perjantai 25. elokuuta 2017

Menacing ‘84: Hail '84 (Filth & Violence, 2015); Menacing '84: Immediate Extinction (Filth & Violence, 2016)



Vaihtoehtomusiikkiin kuuluvien alakulttuurien yhteiselo on jatkuvaa aaltoliikettä. Esimerkiksi 1990-luku muistetaan vuosikymmenenä, jolloin ideologiset ja filosofiset erot olivat niin jyrkkiä, että skinheadit, punkit ja black metallin kuuntelijat toimivat tiukasti omissa karsinoissaan. 2000-luvun alkupuolella ideologinen ryppyotsaisuus puolestaan väheni ja punk-keikoilla saattoi nähdä porukkaa hailaamassa ”kännissä ja läpällä”. Suvaitsevaisuus oli muutenkin vallalla, jonka vuoksi natsitunnuksin esiintyneet nahkapäät saivat rauhassa hengailla punktapahtumissa.
2010-luvun taitteessa black metallin ja RAC.n kuulijakuntaa alkoi näkyä toistensa konserteissa, mikä selittyy ideologisella lähentymisellä. Rivien yhteen kokoaminen saman lipun alle oli seurausta Amerikassa ja muualla Euroopassa leimahtaneesta kulttuurisodasta, joka heijastui väistämättä myös suomalaisiin vaihtoehtokulttuureihin.
Keskeisenä ilmiönä kulttuurisodan kärjistymisessä oli ja on edelleen ideologisen vararikon kokeneen vasemmiston kuolinkouristukset. Pitääkseen vallankumouksellisen muutoshengen – trotskilaisittain ilmaistuna ”jatkuvan vallankumouksen” – elossa vasemmistolaisen millenium-sukupolven lumihiutaleiden on täytynyt vaatia maolaiseen tapaan valtavirtayhteiskunnalta entistä puhdasoppisempaa poliittista korrektiutta aina absurdeihin ”safe space” ja sukupuolineutraaleihin vessoihin asti. Samalla tämä raivoaminen on johtanut fasismi-rasismin näkemiseen kaikkialla yhteiskunnassa kuin myös toisinajattelijoiden kollektiivisiin vainokampanjoihin. Musiikin puolella tämä suvaitsematon kiihko on näkynyt black metal tapahtumien ja kansallismielisten neofolk-konserttien boikottivaatimuksina ja niiden Stasi-tyylisinä ilmiantoina.
Epäpoliittisina pidettyjä Power Electronics (PE) konsertteja ei ole Suomessa tiettävästi pyritty estämään, mutta länsimaailman sisällä vaikuttavan kulttuurisodan jälkijäristykset näkyvät niissä epäsuorasti. Genren traditioon on alusta asti kuulunut sopivuuden rajojen ylittäminen, transgressio, jossa porvarillisen ja näennäisliberaalin yhteiskunnan todellisia tabuja on hierottu suoraan kuulijan naamaan.
Kun vielä takavuosina PE:n tekijät käyttivät fasismia ja valkoista rasismia shokkitaktiikkana, tällä vuosikymmenellä on astunut esiin legioona artisteja, jotka liputtavat oikeasti näiden asioiden puolesta. Tämän seurauksena poliittisesti entistä herkemmät vasemmistolaiset PE:n seuraajat ovat äänestäneet jaloillaan ja tapahtumien tyhjiön on täyttänyt lähinnä black metal kulttuurista tuleva äärioikeistolainen kuuntelijasegmentti. Erityisen selvästi tämä on näkynyt PE/Noise -tapahtuma Obscurex Festillä, jossa äärivasemmistolainen kuulijakunta on kuihtunut lähes olemattomiin. Niin sanottujen Edistyksellisten kannalta tilannetta ei ole parantanut se, että maastamme löytyy sellaisten rajatapausten kuin Xenophobic Ejaculationin ja linkolalaisen Halthanin lisäksi ihan aitoja kansallissosialistisia PE-saarnaajia kuten Straight Arm Salute.
On syytä korostaa, että PE ei edelleenkään ole poliittinen genre vaan jälkiteollisen ajan yksi äärimmäisistä kulttuurimuodoista.  Sen sisällä vaikuttaa kuitenkin uusi fasistinen tekijärintama, joka on hylännyt alkuaikojen Whitehousen itsetarkoituksellisen shokeeraamisen. Tätä osastoa kuultiin myös elokuun toisena viikonloppuna pidetyssä Obscurex Fest II:ssa. Liettualainen Pogrom, lontoolainen Zyklon SS ja manchesterilaisen artistin projektit Axnaar ja Menacing '84 ovat nimiä, jotka eivät taatusti houkuttaneet paikalle edes PE:stä kiinnostuneita vasemmistolaisia kokemuksenmetsästäjiä puhumattakaan herkkähipiäisimmistä Sosiaalisen Oikeudenmukaisuuden Sotureista.
Manchesterilainen Menacing '84 haluaa nimellään kunnioittaa 1980-luvun nationalistisia skinhead bändejä Combat 84 ja Condemned 84. Tämä tehdään erityisen selväksi levyn Hail '84 nimikappaleessa, jossa muistellaan lämmöllä englantilaisen nahkapääkulttuurin kunnian päiviä:
Shaven headed hordes
RAC in the press
Racial violence
Terrace violence erupting
Old ladies gasping and gossiping
HAIL ’84
Hail the violence!
Street battles raging
Boots and braces
Conflict on all sides,
WWII veterans hail the swastika
England boils with hate
HAIL ’84
Levyn aggressiivinen äänimaisema kumpuaa genren klassisesta perinteestä, jossa metallinen rutina, suurtaajuuksien vinkuna, erilaiset hälyäänet ja säröisesti mikitetty huuto muodostava esitysten kokonaisuuden. Loppupuolen kappaleissa meluavaa äänimattoa elävöittää erilaiset samplet, kuten esityksessä ”Interlude”, jossa taustalla soiva klassinen sävelmä muistuttaa erehdyttävästi Katri Helenan hittiä ”Kesän lapsi”! Menacing '84:n aggro-PE nivoutuu saumattomasti yhteen epäkorrektin sanoman kanssa, joka tuo mieleen No Remorsen enimmäisen LP:n tylyt tilitykset. Esimerkiksi levyn avaava kappale ”Whip” on kuin päivitetty versio NR:n ”Bloodsucker” kappaleen sanoituksista:
Cheap labour at the cost of our nation
Sold down to the river
Sold out of our pride and future
Thousands imported to feed industry
Forced into race war
The dismantling of an empire
Built on skeletons of British dead
The 6 point plan
The whip and the purse hand
Bent on our destruction
We have nothing left but hate
Resist Agenda 21!!!
Toisella levyllään Immediate Extinction bändi operoi voimaelektroniikassa tutuilla darvinistisilla ja väestöpoliittisilla natsiteemoilla. Levyn kuusi nimeämätöntä esitystä putoavat atonaalisuudessaan ja metelissään kuitenkin lähemmäs Noise-kategoriaan kuin Power Electronicsiin. Toisin kuin poliittisesti agitoiva ja musiikillisesti moninaisempi Hail ’84, tämä levy edustaa monotonisessa karkeudessaan genren valtavirtaa.
Arvio: RL

tiistai 22. elokuuta 2017

Hate Oath: Riimulipun alla (Hate Oath, 2017)

Levyltä näytebiisinä "Riimulipun alla"

Suomen RAC-musiikkirintamalla on tapahtunut viime aikoina paljon uutta ja innostavaa, josta kertoo tarkemmin 14.8.2017 ilmestynyt Veriyhteyden laaja raportti. Siinä mainittiin lyhyesti myös radikaaliryhmä Hate Oathin ensimmäinen demo. Omakustanteena julkaistu kuuden biisin cd-r Riimulipun alla saarnaa häikäilemättömän suorasukaista 2000-luvun kansallissosialismia, jossa ei kumarrella ketään, vaan annetaan poliittiselle viholliselle sitä mitä se kerjää.

