perjantai 26. lokakuuta 2018

Civic Duty: Civic Duty (Sakaramiina Records, 2018)


Jo vuosia kotimaisessa vastakulttuurissa vaikuttanut helsinkiläinen Civic Duty on saanut vihdoin virallisen debyyttilevynsä ulos. Yhtyeen vanhoja demobiisejä on voinut toisaiseksi kuunnella YouTubesta, mutta sekin mediamonopoli alkaa olla totuudelle allergisten punavasikoiden sensuurikampanjoiden kohteena samaan tapaan kuin pavlik morozovien hallitsema (((Facebook))).

Paras tapa kuulla bändiä onkin hankkia yhtyeen cd, josta löytyvät uudelleen äänitettynä myös vanhat klassikkot kuten ”Media lies”. Ostamalla levyn tukee samalla maamme tunnetuinta poliittista vankia, Jesse Torniaista. Levyistä annettava tukiprovisio Torniaiselle on ymmärrettävää jo siksi, että hän kuuluu yhtyeen alkuperäiskokoonpanoon. Valitettavasti Polpon ja Demla-juristien vääristämän lainsäädännön vuoksi Torniainen istui valtion kivihotellissa sinä aikana kun levyn äänityksiä tehtiin loppukesänä.

Yleisilmeeltään bändin nimeä kantava debyyttialbumi on turhista krumeluureista riisuttua katupunkkia, jossa on mukana vahva amerikkalainen hatecore-viba. Ensimmäisenä mieleen tulevat ainakin sellaiset tekijänimet kuin Aggravated Assault, Chaos 88 (jolta soitetaan ”Another show”) ja Extreme Hatred. Toisaalta Civic Dutyn liputtama skinhead-identiteetti ja valkoisen työväenluokan ylpeys ovat sukua brittiläiselle mentaliteetille ja bändeille kuten Condemned 84. Lähin kotimainen vertailukohta on tietenkin Marder, mutta ilman sen metalcore ulottuvuutta.

Kappaleissa kuvatut asiat ja ongelmavyyhdit ovat pitkälti niitä samoja, joita kaikki valkoiset joutuvat kohtaamaan länsimaissa: kontrolloimaton massainvaasio, etnomasokismi, kaksinaamainen anglosionismi, huumeet, valtamedian valheet, katujen uuskommunistit jne. Koska yhtye kuvaa todellisuutta samanlaisesta inhorealistisesta sammakkoperspektiivistä kuin takavuosien The 4-Skins, mukaan on mahtunut muutama nihilismiä hipova purkaus. Tätä näkökulmaa tuovat esiin levyn avaava ”FTW” ja skinheadien buutsijuhlaa ylistävä ”Have some fun”. Toisin sanoen Civic Duty on tympeä, tyly ja anteeksipyytelemätön kuten tässä yhteydessä kuuluu sanoa.

Yhtyeen soundimaailma on selkeän puhdas, instrumentit erottuvat toisistaan kuin leikaten ja hyvin artikuloitu laulu on miksattu sopivan kuuluvaksi. Ei ollenkaan huono kokonaisuus tämän tyyliseltä bändiltä, varsinkin kun soitto on varmaotteista ja virheetöntä. Bändi selvästi karttaa musiikillisia hienouksia, ehkäpä siksi, että suoraan nyrkillä nuijittu hatecore ja epäkorrektit lyriikat eivät vain kaipaa ylimääräisiä steppiaskeleita sivuun. Biisien koruttomuus ja voimakitaran käyttö tuovatkin hetkittäin mieleen vanhan Ramonesin, vaikka bändillä ei muutoin olekaan juuri mitään tekemistä 70-lukulaisen punkin kanssa.

On suuri paradoksi, että tänä epideemisen teeskentelyn ja narsismin aikana kulttuurituotteilta vaaditaan autenttisuutta, aitoutta. Jos sitä etsii valtavirtamusiikista aika voi tulla etsijälle pitkäksi. Mutta jos kuulija haluaa maistaa palan asvalttia ja saada käsityksen siitä, mitä nuoret vihaiset miehet ajattelevat ilman ennakkosensuuria, niin silloin kannattaa työntää cd-pesään Civic Dutyn levy.

