APOCALYPTIC RITES 2025

Yksinkertaisen sanakirjamääritelmän mukaan riitti on juhlameno, pyhä seremonia tai uskonnollinen toimitus. Elokuun viimeisenä viikonloppuna syvällä Pohjois-Savon metsikössä järjestettiin yhdettätoista kertaa Apocalyptic Rites -festivaali, joka täyttää monelta osin riitin määritelmät. Vaikka kyseessä ei ole tietenkään järjestäyneen uskonnon tai kultin juhlamenosta, se toimittaa kuitenkin musiikin kautta tietyn ikiaikaisen yhteen liittymisen. Nimen adjektiivi viittaa puolestaan lopun aikaan, jota eivät vaistoa ainoastaan marginaalin näkijät, vaan se on alkanut vaikuttaa sanomattomana tunteena myös länsimaisen yhteiskunnan suureen massaan. Tässä mielessä festivaali on heikkona signaalina ollut ajan hermolla alusta lähtien.

Jo tapahtuma-alueen metsäinen ympäristö kaukana yhdenmukaistavasta urbaanista maailmasta virittää metsäsuomalaisen hengen, joka resonoi kummasti myös omat metsänsä ajat sitten hakanneisiin keski-eurooppalaisiin. Ei ole yllättävää, että juuri Saksasta saapui jälleen kerran bussilastillinen väkeä nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta, sillä saksalaisessa kollektiivisessa alitajunnassa metsällä on sama myyttinen ja pyhä merkitys kuin suomalaisilla. Toki paikalla oli väkeä myös muualta Euroopasta, mutta saksalaisten vahvaa läsnäoloa ei voinut olla huomaamatta. 

Ulkomaalaisten vetovoima tapahtumaa kohtaan ei selity ainoastaan omalaatuisella riitillä, jossa yhdistyy modernin äärimusiikiin kakofoninen äänimaisema ja suomalainen metsäluonto, vaan syyt ovat myös poliittiset. Voi olla, että jatkossa keski-eurooppalaisten matkustusintoa vähentää Suomen kansallisten lakien harmonisointi anglosionistisen globaalihallinnon mielivaltaan, jota ohjaa talmudistinen lakisaivartelu. Ei sillä, ettei Apocalyptic Ritesissä tulisi jatkossakaan puuttumaan roomalaisia tervehdyksiä ja artisteja, joiden laulut eivät saa paskaliberaalien sertifioimaa kosher-leimaa.

Pari ulkomaan vetonaulaa ja osin kansainvälinen yleisö antaa tapahtumalle oman eurooppalaisen mausteensa, mutta hengeltään Apocalyptic Rites on monessa suhteessa perisuomalainen. Vieraskoreassa julkisessa kulttuurissamme korostetaan ideologisista syistä väsymättä, kuinka suomalaiset ottavat vaikutteita ulkomailta, mutta tässä tapahtumassa ulkomaalaiset saavat vuorostaan hengittää maamme tapakulttuuria ja mentaliteettia. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen juhlapyhien pakanallis-ekstaattinen humalahakuisuus, hakeutuminen leiritulen ääreen ja saunomiseen kuuluva mutkaton naturismi tarttuivat ulkomaalaisiin niin, että heitä oli tapahtuman aikana mahdotonta erottaa härmäläisistä. 

Maamme on tunnettu kesän kulttuuritapahtumista, joissa jokaiselle löytyy jotakin. Enimmäkseen vapaaehtoisuuden varaan rakennetut festivaalit puhuvat sen puolesta, että umpimielisinä erakkoina pidetyt suomalaiset kykenevät poikkeuksellisen epäitsekkääseen yhteistoimintaan. Nykyään tällaisesta yhteistoiminnasta käytetään varsinkin vaihtoehtomusiikin piirissä punk-kulttuurista lainattua termiä D-I-Y (Do it yourself), mutta Apocalyptic Ritesin kohdalla festivaalin järjestäminen perustuu pikemminkin agraari-Suomen vanhaan talkooperinteeseen. Ritesin takana on muodollisesti yhdistys, mutta käytännössä toiminta pohjautuu paikalliseen talkoo-henkeen ja vapaa-ehtoisuuteen. Puolivakavasta Ääri-Savo identiteetistään huolimatta yhdistyksen aktiiveja ja tekijämiehiä löytyy aina Länsi-Suomea myöten.

Festivaalivieras huomasi välittömästi alueelle saapuessaan kuinka paljon kaksipäiväisen tapahtuman eteen on tehty työtä. Ilman turhaa hienostelua perusfasiliteetit olivat kunnossa niin leiriytymisen, saniteettitilojen, uintimahdollisuuden, saunomisen kuin ruokatarjonnan osalta. Oman lisänsä tarjosivat radikaalista ja traditionalistisesta vastakulttuurista ponnistavat myyntikojut. Kirjakaupoista olivat tällä kertaa mukana Kiaus Kustannus ja Kielletyt Kirjat, kun taas levy- ja paitamyynnistä vastasivat Northern Heritage ja amerikkalainen myyjä, jolla on tarjottavaan mm. omaankin levyhyllyyni päätyneitä vinyylipainoksia Arghoslentin ja Grand Belial's Keyn albumeista. Nykyisiä rockfestivaaleja vaivaava kliinisyyden, teknis-visuaalisen mahtipohtisuuden ja festivaalikarjan kellontarkan teollisen ohjailun sijaan Apocalyptic Ritesissä huokuu raikas maanläheisyys, Blut und Boden, jota ei yksikään persoonaton globaali festivaalijärjestäjä pysty rahalla luomaan.  

Ainoastaan alkukesästä järjestettävästä White Boy Summer Festistä löytyy samaa hengenheimolaisuutta mitä Apocalyptic Ritesistä, mutta avoimen poliittisuutensa vuoksi sekin eroaa Sydän-Savon tapahtumasta.  Poliittisuuden sijaan "Apossa" korostuu kulttuurinen transgressiivisuus, karnevalistinen rajojen ylittäminen. Tämä ei ole silti estänyt tosikkomaista vasemmistoa ja panikoivia moralisteja vaatimaan festivaalin kieltämistä. Suomen sananvapaustilanteessa ei ole juuri hurraamista, mutta onneksi emme ole vielä sentään samassa tilanteessa kuin Isosisko-valtio Iso-Britanniassa, jossa viranomaiset kielsivät aivan hiljattain kansallismielisen Oi-punk festivaalin.

Perjantai

Poisoner

Pagan Skull

Sankar'hauta

Nostoväki

Der Stürmer

Festivaaliväkeä alkoi valua paikalle hyvissä ajoin perjantai iltapäivällä. Teltan kokoamisen ja naapurien tutustumisen jälkeen aika riensi siihen malliin, että ensimmäiset soinnut pääsi iskemään Poisoner heti klo 18 jälkeen. Nuorten miesten ärhäkkä black metal oli taitavasti soitettua, mutta biisien samankaltaisuuden vuoksi kolmen vartin setti jätti ensipuraisuna laimeahkon maun suuhun. Bändillä on periaatteessa kaikki osa-alueet kunnossa, mutta sen pitäisi vielä löytää oma juttunsa, jolla nousta seuraavalle tasolle.

Sairastapauksen vuoksi Hiidenlinnun korvaajaksi hankittua Apo-konkari Pagan Skullia ei voi ainakaan syyttää geneeriseksi ilmestykseksi, sen verran omalaatuista RAC:n, punkin, folkin ja black metallin ristisiitosta bändi on vuosien varrella esittänyt. Pääasiassa suomeksi laulava Pagan Skull osaa biisivalinnoissaan taipua tapahtuman mukaan, mutta tällä kertaa vedettiin läpi koko yhtyeen musiikillinen skaala. Yksi keikan kohokohdista oli hybridibiisi "Kali Yugan lapset", jossa lavalle nousi levytetyn kappaleen toinen laulaja Mikko A. Setissä oli mukana yllättävän monta uutta biisiä, jotka olivat ensikuulemalta RAC:n päin kallellaan. Pirteän keikan päätti populistisen yhteislaulattavasti esitys "Suomi Raccia".   

