Itä-Berliinin puolella uuteen nousuun vuonna 1987. Skinheadit olivat myös jalkapallohuligaaneja, koska he saivat katsomoissa näkyvän foorumin uusfasistisen ideologian levittämiselle. Kannattajien välinen katsomoväkivalta, roomalaiset tervehdykset ja juutalaisvastaiset iskulauseet olivat poliisin kontrollin ulottumattomissa olleissa hornankattiloissa tavallisia. Vasta tuolloin Stasissa alettiin ymmärtää skinhead-kulttuurin erityinen luonne verrattuna muihin valtion vihollisiin kuten punkkeihin.

Läntisten veljien ja siskojen vaikutus ei tehnyt itäsaksalaisista skinheadeista ainoastaan systeemin vastaisia vaan he hyökkäsivät myös punkkeja ja länsimielisiä ”rappioliberaaleja” vastaan. Poliisi, syyttäjälaitos ja lehdistö nostivat nahkapäät tikun nokkaan sen jälkeen kun Ostkreuzin jengi (nimetty berliiniläisen metroaseman mukaan) hyökkäsi määrällisesti ylivoimaista piikkitukkajengiä vastaan. Koettu tappio piti kostaa vielä samana iltana ja 30 skinheadia päätti hyökätä punkkien suojasatamana toimineeseen kirkkoon. Sieltä ulos tulleet punkit hakattiin pahanpäiväisesti ”Sieg Heil!” -huutojen saattelemina. Aluksi poliisi ei tutkinut tapausta kunnolla, koska se luuli kyseessä olleen alakulttuurin keskinäisestä joukkotappelusta. Vasta kun media paljasti iskun takana olleen nahkapäät, maassa syntyi valtava moraalipaniikki uusnatseista. Stasi ja poliisi jahtasivat nyt skinheadeja yötä päivää ja iskuun syyllistyneet saivat usean vuoden vankilatuomion.

Edes kaikkitietävä Stasi ei kyennyt nujertamaan hyvin verkostoitunutta liikettä, jolla oli suoria kontakteja ei vain Länsi-Saksaan vaan myös Itä-Euroopan sosialistimaiden skinheadeihin. Berliinin muurin murtuessa äärioikeistolainen liikehdintä oli voimakkainta itäisessä Saksassa ja useimmiten tavallisen kansan tukemaa. Pinnalle noussut nationalistinen vastakulttuuri synnytti myös bändejä, joista osa oli perustettu jo DDR:n aikana kuten Brutale Haie Erfurtissa. Muita 1990-luvun alussa vaikuttaneita itäsaksalaisia skinhead-bändejä olivat Bomber (studioprojekti), Bollwerk, Oithanasie, Oistar Proper ja Kroizfoier.

Saksa-luvussa tuodaan ilahduttavasti esiin sikäläisen skinhead-kulttuurin koko kirjo. Vaikka RAC ja äärioikeistolaisuus ovat dominoineet jo pitkään saksalaista skeneä, kirjoittaja ei jätä huomioimatta 1980- ja 90-luvun epäpoliittista Oi:ta, ska:ta tai edes äärivasemmistolaisia nahkapäitä. Kansainvälisestikin katsottuna Saksa on tuottanut pari hienoa Oi-lafkaa, Walzwerkin ja Dim Recordsin. Selvästi patrioottisen mutta ei äärioikeistolaisen Dim Recordsin omistaja kertoo haastattelussaan halunneensa perustaa julkaisukanavan puhtaalle skinhead-musiikkikulttuurille ilman ylimääräistä politikointia. Jo 1983 Clockwork Orange -lehteä toimittanut musiikkifani sanoo halunneensa julkaista hyviä bändejä, joita muut eivät ole ymmärtäneet julkaista kuten jugoslavialaista Ritam Neredaa. Dim Records pitää hallussaan myös Ultima Thulen suurta julkaisukatalookia. 1991 toimintansa aloittaneen yhtiön valtavaan julkaisujen määrään mahtuu myös muutama (lisensoitu) epäkorrektimpi nimi (mm. Endstufe, Division 250, Celtic Warrior, Bronson), mutta pääpaino on silti perinnetietoisessa Oi-musiikissa.

Suuressa maassa julkaistiin ahkeraan myös skinheadien lehtiä, joista ensimmäinen oli 1980-luvun alussa vaikuttanut Boots & Braces. Sitä seurasivat Oi:ta ja RAC:ta sekoittaneet Clockwork Orange, Der Skinhead, Force of Hate, Gesunde Kopfhaut ja Die Offensive. Vastaavasti piskuisella redskin-populaatiolla oli oma lehtensä Reason Why, epäpoliittisilla Oi-skinheadeilla Kampfbereitschaft 84 ja Oi! Reka ja 1960-lukua masturboinneilla ”traditionaalisella” Sharp-väellä Skintonic-niminen julkaisu.

Zine-skeneä valaisevassa osiossa mainitaan liikkeen lisääntyvä radikalismi, mikä näkyi julkaisijoiden haluna rikkoa anglosionistisen ”miehityshallinnon” ylläpitämiä tabuja. 1990-luvun alussa skinhead-lehdistö oli jo lähes täysin kansallisradikaalien valtaama ja skenen tunnetuimpia lehtiä olivat tuolloin kirjassa mainitsemattomat Deutsches Echo, Der Angriff Uslar, Schlachtruf ja Angriff.

Puola. Ei ole yllättävää, että Itä-Euroopan katsauksen aloittaa Puola, sillä juuri sinne saapuvat läntiset vaikutteet Jugoslavian ohella nopeiten. Poliittisista kriiseistään tai ehkä juuri niistä johtuen Puola oli Varsovan liiton maista vapain 1980-luvulla. Väestömäärältään suurimmassa Itä-Euroopan maassa skinhead-kulttuuri alkoi pesiytyä heti 1980-luvun alussa ja siitä tuli nationalistisena liikkeenä välittömästi nuorison ehkä fanaattisin neuvostovastainen ilmiö. Kuten muuallakin Euroopassa, ensimmäiset nahkapäät sikisivät punkista. Välit näiden vastakulttuurien välillä olivat alussa hyvät, olihan heillä yhteinen vihollinen: sosialistinen järjestelmä ja Neuvostoliitto. Nahkatukkia löytyi 1980-luvulla kaikista suurista kaupungeista: Varsova, Gdansk, Sopot, Krakova…

Järjestelmän talutusnuorassa ollut lehdistö teki kaikkensa mustamaalatakseen liikkeen ja lietsoakseen moraalipaniikkia. Esimerkiksi vuonna 1988 valtion omistama aikakauslehti Non Stop Magazine haastatteli karikatyyrimaista uusfasisti-skinheadia, jota kukaan ei kuitenkaan tuntenut tiukasti verkostoituneessa liikkeessä. Paljastui, että juttu oli lehden ja toimittajan tekaisema tarina. Skinheadit saivat lopulta toimittajan käsiinsä ja hänet pahoinpideltiin ilman kyselyjä pahanpäiväisesti.

Huolimatta resurssien vähäisyydestä bänditoiminta oli alusta lähtien virkeää. Ensimmäisiä Oi-bändejä olivat DDT ja Skrajna Reakcja. Vastaavasti ensimmäisenä puhtaana skinibändinä voidaan pitää vuonna 1986 perustettua BTM:ää. Yhtye inspiroi kokonaisen sukupolven uusia nahkapääbändejä: Sexbomba, Baranki Boze ja Ramzes & The Hooligans.

Sosialismin vedellessä viimeisiään puolalaiset nationalisti-skinheadit alkoivat radikalisoitua, mikä synnytti jatkuvan sotatilan punkkeja vastaan. Myös roturealismi astui kuvaan, tunnetuimpana mediatapauksena Wroclaw’n kaupungissa tammikuussa 1990 syntynyt ensimmäinen rotumellakka Puolassa toisen maailmansodan jälkeen. Rähinä syntyi kun 150 mustaa opiskelijaa juhli kulkueessa Nelson Mandelan vapauttamista. He saivat vastaansa kymmenen kertaa pienemmän paikallisen skinhead-jengin aktiivit ja mediatapaus oli valmis. Sattumoisin Wroclaw tunnetaan myös maan tunnetuimman NS/RAC-bändi Konkwista 88:n kotipaikkana.

Jo Konkwista 88:aa ennen maassa vaikutti kansallissosialistisia ja äärikansallisia yhtyeitä kuten Honor ja Szczerbiec (myöhemmin Sztorm 68). Äärioikeistolaiseen bändikatraaseen liittyivät myös 1990-luvun alussa vaikuttaneet Oiczyzna, Cyklon B, Biala Armia, Nowy Lad, Zadruga ja Surowa Generacja.

1980-luvun loppuun asti kaikki skinhead-äänitteet ilmestyivät muiden Itä-Euroopan maiden tapaan kasetteina, koska levynjulkaisijat olivat valtiollisessa omistuksessa. Vasta 1990-luvulla vanhat kasettiäänitteet julkaistiin ensin cd:nä ja 2000-luvulla vinyyleinä. Laadultaan varsinkin Konkwista 88:n ja Honourin melankolisen omaperäiset hardrock-metallijulkaisut ovat kestäneet vuosia ja saavuttaneet myös länsimaissa klassikon aseman.

Matkustusrajoituksista huolimatta puolalaiset skinheadit reissasivat ahkeraan muissa Itä-Euroopan maissa. Tässä kulttuurivaihdosta kertoo veteraaniaskini Marekin haastattelu. Erityisesti vierailut Tšekkoslovakiaan ja sen pääkaupunkiin Prahaan olivat kannattavia, sillä sieltä sai ostettua skinheadien suosimia länsimaisia jalkineita ja vaatteita.

Unkari. Siinä missä Puolan sodan jälkeisen historian traumakohta oli vuonna 1981 julistettu sotatila, Unkarissa se oli väkivaltaisesti tukahdutettu vuoden 1956 kansannousu. 1980-luvulla maassa noussut skinhead-kulttuuri resonoi hyvin kansan syvien rivien pitkään hautomaa sosialismin ja Neuvostoliiton vastaisuutta.

