maanantai 30. lokakuuta 2017

RAC-klassikot osa 4: Mistreat: Faith & Fury (Ainaskin Musiikki, 1995)

 

Arvio on julkaistu aikaisemmin lehdessä Pro Patria 2(6) / 1995.

Mistreatin levyn teosta valmiiseen cd-formaattiin on pitkä matka. Alunperin levyn piti ilmestyä jo kesällä 1993. Rebelles Europeénsin leivissä. Ranskalaisyhtiö oli juuri silloin suurissa vaikeuksissa, mutta onneksi saksalainen Skull Records tuli hätiin ja kiinnitti bändin talliinsa. Kuinka ollakaan myös Skull Records joutui vaikeuksiin niin viranomaisten kuin skinheadien kanssa. Näytti siltä, ettei Mistreatin levy ilmesty ollenkaan.

Ainoa mahdollisuus oli löytää kotimainen julkaisija ja sellainen löytyikin lopulta, kun Ainaskin-lehti perusti oman levy-yhtiön. Kaikki 11 albumille tarkoitettua kappaletta äänitettiin uudelleen. Lisäksi bändi äänitti kahdeksan täysin uutta biisiä.

Olen jo kerran (Pro Patria 3, 1994) arvostellut bändin Rebelles Europeénsille tehdyn Faith & Fury -version, eikä siihen taida olla nyt paljon lisättävää. Tällä albumilla on Mistreat EP:n tyylistä Jenkki Oi-corea (“Veteran”, “Hang the Scum”, “Must be ready”) sekä tarttuvaa rokettirollia kuten “Troubles”, “Fourth Reich”, “Take a look”, “Times are changing”, “Junkie”ja “Man with a badge”. Laulaja Mukella on tosiaan melodiantajua, joka monelta muulta muusikolta puuttuu.

Levyllä on myös kaksi suomenkielistä kappaletta. “Kaverit on komiasti palkittu” irvailee sotaveteraanien kohtelusta. Jos en väärin muista, kappale on Juha Watt Vainion tunnetuksi tekemä ralli. Se toinen suomenkielinen esitys on vanha sota-ajan renkutus “Njet Molotov”, joka on myös bändin yksi parhaimpia keikkabravuureja. Ainoa ns. turha kappale on “It’s not over”, joka on sanoituksiaan myöten aika tylsä.

Levyn pienet epätasaisuudet antaa mielellään anteeksi, sillä Faith & Fury on joka tapauksessa niin hyvä albumi kansainvälisestikin katsottuna, että se yltää vuoden parhaimpien wp-levyjen joukkoon. Kun vielä kansivalinta on onnistunut, niin tätä levyä tyrkyttää mielellään ulkomaille.

perjantai 20. lokakuuta 2017

RAC-klassikot osa 3: PLUTON SVEA: Stöveltramp (Ragnarock Records, 1995)


(Arvio tehty 1990-luvun jälkipuoliskolla)

Eskilstunan pahat pojat jatkavat uudella levyllään samalla melodisella ja vanhahtavalla rock´n`roll linjalla kuin esikoisalbumillaan Genom Kamp till Seger. Jonkinlaisessa kulttimaineessa takavuosina olleen Pro Patrian (khrmm…) rauniolle perustettua Pluton Sveaa voisi kai pitää eräänlaisena Hurriganensin ja Mistreatin risteytyksenä, mitä tulee musiikilliseen poljentoon ja sanoitusten radikaalisuuteen.
Kaiken metallisen möyrinän keskellä Pluton Svean Stöveltramp on sympaattisen vanhanaikainen levy white power -skenessä. Levyllä lauletaan sekä ruotsiksi että englanniksi, mikä ei ole minusta lainkaan huono ratkaisu. Sanoituksissa käydään suoraan asiaan, eikä kuulijoiden tulkinnoille jätetä varaa väärinkäsityksille sellaisissa rokkirynkytyksissä kuin “Nu drar S.A. ut”, “Thailändska småpojkar”, “Fjärde Riket” ja “Hail The Swastika”.
Kaverit osaavat myös virnuilevan huumorilajin, sillä albumille on levytetty sosialistien pyhänä renkutuksena pitämä “Kansainvälinen”. Ruotsiksi esitetty “(Inter)nationalen” kappaleen perushenki on pienestä piruilusta huolimatta sosialistinen – nimittäin kansallissosialistinen. Toisen huumorpläjäyksen yhtye tarjoaa kappaleessa “See You later…(racetraitor)”. Kappalehan tunnetaan parhaiten Bill Haleyn esittämänä, alkuperäiseltä nimeltään “See You later Alligator”. 
Jos olet kyllästynyt pitkiin kitarasooloihin ja epämääräiseen mörinään, josta ei saa useinkaan selvää, niin silloin sinun kannattaa ladata cd-pesään Pluton Svean hieman punkisti soundaava Stöveltramp. Levy on positiivisella elämän asenteella varustettua rotutietoista white poweria, joka riittävän lujaa soitettuna panee kummasti myös SPR:n pakolaisavussa työskentelevän suomenruotsalaisen seinänaapurisi adrenaliinin virtaamaan suonissa – tosin eri syystä kuin sinulla.