Bändin sylkee biisinsä ilmoille sellaisella tunteenpalolla, jossa pikkutekijät kuten instrumenttien korrekti hallinta ja yhteissoiton sujuvuus jäävät sivuseikoiksi. Yhtyeellä kyllä riittää soittotaitoa metalliseen punkrymistelyyn, mutta yhtyeensoittamisessa on selvää haparointia, jonka on pakko johtua vähistä treeneistä. Tähän taas lienee syynä musikanttien asuminen hajallaan: kaksi miestä on Tampereelta, loput Turusta ja Vaasasta. Ajoittaisesta kohkaamisesta huolimatta levyn soundit ovat kirkkaat ja julkaisu on vihkonen mukaan lukien ammattimaista jälkeä.

Levy alkaa Taksikuski-elokuvasta napatulla repliikillä, jossa protagonisti Travis kertoo mitä aikoo tehdä katujamme miehittävälle roskaväelle. Turussa tapahtuneen terrori-iskun jälkeen keesipäisen katujen puhdistajan sodanjulistus tuntuu monien mielestä varsin järkeenkäyvältä toimintamallilta, semminkin kun maamme poliittinen johto ja virkavalta eivät ole tehneet mitään vieraan saastan poistamiseksi. Elokuva-intron jälkeen soiva aloitusraita ”Puhdistus” on kuvaus paikallisesta taksikuskista, joka päättää ottaa lain omiin käsiinsä, koska valtio ei ole enää halukas suojelemaan omia kansalaisiaan. Raa'alla punkjyystöllä vedetty renkutus on yksi levyn kolmesta omasta kappaleesta, muut vedot ovat ulkomaan lainoja.

Onnistunein käännösversio on tehty Landserin ikivihreästä ”Walvater Wotan”, joka tottelee suomeksi nimeä ”Ylijumala Odin”. Keskitempoinen, leadkitaralla vedetty Rechtsrock junttaa madonluvut vieraalle, juutalaispohjaiselle kristinuskolle, eikä rumia sanojakaan säästellä. Aivan yhtä nappiin ei osuta toisessa käännöskappaleessa ”Hu-Ha-Holappa”, joka mukailee Nordfrontin kappaletta ”Hu-ha Antifa”. Parhaiten esitys tunnetaan nimellä ”Tsingis Khan”, jonka levytti jo 1970-luvulla Suomen oma machomies, nuivuudestaan tunnettu Frederik. Systeemin huoraksi ryhtyneelle Hörökorva-Holapalle kuittailu on ihan tervettä kansallisurheilua, mutta itse biisinä ”Hu-Ha-Holappa” toimii vain muutaman kuuntelukerran vitsinä.

Loppupuolella levy palaa vakavammalle vaihteelle ja esitys ”Lapuan Laki” on harvoin kuultu kunnianosoitus miehille, jotka panivat omin voimin neuvostobolshevismin maassamme kuriin. Metallinen paalutus toimii kappaleessa mainiosti ja se on yhteissoitoltaan levyn mallikkain esitys.

Skrewdriverin singlebiisiä ”Showdown” ovat coveroineet monet, mutta valitettavasti yksikään yrittäjä ei ole onnistunut luomaan kappaleelle samanlaista fanaattisuuden auraa kuin alkuperäisesittäjä Ian Stuart. Hate Oathin vapaamuotoisen version parasta antia ovat suomalaiset lyriikat, mutta kokonaisuutena esitys on kaukana alkuperäisversion kiihkeästä tunnelmasta.

Julkaisun päättää vakavamielinen kansallissosialistinen uskontunnustus ”Riimulipun alla”, joka on selvästi metallisin kappale koko levystä. Miehekkään uhmakkaasti örisevä laulaja Tontsta esittää valan Pohjoismaiselle Vastarintaliikkeelle, jonka toimintavapautta ollaan piakkoin käsittelemässä oikeudessa. Kappaleesta tehdyssä tyylikkäässä videossa Hate Oathin tiivistetty viesti pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Kahdessa viimeisessä säkeistössä hohkaa kylmä pohjoinen ajatus, josta on puhdistettu pois kaikki vilpillisen juutalaisen älyn saivartelu:

Minä elän
Pohjoisen puolesta
Vuoksi aatteen!
Annan elämän
Vuoksi aatteen
Alla RIIMULIPUN!

Vaikka kaikki muut, EMME ME!
Eläköön kuolema!
Vaikka kaikki muut, EMME ME!
Eläköön voitto!

Arvostelu: RL

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Condemned 84 (UK) + The Jacklads + Terve hulluus, lauantai 12.8.2017, Helsinki

Viihdetarjonnan puolella elokuun toinen viikonvaihde täyttyy perinteisesti Helsingin Flow festivaalista, jota Voima-lehden maksullisena versiona tunnettu Helsingin Sanomat on mainostanut alusta asti aikaansa seuraavana pop-musiikin vaihtoehtofestivaalina. Tapahtuman ympärille luodusta hypestä huolimatta vilkaisu festarin ohjelmatarjontaan paljastaa bändien olevan turvallisia keskiluokkaisia näennäisvaihtoehtoja. Sukupuolineutraalit hipsterijuntit saavat toki nauttia rauhassa laimeasta paskastaan ikiomassa hiekkalaatikossaan, mutta valitettavasti laajan medianäkyvyyden vuoksi myös punavihreän kuplan ulkopuoliset törmäävät tapahtumaan ja vieläpä tahtomattaan. Onneksi Helsinki on sen verran suuri kaupunki, että samaan viikonloppuun mahtuu Flowta paljon autenttisempaa ja karumpaa vaihtoehtomusiikin tarjontaa.

Toisin kuin Suvilahden hipsterikokoontumiseen näihin konsertteihin olisi ollut lähes mahdoton eksyä, koska niiden saama näkyvyys oli valtamediassa nolla palstamillimetriä. Vaikka tapahtumien järjestäjät edustavat pitkälti sitä koulukuntaa, että valtamedian julkisuus toisi paikalle moraaliposeeraavia Antifa-räähköjä ja uutuudenviehätystä etsiviä kokemuksenmetsästäjiä, herättäisi se varmasti kiinnostusta myös poliittisesti epätietoisissa aidalla istujissa. Ennen kaikkea olisi mielenkiintoista seurata, kuinka paikalle tulleet tuulipukukansalaiset ja trendiperseet testaisivat käytännössä omaa suvaitsevaisuuttaan.

Jo perjantaina alkoi kulttimaineen saavuttanut voimaelektroniikkatapahtuma Obscurex Fest II, jossa poliittisesti epäkorrekteimmat esiintyjät Pogrom (Liettua), brittiläiset Zyklon SS ja Menaching 84, ja kotimaisen neofolkin kärkinimi Pyhä Kuolema, esiintyivät vasta seuraavana päivänä. Lauantain show oli näin harmillisesti samana iltana kuin Helsingin laitamilla pidetty 1312 Productionsin järjestämä konsertti, jossa esiintyi englantilainen patriootti-Oi klassikko Condemned 84. Koska tämä jo 1980-luvun puolivälistä asti vaikuttanut luupäisimmän katurockin nimi oli jäänyt jostain syystä aiemmin näkemättä, ei valinta lauantain osalta ollut loppujen lopuksi kovin vaikea, varsinkin kun brittiläiset meluartistit tuli nähtyä eri kokoonpanoissa jo perjantaina.

Saavuin loppuunmyydylle pelipaikalle vasta klo 21 jälkeen eikä kestänyt kauankaan kun ensimmäinen bändi Terve Hulluus aloitti paahtamisensa. Nimensä ikivanhan punkbändi TV:n Orjat -yhtyeen kappaleesta lainannut kuopiolaisbändi soitti melodista -77 punkkia, mutta se ei vielä saanut lavan edustaa täyteen. Seuraavaksi esiintynyt lahtelainen futishuligaaniryhmä The Jacklads veivasi suoraviivaista ja keskitempoista Oi:ta ja se saikin jo enemmän eloa yleisöön, luultavasti siksi, että enemmistönä ollut skinhead-kuulijakunta koki yhtyeen omemmakseen kuin ensimmäisen esiintyjän.