Arvio: RL




perjantai 19. lokakuuta 2018

MARDER, SANKAR’HAUTA, WHITE MINORITY, VAPAUDENRISTI, SNIPER live @ Jyväskylä 13.10.2018

On ilahduttavaa, että ison profiilin kotimaisia RAC-konsertteja järjestetään myös Tampereen pohjoispuolella. Tämän ei sinänsä pitäisi olla mikään ihme, sillä näppituntumalla voi arvioda, että radikaali kansallismielinen rotutietoisuus on suhteellisesti suositumpaa pohjoisessa kuin etelän suurissa kaupungeissa. Suomen eteläisestä kaupunkikeskittymästä katsottuna jopa Jyväskylä näyttää pohjoiselta, vaikka tosiasiassa kyse on maantieteellisesti keskellä Suomea olevasta isosta kaupungista.

Jyväskylän porukka oli järjestänyt näin loppusyksyksi oivalliset pikkujoulujuhlat, jonka bändikattaukseen törmää harvoin etelässä. Suomen kuumimmat RAC-nimet samana iltana oli sen verran houkutteleva tarjous, että saksalaisvalmisteisen kansanauton nokka oli suunnattava länsirannikolta kohti Suomen Ateenaa. Samalla se antoi oivan tekosyyn virkistävään kotimaan matkailuun, jossa pääroolissa oli koto-Suomen upea ruska, Colours of Autumn.

Koska kyseessä oli järjestävän tahon pikkujoulujuhlat, tarjolla oli myös asiaankuuluvaa joulusärvintä ja juomaa. Talon antimia nautiskellessa tupa alkoi pikku hiljaa täyttyä, mutta mistään tungoksesta ei vielä ollut kyse, kun pääkaupunkiseudun panssarijyrä Marder alkoi paukutella ensi tahtejaan. Koska bändejä oli kekkereissä peräti viisi, tapahtuma aloitettiin jo heti seitsemän jälkeen, jonka vuoksi osa ns. normaaliin aikatauluun tottuneista missasi ensimmäisen bändin.

Heidän kannaltaan harmi, sillä Marder veti jälleen kerran ankaran setin vihantäyteistä hardcorea. Keikka polkaistiin käytiin tylytyksellä ”Last sight”, jonka jälkeen seurasivat putkeen mm. ”Unknown faces”, ”Unabomber”, ”Torilla tavataan” ja ”Grey masses”. Ainoat hengitystauot nähtiin, kun bändi tankkasi talon kotitekoista janojuomaa, mutta koska ilta oli nuori, ylimääräinen doping ei näkynyt soittokunnossa. Loppupuolen setti liukeni entistä metalliisempaan suuntaan ja lavalta kajahtivat sellaiset pikamarssit kuin ”Afa”, ”Patriot” ja ”Victory or Valhalla”. Viimeisenä kuullussa Legion88 / Nordic Thunder -lainassa ”Systeemiä vastaan” pitissä olikin jo täysi mylly päällä. Bändin sopivan lyhyt vyörytys oli mitä manion aloitus illalle, jolla oli vielä paljon hyvää luvassa.

Käydessäni ulkona korviini alkoi kaikua marsalkka Mannerheimin puhetta, joka oli varma merkki siitä, että pian lavalle on rynnimässä turkulais-porilais-joensuulainen kokoonpano Sankar’hauta. Bändin biisirepertuaari oli pitkälti sama kuin aiemmilla Tampereen ja Helsingin keikoilla, mutta se ei yleisöä haitannut, koska se halusi kuulla takuuvarmat menopalat ”Suomi marssii voittoon” ja ”Sillanpään marssilaulu”. Teknisesti bändi on aina ollut kovassa tikissä ja taas kerran ei voinut muuta kuin ihailla erityisesti kitaristi-laulajan työskentelyä. Pitkä metallitausta huokui muutoinkin koko bändissä ammattimaisena tekemisenä. Vanhojen sota-ajan marssien lisäksi yhtyeen yksi riemastuttavimmasta vedoista oli oma sovitus kansallissosialistisesta anthemista ”Die Fahnen hoch!” Silti eniten vibaa punttiin lavan edustalla synnytti Absurdin ikivihreä ”Mourning soul”. Keikka päättyi bändillä jo perinteeksi muodostuneeseen Skrewdriver-klassikkoon ”Europe Awake”. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä show Sankar’haudalta, jonka omintakeisia sota-ajan lauluja saadaan kuulla pian myös levyltä. Biisit on jo äänitetty ja albumin julkaisee Europa Erwache Productions.