Punkista kypsynyt skinheadien antikommunistinen vastakulttuuri alkoi kukkia Budapestin keskustan Flórián-aukiolla 1980-luvun ensivuosina. Ensimmäiset tietonsa liikkeestä se ammensi Länsi-Saksasta salakuljetetuista aikakauslehdistä. Unkarin kaikkien aikojen ensimmäinen Oi-konsertti ”Cash from Chaos” järjestettiin helmikuussa 1983 esiintyjinään Mos-Oi! sekä punkbändit Kretens ja CPg. Konsertin onnistumisesta ja äänittämisestä huolimatta virkavalta pääsi nopeasti yhtyeiden jäljille ja esti niiden monet seuraavat esiintymiset.

Maaliskuussa 1983 ”huolestunut kansalainen” ilmiantoi Mos-Oi!:n konsertin, samalla tutkinnan alaiseksi joutuivat myös CPg:n jäsenet. On väitetty, että viranomaisia ei niinkään kiinnostaneet Mos-Oi!:n mustalaisvastaiset sanoitukset (kappale ”Gypsy free zone”), vaan yhtyeen avoin antikommunismi. Mos-Oi!:n musikantit saivat vuodesta puoleentoista vuotta kestäneet ehdolliset vankilatuomiot, kun taas CPs:n jäsenet tuomittiin yli kahdeksi vuodeksi lukemaan tiilenpäitä. Tämä synnytti pitkään eläneen myytin, jonka mukaan sosialistinen Unkari katsoi rasismia läpi sormin, mutta oli ankara järjestelmänvastaiselle sanomalle. Tosiasiassa myös CPg vierasti väkivaltaisia ja varastelevia mustalaisia; heidän pitempi tuomionsa perustui pitkälti suurempaan aktivismiin, sillä yhtye soitti kolmessa vuodessa lukuisia konsertteja toisin kuin Mos-Oi!.

Mos-Oi!n innoittamana monet punkit alkoivat nahkapäiksi. Tämä näkyi jo syksyllä 1983, jolloin Budapestissa syntyi pelkästään skinheadeista muodostettu yhtye Oi-Kor (suomeksi ”Oi-aika”). Tämä venäläisvastainen ja nationalistinen bändi toimi aina vuoteen 1988 asti ja vaikutti monien uusien skinibändien syntyyn. Tuohon aikaan liike levisi Budapestin ulkopuolelle, jonka seurauksena syntyi mm. vuonna 1984 Szegedissä perustettu 88-As Csoport (Ryhmä 88).

1980-luvun puolivälissä maassa syntyi myös valtaisa ska-buumi, mutta toisin kuin lännessä, sillä ei ollut mitään tekemistä vasemmistolaisuuden ja antirasismin kanssa. Varhaiset ska-bändit Fals, Flúgos Futam ja Skanzelizé lauloivat mm. laittomasti rahaa vaihtavista arabeista, romaniongelmasta ja Unkariin ennen kuuluneen Transilvanian suuruuden ajoista. Näiden bändien konsertteihin saattoi ilmestyä yhdellä kertaa satoja skinheadeja.

Punkkien ja skinheadien yhteiselo loppui syksyllä 1985 kun punk-bändien kanssa soittanut Oi-Kor julisti, ettei se voinut olla enää samassa antikommunistisessa rintamassa länsimielisten vasemmistolaisten ja anarkistien kanssa. Eniten inhoa herätti Ranskassakin soittanut suosittu punk-yhtye Trottel, joka ylimielisessä ja muodikkaassa läntisessä anarkismissaan yllytti nahkapäitä vuosia kestäneeseen systemaattiseen väkivaltaan bändiä kohtaan. Ylipäätään tuolloin alkoivat pitkälle jatkuneet punkkien metsästykset, mikä oli osittain seurausta skinhead-liikkeen kasvusta.

Ennen sosialismin lopullista repeämistä Unkarissa perustettiin joukko uusia skinhead-yhtyeitä. Lähtölaukauksen tälle antoi ska-bändi Flúgos Futamin hajoaminen 1986 sen laulajan perustettua yhä tänään toimivan Unkarin suosituimman skinibändin Egészséges Fejbőr (Terve päänahka). Perässä seurasivat Fehér Virágok (Valkoiset kukat), Áprilisi Hóesés (Huhtikuun lumisade), Guszus ja Brave Skins.

Vuonna 1987 Budapestissa perustettiin aluksi 7-8 skinheadin voimin ultranationalistinen Pannon Skins -järjestö, joka järjesti konsertteja, teki saman nimistä lehteä ja ohjasi auktoriteetillaan liikettä uusfasistisempaan suuntaan. Järjestön aktiivit pyrkivät urheilullisuudellaan ja koulutuksellaan olemaan esimerkkejä muille. Perustajajäsenet kuuluivat yhtyeisiin Mos-Oi!, Oi-Kor ja Egészséges Fejbőr.

Tuolloinen skinheadin nousukausi näkyi kaikkialla Unkarissa. Budapestissa skineillä oli jopa oma rock-klubi Csepelin alueella ja siellä soittivat mm. juuri perustetut Sik-Oi, ROial, Rebel Skins ja Dr Skinheads. Vapauden huumaa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä nurkan takana odotti pari ikävää juttua, jotka olivat tukahduttaa koko liikkeen.

Huhtikuussa 1988 kaksi tapausta nostivat skinheadit kerralla kaikkien unkarilaislehtien otsikoihin aina televisioon asti. Hollantilaisen Attila orkesterin keikalle oli saapunut runsaasti nahkatukkia juhlimaan ja samalla heitä seurasivat toimittajat. Kun eräs toimittaja halusi häiritsevästi ottaa valokuvia skineistä, Oi-Korin laulajan yritti potkaista kameran kuvaajan käsistä, mutta osuikin epäonnekseen tämän päähän. Hallituksen lehden toimittajan pahoinpitely (vaikkakin tarkoitukseton) ei ollut pikkujuttu, joten tapaus nousi suureksi uutiseksi.

Pari päivää myöhemmin tapahtui paljon vakavampi välikohtaus Egészséges Fejbőrin, Pannon Skinsin ja Fehér Virágokin konsertin jälkeen: humalainen skinhead-lauma törmäsi vahingossa Budapestin metroasemalla isoon joukkoon mustiin kuubalaisiin siirtotyöläisiin.

Tapauksen seurauksena Unkarin salainen poliisi julisti muistiossaan valmiutensa murskata ja kriminalisoida skinhead-liike. Tästä ensimmäisenä osoituksena olivat marraskuussa 1988 annetut ehdottamat vankilatuomiot seitsemälle pääsyytetylle: he kaikki saivat yli kolmen vuoden vankeustuomion. Vaikka muitakin valtiovallan toimia yritettiin, skinheadien vastainen kampanja päättyi äkillisesti sosialismin romahdukseen. Kesällä 1989 vetoomustuomioistuin päätti vapauttaa kaikki tuomitut skinheadit. Vielä joitain kuukausia aiemmin skinit oli julistettu sosialistisen valtion vihollisiksi kunnes heistä tuli poliittisen kuohunnan myötä kansakunnan marttyyreja!

Itä-Euroopan sosialistimaissa valtionvastaisen musiikin ja lehtien julkaisu oli yksiselitteisesti kriminalisoitu. Tästä huolimatta unkarilaisten skinheadien maanalaisia samizdat-julkaisuja tehtiin ja ne levisivät laajalle. Ensimmäinen skinhead-zine oli Power of Oi!, jonka julkaisija Vasutas tuomittiin vuoden 1988 suuressa skinhead-oikeudenkäynnissä. Muita suuren suosion saavuttaneita julkaisuja olivat mm. Pannon Skins, Kitartás, Kopasz, Árpád Nepe, Agria Hangia.

Musiikin puolella jouduttiin aluksi turvautumaan konserteissa äänitettyihin kasetteihin. Oikeaan studioon pääsi ensimmäisenä Oi-Kor vuonna 1987 ja seuraavana vuonna hyvälaatuisen demon teki Egészséges Fejbőr. Nämä laittomat kasettijulkaisut, magnitizdatit, levisivät kolmannen sukupolven kasettikopioina kädestä käteen ja postin kautta.

Valtion valvonnasta ja painostuksesta huolimatta skinheadit saivat merkittävää alansa informaatiota ja musiikkia lännestä. Fyysiset tapaamiset rajoittuvat luonnollisesti Itä-Euroopan maihin poikkeuksena Itävallasta tulleet vierailijat. Suorista kontakteista suosituin oli DDR ja etenkin Itä-Berliini. Halvan alkoholin houkuttelemina budapestiläiset skinheadit törmäsivät itäsaksalaisiin veljiin sattumalta Berliinissä jo vuonna 1985. Yhteisen alkoholinhuuruisen tapaamiseen tuoksinassa kahden maan nahkatukat päättivät juhlistaa kohtaamistaan virtsaamalla kommunistijohtaja Ernst Thälmannin patsaalle. Siitä lähtien Itä-Berliinin nahkatukat tekivät säännöllisiä vastavierailuja Budapestiin.

Tšekkoslovakia. Stalinin avulla maahan masinoitiin kommunistihallinto heti toisen maailmansodan päättyessä. Se haastettiin ensi kertaa tosissaan vasta Prahan keväänä tunnettuna epäonnistuneena kansannousuna vuonna 1968. Sen jälkeen järjestelmän vastaisuus muuttui epäsuoremmaksi niin sanotun läntisen mädätyksen avulla.

Tässä rock-musiikilla oli keskeinen rooli. 1980-luvun puolivälin jälkeen ilmaantuneet skinheadit kuitenkin poikkesivat 60-lukulaisten huumehippien ja progerock-fanien passiivisesta vastarinnasta. He eivät pelkästään kuunnelleet läntistä punkin pärinää ja Oi:ta vaan liputtivat avoimesti neuvostovastaisen nationalismin puolesta. Skinheadit pitivät maanalaisen ihmisoikeusjärjestö Charta 77:n ohjelmaa riittämättömänä ja katsoivat sen olevan läntisen humanismin ja liberalismin korruptoimaa. Sen sijaan he tarjosivat tilalle etnistä nationalismia, johon ei kuulunut esimerkiksi mustalaisten vapaa mellastus. Suurta vaikutusta vastakulttuuriin skinheadeilla ei aluksi ollut, sillä Itä-Euroopan länsirajan suurimmista maista Tšekkoslovakiassa oli vähiten nahkatukkia. Tilanne muuttui dramaattisesti 1990-luvun alussa ja varsinkin vuonna 1993, jolloin Tšekki ja Slovakia erosivat rauhanomaisesti toisistaan. Tuolloin Tšekin tasavallassa ja Slovakiassa oli Itä-Euroopan suurin skinhead-populaatio.