RL

tiistai 17. lokakuuta 2017

Horst Wessel 110 vuotta: Civic Duty, Genocide Wolves, Pylvanainen, Marder, Joni Kapina – Turku 14.10.2017



14.10.2017 Suur-Turun alueella järjestetty keikka kokosi Wesselin syntymäpäin jälkeiselle viikonlopulla tuvan täydeltä väkeä. Nuorena ammutusta Wesselistä tuli kansallissosialistisen liikkeen huomattavin marttyyri, ja hänen sanoittamansa Horst-Wessel-Lied toimi natsi-Saksan epävirallisena kansallislauluna. Wesselin merkitys kansallissosialistisen taistelun ja hengen symbolina on kiistaton. Horst Wesselin tarina on edelleen näinä päivinä inspiraation lähde monelle kansallismieliselle.

Hanns Heinz Ewers kirjoitti Horst Wesselin elämäkerran: Horst Wessel, eräs saksalainen kohtalo (1933), jonka suomensi Mika Waltari. Alkujaan WSOY -kustantamon kirjasta on myöhemmin julkaistu uusi painos, jota saa kadulle.com kaupasta. Myös idealistiseksi propagandakirjaksikin haukuttu teos on tuskin enempää fiktiivinen kuin tarkoitushakuisesti solvaavat ja mustamaalaavat vihollisen tekemät tulkinnat.

Vasemmiston symbolit, kuten Che Guevara, ovat vuodesta toiseen idolisoitu vaikka heidän elämänsä ja tekonsa ovat huomattavasti suurempien ristiriitojen repimiä. Che oli humanisti, joka ei kuitenkaan epäröinyt hetkeäkään ampua viholliseksi kokemaansa ihmistä. Yhteisen hyvän edestä taisteleva idealisti intellektuelli, joka ei kuitenkaan sallinut toisinajattelua. Jalon päämäärän vuoksi, köyhyyden poistaakseen, valmis tuhoamaan laajoja ihmisjoukkoja. Anti-kapitalisti, jonka naamasta on tullut kapitalistinen hyödyke vailla vertaa.

Usein keskusteluista unohtuneita seikkoja ovat esimerkiksi Guevaran palava viha petturuutta kohtaan hänen missiossaan ihmiskunnan tuhoksi. 1962 Neuvosto-ohjukset eivät todellisuudessa olleet Kuuban hallinnassa. Guevara oli siitä raivoissaan, sillä mikäli ydinohjukset olisivat olleet todella heidän laukaistavissaan, ne olisi laukaistu. Joitain viikkoja kriisin laukeamisen jälkeen Guevaran antaman brittiläisen Daily Worker -lehden haastattelun mukaan sosialistinen vallankumouksellinen ydinisku imperialistista vihollista vastaan olisi ollut sen arvoista, huolimatta miljoonista ydinsodan sivullisista uhreista.

Vuodesta toiseen Horst Wesselin pitämistä idolina kavahdetaan, kun taas Che Guevaran naama sai koristaa jopa Suomen presidentin, Tarja Halosen työhuonetta hänen ollessa virassa!

On yhä ihmisiä jotka eivät innostu Guevaran naamasta, vaan arvostavat täysin toisenlaisia sankareita.

Illan aloitti Civic Duty. Raaka ja energinen hardcore muistuttaa suuresti 90-luvun Amerikkalaisia bändejä. Laulutyyli ja yleinen tunnelma tuo mieleen yhtyeitä kuten Chaos 88, Jewgrinder, Aggravated Assault ynnä muut. Rumpalivaihdoksen myötä soitto kulkee tyyliin sopivammin. Toivottavasti pian tulemme kuulemaan uutisia että jo vuosia livenä kuultua materiaalia olisi taltioitu levylle asti. Keikka veti tasavarmaa tyyliltään suoraviivaista takomista joka toimii genren ystäville.