Toimintansa uudelleen aloittanut White Minority veti kotikentällään hurmoksellisen session sekä uusia että vanhoja biisejään. Viime vuosikymmenen Oi-pohjainen RAC on vaihtunut re-unionin jälkeen selvästi rivakampaan ja metallisempaan soitantaan. Bändi ensimmäisen ja toisaiseksi ainoan levyn (2006) biisit ”Soldier”, ”Get out”, ”Feel my pain”, ”Werewolf”, ”Heroes of our days” ja ”Master race” vedettiin suurin piirtein alkuperäisellä tempolla, mutta lisää voimaa niihin oli saatu muhkeammilla kitarsoundeilla ja jämäkällä rummutuksella. Oman lisänsä toi laulaja Peten lavakarisma, joka on vain kasvanut vuosien varrella ja hän ottikin shown haltuun ammattimiehen otteella. Yleisöä velloi lavan edustalla koko setin ajan ja myös uudet biisit kuten ”No more lies”, ”United strenght”, ”Antifa” ja viimeisenä kuultu snipermäinen rypistys ”Kipua ja vihaa” saivat yleisöltä innostuneen vastaanoton. Tässä vaiheessa tunnelma alkoi olla jo katossa, vaikka soittamatta oli vielä kaksi bändiä

Marderin ohella Vapaudenristi lienee Suomen eniten keikkaileva RAC-orkesteri. Vaikka bändi on tullut nähtyä jo monta kertaa, siitä jaksaa innostua livenä aina vain uudestaan. Loistava, loputonta hittiputkea tihkuva materiaali sekä laulajan välitön kontakti yleisöön ovat syynä siihen, että pitti ei pysy kauaa tyhjänä. Aloitusbiisinä soitetun ”Ostettu ongelma” jälkeen kuultiin pari täysin uutta kappaletta, ”Takaisinmaksu” ja ”Faustisen mielen jano”, jotka istuivat saumattomasti illan keikkasettiin. Totta kai yleisöä huudatettiin myös takuuvarmoilla VR-klassikoilla kuten ”Wotanin pedot”, ”Ilta ulkona” ja ”Mies aikaa vastaan”, mutta villeimmin pitti pyöri biisissä ”Suvi Auvinen”, josta löysä äärioikeistorock oli kaukana. Vapaudenristin mittareilla lyhyehkön keikan päätti ”Soihdut,” joka oli omistettu aivan hiljattain kuolleelle Kali Yuga Noisen basistille ja Veriyhteyden avustajalle (nim. H8J) Jussille. Myös Marder soitti Jussille tribuutin (”Systeemiä vastaan”) ja ellen väärin arvaa, Sankar’haudan vetämä ”Mourning soul” oli tunnetusti Jussin suosikkibiisejä.

Illan itseoikeutettu pääesiintyjä oli kotimaassaan harvakseltaan keikkaileva skeneveteraani Sniper. Jo pelkästään Kymenlaakson rotulojalistien näkeminen livenä oli riittävä syy matkustaa Jyväskylään. Kymmenen omaa albumia ja lukusia split-levyjä julkaissut Sniper todisti raivokkaan intensiivisellä esiintymisellään, miksi bändiä arvostetaan myös ulkomailla. Tunneilmaisultaan bändi on suorastaan nerokas, sillä singalong hittien kuten ”Punishment must fit the crime” ja ”Kill the Kike” jälkeen tunnelma saatiin vaihtumaan nopeasti isänmaalliseen herkistelyyn, kun ämyreistä tunki ulos yhteislauluun innostaneet ”Elämästä kuolemaan” ja ”isänmaa”.

Yleisön vastaanotosta päätellen Sniperillä oli pelisilmää soittaa runsaasti suomenkielisiä biisejä, vaikka niitä on suhteellisen vähän bändin levytetystä materiaalista. Miksikään jukeboksiksi yhtye ei silti ryhtynyt, mutta sen verran laulaja Korkki kuunteli yleisön toiveita, että ecorena kuultiin ”Lynkkarien laulu”. Se räjäyttikin pankin, sillä harvoin sitä tulee todistaneeksi samanlaista yhteislaulun hurmosta kuin tämä esitys. Kovien bändien jälkeen ”Lynkkarien laulu” kruunasi onnistuneen tapahtuman, johon oli saapunut väkeä monesta Suomen kolkasta. Veriyhteys ei voi muuta kuin kiittää järjestäjiä, bändejä ja yleisöä toverillisesti sujuneista NS-iltamista. Onneksi seuraavaa keikkaa ei tarvitse odottaa pitkään, sillä marraskuussa samassa paikassa soittaa ranskalainen Necropole ja Vapaudenristi.