Omalla kohdalla perjantain yksi odotetuimmista bändeistä oli Sankar'hauta, jota en ollut monien muiden tapaan nähnyt kertaakaan koronavuosien jälkeen. Tuttuun tyylinsä yhtyeen show alkoi Mannerheimin puheella, jonka jälkeen innostunut yleisö sai vastaanottaa suoraviivaista RAC-metallista väännettyä sota-ajan nostalgiaa. Vanhojen marssilaulu-sovitusten lisäksi bändillä oli hihassaan 6-7 uutta numeroa, joista muutamat aivan omia ralleja. Tiukasti yhteen soittavan trion soundit oli miksattu nappiin ja tyytyväisyys näkyi myös soittajien kasvoilla. Tässä vaiheessa festarit pääsivät tosissaan käyntiin.

Black metal voittoiseen festivaali-kattaukseen toi vaihtelua muutamat täysin eri genreistä tulevat artistit. Perjantaina tämän tehtävän täytti hienosti tuoreehko kotimainen Industrial/Power Electronics projekti Nostoväki. Äskettäin debyyttilevynsä Myrskyjen raiskaama maa julkaissut duo veti sen verran intensiivisen äänikollaasin karskeilla vokaaleilla, että se yllätti äkkiväärällä asenteellaan monet muutoin "melua" vieroksuvat kuuntelijat. Nostoväen pahaenteistä äänimaisemaa tältä keikalta voi aistia YouTubesta löytyvästä live-videosta "Kansakunnan sydämenlyönnit".

Perjantain pääesiintyjäksi Kreikasta lennätetyn NSBM-legenda Der Stürmerin keikka jätti kaksijakoiset fiilikset. En ollut ainoa, joka odotti bändiltä paljon, semminkin kun olin todistanut bändin hurjan keikan ensimmäisellä Suomen "kiertueella" 2008. Odotin näkeväni jotain samankaltaista, mutta epävakaa keikkakokoonpano ei antanut siihen tällä kertaa mahdollisuutta. Syynä saattoi olla myös miksaus, joka jätti kitaran kummallisesti katveeseen. Asiaa ei parantanut laulaja Jarl von Hagall, joka kiukutteli keikan alussa ettei laulu muka kuulu kunnolla. Laulu kuului hyvin, mutta se vei lopulta liikaa ilmatilaa muilta soittajilta. Kaikkia paikalla olleita tämä ei suinkaan haitannut, sillä kuulostaahan Der Stürmer levylläkin hyvin lauluvetoiselta melskaamiselta. 

Bändin kulttimaine lepää pitkälti poliittisessa fanaattisuudessa, jonka myös tämä keikka todisti. Hallitsevassa roolissa oleva mörisijä von Hagall osaa kieltämättä lietsoa yleisönsä kiihkoon, mikä ei välttämättä onnistu kaikilta. Parinkymmenen vuoden takaisen uutuuden viehätyksen ja shokkitaktiikan jälkeen Der Stürmer ei ole musiikillisesti lopulta kovin mielenkiintoinen ilmiö. Hardcore-kohkaamisella rikastettu militantti black metal toimii yksittäisinä biiseinä, mutta pidemmän päälle yhtye kuulostaa samalta jyräämiseltä. Tällainen haili-junttaus toimii parhaiten livenä, silloinkin kun soudit eivät ole aivan 8/8 kohdillaan.

Lauantai

Dawn of Purity

 

Vapaudenristi

Nocturnal Sorcery

Chamberlain

Beleth's Trumpet

Der Stürmerin keikan jälkeen osa festivaaliväestä jatkoi juhlimistaan betonisen elämänpuu-riimun ja nuotiotulen äärellä aina lauantai aamuun asti. Itse katsoin parhaimmaksi mennä heti puolen yön jälkeen nukkumaan ja keräämään voimia toisen päivän koitosta varten. 

Aamupäivän kohmelossa parantelin olotilaani eilen hankkimani kirjallisuuden parissa. En ollut ainoa, sillä kuulemani mukaan festivaalihitiksi oli noussut pölkkypäisistä neekerivitseistä koottu kirja, joka toimii kuulemma parhaiten krapulaisessa nousuhumalassa. Kirja myytiin välittömästi loppuun, mutta mielestäni löysin sen tilalle paljon paremman opuksen, teknologisoituvan maailman globaalia uusjakoa ja siitä seuraavan luokkarakenteen muutosta visoivan Tenho Kiiskisen apokalyptisen esseekirjan Suuri peli (Kiuas Kustannus, 2022). Periaatteessa teos on kuvaus yhteiskuntaluokkien, etenkin alaluokkien ja keskiluokan muutoksesta, joka taas liittyy sodan jälkeisen manageriaalisen luokan nousuun ja sitä haastamaan tulleeseen uuteen teknoeliittiin,  mutta tapa jolla hän kuvaa sitä, on kaikkea muuta kuin poliittisesti korrekti. Esimerkiksi kertomus Afrikan maahanmuuttoinvaasion vaikutuksesta länsimaihin on pysähdyttävä, mutta samalla niin tragikoominen, että siinä neekerivitsikirja jää toiseksi. Matti Pulkkisen tarkkanäköisen kehitysapukuvauksen Romaanihenkilön kuolema (1985) tapaan Kiiskinen loihtii silmiemme eteen inhorealistisen näkemyksen millaisen väestön kanssa olemme oikeastaan tekemisissä:

Olemassaolollaan biomassana ja lisääntyessään biomassan tavoin afrikkalainen johdattaa meidät suureen uskonkriisiin, sillä alamme nähdä myös itsemme luonnontieteilijän silmin. Elämän kiertokulku tuntuu lihallisuudessaan etoavalta, ja mieleemme vyöryvät kuvat synnytyksestä ja niiden tahmaisista jäljistä. Kaikki ne roiskeet ja suikaleet, jotka valuvat naisen sisältä. Todellista muistoa ei voi erottaa valemuistosta tai siitä, mitä on joskus nähnyt televisiossa. Taustalla kykkii pikimusta neekeri, joka hekottaa samalla kun ulostaa. Korppi nokkii nälkään kuollutta lasta, ja päivä helvetissä vaihtuu yöksi... Oman päämme vankina voimme vain kirota tietomäärää ja sen kasvua, sitä miten paljon ymmärrämme. Afrikkalaiseen katsoessa emme voi uskoa enää mihinkään, emme Jumalaan, sieluun tai tarkoitukseen. Afrikkalaisella on valta pelkällä olemassaolollaan kumota kaikki elämään sisältyvä hyvä ja vahvistaa paha. Meidän on joko yritettävä unohtaa tai etsiä vastausta teologian esoteerisista suuntauksista, jotka selittävät sielun olevan varattu vain osalle luomakuntaa. Olipa löytämämme vastaus mikä vain, siinä ei tarvitse olla järjen rahtuakaan, kunhan se lievittää kauhua. Amerikan intiaanin sieluun on helpompi uskoa kuin afrikkalaisen, koska intiaaneja on niin paljon vähemmän ja he ovat kauniimpia. Tieto vainoaa meitä niin numeroina kuin estetiikkana. (s. 184). 

Tällaisten lukukokemuksen jälkeen festivaalin luonne synnytti väistämättömiä kysymyksiä: onko kyse vain rodullisesta eristäytymisestä vääjäämättömästi etenevän monikulttuurisen syövän edessä vai Julius Evolan hengessä apoliteiasta ja tiikerillä ratsastamisesta, kosmisesta naurusta, joka kertoo valmiudesta kestää Kalin aika? Vastausta ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, sillä sen antaa jo tapahtuman nimi Apocalyptic Rites. 

