tiistai 23. toukokuuta 2023

Mistreat: We Start the Fire - The compilation tracks (Mistreat Productions, 2023 LP press)


Pitkän uran tehneeltä Mistreatilta löytyy ennen tätä levyä ainakin kuusi omaa kokoelmaa, jotka kaikki on julkaistu 2000-luvulla. Ne keskittyvät enimmäkseen albumien hittibiiseihin toisin kuin tuore kokoelma We start the fire, joka on kooste bändin viime vuosina kokoelma- ja tribuuttilevyille tehdyistä kappaleista. Toisin sanoen julkaisematta on vielä levy, johon olisi koottu Mistreatin 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä vain kokoelmille äänitetyt rallit. Sitä ennen on tyytyminen tähän levyyn, jonka kappaleista noin puolet on tutuilta kokoelmilta, osa taas on selvästi harvinaisempaa materiaalia.

Albumin kahdestatoista esityksestä vain muutama on bändin omia tekeleitä: levyn päättävät ”Finally free” (muistokokoelmalta Ruhen in frieden Kecke) ja bonusraita ”Slayers of the Beast”, jossa laulupuolen hoitaa Muken sijaan Squadronin nykyinen laulaja Gav. Sattumoisin nämä esitykset ovat myös levyn parasta antia ehkäpä siksi, että omissa lauluissaan Mistreat on eniten kotonaan. 

Mukea ei voi syyttää ainakaan ennalta arvattavista cover-valinnoista, josta kertoo Veriyhteyden lukijoille tuttu RAC-covers Propagandaa -kokoelma, johon Mistreat äänitti kotimaamme Bastardsia, Riistettyjä ja Hellhoundia  onnistuneesti. 

Harmi vain, että kokoelman kaikki cover-versiot eivät kulje yhtä sujuvasti, mikä käy selväksi Stimmen der Solidarität -levylle äänitetystä The Crack coverista ”Don’t just sit there”. The Crackin versiointi olisi mille tahansa bändille kova pala, sen verran täydellisestä Oi-poplevystä yhtyeen ainokaisesta kokopitkästä In the Search of…(1989) on kyse. Pääsyy kappaleen rytmiselle tempoilulle, jossa kadotetaan alkuperäisversion kulkevuus, johtuu taustabändistä, joka ei ole Mistreat vaan saksalainen Smart Violence. Tribuuttilevyllä Muke on antanut vain äänensä biisille, mutta tätä tietoa ei levyn takakannesta löydy.

Huomattavasti parempaa yhteissoittoa kuullaan kun Muke on oman bändinsä puikoissa. Mistreat vetääkin sujuvasti 82-brittipunkbändi Vice Squadia versioimalla sen kenties tunnetuimman hoilotuksen ”Stand strong, stand proud”. Korkealta laulavan naisvokalisti Beki Bondagen alunperin esittämä punk-hölkkä laahaa, kun taas Mistreat esittämässä äijäversiossa vedetään motörheadmaisesti mutkat suoraksi. Tällaisissa tulkinnoissa on paljon enemmän mieltä kuin laiskoissa 1:1 sovituksissa.

Parhaiten Mistreat onnistuu  yllättäen versioidessaan Brutal Attackia yhtyeen tribuuttikokoelmalla. Alun perin BA:n For the fallen and the free (1996) albumilla ilmestynyt samanniminen akustisena soitettu kappale saa Mistreatin hyväntuulisessa rokkimyllytyksessä aivan uutta virtaa ja tulkintaa. Toisen erikoismaininnan saava kappale voisi olla ”Die or Defeat”, joka tunnetaan paremmin espanjalaisen RAC-yhtye Estirpe Imperialin hittibiisinä ”Morir o Vencer”. Siinä Mistreat soittaa oman versionsa huomattavasti nopeammin kuin EI ja tuo samalla lauluun jäljittelemättömän Mistreat-soundinsa.