Arvio: RL

tiistai 16. lokakuuta 2018

Genocide Wolves, Mistreat & Stormheit, Tampere 14-15.9.2018


Genocide Wolves (pe),
Mistreat akustisena (la) & Stormheit (la)

Tampereen Club 28 on tasaiseen tahtiin järjestänyt kansallismielisiä keikkoja Tampereella, mutta aikaisemmin se ei ole saanut aikaiseksi samanlaista kohua mediassa kuin mitä tällä kertaa. Vasemman laidan roskalintujen disinformatiivinen raakkuna kantoi aina Ilta-Sanomiin ja paikallislehtiin asti, mutta tämä ei silti vaikuttanut mitenkään iltamien järjestelyihin. Minkäänlaista antifasistisen sosiaalisen oikeuden hyökkäystä kuin mitään muutakaan häiriötä ei kumpanakaan päivänä sattunut. Lauantaina punaräähkät yrittivät koota voimiaan Tampereen keskustassa itsensä yliannostuksella tappaneen narkomaanin muistotilaisuuteen, mutta ilmoitettu ”300 henkeä” paljastuikin kuvien perusteella vajaaksi sadaksi kumararyhtiseksi raahustajaksi. Viikonlopun aikana pari paikallista varista oli uskaltautunut lähistölle tallentamaan muutaman tumman ja sumuisen valokuvan joista yritettiin revitellä tikusta asiaa.

Keikan alkulöylyt lyötiin jo perjantaina, saunamajurina toimiessa paikallinen Suomi-RAC:n tarkkisluokka Genocide Wolves. Kunnon totaalisaunat olivatkin luvassa, sillä ainoana esiintyjänä susihukkasilla olikin aikaa ottaa lava rauhassa haltuun. Yhtye on päässyt viime vuosina hyvin keikkailun syrjään kiinni, ja tämä alkaa näkyä myös live-olemuksessa. Yhtye ei ulosantiaan kauheasti kaunistele, vaan rujo ja metallinen RAC-punk on edelleen homman nimi. Tietynlainen varmuus otteissa alkaa jo näkyä ja ennen kaikkea lavalta kajasti selkeä hauskanpidon meininki.

Valkoisen Tampereen palauttamista paidassaan vaatinut laulaja Tontsa ei tosin missään vaiheessa luopunut tavaramerkikseen muodostuneesta julmasta ilmeestään, mutta ukon lavamaneereihin on tullut selkeästi sopivanlaista ”rock-kukkoa”, joka on ihan positiivinen juttu. Myöskin Pylvanais-kitaristi Esan mukanaolo live-kokoonpanossa on varmasti vaikuttanut yhtyeen olemuksen rentouteen. Basisti Pate taas ei ollut läheskään samassa vedossa kuin taannoin Helsingissä; tuolloin pitkin lavaa riehunut ja hullunkiilto silmissään yleisöä lietsonut maanikko oli tällä kertaa tyynenä ja sonnustautunut leppoisaan ruutupaitaan sekä verkkolippikseen. Tuollaisia lmestyksiä tapaa lähinnä vain Floridan suistossa pontikkaa keittelemässä. No, sai se punaniska biisit soitettua, se on pääasia.

Illan ainoana yhtyeenä GW soittikin totuttua pidemmän setin, joka alkoi Celtic Warrior -coverilla ”Let The Battle Begin”, jota sitten seurasikin miltei yhtyeen kaikki kappaleet, kuten jo vanhemmat hitit ”No Tolerance” ja ”Glory Days of Aryan Race” sekä täyspikältä ”Patriootti”, ”National Socialist Working Man”, ”Puolesta Führerin” sekä edeltävänä päivänä syntymäpäiviään viettäneelle C.Z. Codreanulle omistettu ”We Will Never Die”. Setin lopussa kuultiin myös vielä julkaisematonta materiaalia; Helsingissäkin kuultu ”Viimeinen taistelu”, sekä ensi kertaa livenä soitettu ”Lyhtypylväs kutsuu”, jossa uhmaa valtion sinisiä pikku verikoiria kohtaan nousi Tontsan kanssa lietsomaan tuimailmeinen tamperelaisnuorukainen. Samaisen vierailijan kanssa kajahti myös jylhä ”Kohti uljasta aamunkoittoa”. Setti päättyi asiaankuuluvasti varsin mainioon Skrewdriver-coveriin ”Hail The New Dawn”, mikä olikin paikallaan, sillä päivä jolloin Ian Stuart lähti Valhallaan oli melkein käsillä. Susilauman vaiettua jatkui illanvietto vielä myöhään yöhön.