1980-luvun loppupuolella maassa oli vain muutama nahkapääorkesteri: Brigada Oi!, Braník ja Orlik. Brigada Oi!sta ei ole jäänyt paljon historian kirjoihin, mutta Prahassa vuonna 1988 perustetusta Orlikista tuli ilmiö, joka hakee vertaistaan maailmalla. Se nousi kahdella albumillaan Oi! (1990) ja Demise (1991) maan listojen kärkisijoille myyden kumpaakin levyä reilusti yli 100 000 kappaletta. Etnonationalismistaan ja romanikriittisyydestään huolimatta Orlik vastusti poliittista fasismia kaikissa muodoissaan.

Sen sijaan toinen prahalainen bändi Braník kannatti ainakin fasismin ja kansallissosialismin moderneja muotoja. Yhtyeen omakustanteena vuonna 1991 ilmestynyt albumi Power myi myös huomattavia määriä, mutta levyn avoin rotutietoisuus herätti lopulta vapauden krapulastaan kärsineen valtionhallinnon. Bändistä päätettiin tehdä esimerkkitapaus ja yhtyeen jäsenet tuomittiin levyn julkaisusta ehdonalaisiin vankeusrangaistuksiin.

1990-luvun alussa RAC:n henki oli päässyt jo pullostaan, mikä synnytti toinen toistaan radikaalimpia bändejä. Näiden joukossa ensimmäinen oli rasistisena punkbändiä 1987 toimintansa Slovakian puolella aloittanut Krátký proces. Seuraavan vuosikymmen alussa se oli jo näkyvä osa Tšekkoslovakian uusfasistista musiikkiskeneä. Toinen hengenheimolainen oli tsekkiläinen Valašská Liga, jonka kaikkia ääniteittä viranomaiset pitivät jo lähtökohtaisesti laittomina. Näiden yhtyeiden vanavedessä syntyi 1990-luvun alussa kokonaan uusi RAC-sukupolvi: Buldok, Vlajka, Diktator, Patriot, Utok, Odal, Odin, Legie Nenavisti, MDR, Zast 88, Slovenska Liga, Biela Garda, White Police, Memorandum...Skenen elinvoimaa lisäsivät molemmissa maissa soittaneet ulkomaiset No Remorse, Battle Zone, Konkwista 88 ja Oithanasie.

Tšekkoslovakian hajoamisen jälkeinen kultakausi kesti vain joitain vuosia. Osaltaan tähän vaikutti skinhead-liikkeen siirtyminen kansallissosialismin kaltaisten aatteiden puolelle. Vielä silloin kun nahkatukat liputtivat pelkän nationalismin puolesta se sai tuekseen myös kansan syvät rivit, mistä kertoo mm. Orlikin listamenestys. Mukavaan länsimaiseen materialismiin mieltyneet perustsekit ja -slovakit eivät kuitenkaan halunneet edetä kansallisissa vallankumouksissaan pidemmälle mikä selvästi marginalisoi radikalismia kannattaneen skinhead-liikkeen.

Jugoslavia. Itä-Euroopan murtumisen 1989 jälkeen traagisimman kohtalon koki muista sosialistimaista laajempaa yksilövapautta harjoittanut valtiokokonaisuus Jugoslavia. Varsovan liittoon kuulumattoman maan vapaus näkyi monessa, esimerkiksi punk saapui Balkanille jopa Puolaa ennen, heti vuonna 1977. Jugoslaviasta saattoi matkustaa myös länteen eikä 1980-luvulla ollut mitenkään tavatonta kohdata jugoslavialaisia skinejä Ranskan ja Englannin välisellä lautalla. Vielä tuolloin monien kulttuurien maassa kansallisuus ei ollut kynnyskysymys, vaan ihmiset kokivat olevansa ennen kaikkea jugoslavialaisia, myös skinheadit. Pinnan alla kuitenkin kuohui heti ”maan isän” Josip Broz Titon kuoleman 1980 jälkeen.

Ensimmäiset skinheadit ilmaantuivat Serbian puolelle 1981-82. Maan skinhead-liikettä dominoivatkin alusta lähtien serbialaiset, mutta myös muualla kuten Sloveniassa nahkatukat olivat koko 1980-luvun tuttu näky katukuvassa. Varsinkin Ljubljanassa, joka tunnetaan parhaiten industrial-yhtye Laibachin kotikaupunkina, oli viruletti nahkapääskene. Esimerkiksi kaupungin suurilla New Rock -festivaalilla 1989 noin 30 skinheadia hyökyi lavalle synnyttäen valtavan mellakan. Myös Makedoniassa ja Kroatiassa oli omat pienet skinhead-jenginsä, mutta ne olivat huomattavasti nationalistisempia kuin liittovaltio Jugoslaviaa liputtaneet serbiskinit.

Itäblokin muihin maihin verrattuna erityisvapauksia nauttineessa Jugoslaviassa ei 1980-luvulla ollut juurikaan skinhead-yhtyeitä ja omakustannelehtiä. Yksi harvoista nahkapääbändeistä oli Sarajevossa 1987 perustettu White Riot, jonka nokkamiestä Julesia (2000-luvulla hän on toiminut Sorab 28:n laulajana) haastatellaan kirjassa. Hänen suustaan kuullaan koko Jugoslavian skiniliikkeen kehitys 1980-luvulta 1990-luvun sisällissotiin asti. Toinen 1980-luvun lopulla vaikuttanut nahkapääbändi oli Skin Attack, mutta siltä ei ole tiettävästi jäänyt jäljelle äänitettyä materiaalia.

Haastattelussaan Jules kertoo, että eri kansallisuuksien välillä ei ennen sisällissotia ollut suurta kitkaa. Skinheadit eivät kuitenkaan juuri vierailleet maan sisällä tapaamassa muiden kansallisuuksien nahkapäitä. Silloin kun kohtaamisia oli, niissä ei ollut silti havaittavissa mitään etnistä kaunaa, sillä skinheadina oleminen ajoi kaiken muun ohi. Kuitenkin jalkapallo-otteluissa oli havaittavissa kansallista vihanpitoa pitkin 1980-luvun ja onkin sanottu, että juuri katsomoista Jugoslavian sisällissota lähti liikkeelle.

Julesin mukaan seurojen kannattaminen meni etnisten jakolinjojen mukaan: muslimit fanittivat FC Sarajevoa, Serbit Belgradin punatähteä, ja kroaatit Hajduk Splitiä. Poliisit olivat tietoisia skinheadin liikkeistä kaduilla ja katsomoissa, mutta muutoin nämä eivät kohdanneet systemaattista vainoa, vaikka virkavalta heitä välillä heittikin putkaan pampuniskujen saattelemina. Muualta Euroopasta rantautuneet uusfasistiset tunnukset olivat kuitenkin ehdottoman kiellettyjä ja poliisin puuttuminen katsomojen öyhötykseen liittyikin lähes poikkeuksetta kelttiristitunnusten alas repimiseen.

Bändi- ja zinetoiminta keskittyi pääasiassa kahteen Serbian kaupunkiin, Belgradiin ja Novi Sadiin. Erinäisiä Oi!-punk bändihybridejä löytyi näistä kaupungeista jo 1980-luvun alussa, tunnetuimpina Vrisak Generacije ja Dva Minuta Mrznje, mutta vasta 1986 demon tehneellä belgradilaisella Ritam Neredalla oli mukanaan vahva skinhead-ote. Bändi hajosi, mutta teki kolme vuotta myöhemmin uuden entistä paremman studiodemon, joka julkaistiin 1990 kasettina nimellä Oi! ain’t dead. Tämä herätti kansainvälisen kiinnostuksen ja saksalainen Dim Records nappasi nopeimpana bändin talliinsa. Yhtye meni jälleen studioon ja vuonna 1991 ilmestyi ensi-LP Nigog Nema, jonka serbiaksi lauletut melodiset singalong-biisit sulattivat kuuntelijoissa kaikki kansalliset rajat. Levyä pidetään syystäkin yhtenä kovimpana 1990-luvulla maailmalla ilmestyneistä Oi-levyistä. Debyyttilevyn jälkeen yhtye siirtyi metallisempaan ilmaisuun, mutta se ei ole haitannut suosiota, vaan kotimaansa rock-valtavirrassa Ritam Nereda on edelleen tunnettu nimi. Yhtyettä onkin kutsuttu monessa mielessä Serbian omaksi Böhse Onkelziksi.

Patriotismistaan huolimatta Ritam Nereda ei edustanut poliittista ekstremismiä. Samoilla miedohkoilla linjoilla oli Oi-bändi Generacija Bez Budućnosti (GBB), jonka vuonna 1993 ilmestynyt LP Vol 1 oli Jugoslavian sisällissodan syttymisen aikoihin maan ensimmäisiä skinheadbändien vinyylijulkaisuja. Yrmeämpää 1990-luvun patrioottista linjaa edustivat puolestaan Mr Joint, Provokacija ja Zivotinje sekä usein televisioon esiintymään päässyt Direktori.

RAC ei ollut edes 1990-luvulla mikään iso ilmiö hajonneen Jugoslavian skinhead-kulttuurissa. Bändejä kuitenkin löytyi ja ne julkaisivat materiaalinsa pääasiassa kasetteina. Jälkipolville tuon ajan Balkanin RAC-bändeistä ovat jääneet muistikirjoihin nimet Diverzanti, Puni Mrznje, Delirium Tremens, Rasna Razlika, Kurslus SS, Demokratizacija Palice, Uslovno Pusteni ja General.

Alan lehtiäkin maassa tehtiin, josta kertoo Jugoslavian tunnetuinta skinhead-zineä Predskazanje julkaisseen belgradilaisen Brankon syvähaastattelu. 1980-luvun lopulla ilmestyi epäpoliittinen Oi-punk-zine Clockwork Novi Sad, joka toimi monelle nahkapäälle pääasiassa hyvänä informaatiokanavana. Maan ensimmäinen RAC-julkaisu lienee Snow Fell, josta tosin ilmestyi vain yksi numero vuonna 1989.