Musiikki on taidemuodoista koskettavin, koska se iskee välittömästi tunteeseen. Kiiskisen kirjallinen inhorealismi nousee aivan eri taajuuksiin kun sille annetaan musiikillinen muoto. Lavan ensimmäisenä klo 16 vallannut Dawn of Purity on tuttu näky NSBM ja RAC keikoilta. Sen esitys oli juuri niin tympeää ja tylyä mustaa metallia kuin pitääkin. Tarkoitus ei ole viihdyttää vaan nostattaa atavistisia vaistoja. 

Seuraavaksi akustisena esiintynyt Vapaudenristi oli ainakin allekirjoittaneelle illan odotetuimpia akteja. Mikko A:n ja Mikko P:n yhteissoitto pelasi maniosti yhteen aina stemmoja myöten. Vaparien keikalla ei aina tiedä painetaanko menemään suoraan ilman välispiikkejä vai intoutuuko Mikko A tarinoimaan biisien jälkeen. Tällä kertaa juttua tuli vuolaasti, mikä sopikin hyvin intiimiin folk-poljentoon. Sehän on tiedetty aina, että Vapaudenristin tarttuvat kappaleet istuvat hyvin myös akustiseen kuosiin. Odotetusti eniten yleisömölinää synnyttivät vanhat vetonaulat "Terässydän" (katso alhaalla oleva video), "Soihdut" ja "Veri ja Maa", mutta hyvin upposivat cover-biisitkin, erityisesti Konkwista 88:n "White honour White pride" - suomeksi "Valkoinen kunnia". Metallisen pauhannan keskellä Vaparien setti edusti tervetullutta vaihtelua yleiseen linjaan. 

Esiintyjien katsomisen ohella huomiota piti tarjota myös uusille ja vanhoille tuttavuuksille. Apocalyptic Ritesissä festivaaliväki ja siihen kuuluva sosiaalinen kanssakäyminen on jopa bändejä tärkeämpää. Monet tällä festarilla käyneet ovatkin sanoneet, että parin vuorokauden aikana tuli kulutettua loppuun koko vuoden puhekiintiö. Jotkut sanovat kärsineensä jopa ihmisallergiasta festivaalia seuranneina päivinä. Jouduin itsekin keskustelujen pyörteisiin, jonka vuoksi muutamia bändejä tuli katsottua vain syrjäsilmällä. Sen verran tuli seurattua Nocturnal Sorcerya, että se kuulosti perusasioihin keskittyvältä black metallilta, jota hallitsee terävä riffittely. 

Seuraavana soittanut Länsi-Suomen Chamberlain oli illan suurimpia myönteisiä yllätyksiä. Sinfonista mustaa metallia paahtaneella yhtyeellä oli kunnon lavashow, mikä sopi hyvin yhteen teatraaliseen nousevatempoiseen musiikkiin. Pesäero illan muihin bändeihin näkyi myös uusromanttisissa esiintymisasuissa, joita ei pidetä useinkaan valtavirtaiseen black metal estettiikkaan kuuluvina. Chamberlainin keikka oli erikoisuudessaan sen verran vakuuttava, että sen voisi nähdä toisenkin kerran. 

Ennen illan pääesiintyjää soittaneet Beleth's Trumpet ja Gaurithoth jäivät ainakin minulle pelkäksi taustamusiikiksi. Molemmat soittavat perusvarmaa black metallia, mutta mitään erityistä niistä ei jäänyt mieleen.

Illan ja kenties koko festivaalin pääesiintyjäksi hankittu amerikkalainen melodista death metallia soittava Arghoslent aloitti murhaavan riffittelynsä puolen yön maissa. Allekirjoittaneelle bändin ensimmäinen Suomen vierailu v. 2009 oli heittämällä sen vuoden kovin keikka. Odotin myös tältä keikalta jotain samaa. Toisin kuin Der Stürmer, roturealistisen death metallin kuninkaat eivät tuottaneet paikallaolijoille pettymystä. Sotaisissa maskeissaan lavalle rynnistänyt barbaarilauma takosi ensimmäisestä tahdista illan viimeiseen lyöntiin niin infernaalista panssarijyrää, että huumaava euforia jatkui vielä pitkään keikan jälkeen. Kertakaikkisen hieno lopetus upealle festivaalille.

Arvio: RL

Kuvat: Intolerant Art

WHITE BOY SUMMER FEST IV 2025

Vuoden 2024 White Boy Summer festivaali oli valtavirtauutisissa vielä vuosi tapahtuman jälkeen. Yleisradion ja Helsingin Sanomien kaltaiset monikultturisen propagandan pää-äänenkannattajat olivat päässeet käsiksi juuri julkiseksi tulleisiin Sinimustan liikkeen kannattajakorttien tietoihin. Harvat allekirjoittaneet olivat sellaisia julkisuuden henkilöitä, että heidän nimensä oli sopivaa julkaista mediassa. Toimittajat ottivat asiakseen soitella kannattajakortteihin nimensä kirjoittaneille yksityishenkilöille kysymällä lisätietoja tilanteista missä kannattajakortit on kerätty ja miten keräykset olivat järjestetty. Erityisesti silmätikuksi otettiin 2024 White Boy Summer -tapahtuma.

Tavoite oli ilmeisesti yrittää todistaa, että kansallismielistä ja etnonationalistista kulmaa sisältävä Sinimusta liike saa kannatusta tapahtumassa, jonne kokoontuu monenlaisia kansallismielisiä ja etnonationalistisia projekteja kannattavia henkilöitä. Ilmiön luulisi olevan niin itsestäänselvä, ettei sillä ole uutisarvoa. Kansallismielisen puolueprojektin kansallismielisiltä saama kannatus tuskin yllättää ketään, vaikka siitä tehtäisiin jopa suurempi numero kuin valtavirtapuolueiden ehdokaslistoilla asti parveilevista alaikäisten hyväksikäyttäjistä ja rikollisista.

Toimittajia on kiinnostanut sairaalloisella tavalla mitä White Boy Summerissa tapahtuu ja aiheesta kirjoitettiin vuosi sitten useita ”paljastuksia”. Niissä ei itse tapahtumista saatu kerrottua mitään ihmeellistä. On kerrottu, että HS:n toimittaja on yrittänyt myös kysyä lisätietoja tämän vuoden tapahtumasta, mutta halukkaita haastateltavia ei löytynyt. 

Äskettäin toimittaja Panu Hörkkö kertoi mielenkiintoisia piirteitä HS ja YLE toiminnasta, jossa toimituskunnan punavihreä pakkomielle ja heidän poliittiseen vastapuoleen kohdistuva maineen likaaminen tehdään selväksi konkreettisin esimerkein. On syytä muistaa ettei kenelläkään kansallismielisellä ole mitään syytä vastata yhteenkään tämän kaltaisen journalistin esittämään kysymykseen, koska taustalla ei ole tavoite tiedonvälitykseen tai ilmiön esittelyyn, vaan suurella todennäköisyydellä kyse on poliittisesti motivoituneesta hyökkäyksestä. Olennaisimmat vaihtoehdot ovat joko lyödä luuri kiinni mihinkään kommentoimatta tai kuunnella asiallisesti kysymykset, niihin kantaa ottamatta. Voi olla hyödyllistä selvittää mitä asia koskee ja mitä journalisti oikeasti ”tutkii”, ilman että vastaa mitään konkreettista kysyttyihin kysymyksiin.