Kokoelman vaihtelevan tasoisia esityksiä ei voi verrata Mistreatin virallisiin albumikokonaisuuksiin, jotka on tehty huolella ja harkiten. Monien bändien tavoin kokoelmalevyille päätyy harvoin mitään klassikoita eikä Mistreat tee tässä suhteessa poikkeusta. We start the fire ei ole kuitenkaan mikään jämäbiisien kierrätyspaikka, vaan sangen mainio potpurri Misukoiden harvinaisia lauluja ja covereita, jotka on koottu kätevästi yksien kansien väliin.

Arvio: RL

torstai 18. toukokuuta 2023

Archipelago Solution: Accelerate! (Europa Erwache Productions, 2023)

Monipuolisesta katalookistaan tunnetun Europa Erwache Productionsin (EEP) viimeisin julkaisu kulkee sekä musiikissaan että maailmankatsomuksessaan vielä radikaalimmin ajan virtaa vastaa kuin levy-yhtiön varhaiset RAC-yhtyeet. Viime vuoden puolella äänitetty dark ambientia, martial industrialia ja wp elektroniikkaa yhdistelevä teemalevy Accelerate! on varjoissa pysyttelevän kotimaisen Archipelago Solutionin vasta ensimmäinen julkaisu, mutta silti sarjassaan verraten vakuuttavaa lopun ajan musiikkia.

Accelerate! albumilla liikutaan todella syvissä ja sakeissa vesissä. Jo projektin nimi Archipelago Solution on poikkeuksellinen mutta levyn henkeen sopiva. Nimen taustalla on italialaisen uusfasisti Franco Fredan vastastrategia, jonka hän kehitteli 1970-luvulla sen jälkeen kun Italian hallitus lakkautti joukon uusfasistijärjestöjä, merkittävimpänä Ordine Nuovon. Freda loi silloiseen äärioikeistoterrorismiin uuden organisaatiomallin, jossa aiemmat suuret ja hierarkkiset rakenteet korvattiin pienillä ja ketterillä ryhmittymillä, jotka luotiin ad hoc vain tiettyä toimintaa varten ja hajotettiin välittömästi operaation jälkeen. Ennen kuin amerikkalaisesta yksinäinen susi -strategiasta vielä puhuttiin, Fredan ”saaristomeren ratkaisussa” yksiköt toimivat toisistaan riippumatta ja ilman keskusjohtoa. Filosofisesti Freda katsoi koodinimen ”saaristomeren ratkaisu” olevan osa Julius Evolan määrittelemää apoliteiaa, koska sen aseellinen spontaanius, "spontaneismo armato", kohdistui mielivaltaisesti koko järjestelmään. Näin Soluzione Arcipelago liittyy nykyisen radikaalioikeiston kansallisnihilistiseen tulkintaan akselerationalismista, jossa mikä tahansa kaaosta edistävä toimenpide nopeuttaa korruptoituneen nykyjärjestelmän luhistumista.

Jos levyä haluaa verrata EEP:n muihin elektronisen musiikin julkaisuihin kuten Ufonazin (harmi ettei se ollut sittenkään Suomesta!) albumiin Venuvian Supremacy In 261 Million KM, ero on sekä musiikillisesti että temaattisesti huomattava, vaikka kummankaan maailmankatsomuksissa ei olekaan suurta eroa. Ufonazin voittoisa NS-utopia esoteerisine tulkintoineen ei voisi olla kauempana Archipelago Solutionin maalailemasta vääjäämättömästä painajaisesta, jossa sivilisaatiomme kiihtyy kohti romahdusta. Jos levy antaa jotain toivoa, niin se löytynee romahduksessa syntyvän singulariteetin jälkeisestä ajasta.