Kirjoittajan mukaan Clockwork Novi Sadin ohella vain Predskazanje on mainitsemisen arvoinen Jugoslaviassa / Serbiassa ilmestynyt skinhead-lehti. Kuusi numeroa julkaisseen zinen pääpaino oli RAC:ssa. Predskazanje julkaisi myös kasetteja ja pitkälti niiden ansiosta skinheadien musiikkia levisi kaikkialle Jugoslaviaan. Lehti oli julkaisemassa myös LP-levyjä ja ilman Dankon työtä ja varoja FBB:n ja Direktorin debyyttialbumit olisivat jääneet ilmestymättä.

Kanada. Pohjois-Amerikan skinhead-liikkeellä on alusta lähtien ollut vahvat siteen Iso-Britanniaan, mikä johtuu pitkälti yhteisestä kielestä. Kanadan Quebecin alueella puhutaan myös Ranskaa, mutta ranskalaisella skinhead-kulttuurilla ei ole siellä ollut juurikaan vaikutusta, vaan alakulttuurin piirteet on imetty suoraan Englannista.

Kanadassa ensimmäiset skinhead-askeleet musiikissa otettiin 2-Tone ska:n tahtiin 1980-luvun alussa. Silloin maassa vaikutti bändi nimeltä Villains, jonka jäsenet perustaja Steve oli värvännyt Lontoon reissullaan paikallisista nahkatukista. Bändin siirryttyä Kanadaan se julkaisi ensimmäisen EP:n Life of Crime (1980), myöhemmin pari muuta sinkkua ja LP:n Go Grazy (1984). Bändi hajosi kaikessa hiljaisuudessa 1986, mutta jo kauan sitä ennen kanukkien skinhead-skene oli siirtynyt tukevasti Oi-rymistelyn puolelle.

Ensimmäinen Oi:ta ja hardcorea runtannut kanadalainen skinhead-bändi oli Montrealista tullut The Discords, jonka ainokaista samannimistä EP:tä pidetään yhtenä koko Pohjois-Amerikan varhaisimmista skinhead-rock levytyksistä. Toinen alkuperäistä vaahteralehtisistä nahkatukkaorkestereista oli niin ikään ranskankielistä Montrealia kotipaikkanaan pitänyt Gassenhauer. Siinä missä The Discords oli kiinni vielä amerikkalaisessa hardcoressa, jyysti Gassenhauer selkeää brittilähtöistä Oi:ta. Yhtye keikkaili ahkeraan Yhdysvalloissa, erityisesti New Yorkissa. Tästä on muistona pari mojovaa biisiä kokoelmalevyllä Montreal New York Connection 85 Live (1985).

Montrealin pioneeriasemasta huolimatta suurin osa nahkapääyhtyeistä on tullut lopulta maan suurimmasta kaupungista Torontosta. Kaupungin ensimmäisenä esi-skinhead-bändinä pidetään hardcorea veivannutta Chronic Submissionia. Se julkaisi vain pari demoa 1983 ja 1984. Joskus myös bändin Youth Youth Youth on katsottu kuuluneen Oi-kategoriaan, mutta tosiasiassa vasta vuonna 1988 perustettu Vacant Lot täyttää todellisen skinhead-yhtyeen kriteerit. Kun detroitilaisen Oi-lafka Force Majeure Recordsin pomo kuuli keikoilla kovaa suosiota nauttineesta Vacant Lotista, se päätti kiinnittää välittömästi bändin talliinsa. Yhtyeen nykyään valitettavan unohdettu Cheers to you (1991) EP oli täysosuma ja saksalainen Rock-O-Rama kiinnostui bändistä. Nuukaan tapaansa yhtiö lähetti vain neljäsosan summasta joka kului studiossa, loput sai maksaa bändi itse. Vuonna 1992 ilmestynyt albumi Stay Mental oli EP-levyyn verrattuna musiikillinen pettymys ja bändi hajosi LP:n julkaisun jälkeen. Kun muut yhtyeen jäsenet perustivat Oi-bändin Bitter Grin, Vacant Lotin varsinaisena johtohahmona tunnettu Griffin pani pystyyn RAC-yhtye Aryanin, joka julkaisi Resistance Recordsin kautta kaksi albumia. Aryan vieraili ensimmäisenä pohjoisamerikkalaisena RAC-bändinä Suomessa, Turussa helmikuussa 1997.

Aryan ei ollut suinkaan maan ensimmäinen levyttämään päässyt RAC-orkesteri, vaan kunnian saa Cross Montrealista. Yhtyeen ainoa LP Rise and Conquer (Rock-O-Rama, 1992) oli melodisuudellaan ja omintakeisella soundillaan klassikko jo syntyessään ja albumia pidetään edelleen yhtenä parhaimmista Pohjois-Amerikassa julkaistuista roturealistisista rocklevyistä. Arvoituksellisina pidetyn bändin ensimmäinen laulaja Alarik nousi kolme vuotta myöhemmin julkisuuteen hänen vaate- ja kenkäkauppansa vuoksi. Alarik oli pitänyt Monterealissa jo 1980-luvulta saakka skinheadien merkkivaatteita ja levyjä myynyttä Reckless-nimistä kauppaa. Vasemmistolaisina totalitaristeina tunnettu Antifa järjesti kaupan edessä mielenosoituksia, mikä puolestaan keräsi skinheadeja puolustamaan putiikkia. Erinäisten rähinöiden vuoksi mielenosoitukset keräsivät viranomaisten ja median huomion, joka johti lopulta liikkeen sulkemiseen 1995.

Kirjoittaja mainitsee vaahteralehtisistä RAC-bändeistä Aryanin ja Crossin lisäksi vain vuonna 1989 perustetun Warhammerin. Huomioimatta jää mm. Odins Law, Involved Patriots ja ennen kaikkea Rahowa, joka teki ensimmäisen demonsa jo 1990. Ylipäätään kirjassa ei kerrota mitään vuonna 1993 Kanadassa perustetussa ja sittemmin Yhdysvaltain Detroitiin siirtyneen Resistance Recordsin julkaisuista ja bändeistä. Tämä on erityisen harmillista kirjan Yhdysvalloista kertovassa luvussa.

Yhdysvallat. Väkirikkaasta ja valtavasta Amerikasta riittää kirjassa sivukaupalla kerrottavaa, sillä maassa skinheadien kaikki genret ovat hyvin edustettuna oli kyse sitten Oi:sta, RAC:sta tai Sharp-skinien suosimasta ska-musiikista. Suuresta väestöpohjasta ja eri kulttuurien määrästä johtuen USA on ristiriitaisuuksien ja erilaisten todellisuuksien maa. Tämä jos mikä on näkynyt myös skinhead-kulttuurin kehityksessä.

New Yorkia pidetään Yhdysvaltain eurooppalaisimpana suurkaupunkina, jonka vuoksi skinhead-kulttuuri sai siellä alusta lähtien vahvan aseman mantereen muihin kaupunkeihin verrattuna. Silti maan ensimmäiset skinhead- ja Oi-bändit tulivat muualta: Chicagossa vuonna 1980 perustettu The Effigies ja Washington DC:ssä vuonna 1981 toimintansa aloittanut Iron Cross. The Effigiesin skinheadismia on monesti kyseenalaistettu toisin kuin Iron Crossin, jonka debyytti-EP:tä Skinhead Glory on tavattu pitää yksimielisesti Amerikan ensimmäisenä skinhead-julkaisuna.

New Yorkiin skinhead-kultin toi muuan Harley Flanagan, joka käydessään 13-vuotiaana kesällä 1980 Euroopassa tutustui sattumalta Belfastin skinheadeihin. Flanagan oli mukana Ison Omenan ensimmäisessä täysverisessä nahkapääbändissä Mode of Ignorance, mutta kuuluisuuteen hän nousi vuonna 1982 perustetussa Cro-Magsissa. Bändi oli ensimmäisiä hardcorea ja metallia yhdistäneistä crossover-yhtyeistä ja sen 1986 ilmestynyt debyyttialbumi Age of Quarrel on valtavirran musiikkikriitikoiden ylistämä levy.

Siinä missä Cro-Mags oli vahvasti kiinni ”tiedostavassa” hardcore-kulttuurissa, julisti samoihin aikoihin perustettu Agnostic Front (AF) puhtaan skinhead-identiteetin puolesta. Agnostic Front oli se bändi, joka loi New Yorkin hardcoresta skinhead-keskeisen yhteisön, joka tunnetaan edelleen nimellä NYHC. Valkoisen kuubalaisen maahanmuuttajan Roger Miretin johtama bändi oli syvästi kommunismin vastainen ja arvokonservatiivinen, mikä oli lähes ennen kuulumatonta hc-skenessä. Ymmärrettävästi vaikutusvaltaisen punkjulkaisun Maximum Rocknrollin päätoimittaja Tim Yohannan (1945-1998) inhosi bändiä alusta alkaen. Se ei kuitenkaan estänyt Agnostic Frontia nousemasta suosituksi yhtyeeksi jopa genrensä ulkopuolella.

AF:n vanavedessä ilmaantui toinen hardcorea paukuttanut NY skinhead-yhtye: WarZone. Yhtyeen perusti vuonna 1983 AF:n varhainen rumpali Raybeez, josta tuli trash metal bändi S.O.D:n Billy Milanon ohella New Yorkin ja samalla koko Amerikan kuuluisin skinhead pitkäksi aikaa. New Yorkin skinheadit olivat tehneet brittilähtöisestä kultista omannäköisensä varsinkin musiikin puolella. Sen sijaan Euroopan skinheadit vierastivat hardcorea, eikä se saanut pitkään aikaan minkäänlaista asemaa nahkatukkien musiikkina vanhalla mantereella.

Skinhead-vetoisen NYHC skenen tukipaikaksi tuli 1980-luvun puolivälissä legendaarinen rock-klubi GBGB. Ennen skinheadien karkottamista klubilta 1988 siellä ehti soittaa lukuisat Amerikan varhaiset nahkapääorkesterit: Agnostic Front, Cro-Mags, WarZone, Youth Defence League (YDL), Madball, American Eagle ym. Skinheadien vaikutus oli New Yorkissa tuolloin niin suuri, että jopa Carnivoren Peter Steele oli vuonna 1987 jonkin aikaa nahkapää.