Lauantai oli kuitenkin viikonlopun pääpäivä ja väkeä oli miltei tuvan täydeltä, toverillisen ilmapiirin ollessa leppoisa kuin saksalaisessa oluttuvassa 1930-luvulta. Illan avasi kotikenttäetuna Pirkanmaan He-Man Stormheit. Moneen kertaan on ihan valtion virkamiestenkin taholta todettu, että kun He-Man kerran pääsee ääneen, ei hän ihan heti lopeta. Mutta tällä kertaa luvassa oli hieman lyhyempi ja sinänsä ihan kompakti setti, jossa kuultiin miehen omaa tuotantoa kuin myös covereita mm. Fortressilta (”I Hate Commie Scum”) sekä mainiot suomennetut Der Stürmer ja Skrewdriver kappaleet. Stormheit saikin suuret aplodit. Encorea ei kuitenkaan tullut, vaan seuravana olikin pääesiintyjän aika.

Mistreatin Muke ja Suomen natsahtavin taksikuski Jose soittivatkin sitten kappaleita pitkään ja hyvin laajalta alalta. Settiin kuului kaikkea aina Veikko Lavin ja Junnu Vainion väliltä sekä tuotantoa yhtyeen omasta materiaalista koko uran ajalta, aina ensimmäisestä EP:stä uusimpaan Heartless Bastards levyyn ja vanhoihin punk-klassikoihin kuten Kohu-63 covereihin. Yleisö tykkäsi ja laittoi jalalle koreasti, ja varsinkin ”Skinhead Girl” sai parit pyörähtelemään lavan edessä. Muke viihdytti yleisöä myös välispiikeissä ja soitto jatkui myöhään yöhön. Mistreatia ja Mukea voisi kehua niin monin sanoin että adjektiivit loppuisivat kesken, joten tuumattakoon että kolmenkymmenen vuoden kokemus vain näkyy musikanttien olemuksesta. Lavalla ollaan rehellisesti oma itsensä ja se riittää.

Kovin moni muu ei olisi kulkenut näin pitkään omaa polkuaan, varsinkin kun musiikillinen talentti kuitenkin riittäisi suurempaan suosioon. Mutta urheasti skeneveteraanit näyttävät edelleen keskisormea valtavirralle, ja onhan se fakta, että vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan. Vielä soiton jälkeenkin juhlinta venyi aamun pikkutunneille ja ehdittiinpä siinä pitää vielä mm. darts-turnauskin. Paikalla oli myös myynnissä sekä esiintyjien merchandisea (mm. Mistreatin uuden levyn odotettua Euroopan painosta) että Vasamakirjojen kirjallisuutta.

Kaiken kaikkiaan Tampereen Club 28:n tapahtuma onnistui loistavasti. Konsertit todistivat, että satunnaisista pikku vastoinkäymiseistä huolimatta valkoinen kapinahenki ja kansallismielinen vastakultturi elää ja voi hyvin Suomessa.

Arvio: El Tiburón Blanco

perjantai 12. lokakuuta 2018

Korpisota: Kunnian tie / Todellisuus jonka kohtasit (Europa Erwache Productions / Sakaramiina, 2018)


Pieninä kasettipainoksina julkaistut Korpisodan Kunnian tie (2016) ja Todellisuus jonka kohtasit (2017) on vihdoinkin julkaistu samalle cd-levylle. Tosin levyssä oli ongelmansa, koska ensimmäiseen painokseen tuli mukaan muutama demobiisi julkaistavaksi tarkoitettujen biisien tilalle, joten painos jouduttiin uusimaan. Lopulta kaikki järjestyi ja tuloksena on nyt cd, josta löytyy kumpikin C-kasetti alkuperäisessä muodossaan.