Archipelago Solutionin musiikki tai oikeastaan ambientisti soljuva äänivirta poikkeaa sekin ratkaisevasti Ufonazista, jonka perinteisiä pop-kaavoja noudattavia synkkiä elektrobiisejä voisi pitää happoon kastettuna Depeche Modena. Eleettömän vaivihkaisesti liikkeelle lähtevä Acclerate! hyödyntää ihmisäänessä pelkkiä puhesämplejä, joten omaa itse laulettua tai puhuttua sisältöä projektilla ei ole. Tämä ei sinänsä haittaa, koska kyse on eri apokalyptisia teemoja hyödyntävien monologien palapelistä, joka rakentuu lopun finaalia kohti koherentiksi kokonaisuudeksi.

Lainatut sämplet löytyvät enimmäkseen elokuvista, joista voi tunnistaa ainakin Robert de Niron äänen rainasta Angel Heart (Noiduttu sydän, 1987). Levyn avaavassa introkappaleessa ”Men Among The Ruins” kuullaan nimeen sopivasti liittyen Julius Evolaa, jonka ranskakielinen puhe on peräisin haastattelusta, jonka hän antoi Ranskan televisiolle vuonna 1971. Avausraidasta tehdyn taidokkaan videon lopussa ääneen ja kuvaan pääsee myös Charles Manson, joka toteaa lakonisesti: "Now is the only thing that is real".

Levyn toinen raita ”21 paths to darkness” viittaa 09A:aan kytkeytyvän Louhi Loosin 2018 julkaisemaan kirjaan 21 polkua pimeyteen. Äänikollaasissa kuullaan paniikkiaikamme ajankohtaisia ääniä kuten koronarajoitusten keskellä Hongkongissa parvekkeillaan kirkuvia ihmisiä ja venäläisten pommikoneiden radioliikennettä. Kaiken painostavuuden keskellä tarkkaavainen kuulija ei voi silti olla rekisteröimättä tekijöiden itseironiaa, josta kertoo ”valtakunnanjohtajan” Ruotsin risteilyltä dokumentoitu lentävä lause "My God is Lucifer, I am Devil I am Devil!".

Digipack ei anna biisien nimien lisäksi mitään muuta informaatiota kuin lainauksen:

A number. There is one for every life which ever was or ever will be. And like most lives, they wait for a moment, the moment... When we'll be sent on its journey back toward the yellow sun. Approaching the sun brings definitive change. It will never again be the same. Appearing in our skies, it is believed to be the prophecy of extraordinary events. The Birth of Kings. The Death Of Empires. After Centuries, or Millennia, the journey must end. Perhaps smothered by its own dust, the dark, soulless body continues eternally through space and time. It may disintegrate and crumble into inconsequential rubble. Or it may be lost forever, crashing, burning into the yellow sun. And tonight as I look into the sky and it looks back on me, I wanna know which am I. I need to know. Is this the beginning of the journey... Or the end?

Google-haku paljastaa sitaatin olevan tv-sarjan Millennium toisen kauden jaksosta ”The Beginning and the End”, jossa nähdään Frank Blackin synkkä yksinpuhelu. Sarjaa voi pitää varsin akselerationistisena, koska siinä jotkut yrittivät aiheuttaa aikakauden päättymisen. Siksi ei ole yllättävää, että Millenium-sarjan lainaus kuullaan esityksessä, joka kantaa nimeä ”Forcing the End”.

Vasta viime vuosina Suomessa huomiota saanut akselerationalismi ei ole ilmiönä mitenkään nuori, sillä kautta historian eri voimat ovat mitä erilaisimmista syistä pyrkineet kiihdyttämään yhteiskunnassa olevia asioita tiettyä päämäärää varten. Poliittisena teoriana se tuli luultavasti ensi kertaa tutuksi suurelle yleisölle 1970-luvulla, jolloin Länsi-Saksassa toiminut äärivasemmistolainen terroristijärjestö RAF pyrki murhakampanjallaan synnyttämään poliisivaltion, joka tekisi kansalaisten elämästä niin sietämättömän, että se loisi ennen pitkää pohjan työväenluokan vallankumoukselle. Sittemmin kiihdyttämistä on pyritty käsittelemään analyyttisemmin ja ilman poliittisia intohimoja, joskin modernin akselerationalismin pääteoreetikkona pidetyn brittifilosofi Nick Landin näkemyksiä on pidetty hegemonisen kulttuurivasemmiston näkökulmasta äärioikeistolaisina.