Kaksipäiväinen White Boy Summer IV tapahtuma oli astetta pienimuotoisempi kuin edeltävänä vuonna. Kotimaisiin esiintyjiin keskittyminen tarkoittaa, että tarjonta on monelle suomalaiselle hyvin tuttua ja usein nähtyä. Ei kuitenkaan kaikki esiintyjät. 

PERJANTAI

Perjantai toimi pääasiassa valmisteluna lauantaita varten. WBS-tapahtumien ehdottomasti tehokkain ja ammattimaisin äänentoisto oli isompien festivaalien luokkaa. Sitä pääsi ajamaan ensimmäisenä sisään Ironclad, joka tarjosi epätyypillisempää ilmaisua. Radikaali industrial pohjainen kakofonia saattaa kuulostaa oudolta valinnalta tapahtumaan, jonka perässähiihtäjät mieltävät enimmäkseen skinhead-yleisölle suunnatuksi kokoontumiseksi. Suomessa rotutietoinen musiikkikulttuuri ei ole kuitenkaan vuosikausiin ollut yksinomaan skinhead rockin varassa. Sekä tekijöiden että yleisön joukossa vaihtelua on paljon. Vanhojen industrial-musiikin tekijöiden yhteyksistä rotutietoiseen kansallisradikaaliin liikehdintään on kirjoitettu vuosikymmeniä. Aihe ei ota laantuakseen ja yhtä 2025 vaikuttaa olevan kysyntää kirjoille ja lehtiartikkeleille, jossa käsitellään maineikkaimpien industrial ja kokeellisen musiikin tekijöiden vaikutuksia radikaalien ajatusten kansainvälisessä popularisoimisessa. Osoittaa ennakkoluulottomuutta testata kotimaisen yleisön reaktiota tuoden Ironcladin kaltaisia tekijöitä kuultavaksi. Reaktio oli verrattain positiivinen.

Loistava äänentoisto on varmasti yksi syy miksi Black Sun Disciple veti selvästi parhaan keikkansa. Kappaleet parantuvat tasaisesti ja siihen yhdistetty hyvä äänentoisto teki selväksi, että kannattaa pitää silmällä mitä BSD jatkossa tekee. Tarjolla iskevä ja koruton Black Metal joka kytkeytyy voimankäytön puhdistavaan vaikutukseen kamppailussa korruptoitunutta maailmaa vastaan.

Vain kaksi esiintyjää ei ollut haitaksi, sillä paikalla oli ihmisiä useammasta Euroopan maasta. Vapaamuotoinen kokoontuminen ja ajatusten vaihto grillailun, saunomisen ja muun vastaavan ohessa on monelle yhtä merkityksellinen osa kuin esiintyjien katsominen.

LAUANTAI

Lauantaina sekä esiintyjien että yleisön määrä moninkertaistui. Sauna ja grillailu jatkui aamusta lähtien ja tasainen virta ihmisiä toi sekä vanhoja tuttuja että uutta verta. Yllättävän suuri määrä oli täysin uusia naamoja mukaan lukien paljon nuorempaa väkeä, josta osa sanoi olevansa ensi kertaa tämän tyylisessä tapahtumassa. 

Veriyhteys on ennenkin kommentoinut valtavirtamedian esittämistä syytöksistä nuorison radikalisoimisesta. On selvää ettei nuorisoa tarvitse radikalisoida. Ennemminkin monenlaiset toimijat käyttävät valtavia resursseja yrittääkseen estää sitä luonnollista reaktiota joka kuplii pinnan alla vähintään jokaisessa suuremmassa kaupungissa. Rehellisyyden nimissä se on nimenomaan monikulttuurinen propagadanda ja offensiivien edessä posken kääntämiseen pakottaminen, joka on nuorisoon kohdistuvaa aivopesua! On huvittavaa esittää väite että nuoriso tarvitsisi ikääntyneitä setiä välittämään omia ”ennakkoluulojaan” heille. Nuoret näkevät ja kokevat itse sen todellisuuden, jonka keskiluokkaiset kermapersejournalistit väittävät olevan vain lietsojien salaliittoteoriaa. Ei ole ihme, että valkoiset vihaiset nuoret näkevät bluffin läpi ja loputon syyllistäminen ja aivopesu ei enää kaikkien kohdalla toimi. Osa alkaa yksinkertaisesti aiheuttaa pahennusta ja sikailla, kun taas toiset etsivät jotain rakentavaa vaihtoehtoa ilmaista turhautuneisuutta vallitsevaan tilanteeseen.

Valkoinen kapina on aina sisältänyt molempia piirteitä. Skinhead-kulttuurin säpinä tai muu antisosiaalinen vastakulttuuri ei aina ilmene yhteiskunnallisesti rakentavana, mutta epäsosiaalista kaaosta ei voi pitää puhtaasti negatiivisena ilmiönä. Aikana jolloin väärät voimat vaativat ehdotonta kunnioitusta auktoriteettien vaatimuksiin, voi olla tarpeellista suorittaa turboahdettua nietzscheläistä vasara-filosofiaa. Perusteettomat auktoriteetit ja aatteet murenevat röyhkeän kyseenalaistavan iskun voimalla ja on hedelmällistä kyseenalaistaa myös ne asiat jotka on nostettu hyvien tapojen tai dogman suojeluksen taakse piiloon jonne toiset eivät uskalla sivaltaa. Luupäisen epä-älyllinen ja inhottavan uskalias ja epäröimätön vasarointi voi olla jopa se voimavara, jota järkipuheeksi naamioitu ja muilta maltillista järkevyyttä vaativa propaganda ei pysty pysäyttämään! Jo kevyen iskun myötä se rapisee liitoksistaan. 

On hyvä nähdä että tämän alan materiaalissa on uutta tarjontaa. 

Vastarinta

White Uprising

Pagan Skull

Vastarinta on nuorten miesten projekti, joka tarjoaa helposti viime vuotta tiukemman vedon valkoista luupäistä vastarintarokkia höystettynä taidokkaalla soolokitaroinnilla.

White Uprising on vihaista ja väkivaltaista hatecorea. Heidän soisi ryhtyvän pian albumin nauhoittamiseen, sillä materiaali on edukseen jopa kansainvälisesti katsottuna. 

Paljon uutta materiaalia sisältänyt Pagan Skull -keikka osoitti, että suunnitelmissa olevaa uutta materiaalia kannattaa odottaa. Genrerajoista välittämättä toimiva Pagan Skull tarjoili omaperäisen setin mistä moni aiemmin itsestäänselvä vanha kappale oli tipautettu pois tehden tilaa uudelle materiaalille.

Resist tarjoilee keikoilla laajan kattauksen genren olennaisia hittejä. Omaa materiaalia on kuulemma tulossa. Alunperin keikka-iltoja silmällä pitäen perustetun yhtyeen idea on yksinkertainen ja toimiva. Suurimmaksi osaksi tuttuja legendaarisia kappaleita soittava Resist onnistuu vetämään monet kappaleista paremmin kuin alkuperäiset esittäjät ja tuttujen klassikoiden kuuleminen livenä toimii.

Illan viimeisenä oli Mistreatin Muken soolo. Mies ilmoitti keskittyvänsä tällä kertaa suomenkieliseen materiaaliin. Mukana oli Mistreatin levyiltä tuttuja klassikoita kuin myös tuoreempien soololevyjen materiaalia. Yleisön pyynnöstä saatiin kuulla myös Raivopäiden Natsi Vesa. Vaativa yleisö sai lopussa myös kourallisen englanninkielisiä kappaleita, mutta pääpaino setissä oli uudemmassa ja suomenkielisessä materiaalissa: Idästä tuulee, Kysymyksiä faijalle, Tänä yönä, Smugut, ynnä muuta. Äskettäin uudelleen julkaistulta Mistreat / Kraftschlag -split CD:ltä löytyvä We Ain’t Gonna Fade Away -kappale oli yksi yleisön pyynnöstä soitetuista kappaleista ja sen viesti on kuin WBS ydinajatus:

Don't you know that we are all for the one and one for all. With the things that we believe in, we will never fall. If we stick together we cannot lose, we're gonna rise no matter how. We have never given up, why should we give up now?