Carnivoren kieliposkessa esitetty misogynia, rotutietoisuus ja patriotismi olivat 1980-luvun jälkipuoliskon New Yorkin hardcore-yhteisössä valtavirtaa – jopa punkkia tuolloin soittanut juutalaispoikien Biohazard esitti rasistisia kappaleita ensimmäisellä demollaan. Silti skenen johtavat bändit Cro-Mags, AF ja Warzone olivat valkoisten rotuylpeyttä vastaan. Jopa kaupungin ensimmäiseksi RAC-bändiksi sanottu Youth Defence League vaikeni täysin rotukysymyksestä ja keskittyi ainoastaan vasemmistolaisten roimimiseen. Sitä vastoin yleisön joukossa oli paljon rotutietoisia valkoisia skinheadeja, jotka mainostivat paidoissaan Skrewdriveria ja Brutal Attackia. Jopa Madballin laulaja pukeutui varhaisilla keikoillaan Skrewdriverin ”Rising” T-paitaan. Vastaavasti Brute Forcen ja YDL:n keikoilla ei ollut tavatonta nähdä esiintyjien takana kelttiristitunnuksia ja afrikaanerien AWB-lippuja.

Roturealistiset äärioikeistoskinit olivat NY:n skenessä kuitenkin vähemmistönä ja he joutuivat siksi käymään jatkuvaa sotaa kaupungin tunnetuinta ja suurinta skinhead-jengiä Sunset City Skinsiä vastaan. Lähinnä puertoricolaisista siirtolaisista koostunut SCS-jengi suosi AF:n ja WarZonen kaltaisia yhtyeitä ja he ottivat mielellään yhteen toisten rasistien, tässä tapauksessa valkoisten, kanssa. Kirja valaisee jengin syntyä ja toimintaa pitkässä haastattelussa, johon on saatu mukaan porukan keskeiset vaikuttajat. Haastattelussa käy ilmi, että juuri Sunset City Skins oli keikoilla nähdyn väkivallan ja terrorin takana, mikä pääasiassa vaikutti skinheadien porttikieltoon GBGB klubille.

New York tunnetaan myös Sharp-liikkeen kotipaikkana. Vuonna 1987 syntyneen liikkeen tarkoituksena oli vastustaa valkoisten skinheadien rotutietoisuutta ja suosia mustaa ska-musiikkia. Sittemmin sen levitessä Eurooppaan se tuli äärivasemmiston kaappaamaksi, jonka vuoksi liikkeen tunnuksia näkyi eniten epäsiisteillä punkeilla, joilla ei ollut mitään tekemistä skinhead-kulttuurin kanssa. Joka tapauksessa Sharp-liike oli se vipuvarsi, joka synnytti New Yorkissa elävän ska-skenen, joista tunnetuimmat skinheadien miehittämät yhtyeet olivat The Press ja The Radicts.

Muualla Amerikassa perinteinen Oi! ja RAC saivat paljon suuremman jalansijan kuin hardcoreen ihastuneessa New Yorkin skinhead yhteisössä. Yksi ensimmäisiä britti-Oi:sta vaikutteita ottaneita skinibändejä oli Detroitissa 1981 perustettu Negative Approach. Ensimmäisen EP:n (1982) jälkeen bändi siirtyi kuitenkin soittamaan amerikkalaista hardcorea. Sen sijaan kaupungin toinen pioneeriajan skinhead-yhtye The Allied pysyi uskollisena brittityyliselle Oi:lle. Valitettavasti bändin vuonna 1983 äänitetty EP näki päivänvalon vasta 2010! Samaan aikaan Detroitin bändien kanssa vaikutti skinheadien keskuudessa suosioon noussut White Pride, jonka kasettijulkaisun (1983) avoin mutta leikittelevä rasismi tyrmistytti Maximum Rocknrollin päätoimittajan.

Eurooppalaisille amerikkalaiset skinhead-Oi! bändit esittäytyivät ensi kertaa laajalti brittiläisen Link Recordsin kokoelmalla US of Oi! (1988). Varsinkin Atlantasta tulleet bändit olivat hyvin edustettuna: Moonstomp, Antiheros, ja Kicker Boys. Seuraavan vuonna ilmestynyt sikäläisen Oi-core Recordsin julkaisema The Spirit of Oi! American style on puolestaan Yhdysvaltain ensimmäinen RAC-kokoelma, jossa esiintyvät New Glory, The Mad Hatters, Immoral Discipline, The Allengiance, Arresting Officers, Forced Reality, The Uprise ja Best Defence. Vaikka levyllä ei julistetakaan avointa rotutietoisuutta, on se silti selvästi äärioikeistolainen ja antikommunistinen julkaisu. Poikkeuksellista levyssä on se, että Oi-core Recordsin perustaja ja omistaja oli nainen nimeltä Sandy (The Mad Hattersin basisti), mikä on harvinaista näin miehisessä kulttuurissa.

Saksalainen Rock-O-Rama haali 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa monet Amerikan poliittisesti oikealla olleet skinhead-yhtyeet suojiinsa: Doc Marten, New Glory, The Allegiance, Arresting Officers, The Elite, Rival, Rogues. Se kiinnitti talliinsa myös rotutietoisia yhtyeitä kuten Bound for Glory, Youngblood, White American Youth ja No Alibi. Ulkopuolelle jäivät selvästi rasistiset ja kansallissosialistiset bändit Bully Boys (perustettu 1984), HakenKreuz (myöhemmin Max Resist & The Hooligans), Midtown Bootboys, The Voice ja Nordic Thunder. Monet kovan linjan bändit saivat levynsä markkinoille vasta kun yhdysvaltalaiset ymmärsivät käyttää hyväkseen laajaa sananvapauttaan. Näin syntyivät Amerikan ensimmäiset rasistiset levy-yhtiöt White Terror Records ja Resistance Records. Näiden yhtiöiden bändeistä kirja ei kerro ilmeisen aikarajauksen vuoksi mitään

White Power skinheadit pääsivät laajaan julkisuuteen Amerikassa vasta vuonna 1988, jolloin Oprah Winfreyn keskusteluohjelmassa haastateltiin paria wp skiniä ja White Aryan Resistancen (WAR) nuoriso-osaston johtajaa John Mezgeriä. Tuolloin WAR:in oli liittynyt paljon skinheadeja erityisesti Amerikan länsirannikolla. Samoihin aikoihin media herkutteli tapauksella, jossa pari WAR:iin kytköksissä ollutta skinheadia mukiloi hengiltä Etiopiasta tulleen elintasopakolaisen. Lisää vettä myllyyn saatiin marraskuussa 1988 kun WAR:in John Mezgeriä ja järjestön skinhead-jäseniä haastateltiin keskusteluohjelmassa Geraldo Show. Keskusteluun / päälle huuteluun osallistunut musta kansalaisoikeusaktivisti Roy Innis menetti malttinsa kun Merzger kutsui häntä ”setä Tuomoksi”. Innis alkoi kuristaa Mezgeriä, mikä synnytti mellakan yleisössä olleiden Sharp-skinien ja WAR-skinien välillä. Tappelussa juutalaisen studioisäntä Geraldo Riveran valtava nenä murtui.

Seuraavan vuoden keväällä American Frontin johtaja Bob Heick oli järjestämässä maan ensimmäistä White Power / RAC festivaalia ”Aryan Woodstock”, joka sai valtavan mediahuomion kautta maan. Saamansa julkisuuden vuoksi järjestelyvastuu siirtyi lopulta WAR:in käsiin. Tuttuun tapaan ”liberaalit” yrittivät estää tapahtuman viranomaisten avulla käyttäen kaikkia mahdollisia kieroja lupateknisiä keinoja. Kokoontumista viranomaiset eivät voineet estää vaikka bändit Bootboys, Hammerhead (Centurion-yhtyeen Arno Michaelsin ensimmäinen bändi) ja HakenKreuz eivät voineetkaan soittaa. Asia korjattiin kesällä, jolloin pidettiin Aryan Fest 89, jossa soittivat ongelmitta HakenKreuz, Bound For Glory, Bully Boys ja Midtown Bootboys. Kesällä 1990 tapahtuman nimeksi oli jo vakiintunut Aryan Fest ja sen pääesiintyjäksi Oklahomaan saatiin englantilainen No Remorse.

Luvun RAC-osuus jää informaatioltaan hieman vajaaksi, jonka vuoksi lukijan kannattaa ottaa mieluummin haltuun Forbesin ja Stamptonin RAC-kirjan suuren yleisön laajennettu laitos The White Nationalist Skinhead Movement – UK & USA 1979-1993. Sen 60 sivua käsittelevä Amerikan katsaus kertoo perustavammin Yhdysvaltain RAC-skenen kehityksestä kuin tämä kirja.

Oi-bändien kohdalla tietopaketti on kohdallaan. 1980-luvulla vaikuttaneiden bändien Stars and Stripes, The Bruisers (laulaja siirtyi myöhemmin Dropkick Murphyyn), The Uprise ja The Risk tarinat kerrotaan oivallisen tiivistetysti. Luvussa ”The Oi Revival” esitellään 1990-luvulla toimintansa aloittaneet jenkki-Oi! bändit: The System, Niblick Henbane, Oxblood, Those Unknown, Broken Heroes, Wretched Ones, Almighty Lumberjacks of Death, Stormwatch, Dead End Boys, The Templars, Pist’N’Broke.

Skinhead-lehdistä kertoo omaäänisesti kirjaan haastateltu Spike, joka julkaisi 1980-puolivälin jälkeen RAC:n painottunutta lehteä Skinhead Power. Samalla hän kertoilee mitä oli olla äärioikeistolainen skinhead Amerikassa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa ja kuinka Sharp-liike hajotti aiemmin yhtenäisen liikkeen.