Joka tapauksessa on selvää, ettei ole olemassa vain yhtä vaan monia akselerationalismeja, tunnetuimpana transhumanismi, jonka eetos juontuu vasemmistolaisesta individualismista, jossa on vahvana nautinnon lisääminen ja kärsimyksen välttäminen utilitarismin hengessä. Sitä vastoin äärioikeistolaiset kiihdyttäjät rinnastavat transhumanismin kaltaiset helpon ja mukavan elämän haavekuvat Aldous Huxleyn dystopiaromaaniin Uusi uljas maailma ja Matrix-elokuvan sinisen pillerin syöjiin.

Koska Suomea ja muita länsimaisia yhteiskuntia hallitsee ”vapaasta” markkinataloudesta huolimatta kristinuskon maallistuneena perintönä syntynyt egalitääri-vasemmistolainen moraalikoodisto, viranomaiset ovat luonnollisesti enemmän varpaillaan äärioikeistolaisesta akselerationalismin tulkinnasta kuin äärivasemmiston vastaavasta. Viime aikojen pidätykset ja uutiset maamme ”äärioikeistolaisista akselerationalisteista” kertovat omaa kieltään, kuinka EU:n ohjauksessa olevalla poliisillamme on halu löytää sisäpoliittisesti hyödyllinen vihollinen. Olemattomia pikkukylien nationalistisia autotalliporukoita vainotaan vain siksi, että näyttävissä tiedotustilaisuuksissa voidaan pelotella tuulipukukansaa ”äärioikeiston uhalla”. Tosin takana voi olla virkamieskunnan ja valtiovallan oikeatakin angstia, sen verran hysteerisesti ne reagoivat kaikkeen, jossa ei uskota länsimaisen demokratian ja ihmisoikeususkonnon olevan historian viimeinen lukkoon lyöty sana. Tästä kertoo jo se, että tämän vuoden puolella poliisi on tehnyt mm. aseellisen rynnäkön kantasuomalaisen henkilön kotiin, koska hän on analysoinut omalla nimellään tieteellisen objektiivisesti mistä akselerationalismissa on oikeastaan kyse. Jo se, että ilmiö tunnustetaan ja sitä tutkitaan avoimesti, on liikaa joillekin nykyjärjestelmään epätoivoisesti tarrautuneille kollaboraattoreille.

Voi olla, että juuri akselerationalistisen teemansa vuoksi tämä levy herättää huomiota systeemin vartijoissa. Esimerkiksi Supossa tunnutaan olevan kovin kiinnostuneita O9A:sta ja sen perustajan David Myattin kirjoituksista sekä uudelleen perustetusta The Black Order järjestöstä. Näitä äärioikeiston kiihdyttäjiä käsitellään albumin lopun julistuksissa ”Tribute to the David Myatt” ja ”The Black Order”.

Accelerate! kiihtyy nimensä mukaisesti loppua kohden ja kappale ”The Black Order” onkin jo täynnä martial industrialista tuttua militääristä rummutusta, joka tuo mieleen ruotsalaisen Arditin. Levyn päättävä ”Summum Malum” (suom. Suurin pahuus) yltyy jo väkivaltaisen voimaelektroniikan puolelle päättyen symboliseen hehkulampun sammumisääneen.