Hey don't give up what you've stood for, just 'cause they pulled you down today! Keep your flag up high, 'cause we ain't gonna fade away!

We came here to stay and we ain't gonna fade away!

Teksti: Reino Veri

Kuvat: Intolerant Art

WBS 2024

Kesäkuussa järjestetty kolmas WBS Fest oli erittäin onnistunut tapahtuma. Totuttuun tapaan lauantai oli pääpäivä ja perjantai toimi kevyempänä aloituksena. Perjantaina esiintymässä oli kolme Black Metal yhtyettä, muutoin ilta oli vapaamuotoista yhdessäoloa. Lauantaille oli varattu ohjelmaa aamupäivästä myöhäiseen iltaan asti.

Perjantaina ei ollut mikään kiire. Monilla oli vielä työpäivä ja lisäksi suurin osa vieraista joutui matkustamaan kauempaa. Siksi aloituksen venyminen ei haitannut, päin vastoin. Alueelle saapui koko ajan tasaisesti lisää väkeä.

Dawn Of Purity ei ehkä ole monelle tuttu, sillä debyyttialbumi ilmestyy vasta heinäkuun alussa. Ensimmäiseltä mini-CD levyltä tuttu raaka ja karu ulosanti on muuttunut monipuolisemmaksi ja iskevämmäksi. Intensiivistä ja suorasukaista Black Metalia soittava trio oli siinä mielessä haasteellisessa tilanteessa, ettei yleisö vielä tunne kappaleita. Sopivan selkeä soundi yhdistettynä intiimiin tilaan, jossa kappaleita pystyi seuraamaan lähietäisyydeltä oli hyvä. Ilman suuria teatraalisia elementtejä keskittyminen kohdistui itse musiikkiin, joka rullasi hyvin eteenpäin. Yhtyeen pian ilmestyvä albumi kannattaa tsekata. Levyä pitäisi löytyä kotimaisilta jakelijoilta.

Samaa voi sanoa myös seuraavana esiintyneen Black Sun Disciplen kohdalla! Demomateriaali ei antanut odottaa keikalta näin paljon. En myöskään odottanut juuri ilmestyneen täyspitkän tasoista levyä. Korkea ja repivä rääkyminen päällimmäisenä, tiukka soitto ja itse kappaleet ovat saaneet reilusti lihaa luiden ympärille. Laadusta kertoo, että keikalla ensi kertaa kuulemani kappaleet olivat jo muistissa sen verran, että niitä tunnisti keikalla hankitulta CD levyltä vielä useita päiviä myöhemmin. Osa metal-keikoista voi jäädä etäiseksi kohinaksi, mutta nyt oli selvästi useita kappaleita, joissa oli tarttumapintaa, ideaa, otetta ja jäivät siksi mieleen. Black Sun Disciplen kappaleissa on kuultavissa radikaalia sanomaa, mutta luonteeltaan se tuntuu istuvan Black Metal termin alle ilman tarvetta lisämääritelmille. Tuoretta levyä pitäisi löytyä pian kotimaisilta jakelijoilta.

Fatherland on jo demottanut uutta materiaalia. Tuoretta tavaraa on päästy kuulemaan myös keikoilla. Levyillään kylmempi ja suoraviivaisempi yhtye on keikoilla aina villimmän ja energisemmän tuntuinen. Hullummat vokaalit, vimmainen vauhti ja jollain tapaa eläväisempi soitto. Toivottavasti seuraavalle levylle saadaan keikoilta tuttua otetta ja sopivan karkealla tuotannolla. Tämä keikka todisti jälleem yhtyeen olevan kovassa vedossa.    

Festarin ympäristö oli täyttynyt teltoista ja ihmiset kokoontuneet moneen eri paikkaan viettämään iltaa. Tarjolla oli mahdollisuus ostaa niin ruokaa kuin kirjoja, levyjä ja vaatteita. Festarivierailla oli myös tilaisuus käydä saunomassa ja istahtaa grillaamaan. Viihtyisä miljöö maaseudun rauhassa oli otollinen paikka kulttuurille. jota WBS edistää.

                                      14141414141414141414

Lauantai aamupäivällä oli kamppailu-urheilua. Kehässä kohtasivat toisensa saman painoluokan edustajat, jotka ottelivat toisiaan vastaavalla tasolla. Potentiaalisia loukkaantumisia varten oli tarjolla ensiapua, mutta säännöt olivat tarkasti määritelty loukkaantumisten minimalisoimiseksi. Muun muassa polvien ja kyynärpäiden hyödyntäminen, hiuksista repiminen ja kaikenlaiset likaiset temput olivat kiellettyjä. Varsinaisia tyrmäyksiä ei nähty. Asiansa osaavan tuomari ratkaisi ottelut pitkälti aktiivisuuden perusteella. Iskut ja potkut olivat kovia, jonka vuoksi nähtiin muutama loukkaantumiseen loppunutta erää, verta vuotavaa nenää ynnä muuta. Voitto irtosi myös lukkopainilla. Oli hienoa seurata eri vahvuuksia omaavien miesten mittelöä, jossa saattoi olla vastakkain tekninen paremmuus ja vähemmän tekninen vimmainen yrittäminen. Ikinä ei voinut etukäteen tietää miten matsi tulee päättymään.    

Viikonlopun kuluessa sai seurata mediasta miten lehdissä ja somessa alkoi kuohua Oulun tapauksen tiimoilta. Tapauksen olennaisista yksityiskodista ei ole vieläkään tietoa. Henkilön motiiveista tai mielentilasta ei ole löytynyt mitään relevanttia informaatiota. On helppo huomata, miten kaikkein olennaisimmat kysymykset jää tarkoituksella huomiotta, jos on mahdollista käyttää tapahtunutta äärioikeiston vastustamiseen. Ensisijaisesti media ja poliitikot kohdistivat propagandansa hyvin maltillisia puolueita ja organisaatioita vastaan, vaikka kyseessä oli hyvin toisen tyyppinen tekijä. 

Samalla poliittinen valtakerros saattoi jälleen kerran loputtomassa rasismi-keskustelun kuplassaan sivuuttaa tiettyjen etnisten ryhmien suhteettoman suuren väkivallan omia sekä suomalaisia kohtaan. Ulkomaalaisten tapauksessa kuolonuhritkin kuitataan monesti pikku-uutisella, usein vielä ilman mainintaa etnisestä taustasta. Sen sijaan tapaus, jossa ajat sitten poliittisen liikkeen jättänyt laitapuolen kulkija tekee sinänsä tuomittavan väkivaltaisen teon ulkomaalaistaustaista varhaisnuorta kohtaan, synnyttää sellaisen moralisoivan mediasirkuksen, jollaista ei nähtäisi koskaan rikoksessa, jossa ulkoeurooppalainen on murhannut  suomalaisen. Röyhkeintä tässä silmänkääntötempussa on poliitikkojen ja virkamiesten suomalaisten syyllistäminen, vaikka juuri he ovat itse vastuussa väkivallasta, koska ovat kansan enemmistön tahdon vastaisesti päästäneet maahan väkeä, jolla ei ole kykyä eikä halua sopeutua yhteiskuntaamme.