Selkeänä enemmistönä olleiden nahkapäiden lisäksi paikalle riitti myös futis-casualeja, punkkeja ja metallimusiikin ystäviä. Pitkän linjan pääesiintyjästä johtuen ikäjakauma oli varsinkin miespuolisten skinheadien kohdalla korkea, voisi jopa sanoa että enemmän yli 40-vuotiaita kuin sen alle. Vastaavasti avoimesti poliittisten RAC-keikkojen kohdalla tilanne on toinen, sillä ne keräävät toistuvasti myös nuorempaa sukupolvea, mikä on hyvä merkki siitä, että radikaali rotutietoisuus ei ole tässä maassa kuolemassa.

Suffolkin Ipswichistä kotoisin olevaa Condemned 84:ää voi pitää syystä nationalistisena rajatapauksena, jonka vuoksi sillä on myös suuri kuuntelijakunta ei-rasistisia skinheadeja ja punkkeja. Äärioikeistolainen radikaali konservatiivisuus ei välttämättä sisällä rotuajattelua, jonka vuoksi tuon näkemyksen kannattajia löytyi Illan konsertista melko paljon, joskin silmämääräisesti arvioituna rotutietoista osastoa oli silti yli puolet yleisöstä. Tällaisen poliittisesti väliin putoavan konsertin lausumattomat pelisäännöt ymmärrettiin kuitenkin automaattisesti, joten voiton tervehdyksiä ei illan aikana nähty ainakaan lavan edustalla.

Paikalla olleiden kommenteista päätellen kaksi kertaa aikaisemmin Tampereella esiintynyt brittiryhmä ei tehnyt nyt Helsingissä sitä ikimuistettavinta keikkaa, joka oli yhtyeen lavaolemuksen perusteella helppo uskoa. Condemned 84:n maine lepää pitkässä puurtamisessa ja muutamassa klassikkoalbumissa, jonka vuoksi yleisön innostus tulee enemmän nostalgiasta ja kulutetun oluen määrästä kuin kansaa villitsevästä lavashow’sta. Tässä mielessä aiemmin keväällä samassa paikassa esiintynyt toinen 1980-luvun nationalistinen brittilegenda, Indecent Exposure, oli huomattavasti innoittavampi esiintyjä. Ero korostui erityisesti laulajissa, sillä IE:n Milky oli sekä ulkoiselta olemukseltaan että esiintymiseltään nuorekkaan energinen, kun taas Condemned 84:n Keviä eivät vuodet olleet kohdelleet yhtä hyvin.

Sierettyneestä habituksesta huolimatta Kevin ääni ei ole kaikkien vuosien jälkeen muuttunut juuri miksikään, joten tutut menopalat kuten ”Up yours”, ”Nutter”, ”Keep the faith” ja ”We will never let you down” saatiin kuulla levyistä tutulla örinällä, jossa ei juuri nyansseja saati herkempää tunnerekisteriä löydy. Oikeastaan juuri parempaa ääntä, jolla ilmentää karua brittiläistä työväenluokan todellisuutta ja kurjistumista, on äkkiseltään vaikea kuvitella. Kun laulajan ääneen yhdistää rytmiryhmän tavallista tuhtisoundisemman Oi:n, josta on karsittu pois genren alkuaikojen tönkköys, ollaan varsin tylyn ilmestyksen edessä. Helsingin keikalla bändin tiukassa yhteissoitossa ei ollutkaan moittimista, vaikka jäsenten läsnäolo lavalla ei ollut aivan sataprosenttista.

Lavan edessä poukkoilleelle yleisölle Condemned 84:n vanhat klassikot maistuivat sen verran hyvin, että pitti oli koko setin ajan liikkeessä. Valkoisen työmiehen ja -naisen hikeä virtasi konsertissa todennäköisesti enemmän kuin koko Flow festivaalilla, joka voisi olla aika hyvä indikaattori siitä, millä intensiteetillä ja millä luokkarakenteella eri vaihtoehtokulttuureihin osallistutaan 100-vuotiaassa Suomessa. 