Alkuvuodesta 2018 ilmestynyt Korpisodan kolmas äänite, cd Läpi tulen ja jään, ei ole biisimateriaaliltaan aivan niin hyvää kuin kaksi ensimmäistä äänitettä, jonka vuoksi uusintapainos on tässäkin mielessä tervetullut panostus suomalaisjulkaisijoilta.  

Pylvanaisen laulaja-basisti Mikan vetämä sooloprojekti Korpisota on karuimmillaan ensimmäisellä Kunnian tie äänitteellään, kun toisella kasetilla vedetään jo rivakampaa ja soundillisesti tuhdimpaa tavaraa. Yhtä kaikki, molemmat julkaisut sisältävät korutonta kertomaa Suomen nykytilasta ja siitä, mitä kansansa pettäneelle poliittis-kulttuuriselle näennäiseliitille pitäisi tehdä. Tämä käy erityisen selväksi ensimmäisen julkaisun kappaleesta ”Heiluen tuulessa”.

Korpisodan soundille on tunnusomaista kappaletta kuljettava melodinen lead-kitara, joka tuo mieleen vanhan Ultima Thulen (mm. ”Uusi huominen”), mutta sointumaailmaan on sekoittunut mukaan myös aimo annos suomalais-slaavilaista melankoliaa. Ajoittan biisien palettia värittää black metal kitarointi kuten Kunnian tie -kasetilta kuultavassa kappaleessa ”Pahuuden kasvot”. Jos levyltä etsii tarttuvaa hittipotentiaalia, sitä tarjoavat ainakin biisit ”Kun kaikki romahtaa” (ensimmäinen kasetti), ”Yhteys” (toinen) ja ”Todellisuus jonka kohtasit” (toinen).

Viimeisen silauksen Korpisodan kokonaisuuteen antaa lyriikat, jotka Mika esittää lähes lakonisesti kuin vain todetakseen kylmät tosiasiat ja Kansantuomioistuimen antamat tuomiot. Ankeasta ajan kuvasta ja tuomiopäivän julistuksista huolimatta Korpisodalta löytyy myös optimistinen puoli, jota kuullaan esityksissä ”Uusi huominen”, ”Vapauteen”, ”Kunnian tie, ”Yhteys” ja ”Uusi sukupolvi”. 

Vaikka levyyllä kuullaan pari toivorikasta laulua, kokonaisuutta  on vaikea pitää voittoisan nationalismin iloisena julistuksena, vaan taustalla väijyy arkkityyppinen hammasta pureva suomalaismies, joka tekee sen mitä miehen on tehtävä. Varsinkin kovissa paikoissa. Asenteessa on jotain samaa kuin Marko Tapion kirjallisessa mestariteoksessa Arktinen hysteria, joka on eräänlainen isänmaallis-oikeistolainen vastine punaiselle Täällä Pohjantähden alla -trilogialle. Aivan kuten Marko Tapio jo tiesi, kun suomalainen mies suuttuu, silloin on leikki kaukana – tästä ”arktisesta hysteriasta” kertoo pelkistetysti kappale ”Heiluen tuulessa”:

Routaiseen maahan ura piirretään miekalla

saappaat tien pintaan polkevat tahtia

”Ei tuholaiset syö enää viattoman kiposta

ei valheen vahvat kourat enää purista

lyhtypylvään alla ne roikkuvat heiluen tuulessa”

Käärmeenpää murskataan kengän korolla

voitonmerkit koristavat tien vierustoja

Arvio: RL

torstai 11. lokakuuta 2018

MUSTA KIVI # 1

 

Sisältää mm. Thule-seura, Miguel Serrano, Nainen Aikaa Vastaan: Savtri Devi, Johtajuus ei ole virkanimike, Antirasismin skitsofrenia, Rahowa / George Burdi -haastattelu. Saatavilla alan distroista. 

torstai 4. lokakuuta 2018

Kali Yuga Noise / Massacre Anti Musica: Discipline Through Distortion (Bestial Burst, 2018)


Sattumaa tai ei, mutta virallisten julkaisutietojen mukaan kotimaista noisecorea edustava split-LP Discipline Through Distortion ilmestyi Adolf Hitlerin syntymäpäivänä. Mistään puhdasoppisesta kansallissosialismin liputtamisesta levyllä ei ole silti kyse, vaikka Kali Yuga Noisen ja Massacre Anti Musican sanoituksissa käsittellään tiettyjä yhteiskunnallisia kysymyksiä samanlaisesta karskista näkökulmasta, jota julistivat jo entisaikojen mainiot miehet ruskeissa paidoissaan. 