Genocide Wolves on tasaisesti nostanut tasoaan. Asia missä bändin kaipaa vielä petrausta on yhteensoiton tiukentaminen. Yhtyeen parhaimmat kappaleet etenee karkean sujuvasti. Osasta taas kuulee ettei bändi varmasti treenaa liikaa. Se mitä soittopuolessa jää vajaaksi, korvataan raa'alla voimalla. Tapparan pelipaita päällä karjuttu suoraviivainen kansallissosialistinen sotahuuto lähestyy asiaa enemmän katusotilaan perspektiivistä kuin ylvään filosofisen tai runollisen lähestymisen kautta. No Fucking Tolerance, Kohti Uljasta Aamunkoittoa ja muut demoilta ja kokoelmalta tutut kappaleet kulki raivolla eteenpäin. Olenko täysin väärässä jos totean että uudessa materiaalissa on havaittavissa kasvavissa määrin Black Metal vaikutteita? Välillä tuli mieleen vanha Absurd, välillä lead kitarat ja melankolinen riffittely venytti ilmaisua perinteisten RAC kuvion ulkopuolelle. Genocide Wolves lupaa paljon, toivottavasti myös lunastaa lupaukset tulossa olevalla albumillaan. Kappaleiden välissä laulaja muistutti 21.10. Tampereella tapahtuvasta mielenosoituksesta, jolla haetaan huomiota tämän hetken Suomalaisen politiikan tekopyhyydelle. Sananvapaus teemainen mielenosoitus on kerännyt laajalti huomiota. Se on mielenosoituksena onnistunut jo ennen tapahtumistaan. Yhteiskunnallista keskustelua valtakunnan johdon tasolla asti nostanut aihe tuo kansallissosialismin yhä useammin kansan tietouteen. Mikään muu ei pelota vastapuolta enempää kuin ajatus että heidän masinoiman loputtoman propagandansa sijaan kansalaiset päätyisivät tutustumaan itse asiaan. Siitä voisi seurata ennenkaikkea ihmettelyä mikä on se huolestuttava, iljettävä ja kammottava sisältö josta on varoitettu ja josta päättäjät ovat kerta toisensa jälkeen pöyristyneitä ja järkyttyneitä. Kansakunnan terve itsesäilytysvaistoko on tämän maan kammottavin ilmiö, joka täytyy lakitoimin saada kitkettyä?

Monelle illan odotetuin yhtye oli Pylvanainen. Edellinen keikka Etelä-Suomessa näytti miten kovassa vedossa yhtye on. Soitto kulkee hyvin, ei turhia virittelyjä tai säätötaukoja. Levyjen kovimmat kappaleet on kasattu hittiputkeksi. Jokaisen kappaleen ollessa yleisön mukaan vetävän kertosäkeen tähdittimä, keikka oli alusta loppuun mukana huutavan ja hytkyvän yleisön juhlintaa. Yksittäisiä kappaleita ei tarvitse nostaa kohokohdiksi, sillä bändin tuotannon kärki on niin tasaisen vahvaa. Pylvanaisen yrittäessä pois lavalta, yleisö ruinasi vielä encoret. Suosion määrästä yllättyneen oloinen bändi veti loppuun hillittömimmän kappaleensa: N.O.P.

Poikkeuksesti ilman toista kitaristia soitettu keikka oli aggressiivisin ja villein Marder keikka mitä toistaiseksi nähty. Mikäli se olisi lopetettu alkuperäiseen suunnitelmaan, ei olisi päädytty vetämään loppuun läpi sekoiltuja kaaottisia lisäbiisejä, puhumattakaan kappaleiden välissä riffien opettelua sisältävää loppupuolta. Lasinsirpaleiden, paidattomien skinheadien ja lavan edessä liukastelun huumassa voi olla hankala huomata milloin setin kohokohta on saavutettu ja aika iskeä pillit pussiin. Tosiasiaksi jäi että huolimatta nousevan humalatilan vaikutuksista loppusetissä, Marder osoitti olevansa livebändinä kotimaan kovimpia. Ei pelkästään energisesti huutavan väkivaltahullun laulajan karisman vuoksi: Koko bändi on tiukempi kuin koskaan aiemmin. Uudet kappaleet on parempia kuin varhaisempi tuotanto. Marderin toiselta albumilta on lupa odottaa paljon!