T: RL

maanantai 14. elokuuta 2017

Suomalainen kansallismielinen musiikki

Veriyhteys ei ala halkomaan hiuksia mitä kaikkea kansallismielisyyden termi pitää sisällään. Kansallismieliseen kenttään selvästi kuuluvista bändeistä osa haluaa tehdä pesäeroja erilaisten poliittisten vivahteiden perusteella. Osalle kansallismielisyys on rotukysymys, toisille taas kulttuurin ja tradition kysymys. Osalle se on konservatiivista, osalle radikaalia ja uudistusmielistä. Osalle kysymys on yhä historiallisista, ennen kaikkea sotahistoriallisista seikoista. Toisille kyky sivuuttaa ne, uusien haasteiden edessä.
Veriyhteys uskoo että toiminta määrittää itsensä. Näennäisesti ristiriitaisten pyrkimysten ja ideaalien käytännön menetelmät ja lopputulos johtaa pitkälti samaan suuntaan. Vähintään siinä määrin, ettei yksilöllä tai bändillä ole mahdollisuutta määrittää julkisuuteen laskemiensa energioiden lopputulosta.
Olemme saaneet lukea useammasta lähteestä että nk. natsimusiikki on laskusuhdanteessa. Tämä päätelmä on tehty siitä, ettei julkisuudessa ja erinäisten sosiaalisen median toimijoiden surkuhupaisissa blogeissa ole kirjoitettu tarpeeksi skandaalinkäryisiä artikkeleita muutamaan kuukauteen.
Tulkinta on täysin väärä. Tilanne on käytännössä päinvastainen. Emme elä laskusuhdannetta, vaan tilannetta jossa ilmiö on niin normalisoitunut että se on jo osa tavanomaista Suomalaista alakulttuuria, eikä loputtomasta julkaisujen tai keikkojen virrasta nouse esiin kuin sattumanvaraisesti valikoituja tapauksia.
Yhden suurimman kotimaisen musiikkilehden, Rumban, kirjoittaessa Suomalaisesta valkoisesta kapinamusiikista, lehti odotti paskamyllyä. Sitä ei koskaan tullut. Muutama sarkastinen kommentti rajojen rikkomisesta näkyi netissä. Metal-musiikin lehdet ja sivustot voivat nostaa klikkijournalismin kauhut esiin, mutta samaan aikaan noteerata positiivisesti bändit joiden maine on valtavirrassa kyseenalainen. Isoimmat metal-musiikin festivaalit nostavat lavalle vuodesta toiseen bändejä joiden maine aiheuttaa hiljaista narinaa, lähinnä yksittäisten toimijoiden anonyymeissä blogeissa. Satojen, jopa tuhansien ihmisten vaellus paikan päälle kertoo ilmiön toisen puolen.
Kaikkein radikaaleimpia keikkoja on järjestetty enemmän kuin ikinä suomalaisen kansallismielisen musiikin historiassa. Jokainen yritys sabotoida keikkojen järjestämistä, on johtanut suurimmillaan vain suunnitelman pieneen viilaukseen. Yhtään keikkaa ei ole onnistuttu perumaan ja yrityksiäkin on olemassa vain kourallinen. Saatu huomio on toiminut ilmaisena mainoksena, jonka avulla paikalle on saapunut yleisöä jopa tavallista enemmän.
Lehtien, blogien ja nettifoorumeiden julkaistessa paljastavia tietoja, seuraus on vain hiljaisuus. Shokki-artikkelit kerää pari hassua peukutusta sosiaalisessa mediassa, joista puolet on trollaavien sivussa naurajien ironisia tykkäyksiä. Kuin muistuttaakseen että myös asianomaiset lukevat artikkelit. Keikoille tulee sadoittain ihmisiä ja levyjä ilmestyy kasvavaan tahtiin.
Suomessa julkaistaan enemmän uusia levyjä kuin koko Skandinaviassa yhteensä. Europe Erwache on laajentanut skaalaa mitä wp levy-yhtiöt perinteisesti julkaisee. RAC materiaalista folkin kautta martial industrial ja voimaelektroniikka levyihin. Sakaramiina on keskittynyt kotimaisen ja ennen kaikkea suomenkielisen musiikin julkaisuun. No Sign Of Life on myöhempien omistajiensa ohjauksessa profiloitunut RAC, viha-grind ja jopa kansallissosialistisen Saksan musiikki ja puhe levyjen uusintajulkaisuilla. Breath Of Pestilence on julkaissut useita kansainvälisesti olennaisia NSBM bändejä ja kotimaisia merkkipaaluja kuten uusimmat Devilry albumit. Rinnalla elää laaja verkosto radikaalin musiikin jakelijoita, bändejä, kauppoja, divareita ja keikkajärjestäjiä. Osaa motivoi puhtaasti perinteinen kapinahenki.
Mikään ei ole parempi vaakakupin kallistaja kuin epäpoliittisen järjestäjän pyyteettömän paskaduunin sabotointi. Kun omat rahat ja vaivan likoon laittaneelle järjestäjälle tulee antifasistit huutelemaan, se johtaa kerta toisensa jälkeen vastakkainasetteluun jossa he eivät voi voittaa. Heille on pieni lohtu jos yksi sadoista black metal bändien keikoista päädytään siirtämään toiseen baariin, jos sadoittain ihmisiä on silmänräpäyksessä muutettu skeptiseksi tai jopa vihamielisiksi antifasisteja ja heidän toimintatapojaan kohtaan. On mielenkiintoista pohtia, mitä kuvitellaan saavutettavan käytöksellä jossa tullaan komentamaan ja painostamaan musiikkikulttuureihin joita he eivät itse ymmärrä. Jos kulminaatio on Rasmus verkoston mammat kauhistelemassa metal musiikin karkeutta ja facebookin kommentoijat naureskelemassa itse keksimälleen ”peppukivulle”, on saavutukset melkoisen laihoja.
Lehtiä, kirjoja, blogeja, nettiradioita, ynnä muuta löytyy. On sekä riippumattomia toimijoita että järjestöjen bannereiden alla tapahtuvaa. Osa toiminnasta on sympaattista puuhastelua, osa ammattimaista ja tavoitteellista toimintaa. Osa rajoja ja motiiveita hämärtävää sumua, hämmentämässä kurttuotsaista vihollista joka historiallisine analyyseineen yrittää ymmärtää tekojen miesten mielenliikkeitä.
Suomessa on poliittisia toimijoita ja kadulla vaikuttavia järjestöjä, joille annamme täyden tuen. Veriyhteys itse operoi ennen kaikkea kulttuurin saralla, pääpainon ollessa musiikki ja siihen tiiviisti liittyvä rinnakkainen toiminta. Suomalaisen kansallismielisen musiikin rintamalla tapahtuu paljon. Siksi Veriyhteys tekee katsauksen viimeaikaisiin tapahtumiin.
Vanhemmista bändeistä Sniperin uusi levy tavallaan jo ilmestyi. Moni on ihmetellyt huonoa saatavuutta. Kuulemamme mukaan kansissa tapahtuneen virheen vuoksi painos vedettiin pois myynnistä ja lopullinen myyntiin päätyvä painos antaa vielä odottaa.  Myös uutta kokoelma levyä on näkynyt. Bändin suosio on suurinta ulkomailla, jossa levyjä on myyty tuhansittain.
Mistreat on kesällä studiossa nauhoittamassa uutta kauan odotettua albumia. Bändin jäsenet ovat vihjanneet että tyyli suuntaisi takaisin Flame From The North aikakauteen. Kappaleita oli valmiina niin runsaasti että odotettavissa on pitkä albumi. Näennäisen hiljaisten vuosien aikana Mistreat on kunnostautunut kiertämällä ahkerasti ympäri maailmaa ja bändin tuotanto on vihdoin lähes kokonaisuudessa julkaistu vinyyli-formaatissa. Viime vuosina on myös nähty niin kokoelmaa kuin livetallenteita, t-paitoja ja muuta pienimuotoisempaa. Muke totesi ettei halunnut tehdä levyä ilman todellista asiaa. Maailman nykytilanteessa sanomisesta ei ole pulaa.
Kotkalainen Street Sweepers on pitänyt hiljaiseloa. Sen on rikkonut vain Mistreat Productionsin tänä vuonna tekemä tekemä vinyyli versio 2013 vuoden demosta.
Pylvanainen on jatkanut tasaisen varmaa julkaisutahtia. Nopeaan tahtiin kolme pitkäsoittoa tehnyt yhtye ei ole rauhoittunut. Kokoonpanovaihdoksista huolimatta uutta materiaalia on tahkottu jo paljon. Syyskuussa bändi on ensimmäistä kertaa Etelä-Suomessa keikalla. Sinne kannattaa suunnata.
Pienelle piirille kasettidemoja tehtaillut Korpisota on kuin astetta asiallisempi ja maltillisempi versio Pylvanaisesta. Korpisota teki juuri kappaleita tulevalle Suomalaista radikaalia rock musiikkia esittelevälle Suomen Puolesta –kokoelmalle, joka ilmestyy ulkomaisella levy-yhtiöllä LP julkaisuna. Mukana myös äskettäin ensimmäiset vinyylit tehneet skinhead bandit, Wrongdoersin tuhkista noussut King’s Cross ja Kuopion suunnalta ponnistava Dead Nation. Mukana kokoelmalla myös Pagan Skull, Vapaudenristi ja Arskan bändeistä KareliaaniArska & Hakkapeliitat sekä Diamond aXe. Levy on positiivinen esimerkki tilanteesta jossa kansallismieliset tahot eivät enää arastele maineensa perään. Äärivasemmiston räkänokille jokainen anarkisti-transuilun ulkopuolinen asia edustaa ”fasismia”. Miksi vetää tiukkoja oppilinjoja omalle puolelle vain heidän mielikseen? Isänmaan puolesta, jokainen panoksellaan, kyvyillään ja visiotaan seuraten. Yhteinen vihollinen on selvä ja vihollisen pillin mukaan ei enää kannata tanssia. Mitä muuta ohjenuoraa kaivataan? Murehtiminen fiktiivisestä tulevaisuuden järjestelmästä tai vivahde-ero toimintatavoissa ei saa olla este, eikä tekosyy apatiaan. Emme ole kuoropoikia joiden kuuluisi ripittää ja moralisoida toisiaan ja itseään jokaisen pienen epäpuhtauden vuoksi. Toisten ja sitä myöten itsensä jatkuvaan kampitteluun ja nurkkaan ajamiseen johtavaa ajatuksenkulkua on hyvä välttää.
Bändien erilaisista strategioista ja toimintatavoista on esimerkkejä, joista kaikki on tuottaneet tuloksia. Marder on luonut ahkerasti kansainvälisiä yhteyksiä ja myös keikkaillut ulkomaita myöten. Uutta materiaalia pitäisi olla tulossa. Tiukan poliittisen musiikin ystäville Marderin aggressiivinen viesti osuu ja uppoaa.
Toisenlaista lähestymistapaa näyttää esimerkiksi Vapaudenristi. Se on normalisoinut kansallismielistä musiikkia, jatkamalla tiivistä keikkailua erilaisissa keikkapaikoissa ja eri musiikkityylien edustajien kanssa. Luoden siltoja valkoisten veljeskuntien ja tavanomaisempien musiikkifanien välillä. Bändin tekstit ovat öykkärimäisen vihan sijaan kutsuhuuto, johon vastaa moni joka ei aiemmin ole radikaalista rock musiikista perustanut. Bändin maine on 10 vuoden kuluessa kiirinyt ulkomaille ja monet vanhat loppuunmyydyt julkaisut on tällä hetkellä halutumpia kuin koskaan. Kanadalaisen Ce Jour Viendran kanssa tehty split vinyyli on tuorein päivänvalon nähnyt levy useamman vielä jonossa odottavan pienimuotoisen julkaisun jonossa.
Valkoiset Paholaiset on tehnyt kappaleita mm. Crew 38 -kokoelmalevyille. Pienten kokoonpanovaihdosten myötä muutakin on työn alla. Toivottavasti myös keikkoja. Kokoelmat ovat levinneet pääasiassa ulkomaille, mutta suomeksi laulavalle yhtyeelle olisi varmasti kysyntää kotimaassakin. 