Odotusten mukaan mediasta ei löydy yhtään pohdintaa edustaako kansallismielisestä aktivismista vuosia sitten dropanneet enää järjestöjä, joista olivat aikanaan eronneet vai ehkä jotain täysin muuta? Löydämme lähivuosilta tapauksia, joissa kansallismielinen aktivismi ja mielekäs suunta elämälle on lähestulkoon onnistunut samaan itseään etsivän miehen elämän raiteilleen kunnes erinäiset vastoinkäymiset ovat sysänneet hänet antisosiaalisen sekoilun helppouteen ja sitä myötä ongelmiin. Ongelmien syy ei suinkaan ole ollut ”äärioikeisto” vaan se, ettei edes merkitystä tarjonnut kansallismielinen vaihtoehto riittänyt pelastamaan valtavirtayhteiskunnan tarjoamilta huomattavasti helpommilta rappioilmiöiltä ja niiden mukanaan tuomilta mielenterveyshaasteilta.

                                      14141414141414141414

Iltapäivän keskustelutilaisuus oli valikoitunut jo kuukausia aiemmin, mutta osui tähän hetkeen täysin nappiin. Lähes kaksi tuntia kestänyt vapaamuotoinen keskustelu eteni pääasiassa kolmen miehen voimin. Yleisöä oli ohjeistettu nostamaan rohkeasti kättä pystyyn kysymyksiä ja kommentteja varten. Kyseessä ei ollut paperista vedetty puhe tai kankea luento, vaan keskustelu, johon sopi esittää näkökulmia tai kysymyksiä juuri siihen väliin milloin jotain asiaa käsiteltiin.

Keskustelun eräs merkittävin kiintopiste oli ns. ”3.0 valkoinen nationalismi”. Sen ohessa käytiin läpi monia kansallisradikaalin kulttuurin ilmentymiä. Punaisena lankana keskustelussa oli ihmisen oma henkilökohtainen elämä ja sen eläminen mielekkäällä ja rakentavalla tavalla. Keskittyminen niihin asioihin, joissa on sekä hyvä että jotka luontevasti kuuluvat itselleen. Uusi kansallisradikaali toiminta on vedonnut aivan uusiin ryhmiin, joita ei välttämättä kiinnosta univormukarnevaali eikä antisosiaalinen alakulttuuri. Rämisevän musiikin ja kaljan juonnin rinnalle, joillain myös sen tilalle, on tullut adrenaliinin täyteistä urheilua, kamppailua, fyysistä aktivismia ja erilaista luovaa toimintaa. 

Kansallisradikaalia kulttuuria vastustavat eivät tietenkään kykene näkemään edes urheilua muuna kuin hierarkioita ylläpitävänä ja väkivaltaan kannustavana maskuliinisena kieroutumana. Veljellinen kamppailu, fyysinen treenaus, luonnossa vaeltaminen ja moni muu toimintatapa on hyvin normaalia. Ehkä juuri tuossa terveessä normaaliudessaan jopa radikaalin epänormaalia kun vertailukohdaksi otetaan kilahtanut valtavirtayhteiskunta joka ylistää viallisuutta! Ajatus terveessä ruumiissa elävästä terveestä mielestä ei tunnu epätoivottavalta, mutta medikalisoituneessa ja itseään patologisesti diagnosoivassa kansanosassa se herättää kauhua. Sairasta ajatuksenjuoksua sosiaalisen median täydeltä kuluttavien ja propagandan läpitunkeman median roskaa mieleensä syöttävien keskuudessa eräs nykyisen kansallisradikaalin toiminnan tervein elementti voi hyvinkin olla täysin realistinen toteamus, että on olemassa elämää tuollaisen saastan ulkopuolella.

Radikaali tarkoittaa alkuperäisyyttä, juuriin menevää, perinpohjaista muutosta vaativaa. Tämä muutos alkaa kuitenkin ensisijaisesti itsestä. Monen kansallismielisen ehdottomasti suurin haaste on nimenomaan itsensä kanssa. Löytää merkityksellinen ja itselleen luonteva tapa elää ja toimia. Löytää uusia prioriteetteja elämälle ja hylätä niitä väkinäisiä tavaksi muodostuneita rutiineja, joista ei oikeastaan ole edes valinnut, joista ei pidä, muttei myöskään tajua päästää irti. Negatiivinen turhautuneisuus ja apatia syntyy kokemuksesta, jossa omalla tekemisellä ei ole enää merkitystä. Ei edes henkilökohtaisessa elämässä, puhumattakaan että voisi katsoa tulevaisuuteen optimistisesti.    

Tässä keskustelussa käytiin läpi monenlaisia skenaarioita ja henkilöitä, jotka jollain omalla toiminnallaan ovat luoneet uusia tapoja toimia. Tapoja jotka ovat ovat yhä edelleen voimissaan ja mahdollisesti kehittyneet aivan uusiin versioihin. Käsittelyssä oli myös tekemisen ennalta arvaamaton lopputulos. Joku merkityksellinen, mutta vähäpätöiseltä vaikuttanut tekeminen, on aloittanut huomattavasti alkuperäisiä tavoitteitaan suuremman ilmiön.

Käsittelyssä oli myös olennainen suhde julkisen ja todellisen toiminnan välillä. Osa ihmisistä mietiskelee parlamentaarisesta politiikasta tuttua mekanismia, missä ensin hankitaan puolueelle massoja, jonka jälkeen vasta kannattaa alkaa tekemään. Kansallisradikaalin kulttuurin ytimessä on kuitenkin muutos tuohon ajatukseen. On olennaista, että kulttuuria eletään jo ennen massojen tavoittelua. Mikä olisikaan turhempaa kuin huutaa ihmisiä paikalle, ilman, että tarjolla olisi edes jonkinlainen käytännön esimerkki vaihtoehdosta? Maailman on täynnä nolostuttavia pikkupomoja, jotka tykkäävät jaella komentoja massoille, ja odottavat itselleen paimennettavia. Huomattavasti parempi vaihtoehto on ajatus luonnollisesta johtajuudesta. Joku, tai jotkut, ovat jo nyt tekemässä ja elämässä ideaalejaan todellisuudeksi. Lammaslaumat istuvat sohvillaan miettimässä että ”jonkun pitäisi”… Siksi julkisen materiaalin olisi hyvä olla dokumentti jo jostain olemassa olevasta, eikä keinotekoinen illuusio jostain mihin havitellaan väkeä ja mitä jonkun pitäisi tehdä. Kyllä mukaan on lähtijöitä aina kun on jotain mihin oikeasti lähteä!    

Tämän vuoksi on olennaista nähdä miten orgaaninen kulttuuri ei yleensä synny keinotekoisista rakenteista, vaan täytyy olla olemassa jonkinlainen persoonaan kiinnittyvä alkulähde, josta se sikiää. Kyseessä voi olla muutaman hengen kaveriporukka, joille yhdessä tekeminen ei ole mitään leimojen hankkimista puoluekirjaan, vaan elämää itsessään. Tällaisen näennäisen marginaalisen toiminnan merkityksettömyydelle naureskelee yleensä nimenomaan ne, jotka eivät osaa ottaa haltuun edes omaa elämäänsä. Kun he oikeuttavat passiivisuutensa alleviivaamalla kaiken merkityksettömyyttä, voi nopeasti päätyä siihen pisteeseen asti, että he ovat itse tilanteen suurimpia uhreja.

Nykyinen atomisoitumista edistävä valtavirtakulttuuri vieraannuttaa itse kutakin terveistä ja tarpeellisista sosiaalisista suhteista, joissa tulee kyseenalaistetuksi ja haastetuksi. Osa voi puhua pahoinvoivasta juurettomasta yksilöstä radikaalina kansallismielisinä. Samoin silmitön väkivalta voi tuntua radikaalilta. Nämä ilmiöt ovat kuitenkin vaivattomimman tien etsimistä ylivoimaisen lohduttomuuden keskellä, jossa muut ratkaisut ovat haastavampia ja vaativampia.    