Kaikesta sämpläyksestä ja studiovelhoilusta huolimatta levy on musiikillisesti sittenkin sen verran geneerinen, ettei se kilpaile dark ambientin raskaan sarjan tekijöiden klassikkojulkaisujen kanssa. Temaattisen radikaalisuutensa vuoksi sillä on kuitenkin paikkansa genressä jo nyt. Jotain nopeasti ajan henkeen reagoivasta asenteesta kertoo kertoo cd:n kryptinen kansikuva, jonka on muista kuvista ”luonut” tekoäly – eräs osoitus teknologisen akselerationalismin kaiken läpäisevästä läsnäolosta kulttuurissamme.

Arvio: RL

maanantai 8. toukokuuta 2023

Death’s Head: Feast of the Jackals (20th Anniversary Edition) (D88 Records, 2023)

Viimeisten vuosien aikana vinyylimyynnin kasvu on myllännyt myös RAC-julkaisijoiden kansainvälisiä markkinoita. Tuttua cd:täkin painetaan ja tähän väliin on iskenyt kotimainen D88 Records. Sen viimeisin julkaisu on australialaisen RAC-metalliyhtye Death’s Headin vuonna 2003 ilmestyneen klassikon Feast of the Jackals 20-vuotijuhlapainos.

Death’s Headin rankimpana levynä pidetty kakkosjulkaisu Feast of the Jackals on uusintapainoksensa arvoinen, sen verran kovasta mättölevystä on kyse. Metallisen motörheadimaisesti jyränneen debyyttilevyn Onslaught (2001) jälkeen bändiltä löytyi vielä yksi vaihde lisää ja tuloksena syntyi Slayerin suuntaan kumartava armoton trash metal -levy. Julkaisemisen aikaan cd oli varmasti kovinta tavaraa mitä RAC-metallin puolella oli tehty.

Digipack-julkaisun sisälehtisessä laulaja Jesse kertoo seikkaperäisesti levyntekoprosessista. Valtavirran metallibändien julkaisuihin verrattavissa oleva albumi ei syntynyt helpolla ja sitä hiottiin St. Andrewsin studiossa pitkään. Samalla arvostetulla pajalla tuottaja Mark oli työskennellyt sellaisten australialaiskunkkujen kuten Deströyer 666:n, Gospel of the Hornsin, Fortressin ja Ravenousin kanssa. Jälki on ammattimaista levyn kestäessä kuuntelun myös tänään.

Kakkoslevyn muutos kuuluu myös lyriikoista, sillä ne eivät sisällä enää yhtä suoraviivaista skinhead-tematiikkaa kuin debyyttijulkaisu. Avausraita ”Feast of Jackals” ja sitä seuraavat ”Nature of the Beast” ja ”Vikings Wrath” heijastavat maailmankuvaa, joka löytyy toistasataa vuotta sitten julkaistun Ragnar Redbeardin pahamaineisesta teoksesta Might is right (suom. Voiman filosofia, 2012). Nietzscheläisyys ja sosiaalidarvinismi kaikuvat näissä esityksissä vahvana.

Toki aikamme yhteiskunnallista mädännäisyyttä ei ole teksteissä kokonaan unohdettu, josta osoituksena black metallin tremolo-kitarasoundia hyödyntävä kappale ”Dead inside”. Sen ensimmäisessä lakonisessa värssyssä todetaan modernissa maailmassa pahoin voivan ihmisen tuttu tilanne:

I was raised by Television

Apathy a way of life

Wandered through life idly

Living with no lows or highs

Heeding the Electronic Jew

Never knowing that It lied

I didn’t really give a fuck

Surely I was dead inside

Väkevä paketti vaatii myös kuulijalta keskittymistä eikä levyä voi pitää siksi minään viihdyttävänä kaljoittelun taustamusiikkina. Levy on ehdottoman kansallissosialistinen, joka avartaa aatetta huomattavasti monipuolisemmin kuin ensimmäinen kokopitkä.

D88:n julkaisema digipack-painos kannattaa ottaa haltuun jo senkin vuoksi, että se sisältää bonuksena kuusi julkaisematonta bonusraitaa ISD 2010 -konsertista.

Arvio: RL



White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...