Civic Duty on lähes päinvastaisessa tilanteessa. Keikkoja on ollut vuosien mittaan useita, mutta fyysisesti julkaistua materiaalia ei toistaiseksi ole. Tätä selittää sekä kokoonpanossa tapahtuneet muutokset, että poliittinen toiminta, joka on usein priorisoitu musiikkiharrastusten edelle.
Pagan Skull on onnistuneen toisen albuminsa jälkeen nauhoittanut kappaleita split vinyyleille ja aiemmin mainitulle Suomen Puolesta LP kokoelmalle. Tuorein julkaisu on toistaiseksi Veriyhteys 2: Kerettiläiset Trubaduurit kokoelma CD, jolla bändi osoittaa poikkeuksellista oman linjan kulkua versioimalla Impaled Nazarenea akustisesti, omien kappaleiden akustisten versioiden ohella! Bändin täysin omaleimainen tyyli ja toimintatapa on hyvä esimerkki kotimaisesta skenestä. Täällä ei vain matkita nostalgia mielessä ulkomaiden menneiden vuosikymmenten kunnianhetkiä, vaan tehdään myös omaperäistä ja uutta. Niin musiikillisesti, kuin toimintatapojen puitteissa. Turvallisen siistiksi hiotuista nykyajan ulkomaisista oikeistobändeistä tuttua tunnelmaa ei löyty Suomesta. Tarjolla on ennenkaikkea karkeus, raakuus ja hillittömyys.
Aiemmin vain youtubessa materiaalia levittänyt Hate Oath julkaisi ensimmäisen demonsa 8.8.2017. Karkean ja rujon radikaalin kansallismielisen vihanpidon raakuus on sitä luokkaa että bändi tuskin niittää samaa suosiota kuin Mistreatin kaltainen melodisen punkrockin avulla voisi. Raadollisen alakulttuurin seasta sille löytyy varmasti laaja kannattajakunta joka ei saa nykyaikaisesta siististä oikeistorockista sitä samaa energiaa mitä soittotaidon rajamailla kompuroiva vanha RAC tarjosi. Hate Oath ei näyttäydy nostalgiselta, vaan yhdistelee hieman horjuvalla yhteensoitolla RAC klassikoiden suomalaisia käännöksiä, sekä omaa tuotantoa joka etenee skinhead rock laahauksesta raskaampaan viha-hardcoreen. Demo CDr on tehty asiallisilla saundeilla ja ammattimaisen CD julkaisun näköisesti. Levyn lopettava kappale antaa demosta hyvän kuvan, mutta sisällön monipuolisuus ei tule siitä täysin ilmi.
(Linkki Hate Oath -kappaleeseen "Riimulipun alla")
Hate Oathin lähimastossa liikkuva, kansallissosialistisen eetoksen jyrkemmän ja väkivaltaisemman puolen sanansaattaja Genocide Wolves on Suomessa ja Ruotsissa soitettujen keikkojen lisäksi julkaissut vain demon ja pari paljon kehuja saanutta kappaletta Veriyhteys-kokoelmalla. Genocide Wolvesin kuulumisia on kyselty ulkomaita myöten. Vaikka julkisuuteen asti ei näyttöä ole vielä tarjolla, debyytti albumi on ollut työn alla ja Genocide Wolves kertoi että iso osa materiaalista on jo nauhoitettu.
Suomen Johnny Rebel, eli Joni Kapina, heitti ensimmäisen keikkansa alkukesästä. Demokasetilta tuttu esittäjä vetää todellista mustaa huumoria. Röyhkeän trubaduurin tekstit on niin hurjia, että jokaisesta rapsahtaisi syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaan mikäli Jonin kappaleet lähtisivät leviämään laajemmin.
Samaan kategoriaan on laskettavissa Dead Kommunist, joka tympeän nimensä alla pyrki tekemään loukkaavimman ja rasistisimman levyn jota Suomessa on tehty. Albumilta löytyvien kappaleiden sanoma on suorasukainen ja törkeä. Iso osa Suomen kansallismielisistä bändeistä pyrkii ainakin näennäisesti asialliseen ilmaisuun, Dead Kommunist vetää kaiken niin yliampuvasti, että lähestymistapa jakaa ihmisiä kuin Yhdysvaltojen rajuimpien hatecore bändien aktivoituminen. Osa näkee että patologisen vihan ja ekstaattisen rotuteurastuksen promotointi on lähtökohtaisesti haitallista aatteelle. Toiset taas näkee sen kapinan, alakulttuurin ja rock’n’rollin periaatteita jatkavana positiivisena ilmiönä. Rock musiikki on aina shokeerannut. Rock musiikki on aina rikkonut tabut, ulostanut kotinurkkiin ja viitannut kintaalla moraalisaarnoille. Emme voi odottaa että kansallismielisyyden ja rock musiikin ristisiitos tuottaa vain yhtä lopputulosta. Ylvään ja voimakkaan lisäksi on tarjolla vahingoniloinen röhönauru joka lähtee alhaisempien viettien ja motiivien parista.
Mikäli karkea huumori on nopeasti naurettu, Suomessa on myös täysin uutta radikaalia kansallismielistä musiikkia. Esimerkkeinä toimii esimerkiksi Puhdistus ja Vastausmerkki. Puhdistus on Suomessa ennenkuulumaton ja poikkeuksellinen, sillä se ei musiikillisesti nojaa rac poljentoon tai metalliseen hardcoreen, vaan yhdistää suorasukaisen sanomansa perinteiseen hardcore-punk musiikkiin! Albumi on huhujen mukaan tulossa loppuvuodesta 2017. Toistaiseksi kuultavissa on ollut vain netistä löytyvä ennakkokuuntelussa ollut kappale. Veriyhteys sai luvan julkaista toisen näytteen tulevalta levyltä.
Vastausmerkki jatkaa kunniakkaasti RAC ja oikeistorockin jylhempää perinnettä. Suomalaisille bändeille poikkeuksellinen suoraviivainen kansallissosialistinen eetos, joka keskittyy aatteen ylevään ja voimakkaan puhtaaseen puoleen. Demon neljällä kappaleella ei haukuta tai loukata, vaan juhlistetaan kansallissosialismia vastauksena ja voitokkaana elämänasenteena.
Musiikissa on kuultavissa hieman Sniperin ja Mistreatin vaikutetta. Yksittäisiä Sniper kappaleita kuten ”To Our Finland” tulee mieleen missä reipas poljento yhdistyy melodisiin kitaraliideihin. Suomalaista saundia vahvempana on yleinen Saksalaisen oikeistorockin vivahde. Yksittäistä bändiä ei ole helppo määritellä, mutta esimerkiksi Freikorps tai Lunikoffin uudemmat tulee paikoitellen mieleen melodisista kappaleista. Metallisempia demppikitaroita ja melodisia lead kitaroita yhdistellään sekä nopean rempseisiin että hitaampaa aatteellista paatosta sisältäviin kappaleisiin. Matalalta karjahteleva, mutta ei metallisen muriseva laulutyyli yhdistettynä siistihköön studiotuotantoon. 
Vastausmerkin lähimmäksi Suomalaiseksi vertailukohdaksi nousee Sankar’hauta, joka on toistaiseksi julkaissut vain Veriyhteys-kokoelman kappaleet. Studiosessiosta on julkaisematta pari kappaletta ja lisää on tulossa. Myös keikoista on ollut puhetta. Sekä Sankar’hauta että Vastausmerkki näyttäytyy suoraselkäisenä ja tiukkana, asia edellä musiikkia luovana yhtyeenä. Sankar’hauta kumartaa isosti menneen Suomen uroteoille ja isänmaan sankareiden uhrauksille, kun taas Vastausmerkki on radikaali tulevaisuuteen katsoja, joka ei tarvitse kysymysmerkkiä kyseenalaistamaan, eikä huutomerkkiä alleviivaamaan, kun vastausmerkkinä on suoraviivainen hakaristi.
Mikäli katsomme laajalla perspektiivillä, Suomessa on mittava määrä kansallismielisen musiikin alle menevää materiaalia. Niin musiikillisesti kuin sisällöllisesti. Kokeellisen materiaalin puolelta Straight Arm Salute, Veri ja Maa ja Musta Enemmistö on kaukana ”skinhead rockin” traditioista, mutta ei millään tavalla vähäisempiä. Koko ajatus siitä että kansallismielisyys kulminoituisi skinhead musiikin historiaan on hylättävä. Musiikkikulttuuri on elänyt vuosikymmeniä ja muodostanut mielenkiintoisia uusia virtauksia.
On kovan hardcoren jalostuneita muotoja. Neo-folk, martial industrial, metal musiikin moninaiset muodot – nsbm etunenässä. Emme tässä artikkelissa pureudu noiden tyylilajien edustajiin, mutta palaamme aiheeseen sopivassa ajankohdassa. Moni rajamailla liikkuva yhtye ei ole leimallisesti poliittinen tai heidän pyrkimyksensä ei edusta arkirealismia. Katse on suunnattu myyttiseen Eurooppaan tai Suomeen, jota ei ehkä koskaan ole ollut konkreettisesti olemassa, visionäärien idealististen havaintojen ulkopuolella. Se ei tee asiasta vähemmän käyttökelpoista, eikä edes vähempää totta.
Kansallismielisyyden rakennuspalikat ovat monimutkaisempi sekoitus kuin pelkkä lista kiistattomista faktoista. Voimme perustella järkevästi miksi itsesäilytysvaisto tai omista huolehtiminen on konkreettisesti tärkeää. Mutta mikäli maailmankatsomuksessaan psykoottinen vasemmisto hylkää jopa luonnonlakien todeksi näyttämiä elämän perusasioita, ja pakkomielteisesti haluaa suhtautua kriittisesti jopa mainitun kaltaisiin itsestäänselvyyksiin, päädymme pian keskusteluun jossa on helpoin todeta että kyse on uskon ja hengen asiasta. Emme voi perustella itsesäilytysvaiston tai oman ja vieraan välillä olevan taistelun merkitystä ihmiselle joka vaatii sille loputtomia perusteita. Riittävän monen kysymyksiä latelevan kyseenalaistamisen jälkeen, päädymme kuuntelemaan änkyttävää eksistentialistia, joka ei murheessaan ja itsetuhoisuudessaan kykene näkemään metsää puilta. Ei ole syytä selittää ihmiselle, joka ei selitystä voi uskoa. Heidän roolinsa kansakunnan joukossa on vain muistuttaa muita siitä etuoikeudesta mikä on ihmisellä, jolla on sentään joku luonnollinen yhteys luonnon ikiaikaiseen kiertokulkuun, eikä vankina älyllisen nokkeluuden turhautuneessa ja itsetuhoisessa vieraantumisessa.
Vaikka erilaisen perspektiivin omaavat ihmiset kammoksuttaa vasemmistoa, heidän omat ikoninsa ja hatarat pseudotieteelliset oppirakennelma nähdään todellisuutena. Meidän myytit, meidän kokema todellisuus tyrmätään vaarallisena haihatteluna ja vainoharhana. He kammoksuvat asiaa, sillä he tietävät metapolitiikan voiman. He tietävät massojen sielun olevan nopea liikkeissään ja alttiina vaikutteille. Mikään ei kauhistuta enempää kuin ajatus että vuosikymmenten määrätietoisen indoktrinaation ja massahurmoksen lailla etenevien monikulttuurijuhlien tulokset voidaan murskata muutamalla tosielämän kokemuksella, mieleen syöpyvällä uutisella tai jopa tunteisiin vetoavalla taidekokemuksella. He ovat nähneet musiikin ja kulttuurin voiman ja tietävät siinä piilevän potentiaalin. Niin yksilöihin kuin massoihin vaikuttamiseen. Heitä pelottaa mitä käy, kun valkoinen mies herätetään ikuiseen maailmanjärjestykseen. Kun rauhanliikkeen ja humanismin henkisesti kuohitsemat havahtuvat maan ja veren kutsuun ja asettuvat modernia maailmaa vastaan.