Kansikuvien perusteella julkaisu hakee pikemminkin innoituksensa 1930-luvun Lapuan liikkeestä ja suomalaisesta fasismista, sillä vinyylilevyn kantta koristaa nyrkkiä puiva Vihtori Kosola ja takapuolta näkymä vuoden 1930 talonpoikaismarssista Helsingin Senaatintorille. Varsinkin Kali Yuga Noisessa (KYN) kuuluu vahvana kärttyisä ja radikaali konservatismi, kun taas Massacre Anti Musican todella lyhyet oksennukset kiroavat yleisesti punaliberaalin ja pinkkihumanistisen länsimaailman mielettömyyden ja heikkouden. 

Molemmilta bändeiltä löytyy musiikillista ja ideologista sukulaisieluisuutta sellaisiin noise- ja grindcoren epäkorrekteihin tekijänimiin kuten Anal Cunt,  Brigado Do Odio, Fear Of God, 7MON ja Intolitarian. A-puolella kuultava Kali Yuga Noise nojaa väkivaltaisessa ryminässään parin piirun verran enemmän hardcoreen kuin Massacre Anti Musica, jonka 3-10 sekuntia kestävät murahdukset kuulostavat lähinnä tykistökeskityksiltä. Toisaalta KYN:n rykäisyssä toistuvasti kuultava särisevä feedback, korvia särkevä kierto, on juuri sitä, mikä luonnehtii noisecorea parhaiten. Samasta genrestä huolimatta bändit eroavatkin varsin selvästi toisistaan.

Tälle levylle turkulaisen KYN:n uudeksi laulajaksi nostettu porilainen Jone hoitaa leiviskänsä miehekkäästi, mutta valitettavasti hän on jo poistunut bändin miesvahvuudesta ja laulusta vastaa nykyään Hessu. Bändin (Jone – voc, Jussi – basso, Mika – skitta, Antti – rummut) hallittu kaaos kestää vain noin 12 minuuttia ja sinä aikana ehditään kuulla 27 biisiä. Jo kappaleiden nimistä voi päätellä millä poliittisella linjalla liikutaan: ”Freak of Nature”, ”Gypsy pt. II”, ”Democracy”, ”Europe in Decline”, ”Public Transportation”, ”Age of Deception”, ”Modern Way is Shit”, ”This is the End”, ”Hail”, ”Million Boots”, ”Depopulation”, ”Parasite Hotel”, ”Muhammad”, ”Cultural Enrichment”…

Lähes puolet avauspuolta pitempään soivalla b-puolella kuultava Massacre Anti Musica (MAM) on totaalista musiikkiterroria, jota ryydittää välillä kuultavat punaliberaalia aikaamme pilkkaavat sämplet. Niissä ääneen pääsevät mm. hysteerisesti triggeröityvä feministi,  valkoisia vihaava musta sossukuningatar, WTC-iskusta pelastuneet ja Rothschildien myyräntyöstä kertova naisääni. Peräti 126 (!) biisiä kattava kokonaisuus kuvaa koruttomalla kielellään sitä, mikä ajassamme on pielessä ja mitä sille pitäisi tehdä. Vokalistin epäinhimillisesti röhkimät lyhyet purkaukset ilmaisevat jo symbolisella tasolla halveksunnan kaikkea sitä kohtaan, mitä vallassa olevat tekopyhät valheet mestarit massoille syöttävät.

On selvää, että  Discipline Through Distortion LP ei miellytä kaikkien kansallisesti radikaalien korvaa ja estetiikan tajua, mutta silti tällekin levylle löytyy oma ekologinen lokeronsa äärioikeiston villissä ruohonjuuritason maastossa. On tärkeää, että valkoista eurooppalaista identiteettiä korostavat vallankumoukselliset nationalistit ottavat kulttuurista tilaa kaikilla mahdollisilla kulttuurin aloilla. Tästä näkökulmasta katsottuna tätä levyä ei pidä ylenkatsoa, vaikka se ei sattuisikaan edustamaan juuri omaa muusiikkimakua.

Arvio: RL

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...