Pitkäjänteinen, vastoinkäymisten edessä luovuttamaton luova tekeminen voi olla se todellinen haaste. Haaste, jossa kamppailee oman mukavuudenhalun tai jaksamisen kanssa, usein ilman ulkopuolelta tulevaa palkitsevaa palautetta. 3.0 kansallisradikaalissa kulttuurissa on monia muotoja, mutta olennaisin näyttäytyy tahtona tehdä itsestään parempi, voimakkaampi ja kestävämpi. Elää mielekkäämpää elämää, joka synnyttää uutta kansallismielistä kulttuuria eikä lannistu ympäröivän paineen alla. Tarkoitus ei ole enää olla leimallisesti itsetuhoinen antisosiaalinen alakulttuuri, vaan rappion keskeltä nouseva vastakulttuuri positiivisessa mielessä. Mikään ei sulje pois ajatusta kiihtyvien yhteiskunnallisten kehityskaarien hyödyntämisestä, mutta olisi outoa ajatella, että olisi tarkkaan ottaen edes selvää mikä on ”romahdus” ja mikä on jonkun ilmiön lakipiste, jolloin toiminta olisi otollisinta. On varmaa ettei kukaan ojenna vuoronumeroa, vaan on oltava itse kärkkymässä ja aktiivisesti tarttumassa tilanteisiin.

Kolmikko keskusteli keskenään ja sen ohella yleisöstä tuli useita mielenkiintoisia näkökulmia ja kysymyksiä selventämään juuri kuultua aihetta. Keskustelun aiheista voisi saada jopa esseesarjan tekstejä monenlaisista eri ilmiöistä. Yleisöstä todettiin jälkikäteen että vapaamuotoinen rönsyilevä keskustelu oli ehkä paras esitysmuoto, sillä siinä tuli tasaisesti esiin ihmisten oma tekeminen, erilaiset projektit, monenlaiset konkreettiset esimerkit historiasta että nykypäivästä ilman jäykkää luennoinnin tunnelmaa.    

Eräs kysytty asia oli kansallismielisen aktivismin ja hyvän käytöksen ja laillisuuden suhde. Rikollinen toiminta itsessään on harvoin kenenkään itsetarkoitus. Ystävällisyys ja hyvä käytös voi olla plussaa. Ei kuitenkaan aina. On myös olemassa tilanteita joissa laittomuus ei tarkoita että se olisi väärin. Se voi olla vallitsevan yhteiskunnan tapa hiljentää vastarinnan ääni tai poistaa sen tehokkaiksi ilmenneet toimintatavat keinovalikoimasta. Esitetty ajatus on voinut olla vielä joitain vuosia sitten sekä hyväksytty että laillinen ja jopa ihanteellinen, kunnes se muutettiin orwellilaisesti vihapuheeksi. Myös terveelle kansalaistottelemattomuudelle on aina paikkansa. Lakikirjan pykälä merkitsee hyvin vähän, kuten myös hyvä käytös, jos niiden perimmäinen tarkoitus on estää tuomasta ilmi kestämätön tilanne, jonka tuominen julkiseen keskusteluun voi vaatia tottelemattomuutta!

On silti ehdottoman olennaista muistaa että laittoman toiminnan suurimmat puolustajat näyttävät olevan niitä, jotka eivät itse toimi tai joilla on monesti hyvin vähän pelissä. Siksi monen kannattaa tasaisesti muistaa kysyä itseltään mikä olisi se eskaloituvan uuden järjestyksen luonne, jos nationalistit ovat telkien takana merkityksettömien tekojen vuoksi ja uutta järjestystä luomassa ovat vain muukalaiset? Laittomuuden ja laillisuuden kysymystä tärkeämpää on pohtia, mikä on mielekästä ja mikä edistää tavoitteita ja mikä ei.    

3.0 kansallisradikaali ajattelutapa on haaste oman elämän haltuunottoon, jossa hylätään monet valtavirtaiset pyrkimykset ja tavoitteet ja rakennetaan itsensä näköistä elämää. Ei varmasti ole yllätys, että yhteiskunnassa väreilee vastaavia ilmiöitä monella eri saralla. Olemme jo pitkään eläneet jopa self help -eetoksen ylitarjonnan aikakautta. Se korostuu tavassa, jossa self help muodostuu itsessään tuotteeksi, illuusioksi, jota myydään maksavalle asiakkaalle yhä uudestaan ja uudestaan. Kuluttaja roikkuu tuossa illuusiossa kiinni addiktion lailla. Usein kuluttamisen akti vie ilmiöstä sen potentiaalin pois. Siksi on olennaista, ettei kansallisradikaali oman elämänsä haltuunotto tapahdu vain myymällä illuusiota, vaan todellisena toimintana sekä kutsuna aktiiviseen elämään, jossa on läsnä vapaus löytää itselleen sopiva paikka elävässä ja luovassa kulttuurissa.

                                      14141414141414141414

Muutaman tunnin jälkeen luvassa oli rock painotteinen loppuilta. Ensimmäisen mini-CD julkaisun tehnyt Vastarinta on nuorten miesten RAC/hatecore pumppu, joka takoi perinteitä kunnioittavat kappaleensa intensiivisesti läpi. Kompaktin mittainen keikka oli nopeasti ohi, mutta jätti tunteen että tämä pitää nähdä uudestaan.    

Aiemmin eri nimellä operoinut Resist on RAC klassikkoja soittava cover bändi. Tiukalla otteella soitettu hittibiisien sikermä brittiaksentilla varustetulla hienon perinteisellä ja vireessä pysyvällä laululla sai setin toimimaan alusta loppuun.

Lukuisia kertoja Suomessa käynyt Revalers, kuten myös heidän jälkeen soittanut P.W.A., olivat molemmat todella kovassa vedossa. Yleisössä alkoi olla festarin kovinta törmäilyä. Myös festarin järjestäjiä näkyi laittavan jalalla koreasti ja useita virolaisia oli paikalla katsomassa maanmiestensä vetoja.

Molemmat esiintyjät on nähty Suomessa monesti ja keikat raportoitu Veriyhteyden toimesta. Mitään muuta lisättävää ei oikeastaan ole kuin todeta, ettei ole ihme miten yhtyeet nauttivat huomiota ympäri Eurooppaa. Alan isoimmille levy-yhtiöille levyttävät artistit ovat vuosia luoneet maineen myös ensiluokkaisina live-esiintyjinä, joita on ilo katsoa kerta toisensa jälkeen. Revalers julkaisi uusimman levynsä vasta joitain kuukausia sitten ja saimme kuulla useita albumilta tuttuja kappaleita.

  

P.W.A. rokkasi tyylikkäästi. Ripeän rumpukompin, läskibasson ja kahden kitaran säestämänä vedetty GG Allin cover-biisi toimi myös erinomaisesti. Virolaisten soittajien taustat ja musiikkimaku punk ja metal genren suhteen tuo mukavasti maustetta eikä ilmaisu ole sidottu puhtaasti perinteisen jäykkään RAC poljentoon.

                                      14141414141414141414

Veriyhteyden osalta Ilta jatkui aamuun asti ja vasta aamuauringon sarastaessa oli aika pistää pitkäkseen. Iltamat oli erinomainen esimerkki puheena olleesta teemasta. Äänentoistosta oli vastuussa ihmiset, joilla on kalusto ja tietotaito. Levyjä myi musiikista ymmärtävät tahot, kirjoja kirjoja lukeva ja kirjoja ympäri maailmaa ihmisille hankkiva taho. Vaatteiden kohdalla sama. Ruokaa oli laittamassa henkilö, joka valmisti taitavasti todella mainiot mätöt. Vapaaotteluissa ei ollut mitään humalaisia nahistelijoita, vaan lajeja treenanneen kovakuntoiset jätkät, joilla oli toisiaan kunnioittava reilu asenne yhdistettynä vimmaiseen tahtoon voittaa. Kuten keskustelutilaisuudessa tuli ilmi, monella omien vahvuuksien löytyminen oli myös kokeilun ja sattuman tulos. Omien vahvuuksien löytymiselle olennaisinta on rohkeus ottaa haaste vastaan ja lähteä kokeilemaan mikä laji on se mikä vetää puoleensa.    