Illan lopuksi oli lattiat siivottu ja virvokkeita nautittu ja tauon jälkeen Joni Kapina astui lavalle soittamaan akustisen setin röyhkeitä ja mustan huumorin sävytteisiä kappaleita. Johnny Rebel käännöksiä ja omia kappaleita syvältä alakulttuurin hämärissä levinneiltä kaseteiltaan. Veriyhteys kuuli että Europe Erwache on painamassa Joni Kapina CD julkaisua. Tämä antaa paremman mahdollisuuden tutustua jo nyt legendaarista mainetta nauttivaan artistiin. Rasistinen huumori oli loppuillasta riemua herättävää poikamaista kujeilua. Sairaalloisen vihan sijaan, läsnä oli vanhan maailman ilkkuvan epäkorrektia hauskanpitoa. Karkeudestaan huolimatta, huumori vaikutti tuoreemmalta ja vapauttavammalta kuin modernissa maailmassa tapahtuva loputon katkera loukkaantuminen ja itkunruikutus.

Ilta oli kokonaisuudessan hyvä tapa juhlistaa Horst Wesseliä. Miksi jäykistellä juhlapuheiden ja porvarillisen isänmaallisuuden puitteissa sillä tuskin sankari oli itsekään kiiltokuvapoika. Raskaat työt, raskaat hyvit. Ei anteeksipyytöjä tai selityksiä, jos joku anarkisti tai poliittisesti korrekti kokoomuslainen kokee isänmaan asialla olevat jätkät ruokottoman karkeina öyhöttäjinä. Kun isänmaan kohtalosta on taisteltu, harvoin kutsuun vastaa varovaisen maltilliset opportunistit tai vihollisen mielipiteen alla nöyristelevät oman edun tavoittelijat. Se että emme ole heitä ja siksi aiheutamme pahennusta, on ylpeyden aihe, ei häpeä.

Teksti: V.Y.M.

perjantai 13. lokakuuta 2017

RAC-klassikot osa 2: Skrewdriver: Waterloo Live `92 (ISD Records, 1994)


Arvio on julkaistu aikaisemmin lehdessä Pro Patria 1(7) 1996.
Lontoon Waterloon rautatieasemalla 12.9.1992 sattunut vakava mellakka on kuuluisin skinheadien rock konsertista syntynyt rähinä Englannissa sitten vuoden 1981, jolloin Etelä-Lontoon Acklam Hallissa skinheadit ja aasialaiset maahantunkeutujat ottivat rajusti yhteen, koska Oi bändit, etunenässä The 4-Skins, rohkenivat soittaa siirtolaisten valtaamalla asuinalueella. 
Waterloon tapahtumat saivat alkunsa siitä, kun nationalistinen bändijärjestö Blood & Honour mainosti näyttävästi lehdessään Skrewdriverin Lontoon paluukonserttia. Mainokseen oli merkitty konsertin tarkka ajankohta ja tapaamispiste, josta oli tarkoitus siirtyä itse konserttipaikalle. Näin julkinen WP-konsertin mainostaminen houkutteli Waterloon asemalle tietysti satoja värillisiä sekä identiteetistään epävarmoja vasemmistolaisia, ns. valkoisia neekereitä, joista suurin osa oli narkomaaneja, sosiologian “opiskelijoita” ja homorintaman aktiiveja.
Oikeastaan koko mellakan syypää oli silloisen No Remorsen laulajan ja Blood&Honour -lehden päätoimittaja Paul BurnleyMiten hän saattoi olettaa, ettei tuollaisen konsertin julkinen mainostaminen muka aiheuttaisi mitään ongelmia? Jo 1980-luvun puolivälistä lähtien on ollut selvää, että valkoisten nationalistien rock-konsertteja häiritään kaikin keinoin niin viranomaisten kuin äärivasemmistolaisten provokaattorien toimesta. Luuliko Tristan “Paul Burnley” Bellany todella, että roskaväki olisi sillä kertaa jättänyt mellakointimahdollisuuden käyttämättä?
Mellakka mellakoitiin, mutta itse pirukaan ei estänyt pitämästä konserttia. Dirlewanger ja No Remorse lämmittelivät illan itseoikeutettua pääesiintyjää Skrewdriveriä, jonka setti myös äänitettiin. ISD Records ehti julkaista Skrewdriverin konserttiosuudesta levyn pari vuotta sitten, mutta poliisit takavarikoivat lähes koko painoksen. Onneksi alkuperäistä konserttinauhaa ei löydetty ratsiassa ja se päätyi onnellisesti uudelle CD:lle nimellä Waterloo Live `92.
Levy ei eroa soundeiltaan paljoakaan R.O.R:n julkaisemasta Live&Kicking tupla-LP:stä, joka on tallenne Skrewdriverin 1990-luvun taitteen Saksan keikkojen parhaista paloista ja Englannin Staffordshiressä pidetystä konsertista. Waterloo Liven 19 kappaleen konserttitaltiointi on varsin onnistunut albumi, jonka hurjinta antia ovat laulaja Ian Stuartin kappaleiden välissä pitämät tuimat palopuheet. Nehän ovat siivottu pois lähes kokonaan Live&Kicking -levystä, koska R.O.R. ei halunnut lisää hankaluuksia Saksan viranomaisten suunnalta.
Ikävää, että Ian Stuart kuoli vain vuosi tämän konsertin jälkeen juuri kun Skrewdriver oli tekemässä uutta paluutaan. Waterloo Live `92 kunnioittaa Ianin muistoa juuri sellaisena kuin me hänet haluamme muistaa: tinkimättömänä mutta samalla huumorintajuisena taistelijana, joka antoi kaikkensa valkoiselle liikkeelle.