tiistai 8. elokuuta 2017

UKONVASAMA, Nro 13, I / toukokuu 2017

Uusimman Ukonvasaman kannessa lukee toukokuu, mikä lienee ollut lehden suunniteltu ilmestymisajankohta. Luvatun materiaalin odottaminen siirsi julkaisun ilmestymisen vasta heinäkuun puoliväliin, mutta hyvää kannatti odottaa, sillä uusin numero on jälleen kerran mojova lukupaketti rotutietoisen ja kansallismielisen vastakulttuurin ystäville.

Tuttuun tapaan lehden pääpaino on pitkissä ja syvällisissä musiikkihaastatteluissa, joissa keskustellaan muustakin kuin uudesta levystä ja keikkasuunnitelmista. Viimeisten numeroiden tapaan lehti keskittyy nationalistiseen ja kansallissosialistisen black metaliin, ainoastaan levyarviossa on ruodittu tuoreita RAC-levyjä.

Haastatteluja on vain kaksi, mutta ne ovatkin sitä pidempiä. Ensimmäisenä piinapenkissä on vahvasti nationalistista ja kansallisromanttista black metallia vääntävä kotimainen Förgjord. Musiikista ja siihen liittyvästä ideologisista ja filosofista vaikutteista puhutaan pitkään, mikä valaisee kiitettävästi sitä mielenmaisemaa, josta yhtyeen musiikki kumpuaa. Toinen haastateltu, hiljattain Suomessa vieraillut kreikkalainen NSBM-legenda Der Stürmer, keskittyy puolestaan enemmän poliittisiin kysymyksiin, joskin yhtyeen veturi Jarl Von Hagall kertoo laajasti myös yhtyeen musiikillisesta puolesta ja vaikutteista. Spartan henkistä ja fyysistä perintöä vaalivan teräskommandon haastattelu on ehdotonta lukemista ainakin niille, jotka sattuivat näkemään bändin viimeksi Etelä-Suomessa.

Tuorein numero tarjoaa myös tutut poliittiset skene-uutiset ja levyarviot mm. seuraavista julkaisuista: Heiliger Krieg: Treue um Treue, Bound for Glory: Ironborn, Wolfnacht: Hyperborea, Warfire: Herald of the Eternal Order, White Guard: Against the East & West ja Straight Arm Salute: Täynnä vihaa. Kirja-arviota ei tästä numerosta löytynyt, mutta elokuva-arviossa syynättiin sentään lehden teemaan liittyvä huippuraina 300. Keikka-arvoissa muisteltiin maaliskuussa Tampereella vietettyä Blood & Honour -kerhon avajaisia, jossa voitonmaljoja nostattivat Mistreat, Genocide Wolves sekä saksalainen yllätysvieras.

Päätoimittaja ja toimitus ovat tehneet oivan numeron, vaikka taitossa soisi olevan enemmän mielikuvitusta ja persoonallista otetta. Pieni A-5 koko ei ehkä tarjoa parhaita edellytyksiä lay-out kikkailulle, mutta pienellä lisäsatsauksella lehden ulkonäöstä saisi nykyistä huomattavasti eläväisemmän ja lukijaystävällisemmän. Lehteä myy kolmen euron hintaan Europa Erwache Productions.