Toisessa alaluvussa on laajahko katsaus amerikkalaisiin skinhead-lehtiin. Isossa maassa kaikki tyylit ovat edustettuna, mutta sielläkin oli 1980-luvulla tapana panna lehteen juttuja sekä Oi! että RAC bändeistä. Tarinaa riittää julkaisuista kuten Running Riot (Oi! ja RAC), Double Barrel (Sharp), Colourblind (pro Anti-Racist Action), Boot Party (Oi! ja RAC), Carry No Banners (Oi!), A Way of Life (Oi! ja ska), Pongoids (Oi!), Under Siege (Oi! ja ska), Head Kicked in (Oi! ja RAC), United Front (Oi! ja ska), Back with the Bang (Oi! ja RAC), American & Proud (Oi! ja RAC). Maan laajalevikkisin skinhead-julkaisu Resistance on jätetty katsauksen ulkopuolelle kuin myös Blood & Honor.

Amerikan luvun päättää Steve Priest Fan Club (SPFC) ja Vulture Rock levy-yhtiöiden pomon Johnin haastattelu. Toisin kuin muut amerikkalaiset skinhead-musiikkia julkaisseet levy-yhtiöt Johnin lafkat ovat keskittyneet enimmäkseen muihin kuin amerikkalaisiin bändeihin. Johnin harvoja amerikkalaisjulkaisuja ovat olleet seitsemäntuumaiset levyt Stars & Stipesiltä, YDL:tä ja The Templarsilta, tosin 1990-luvun puolivälin jälkeen myös jenkkibändien määrät ovat kasvaneet katalookissa. SPFC ja Vulture Rock ovat julkaisseet mm. italialaisia, ranskalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia ja japanilaisia harvinaisuuksia tunnetuimpina niminä Ultima Thule, Guarda de Ferro, Nabat, Snix, Brutal Combat, West Side Boys, Sledge Hammer…

Puerto Rico. Latinalaista Amerikkaa käsittelevän jakson aloittaa katsaus Karibian saaristoon kuuluvaan Puerto Ricoon. Luku on kirjan selvästi turhinta ja tympeintä luettavaa, sillä se perustuu nykyään New Yorkissa asuvan sosiologian professori Arielin haastatteluun. Vuonna 2005 Ariel kääntyi muslimiksi, joten hänen antipatiansa läntistä maailmaa ja ”valkoista ylivaltaa” kohtaan käyvät tässä mielessä entistä ymmärrettävimmiksi.

Puerto Ricosta tulee paljon laittomia siirtolaisia Yhdysvaltoihin ja on ironista, että maan skinhead skene syntyi New Yorkissa asuneiden puertoricolais-skinien välityksellä. Olihan New Yorkin Sunset Cityn Skinsin jäsenistä suurin osa kotoisin juuri Puerto Ricosta. Samaa kautta maahan saapui myös maassa vahvana vaikuttava Sharp-liike. Ymmärrettävästi Puerto Ricossa ei ole ainuttakaan RAC-bändiä, jonka Ariel tuo haastattelussa ylpeänä esiin.

Skinhead-bändejä sieltä kuitenkin löytyy, varhaisimmat nimet olivat Oi:ta soittaneet Abuso Legal, Union de Defensa ja Resistencia. Myöhemmin syntyivät Al-Ras, Fuerza Rapada sekä ska-bändit Mayaguez, Skapulario, Los Naborias ja Los Pies Negros. Varsinkin Oi!-bändit olivat patrioottisia vastustaessaan Amerikan imperialismia – tosin jostain syystä loisiviksi laittomiksi siirtolaisiksi lähteminen Amerikkaan ei ole estänyt puertoricolaisia vihaamasta Yhdysvaltoja. Skinhead-lehdistä Ariel mainitsee hänen omansa Nuesta Lucha (1992-95) ja Boricuas Bestiales zinen.

Kolumbia. Toinen sangen eksoottinen skinhead-maa. Kolumbiassa asuu kuitenkin pieni valkoinen vähemmistö ja juuri sen keskuudessa syntyi ensimmäinen skinhead-jengi maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Medellínissä vuonna 1984. Tuo ryhmä oli nimeltään Control Natal ja se kannatti kansallissosialismia. Pääkaupunki Bogotassa vaikutti puolestaan skinhead-jengi Rapados Unidos, joka terrorisoi mielellään punk ja metalli keikkojen yleisöä.

Mainitsemisen arvoisia skinhead-yhtyeitä olivat vuonna 1985 perustettu skin-punk combo Sociedad Violenta ja Rasix, jotka julkaisivat yhteisen EP-levyn vuonna 1989.

Chile. Vaikka asiaa ei kirjassa mainitakaan, Chilen skinhead-jengit eivät alussa jakautuneet rodun mukaan. Vielä 1990-luvun alussa liike oli melko yhtenäinen eivätkä sen bändit Rokan Oi!, Divison Gamada ja Golpe Frontal kannattaneet rodullista separatismia toisin kuin uusfasistiset skinheadit, jotka osallistuivat esimerkiksi natsiesoteerikko Miguel Serranon (1917-2009) pitämiin Adolf Hitlerin syntymäpäiväjuhlatilaisuuksiin.

Maan ensimmäisen skinhead-LP:n julkaisi Valparaísossa 1988 perustettu sekarotuisista jäsenistä koostunut Ocho Bolas. Sen vajaamittaisen albumin, Trabajø Duro, julkaisi saksalainen Dim Records 1991. Tuohon aikaan Valparaíso oli Chilen skinhead-keskus, josta suurin osa bändeistä oli kotoisin kuin myös RAC-painotteinen zine Voice of Oi!.

Argentiina. Tätä maata on sanottu Etelä-Amerikan eurooppalaisimmaksi eikä syyttä. Skinheadit ilmestyivät Argentiinaan 1980-luvun alussa. Harmi, ettei tässä luvussa kerrota maan skiniliikkeen historiasta sen enempää, vaan kirjoittaja keskittyy pelkästään Argentiinan ensimmäiseen levyttäneeseen skinhead-bändiin, vuonna 1983 perustettuun Comando Suicidaan. Vuonna 1987 Buenos Airesista tullut bändi julkaisi keräilyharvinaisuudeksi kohonneen EP:n Al K.O., jota pidetään kansainvälisestikin yhtenä tuon vuoden parhaimpana Oi! levynä. Falklandin sodan 1982 karvaan tappion jälkeen oli ihme, että maasta löytyi bändi, joka kumarsi brittiproletaarien nationalismille.

Brasilia. Väestöllisesti ja maantieteellisesti Etelä-Amerikan suurimmassa maassa on alusta lähtien ollut mantereen suurin ja elinvoimaisin skinhead-liike. Vaikka Brasiliassa rodunsekoitus on edennyt valitettavan pitkälle, se on silti samalla myös yksi segregoituneimmista maista maailmassa. Ja se näkyy myös skinhead-kulttuurissa.

Mustat ja mestitsit asuvat pääasiassa maan pohjoisosassa, kun taas eurooppalaisperäinen väestö enimmäkseen etelässä, varsinkin vauraan São Paulon alueella. Ei siis ole yllättävää, että maan ensimmäinen skinhead-jengi Careras Do Suburbio syntyi 1980-luvun alussa São Paulossa. Kirjoittajan mukaan ensimmäiset skinit olivat entisiä punkkeja, jotka olivat pettyneet punkin kasvaneeseen vasemmistolaisuuteen. Pitkälti sama kuvio mikä on nähty Manner-Euroopassa.

São Paulosta liike levisi nopeasti muualla maan suuriin kaupunkeihin: Rio de Janeiroon, Paranaan, Porto Alegreen ja Brasiliin. Nousukiito huipentui vuoteen 1985, jolloin rockfestivaaleilla esiintyneiden Oi! ja hardcore bändien keikalla puhkesi skinheadien ja muun yleisön välillä erittäin väkivaltainen mellakka. 120 ihmistä pidätettiin ja nahkatukat pääsivät kerralla maan lehtien etusivulle.

Brasilian varhaisimpiin Oi! bändeihin kuului São Paulosta tullut Dose Brutal, joka pääsi jo vuonna 1983 punk-kokoelmalevylle O Começo do Fim do Mundo. Kesti kuitenkin vielä kolme vuotta ennen kuin yhtyeen samanniminen mini-LP ilmestyi. Hyvässä mielessä hyvin brittiläiseltä sing-along levyltä kuulostaneen debyytin jälkeen yhtye julkaisi 1988 viimeiseksi jääneen levyn, niin ikään mini-LP:n Vadia. Ensilevyä paremmin soitettu ja tuotettu albumi on tarttuvine melodioineen ja vetävine taustakuoroineen ansainnut klassikon aseman brasilialaisessa Oi!:ssa.

Toinen vielä suositumpi Oi!-bändi kuin Dose Brutal oli São Paulon ABH-alueella perustettu Garotos Podres. Se julkaisi 1980-luvulla pari albumia, joista jälkimmäinen Pior que Antes (1988) oli kriitikoiden ylistämä myyden kymmeniä tuhansia kappaleita. Kolmannen levyn, Canções para Ninar, piti ilmestyä 1990, mutta maata ravistellut talouskriisi lykkäsi levyn julkaisua kolmella vuodella.

Tuon ajan kolmas ja kansainvälisesti tunnetuin brasilialainen skinhead-yhtye oli Vírus 27, joka aloitti 1982 toimintansa hardcorea soittaneina punkkeina, mutta julistautuivat sittemmin skinheadeiksi ja alkoivat vuosikymmen puolivälissä vääntää Oi:ta. Yhtyeen ensiesiintyminen vinyylillä kuultiin 1985 ilmestyneellä kokoelmalevyllä Ataque Sonoro. Punk ja Oi!-musiikki skenessä yhtye löi itsensä läpi valtakunnallisesti debyyttialbumillaan Parasitas Obrigatórios (1987), jonka lyriikat ovat täynnä sosiaalista inhorealismia. Seuraavana vuonna ilmestyneellä Brasil Oi! LP:llä oltiin jo siirrytty kiihkeän nationalismin puolelle, jonka vuoksi Vírus 27 alkoi olla yksinomaan skinheadien suosima bändi.

1980-luvun bändeistä vähäisempää julkisuutta saivat Histeria Oi!, Eracaoi Fatal ja Fator Zero, vaikka niillä kaikilla olikin vankka suosio São Paulon alueen nahkatukkien keskuudessa. Varsinkin 1982 perustetun Histeria Oi!:n ainokainen vuonna 1988 ilmestynyt LP Meninos do Brasil (suom. Brasilian pojat!) on saavuttanut karskilla ilmaisuillaan jälkikäteen kulttiaseman autenttisen Oi! musiikin ymmärtäjissä.