perjantai 6. lokakuuta 2017

RAC-klassikot osa 1: Angry Aryans: Racially Motivated Violence (LP re-issue, Little Car Of Hate Records, 2017)

Klassikkolevyjen sarja. Veriyhteys kollektiivi alkaa esitellä legendaarisia, merkityksellisiä ja voimansa säilyttäneitä klassikkolevyjä vuosien varrelta. Moni Suomalainen kansallismielinen ihminen omaa yllättävän rajallisen tiedon kansainvälisistä bändeistä. Kourallinen itsestäänselviä isoja nimiä on tuttuja kaikille, mutta sen ulkopuolella on niin uudistajia kuin esityskielen tai saatavuuden vuoksi pienelle huomiolle jääneitä levyjä.


Angry Aryans: Racially Motivated Violence (LP re-issue, Little Car Of Hate Records, 2017)

Italialaisen HFB-orkesterin pomon, Alessandron, levylafka LCOH jatkaa hienoa kulttuurityötään tällä julkaisulla. Paketti on juuri niin laadukas kuin voi odottaakin eli rahalle saa todella vastinetta. Hyvälaatuinen vinyyli paksuine pahvikansineen ja neliväriliitteineen on kaukana niistä kusisista bootlegeista, joita näimme vielä markkinoilla reilu 10 vuotta sitten. Jos tämän tasoinen julkaisu maksaa 25€ plus postikulut, niin en pidä sitä pahana. Tämä nyt pienenä piikkinä niille, jotka jaksavat motkottaa näiden uusintapainosten hinnoista.

No itse asiaan eli Angry Aryans -yhtyeen ensimmäiseen viralliseen kokopitkään vuodelta 1999, jonka julkaisi alun perin jo liki unohdettu Tri-State Terror Records. Resistance Records osti oikeudet levyyn vuonna 2002 ja julkaisi sen cd-formaatissa. Nyt siis oikeudet myytiin Resistancelta Italiaan ja käsissäni on tämä uusintajulkaisuvinyyli.

AA oli kotoisin autoteollisuudesta sekä soul-musiikista tutusta Detroitista ja bändin olemuksessa ja kokonaissoundissa huokuu tämän neekeröidyn ja likaisen teollisuuskaupungin tuska ja ahdistus. Vihaista RAC/hardcorea juuri niin kuin parhaat jenkkibändit tähän aikaan takoivat. Toki bändin huippuhetket koettiin vasta seuraavalla kakkoslevyllä ”Too White For You” (2000), johtuen pitkälti paremmasta tuotannosta ja biisimateriaalista.

Kuitenkin tällä levyllä on todella arvoa, koska lähes ikivihreät viha-schlagerit kuten ”Still just a Nigger”, ”Nigger lovin’ whore”, ”Race-mixing is treason”, ”Bring it down” ja ”Faggots (Give rainbows a bad name)” ovat jääneet jo valkoisen rock-musiikin historiaan. Tämä levy jos mikä sopii perjantaiseen iltaan ennen kapakkaan lähtöä; kunnon kähinä on päällä jo alkusekunneista alkaen eikä hymy nouse kasvoille koko vajaan 30-minuuttisen aikana. Inhorealismia kyllä, vihaista totta kai, mutta yhtä kaikki niin todellista ja aitoa.

Masterointi on tehty kunnolla ja levy soundaa yhtä voimakkaana kuin originaalilla cd:llä. Levyllä ei toki ole ”Browntown burning down”- ja ”White nigger loser”-kappaleiden kaltaisia klassikoita, mutta täyslaidallisen amerikkalaista vihaista hardcorea se tarjoaa. Ja jos joku kommunisti väittää, että tämä ei ole hardcorea, koska ”rasismi, homofobia ja yhyyhy…”, niin ko. ”ihmisoletettu” ei tiedä mitä HARDCORE tarkoittaa.

Ja kuten levyn takakannessa lukee; ”A simple understanding Nigger, just look into our eyes. In order for our race to live, yours has gotta die.”

Teksti: H8J

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...