Arvio: RL

perjantai 4. elokuuta 2017

Der Stürmer (Kreikka), Intolitarian (USA), Hammer. Etelä-Suomi, 22.7.2017

 

Intolitarian on yhdysvaltalainen vuonna 2009 noise/voimaelektroniikka-projekti Deathkeyn rinnalle perustettu noisecore/grindcore-projekti. Varsinkin metalli sekä noise/PE-osastoilla operoivat tietävät Antichrist Kramerin maineen pitkälti vuosikymmenen takaa. Varsinkin Satanic Skinhead Propaganda ja Audial Decimation -lafkojen jäljiltä. Sittemmin lafkat yhdistettiin Deathangle Absolution nimen alle, mutta nyt Satanic Skinhead -nimi tekee paluun. Deathkeyn ollessa melko tietyn linjan voimaelektroniikkaa provosoivilla teemoilla ja suoralla antisemitismillä, Intolitarianissa yleinen ihmisviha ja Fuck The World-asenne on viety käytännössä niin tappiin kuin se on mahdollista. Sanoituksia ei levyissä ole mukana, mutta ainakin uusimman levyn (Deathangle Absolution) jokaisen osion puheintrot ovat sen sortin tykitystä että turha haaveilla Intolitarianin soittavan jossain rauhaa rakastavimpien jätkien bileissä.

Hyvin pitkälti aikataulussaan klo 20 aikaan Intolitarian aloitti illan ensimmäisenä. Kun intromelusta oli saatu moottori käyntiin, se olikin menoa mitä ei ole pitkään aikaan nähty. Lyhyet noisecore-purkaukset ja pidemmät blastbeat osiot pitivät yleisön mielenkiinnon koko setin ajan. Yleisö oli vielä melko rauhallisesti setin ajan, vaikka pientä lämpöä alettiin jo ottaa pittistomppauksen suhteen ja runsaiden voitontervehdysten osalta. Ettei setti olisi ollut pelkkää rajua blastia alusta loppuun, setin puolivälissä oli rokkaavamman coverin paikka kun bändi veti Jarl von Hagallin vierailun kera Vaginal Jesuksen “Back to the Bus”-biisin. Sanoma ei jää epäselväksi kellekään paikalle olijalle tässä vaiheessa. Coverin jälkeen myllytys jatkui vielä yhden osuuden verran. Yleisö oli selvästi hyvin tyytyväinen esitykseen koska paidat ja levyt kävivät villisti keikan jälkeen kauppansa. Tästä olikin hyvä jatkaa black metal-vetoisempaan illan ohjelmaan…

Hammer teki viime vuonna keikan pääkaupunkiseudulla. Siltä pohjalta oli hyvä odottaa tiukkaa settiä. Huhut uudesta materiaalista ja laajemmasta aktivoitumisesta ei ole toistaiseksi konkretisoineet uuden julkaisun muodossa. Keikoilla kuultiin materiaalia mitä on kuultu ennenkin, mutta tämän bändin kohdalla ei todellakaan ole kyse liiasta toistosta. Mahdollisuus kuulla bändin tuotantoa on ollut hyvin rajallista.

Kun Hammer aloitti soittamaan, saundi oli heti normaalimmassa balanssissa kuin Intolitarianian meteli. Vaikka laulajan tapa roikuttaa mikrofonia alaspäin kohti monitorikaappeja sai aikaan usein toistuvaa feedbackin ujellusta, saundi itsessään oli sopivan selkeä ottaen huomioon Hammerin suoraviivaisen ja kokoonpanoltaan yksinkertaisen muodon antaman kompaktiuden: Yksi kitara, basso, selkeitä komppeja soittava rumpali ja kaiken päällä kaikuva karkea rääkyminen. Tämä toimi hyvin, eikä edes komppikitaraa jäänyt kaipaamaan.

Bändin aloittaessa oli selvää että keikalla ei ollut varsinaisia lämppäreitä. Tätä oltiin tultu katsomaan, kaukaa ja varta vasten. Yleisö valui sisään nopeasti liikkuvana massana heti ensimmäisten sointujen iskiessä saliin. Täysi sali tervehti karismaattisen laulajahahmon kiihottaessa yleisöä vimmatusti. Black Metal keikoilla on jakautunut suhtautuminen ns. moshpit köytökseen. Monella rock keikalla bändien musiikki on niin primitiivistä ja karkeaa, ettei se vaadi kuuntelijalta suurta huomiota upotakseen. Monimutkaisemmat kappaleet taas ei temmon, rytmiikan tai musiikkityylin vuoksi ole otollisia bailaamiseen. Moni haluaa vain katsoa, kuunnella ja kokea. Mutta paikallaan seisova hiljainen massa ei aina tuo tunnelmaa intensiivisestä livekeikasta.

Hammerin etuna on asettautua tuohon väliin. Nopeat ja kylmät black metal tulitukset vaihtelee sopivasti pitin pyörimään saavien keskitempoisten junttausten ja melodisten soolokitarakohtien kanssa. Vaikka materiaalista tulee mieleen Itä-Suomen Black Metal saundi, Hammer on selvästi oma bändinsä musiikillisesti ja lyriikkansa puolesta, jonka tulevaa tuotantoa odottaa innolla. Setin loppupuolella kitaristilta katkesi kieli, mutta keikka jatkui pikaisen soittimenvaihdon jälkeen.

Der Stürmer soitti yhdysvalloissa ilman bassoa. Tälle keikalle oli otettu mukaan Suomalainen sessio-basisti. Yhtyeen musiikki on niin barbaarista ja suoraviivaista että se varmasti toimisi myös pelkällä yhdellä kitaralla. Basson tuoma lisäpotku ei kuitenkaan ollut pahitteeksi. Näennäisesti äärimmäiseen yksinkertaisuuteen jalostettu sotakone jyräsi tunnin setin ilman armoa!

White Power Music: Scenes of extreme-right cultural resistance -kirjassa (Searchlight 2012) analysoitiin tyypillistä äärioikeiston musiikkia. Hypoteesi oli että sen sisältämä musiikillinen puoli on vain alusta tuoda esiin viesti. Musiikki jää usein itseään toistavaksi, yksinkertaiseksi ja tasapaksuksi. Analyysin lopputulos oli ettei oikeita musiikillisia arvoja edes ole, vaan kappaleet on kuin palopuheen alle laitettu taustahälinä.

Relevantti kysymys: Miksi pyrkiä irroittaa sisältö musiikista? Tai pyrkiä arvioimaan sitä mittapuulla, joka on kyseisen musiikin luonteelle vierasta? Jos arvioimme perinteistä hiphop musiikkia soittotaidon näppäryydellä, olisiko siinä mieltä tai mitään uutta kulmaa jolla taidemuoto voitaisiin ymmärtää? Jos alamme arvuuttelemaan mitä jäisi jäljelle tietyistä rock bändeistä, jos riisuisimme pois niiden historian, tekstit ja karismaattiset keulakuvat, mitä mieltä siinä on? Ajatus että kokonaisuus olisi purettavissa osasiin joita tarkastellaan irrallisina yhteydestä joka antaa niille tarkoituksen, kuulostaa juuri niin typerältä että sen voi kuvitella olevan vasemmistolaisen teoreetikon pakkomielle ja tutkimuksen tekemisen kivijalka.

Myös äärioikeistolaisessa musiikissa esiintyy näkökulmaa jossa todetaan että musiikki on vain työkalu. Veriyhteys taas uskoo että tämä edustaa vasemmistolaista tapaa kuvitella että kaikki asiat on mahdollista purkaa osiksi ja selittää tieteellisesti niiden mekanismit. Musiikki ei ole vain työkalu, vaan myös työkalu. Sillä on myös itseisarvoinen rooli ja henki. On vaikea hyväksyä ajatusta, että joku henkilö olisi lähtenyt luovaan työhön mutta tekisi vain välinearvon sisältävää hengetöntä länkytystä.