Äärioikeistolaisuus oli mukana etenkin São Paulon skenessä alusta lähtien, sillä maan ensimmäisen skiniporukan Careras Do Suburbion jäsenet olivat jyrkästi vasemmistoa vastaan. Tosin musiikki politisoi nahkatukat ideologisesti kunnolla vasta kun RAC rantautui maahan joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen. Brasilian ensimmäisenä RAC-bändinä on pidetty 1987 perustettua Poder Brancoa. Hitleriä ja Mussolinia ihailleet muusikot esittivät mm. sellaisia kappaleita kuin ”Sangue et Raza” (suom. veri ja rotu) ja ”São Paulo Patria”. Rumpali Ivan teki myös Sangue et Raza -nimistä RAC-zineä. Myöhemmin osa bändin jäsenistä perusti Locomotivan, jolta Rebelles Européensin piti julkaista LP. Bändin rumpali matkusti 1992 jopa Ranskaan asti tapaamaan levy-yhtiön pomoa Bodilis Gaëlia sainatakseen albumin. Palattuaan kotimaahansa hänen kotiinsa tehtiin ratsia ja äänitetyn levyn masternauha takavarikointiin. Sekä levyn demo (bändin nimellä Locomotiva 88) että uudelleen äänitetty albumi julkaistiin 2004. Yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu oli yhteislevy Suomessakin vierailleen NSBM-bändi Evilin kanssa 1997.

Muita ensimmäisen polven brassien RAC-yhtyeitä olivat vuonna 1988 perustettu Frente National ja 1990-luvun alussa vaikuttanut Manifestho. Jälkimmäinen julkaisi vuonna 1993 punkisti pärisevän ainoan EP:nsä Anos 90. Saman vuosikymmenellä näitä yhtyeitä seurasivat mm. Brigada N.S. ja The Skulls.

Australia. Tämä maa on tuottanut kaikilla rockin alueilla loistavaa musiikkia. Siksi on sääli, että Australian skinhead-musiikista kertova luku jää kovin lyhyeksi suhteessa musiikin määrään ja laatuun. Lähes kaikista alan tärkeistä bändeistä kyllä kerrotaan, mutta enemmänkin olisi voinut kirjoittaa. Jotain ihmemaa Ozin merkityksestä RAC:lle kertoo se, että koko luku käsittelee käytännössä lähes pelkästään Rock-O-Ramalle ja Rebelles Européensille levyttäneistä kansallisradikaaleista bändeistä.

Australialaisen skinhead-rockin tarina alkaa Perthistä vuonna 1977. Silloin punk rockista ja AC/DC:n riffeistä innostunut Murray Holmes halusi itsekin soittaa moista räimettä. 1979 hän perustaa punk-bändin Audio Damage, mutta brittiläisen Oi!:n innoittamana nimeksi tuli vuonna 1981 Quick and The Dead. Samana vuonna ilmestyneen omakustanne-EP:n Another Violent Night soundimaailma on ilmiselvää kitaraa kiusaavaa aussie-rockia, joskin amerikkalaisella hardcorella ryyditettynä. Tyyli on kaukana brittien klassisesta tönkkö-Oi:sta, vaikka katuasennetta löytyykin.

Vuoteen 1983 mennessä bändin fanikunta oli jo selvästi skinhead voittoista. Tämä taas aiheutti keikkojen vähenemisen, koska konserttipromoottorit eivät enää uskaltaneet buukata bändiä väkivaltaisten fanien pelossa. Osaa tästä hysteriasta on syyttäminen jälleen kerran punaliberaalia mediaa. Yhtye hajosi ja Murray päätti lopettaa soittamisen kokonaan kunnes kohtalo puuttui peliin. 1984 Murray oli lähdössä Lontooseen ja pari viikkoa ennen reissua hän sai eräältä lontoolaiselta bändiltä kirjeen. Hän oli tavannut Ian Stuartin jo kesällä 1982 Itä-Lontoon Last Resort Shopissa ja käynyt jammailemassa bändin treeneissä aikana jolloin yhtyeeltä ilmestyi 12" EP Back with Bang. Nyt häntä pyydettiin soittamaan bassoa Skrewdriverin tulevalle Hail the New Dawn albumille! Saavuttuaan Lontooseen Murray kiinnitettiin bändiin ja hoiti hommansa studiossa. Loppu on historiaa.

Quick and The Deadin muiden jäsenten musiikilliset vaiheet ovat vähintään yhtä kiintoisia. Yksi jäsenistä liittyi kuuluisaan liverpoolilaiseen uuden aallon orkesteriin The Flock of Seagulls. Kaksi muuta jäsentä perusti 1984 Headbutt 100:n ja SPG:n jäsenten kanssa nationalistisen skinhead-yhtyeen White Noise, jota voidaan pitää samalla myös Australian ensimmäisenä RAC-bändinä. Debyytti-LP The first assault äänitettiin 1987, mutta se ilmestyi Rock-O-Raman julkaisemana vasta 1989. Vielä pahemmin myöhästyi Rebelles Européens, sillä bändin sille 1988 äänittämät kolme biisiä ilmestyivät kokoelmalevylle Debout vol 5 vasta vuonna 1992!

The first assault on hyvin soitettua suoraviivaista tykitystä, josta puuttuu kokonaan Oi!n tietoisesti tuotettu viileä laahaavuus. Silkkaa musiikillista aggroa. Saksan lakien vuoksi levyltä jouduttiin jättämään pois raita ”Sieg Heil, we’re back again”, joka näki päivän valon vasta 1999 Panzerfaustin julkaisemalla bändin kokoelmalevyllä The Final Solution!. White Noisen viimeiseksi jäänyt julkaisu oli livelevy Reckless Aggression! (1990), jonka Motörhead-tyyppinen jyräävyys vain korostuu entisestään.

Samoihin aikoihin maan toisella puolella Canberrassa vaikutti klanipääorkesteri nimeltään White Lightning, joka otti vaikutteensa brittiläisiltä Skrewdriveriltä ja Brutal Attackilta. Bändi sai uutta vauhtia vuoden 1987 alussa kun Order of the Bootissa soittanut Nigel (lue Veriyhteyden haastattelu täältä) liittyi yhtyeeseen. Samana vuonna bändi kävi studiossa ja levytti rouheilla kitaroilla soivan LP:n We Rule. Jälleen kerran levyn julkaisseella Rebelles Euroopéensilla oli ongelmia ja LP ilmestyi vasta 1990. Jostain syystä Nigel ei ollut tyytyväinen levyn autenttiseen soundiin ja äänitti siksi Celtic Warriorin Billyn kanssa biisit kokonaan uudelleen vuonna 1998. Ihan turhaan!

Eniten skinhead-maailmassa hämmästytti Rebelles Européensin kiinnittämän toisen aussibändin Open Seasonin vuonna 1991 julkaisema LP Front Line Fighters. Sydneystä tulleen ryhmän tekemä äänite oli demo eikä sitä ollut tarkoitettu julkaistavaksi. Joka tapauksessa Bodilis Gaël kuunteli nauhan ja ”onnistui” miksaamaan kitaran lähes olemattomiin. Musiikillisesti käppäisestä mutta visuaalisesti näyttävästä albumista tuli välittömästi kulttilevy. Soundiltaan ja asenteeltaan levy muistutti No Remorsen ensimmäistä albumia This Time the World, mutta sanoituksiltaan se oli vielä tätäkin härskimpi.

1980- ja 90-luvun taitteessa syntyi Melbournessa maan merkittävin skinhead-yhtye Phoenix Rising. Se muutti vuonna 1991 nimekseen Fortress. Koemielessä yhtye lähetti nauhan Rock-O-Ramalle, jonka se julkaisi bändiltä kysymättä mini-LP:nä 1992. Halpamainen teko, mutta millainen levy! Rose Tattoolta, AC/DC:ltä ja Motörheadilta vaikutteensa ottaneen bändin ensijulkaisun ikivihreitä ovat ”Phoenix rising” ja ”I hate commie scum”. Debyyttijulkaisunsa jälkeen Fortress on käynyt monta kertaa huippustudioissa ja julkaissut levyjä, jota ovat jääneet RAC-musiikin historiaan. Australian vanhoista yhtyeistä se on ainoa, joka julkaisee edelleen musiikkia.

Melboure on jäänyt toisellakin tapaa skinhead-vastakulttuurin historiaan. 1992 maailma näki Russel Crowen tähdittämän skineksploitaation Romper Stomper, jota pidetään kliseisyydessään mutta vauhdikkuudessaan yhtenä parhaana white power skinheadien kuvauksena valkokankaalla. Elokuvan ja levyn soundtrackista vastannut ”skinheadbändi” oli tosiasiassa sikäläinen punk-yhtye, joka hyvää maksua vastaan äänitti hirtehiset Oi!-renkutukset.

Lehtijulkaisujen puolella Australiassa oltiin kartalla jo 1980. Silloin ilmestyi zine United Oi!. Varhainen skenetietoisuus ei sinänsä ole yllättävää, koska Australia oli 1960-luvun lopun jälkeen ainoa maa, jonne ensimmäisen sukupolven skinhead-kultti levisi siirtolaisten myötä Brittein saarten ulkopuolelle. Samoihin aikoihin Australiassa vaikutti omintakeinen lyhyttukkainen alakulttuuri sharpies, joka sai ilmeisiä vaikutteita englantilaisilta serkuiltaan.

Uusi-Seelanti. Paratiisisaareksi kutsuttuun Uuteen-Seelantiin luikerteli käärme jo 1970-luvulla kun maan liberaali johto alkoi valuttaa sisään värillisiä siirtolaisia. Skinhead-kulttuuri oli osin reaktiota tähän, joskin se tuli alussa hyvin toimeen paikallisten alkuasukkaiden maorien kanssa: osa pääkaupunki Aucklandin varhaisista skinheadeista jopa kuului tähän heimoon. Uudessa-Seelannissa oli tyypillistä, että nahkapäät olivat sotajalalla toisiaan vastaan kuten jengit Chirstchurch Skins ja Uniteds.

Joitain punkvetoisia Oi!-bändejä ilmaantui 1980-luvun alussa, niistä tunnetuimpina Wellingtonista tullut Flesh D-Vice ja tympeää Oi:ta paahtanut No Idea. Varsinainen yllätyskortti oli No Tag, jonka 1982 ilmestynyt EP Oi Oi Oi! nousi maan virallisen singlelistan sijalle 15. Listasijoitusta ei tarvitse oikeastaan ihmetellä, sen verran räväkästä Blitz-vibaisesta vinyylistä on kyse.

Japani. Aasian maista kirjassa on mukana ainoastaan Japani, koska vain siellä suunnalla oli merkittävä skinhead-kulttuuri 1980-luvulla. Nykyään taas jopa Mongoliassa ja Kiinassa on nahkatukkia ja etenkin Malesiassa on vahva nationalistinen alan skene, josta on kirjoittanut Iiro Nordling kirjassaan Sama kaiku on askelten...” – Patrioottisen skinhead liikkeen tarina 1977-1997. Japani on ollut Etelä-Korean ohella pitkään Itä-Aasian länsimaisin maa, joten skinhead-kultin ilmaantuminen maahan jo hieman ennen 1980-luvun puoliväliä ei ole ihmettelyn aihe. Vastaavasti länsimaissa tietämys Japanin skenestä oli tuolloin olematonta jo siksikin, etteivät japanilaiset juuri osanneet englantia puhumattakaan ranskasta.

Japani on oikeastaan ainoa ei-valkoinen maa, jonka RAC/Oi skene on kiinnostava musiikillisesti ja poliittisesti. Asiantuntevan raportin takana oleva Alexander Asselan ei piekse suutaan turhaan, sillä hänellä oli aktiivisia kontakteja nousevan auringon maahan jo 1980-luvulla. Tietämystä löytyy. Luvun alussa hän mainitsee Japanin ensimmäisen skinheadbändin olleen Baws, joka julkaisi yhden EP:n ja teki viimeisen keikkansa lokakuussa 1984.

Toinen varhaisista Oi!-bändeistä oli Osakas
sa vuonna 1982 perustettu Cobra. Kahdesta nahkatukasta ja kahdesta punkista koostuva bändi on julkaissut valtavan määrän levyjä, joissa tyylit ovat vaihtuneet iloiseksi joskin aina säilyttäen melodisen ja popahtavan otteensa. Yhtye nautti myös valtavirran suosiota ja levytti vuosituhannen vaihteessa mm. EMI Recordsille. Tsekkaamisen arvoisia seiskatuumaisia combolta ovat Stand the pressure (1985) ja Oi Oi Oi (1990). Pitkäsoitoista kannattaa ottaa ainakin kuunteluun Captain Nippon (1990), Stand! Strong! Straight! (1991), Cobra (1999), Cobra on the streets (2002) ja Cobra is back! (2009). Tämän kirjan kanteen kuvattu japanilainen skinhead on sattumoisin juuri Cobran jäsen.

Länsimaalaisille Japanin suljettu skinhead-kulttuuri aukeni ensi kertaa kunnolla 1985, jolloin ilmestyi maan klanipääbändejä esittelevä kokoelma-LP Oi! of Japan. Levy sai ristiriitaisen vastaanoton, sillä yhtyeet kuten Loo’s Halloween, New Rote'ka ja Cockney Cocks olivat pelkkiä kopioita brittiläisistä esikuvistaan. Sen sijaan omaa tyyliä ja identiteettiä edustivat mainiot Bad Vultures, Bull the Dougs ja Cracker Jacks.

Nämä kolme bändiä perustivat Osakassa sittemmin oman liikkeen: Japanese Movement. Liike oli selkeän nationalistinen projekti ja se piti ihanteenaan Skrewdriveria. Alkuperäisen bändiryppään lisäksi Humpty Dumpty on mukana kovalla kokoelma-EP:llä Japanese Movement Volume One, jonka kannessa Bull the Dougsin jäsen poseeraa kelttiristitatuointi kädessään! Osakalaiseen liikkeeseen tuli myöhemmin mukaan kiotolainen Rising Sun, jolta ilmestyi 1989 demo, jossa coveroitiin Skrewdriveriä. Osakassa vaikutti myös vuonna 1990 perustettu karskin oloinen Gruesome, joka levytti tukun hardcore-tyylisiä seiskatuumaisia.

Nationalismi on aina ollut vahvasti mukana japanilaisessa skinhead-kulttuurissa, jonka vuoksi eurooppalainen RAC löi siellä helposti itsensä läpi. 1980-luvun lopulla Tokion ja Osakan skinheadit olivat yhteydessä Ian Stuartin vuonna 1987 perustamaan Blood & Honour -liikkeeseen. Lehdessä julkaistiin mm. japanialaisten skinheadien lähettämä antikommunistinen julkilausuma.

Osakan ohella pääkaupunki Tokio oli merkittävä skinheadien tyyssija nousevan auringon maassa. Suurkaupungissa vaikutti 1980-luvulla melko epäpoliittiset nahkapääcombot Eastern Youth ja The Working, mutta potin räjäytti 1990-luvun alussa perustettu nationalistinen Sledge Hammer, jota pidetään ehkä keskeisimpänä Nipponin skinibändeistä. Yhtye oli synnyttämässä Japanese Movementin perillistä, joka alettiin tuntea nimellä SSS – Skinhead Samurai Spirit. Tiukan antikommunistista ja ulkomaalaisvastaista järjestöä voidaan pitää brittiläisen Blood & Honour -liikkeen japanilaisena vastineena. Koko liikkeen manageri, pääpromoottori ja Ikazuchin laulaja Masami T (k. 2018) kävi jopa Lontoossa tapaamassa Ian Stuartia, josta todisteena kirjan sivulta 148 löytyvä valokuva. Masami T:n suurin intohimo oli kirjan mukaan tölviä aina tilaisuuden tullen Cobraa, jota hän piti yksinomaan kaupallisena ja harmillisen epäpoliittisena yhtyeenä. Hänen mielestään japanilainen skinhead-kulttuuri pitäisi liittää Nipponin vanhaan traditioon ja samurai-etiikkaan.

Sledge Hammerin lisäksi SSS:n keskeisimmät yhtyeet olivat Ouka, Cannons (myöhemmin Strong Style ja vielä tänään vaikuttava Aggro Knuckle), Bull the Buffalos, Growl Strike ja Ikazuchi. Nämä nimet olisivat luultavasti jääneet tuntemattomiksi lännessä ellei amerikkalainen Steve Priest Fan Club / Vulture Rock ja saksalainen ESV Records olisi julkaisseet niiden levyjä 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Tunnistettavilla soundeillaan japanialaisbändit toivat oman arvokkaan panoksensa Oi! ja RAC musiikkiin.

                                            

                                    *****************************


Molemmissa kirjoissa syventyminen eri maiden skinhead-kulttuuriin vaihtelee suuresti, luultavasti kirjoittajan mielenkiinnon ja tietämyksen mukaan. Jotkut maat loistavat kokonaan poissaolollaan kuten Etelä-Afrikka. Ukrainan ja Venäjän puuttuminen on myös harmillista, mutta nykytilanteen huomioon ottaen sangen ymmärrettävää. 

Kirjan toiseksi viimeinen luku ”The third wave of Ska” on tämän arvion kontekstissa kaikkein turhin osuus, sekä musiikillisesti että poliittisesti. Pitkässä luvussa kerrotaan ska-musiikin uudesta noususta 1980-luvun puolivälin jälkeen lähinnä Englannissa ja Yhdysvalloissa. Tosin myös Saksa, Ranska, Italia, Hollanti (Mark Foggo’s Skasters, Mr. Review), Tanska (Napoleon Solo), Ruotsi (Reinholds) ja Etelä-Amerikka huomioidaan. Hyönteistieteilijän tarkkuudella Affelan on rekisteröinyt kaikki alan tärkeimmät yhtyeet, julkaisut, festivaalit, levy-yhtiöt ja zinet.

Luvussa ääneen pääsevät niin sanotut 1960-luvun tyyliä fetissinään pitävät traditionalistiskinit. Vinkumista ”oikeaoppisesta pukeutumisesta ja musiikista”, ”rasismista” ja ”homofobiasta” siis piisaa. Kirjoittaja on ajoittain jopa kriittinen RAC-musiikin ”ekstremismiä” kohtaan ja antaa hyväksyviä huomioita menneisyyttä palvoville ska-nostalgikoille. Silti Affelan ei malta olla muistuttamatta sitä nykyään omituiselta näyttävää ilmiötä, kuinka vielä 1980-luvun jälkipuolella ska-konserteissa saattoi nähdä RAC-, Oi! ja Ska-skinheadeja sulassa sovussa.

Kirjan päättävä omakohtainen luku ”The Crew, That sense of Belonging” kertoo Affelanin kotitaustasta, nuoruudesta ja skinhead-ajan hulinoista. Balkanilaislähtöisenä suur-Pariisin alueen skinheadina hän muistelee, kuinka ala- ja vastakulttuurit olivat olennainen osa hänen varhaisnuoruuttaan 1980-luvun alussa. Silloin hän hengaili isoveljensä rock-a-billy jengissä, vaikkei Teddy boy ollutkaan. Mielenkiintoisia sinänsä, koska samoihin aikoihin rock-a-billy oli nuorison valtakulttuuria myös Suomessa. Toisin sanoen jo Kekkosen aikaan suomalainen nuoriso hengitti samaa ilmaa mitä nuoriso muualla Euroopassa.

Affelan alkoi skinheadiksi 1985 ja sitä seuranneista hulluista vuosista hän kirjoittaa huumorilla mutta myös suurella kaipauksella. Näiden opustensa avulla hän haluaa ohittaa lopullisesti elämänvaiheen, mikä ei ole merkinnyt ainoastaan hänelle paljon vaan todennäköisesti myös kaikille kirjat lukeneille ”alan” ihmisille.

Näin asiantuntevan katsauksen jälkeen toivoisi, että jollakin tietonikkarilla olisi tahtoa ja kärsivällisyytä julkaista vastaava opus, joka kattaisi aikahaarukan vuodesta 1994 aina 2020-luvulle asti.

Arvio: RL



White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...