Parhaimmillaan radikaali musiikki ei ole vain työkalu. Se on elämänkatsomuksen ilmentymä, jolla on roolinsa myös sisäisesti. Se ei ole tekijästään irrallinen väline, jonka voisi joku yksinkertaisesti ottaa haltuun. Se ei ole vain rekrytointi tai propagandaväline. Ennemmin maailmankatsomuksen sisäinen asia jota ei hylätä kun joku toiminta on välineellä tehty loppuun.

Taideteos, tai tunteen ilmaisu on merkityksellinen vaikka se ei ole arkinen väline jolla on vain yksi tehtävä. Antifasistisen tutkijan on helppo naureskella skinhead bändien karkealle soittotaidolle tai kappaleiden suoraviivaisuudelle - ymmärtämättä että yhtyeet tai niiden kuuntelijat ei ehkä koe musiikki- ja viihdeteollisuuden standardeja olennaisiksi, vaan ovat myös aktiivisesti pyrkineet muuhun.

Radikaali musiikki on yhtä lailla korruption vaikutuksen alla. Hengettömyys, joka voi olla seurausta välineellistämisestä, on vuosi vuodelta selvempi ilmiö. Myös illan esiintyjäbändejä on imitoitu halvasti ja tyylitajuttomasti, tehden perässä pelkkää kopiota todellisen ilmaisun sijaan.

Conan Barbaarin teräksen arvoitus on hieno analogia. Kuka tahansa voi kantaa miekkaa, mutta missä on sen voima?

Kaupalliseen tarkoitukseen valjastettu ja tasapäistetty musiikki hylkii todellista teräksen salaisuutta: Teräs ja lihas ovat merkityksettömiä ilman vakaumusta ja eteenpäin ajavaa henkeä. Väline on merkityksetön ja turha, jos se ei itsessään ole merkityksellinen ja se kantaa tekijänsä hengen.

Der Stürmerin kohdalla voimme puhua agitaation ja propagandan välineestä. Yhtyeen nimestä lähtien, se on tehty niin selväksi, ettei asiasta kannata edes väitellä. Etenkin varhaisen materiaalin visuaalinen karkeus antoi ymmärtää että mitään hienoa brassailua ei tarjota. Silti lavalla voisi olla vain yksi ainoa Der Sturmer. Soittajien karisma, vakaumus ja energia loimuaa niin kirkkaalla liekillä ettei sitä voi matkia, eikä se näyttäydy pelkkänä propagandana. Näennäisesti primitiiviset riffit ja karkealla julistuksella rähisty viesti on teos joka kestää aikaa, sillä se ei jää pelkän halvan propagandatempun rooliin, tai imitoimaan edeltäjiään. Menetelmät jotka menettävät tarkoituksensa kun on saavutettu mitä on haettu. Der Sturmer operoi usein ajattomien ideaalien parissa. Se on harvoja bändejä jotka kykenee haastatteluissa artikuloimaan niin poliittiset tavoitteet, kuin musiikilliset mieltymykset ja havainnollistamaan filosofiset ja aatteelliset taustavoimat.

Kun henkilöt ovat antaneet panosta niin kadulla, kulttuurissa, politiikassa, paikallisesti ja kansainvälisesti, voimme kutsua musiikkia välineeksi, mutta perustellusti nähdä se Eurooppalaisen valkoisen kapinahengen tai arjalaisen hengen ilmentymänä, joka on niin suora jatke elämään itsessään että hämärtyy syyn ja seurauksen raja. Voisi väittää että politiikka on ollut väline, jolla musiikista on pystytty jalostamaan niin voimakas ilmiö että se innostaa ihmisiä matkustamaan halki koko Euroopan mantereen Etelä-Suomeen näkemään ja kokemaan. Ei vain musiikkia, vaan myös elämäntavan ja näkemyksen.

Uunituoreessa Ukonvasama #13 lehdessä on tuore DS haastattelu joka kuuluisi jokaisen poliittisen musiikin ystävän lukea. Siinä käsitellään niin musiikkia kuin politiikkaa.

Sielu tarkoittaa rotua sisältäpäin nähtynä, ja päinvastoin, rotu on sielu ulkoapäin nähtynä. Joten molemmat, sielu ja rotu ovat murtumattomasti yhtä, ja kun rotu on myrkytetty, on sielu myrkytetty ja päinvastoin. Ja samaan aikaan veri ja maa kuuluvat myös yhteen metafyysiseen liittoon, joka on palautettava ja jota ei saa koskaan häiritä.

Sama taiteen ja taiteilijan murtumaton yhteys on läsnä Der Stürmerin musiikissa, kuten kaikessa korkea-arvoisemmassa ja todellisessa Black Metal musiikissa.

Dead Kommunist: Dead Kommunist (No Sign of Life, 2017)



Musiikilinkki kappaleeseen "Kill a politician".


Tässäkö on Suomen poliittisesti loukkaavin musiikkiäänite? Helposti, jos puhutaan tavanomaisesta voimakitaroin soitetusta punk rock räminästä. Levyn törkeyden ymmärtää kuulemattakin kun tietää, että projektibändi Dead Kommunistin takana vaikuttaa pahamaineisen NS-grindcore-bändi Auschwitz Symphony Orchestran musikantteja. Kuulopuheiden mukaan laulaja Anti-Zion halusi yksinkertaisesti tehdä maamme roturealistisimman ja poliittisesti epäkorrekteimman RAC-levyn. Siinä hän myös onnistuu kiitettävästi!

Sen lisäksi, että amerikkalaisten hatecore-bändien tyyliin brutaaleja törkeyksiä viljelevä bändi on suorasukaisuudessaan virkistävää kuultavaa, se on ennen kaikkea viihdyttävää seurustelumusiikkia huurteisen parissa. Sen takaavat hilpeän tarttuvat kertosäkeet ja murhaava särökitara, jonka soundissa yhdistyy Macht und Ehre ja Ramones. Koko karskin komeuden kruunaa vokalistin ilkeän karhea ääni.

Tämä pommin varma yhdistelmä käy selväksi heti ensimmäisestä rykäisystä ”Somali Nigger”, jonka menevä panssarijyrä lakaisee altaan kaiken roskan. Erikoisen lisän murjovan raskaalle esitykselle tuo kertosäkeessä kuultava tamburiini (!), joka antaa kappaleelle tiettyä kepeyttä, jopa hyväntuulisuutta. Tamburiini ilahduttaa kuulijaa muutoinkin pitkin levyä kuten kappaleissa ”Kill A Politician” ja ”The Only Good Commie Is A Dead One”. ”Kill A Poltician” on siinä mielessä hurtti veto, että esityksessä lainataan suoraan Ramonesin riffiä klassikosta ”Beat On The Brat”.

Levyn ideana ei ole olla mitenkään rakentava, puhumattakaan, että sillä olisi sen syvempää poliittista viestiä. Tarkoitus on ainoastaan sanoa totuus päin naamaa ja vittuilla ihmisaihioille, jotka loukkaavat jo pelkällä olemassaolollaan kulttuuria ja sen säilymistä. Kuulijan ei tarvitse pähkäillä mitä rivien välistä sanotaan, kun jo kappaleiden nimet kuten ”Neutron Bomb To Israel”, ”Too Many Niggers In Finland”, ”I Hate Muslims” ja ”I Hate Jews” kertovat paletin juonen.

Pääasiassa englanninkielisellä levyllä on myös kaksi hardcore-tempoista pikapalaa ”Murskaa kommunisti” ja ”Suomilammas” sekä yksi saksalaista kertosäettä hokeva huudatus ”USA (Unser Seliger Adolf)”, joista valitettavasti suomenkieliset ruljautukset eivät kuulu levyn parhaimmistoon. Raikkaan puhdistavan vihatuokion päättää kaksi Johnny Rebel lainaa ”Reparations” ja ”Who Likes A Nigger”, jotka on sovitettu countrystä 2000-luvun räyhärockin muotoon. Ne ovat sopiva päätös levylle, semminkin kun albumi on omistettu viime vuonna kuolleelle Johnny Rebelille eli Clifford Joseph Trahanille (1938-2016).

Arvio: RL

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...