Viime päivinä olemme saaneet lukea lehdistä miten äärioikeisto rekrytoi nuorisoa. Veriyhteys pitää tulkintaa naurattavana. Kansallisradikaalien toimijoiden ei välttämättä tarvitse rekrytoida. Nuoriso voi olla täysin tietoinen yhteiskunnan tilasta ja on hyvin mahdollista, että nimenomaan he itse rekrytoivat toisiaan ja jopa vanhempaa väkeä! He tuntevat sisällään, ettei tarjolla olevat roolit monikulttuurisen kulutusyhteiskunnan koneen osana tai globaalin median aivopesun kohteena tunnu mielekkäältä. Ilmankos vallanpitäjiä ja niiden jaloissa pyöriviä puudeleita huolestuttaa, jos näyttää, että ajatus oman elämään haltuunotosta nousee yhteiskunnan tarjoamien kahleiden ja itsetuhon vaihtoehdoksi, ilman takapiruna toimivia agitaattoreita!

WBS on ilmoittanut että luvassa on lisää. 2025 kesään on vielä aikaa. Sitä ennen Suomessa tullaan järjestämään useita muita keikkoja. Kannattaa pitää silmän ja korvat auki. Veriyhteyden kanavilta löytyy mainoksia osasta keikoista. Jos järjestät asiaan liittyvää kulttuuritoimintaa mitä haluat promotoida, pistä aiheesta viestiä.

WBS 2024 tapahtumasta tehdyn videospotin voi katsoa täältä.

Teksti ja kuvat: RV & Veriyhteys-kollektiivi

188 Kukkavirta -tapahtuma / Korkki (Sniper), 22.8.2021 Turku

Poliisin pidättämä anarkomarko.

Etnisesti vieraita tapahtuman kuvaajia.

Neljättä kertaa järjestetty 188 Kukkavirta -muistojuhla keräsi elokuun lämpimänä sunnuntaina pari sataa nationalistia Turkuun. Arvokas tapahtuma haluaa kunnioittaa EU-Suomen ensimmäisen terrori-iskun uhreja, jotka menettivät henkensä veitseä heilutelleen islamistin käsissä Turun ydinkeskustassa 18.8.2017. 

Kello 14 Turun Puutorilta lähtenyt kulkue marssi alas Aninkaistenkatua Kirkkosillan kupeeseen Lönnrotinpuistoon. Marssijoiden kärjessä oli Sinimustan liikkeen aktiiveja, jotka kantoivat isoa ”White Lives Matter” -banderollia.  Heidän takanaan marssi mustiin paitoihin pukeutuneet nuorisojärjestö Uudenmaan akselin jäsenet sekä isohko joukko katupartio Soldier of Odinin kannattajia. Suurimman ryhmän muodostanut loppupää koostui nationalisteista ja tavallisista suomalaisista, jotka ovat saaneet tarpeekseen kolmannen maailman uuskolonialismista. 

Matkan varrella eräs mustiin naamioitunut anarkokommunisti häiriköi rauhallisia marssijoita sen verran, että virkavalta päätti ottaa räyhäräähkän kaappiautoon Eerikinkadun kohdalla. Lapsellinen provosointi jatkui koko tilaisuuden eikä poliisi lupauksistaan huolimatta juuri puuttunut niihin. Vastarannalla notkuikin toistakymmenpäinen transseksuaalien ja muiden mielenterveyskuntoutujien joukkio, joka rääkyi makaaberin hyväksyntänsä suomalaisten murhaamiselle ja islamilaisen terrorismin hyväksymiselle. 

Työväenluokkaa larpanneet vasemmistofriikit haastoivat kaukaa vastarannalta Kukkavirran osallistujia jopa tappeluun, mikä tuntui koomiselta heidän lähtiessä paniikissa karkuun 150 metrin päässä lähestynyttä pientä mellakkapoliisiosastoa. Juostessaan hädissään rinnettä ylös he kohtasivat paikalle tulleen verkkolehti Partisaanin kolmihenkisen kuvausryhmän. Ylivoimastaan ja kovasta uhostaan huolimatta anarkomarkoilla ei riittänyt rohkeutta mennä toimittajien päälle, mikä tietenkin huvitti suunnattomasti Partisaanin toimittajia. Partisaanin live-taltioinnin koko tapahtumasta voi katsoa täältä.

Oma lukunsa oli yleisön keskuuteen ja liepeille soluttautuneet salakuvaajat, jotka mitä luultavimmin keräsivät laitonta henkilö- ja kuva-arkistoa vihollisiksi katsomistaan henkilöistä. Turussa tämä kansallismielisille tuttu riesa oli siinä mielessä erikoinen, että monet kuvaajista olivat rotumuukalaisia. Ilmeisesti etniset nurkanvaltaajat ovat kauhuissaan siitä, että Suomessa on ihmisiä, joilla on rohkeutta vastustaa nykyistä saraseeni-invaasiota. Kenties tulevaa konfliktia ounastellen anarkistien petikavereina toimivat musulmaanit keräävät omaa tiedostoaan kansallismielisistä.

Muistotilaisuuden avasi Sinimustan liikkeen johtoon kuuluva Terhi Kiemunki. Lyhyessä tervetuliaispuheessaan Kiemunki selitti mikä yhteys ”White Lives Matter” -julisteella on Turun muslimiterrorismi-iskuun. Hänen mukaansa jo pelkkien tilastollisten tosiasioiden perusteella muslimien terrori on luonteeltaan rodullista, koska se kohdistuu Euroopassa lähes pelkästään vain valkoisiin.

Tilaisuuden pääpuhujana oli Suomen Sisun turkulainen puheenjohtaja Henri Hautamäki. Puhujan pääviestinä oli varoittaa suomalaisia tuudittautumasta liikaan itsetyytyväisyyteen terrorismin ehkäisyssä. Vaikka Turun tapahtumat eivät olekaan vielä toistuneet Suomessa, varmaa on, että uusia iskuja tulee ennen pitkää lisää mikäli liberaali maahanmuutto kehitysmaista jatkuu. Hautamäen mukaan islamilainen terrorismi on maahanmuuton näkyvin ongelma, muttei suinkaan vaarallisin. Pahinta on rotumuukalaisten ”rauhanomainen” invaasio, joko jo itsessään tuottaa arjen terroria ilman suuria otsikoita. 

Seuraavaksi piti esiintyä Sniperin Korkki, mutta lavalle päästettiin yllättäen 30 vuotta Suomessa asunut iranilainen mies. Heikohkoa suomea puhunut maahanmuuttaja esitteli itsensä muslimien vainoa kokeneeksi ateistiksi. Hän ylisti ”suomalaisia arvoja”, joilla hän tarkoitti luultavasti liberalismia, koska totesi lopuksi, etteivät suomalaiset ole rasisteja. Suurin osa paikallaolijoista ei ilahtunut etnomuukalaisen puheesta, sillä se ylläpitää vihamielisen ”eliitin” hegemonista antirasismi-diskurssia. Koska kansanviholliset kutsuvat jokaista etnisen suomalaisuuden puolustajaa poikkeuksetta aina rasistiksi, ei sellaisesta nimityksestä pitäisi silloin välittää saati irtisanoutua. Vihollisen määrittämään kielipeliin ei pidäkään osallistua, sillä heidän määräämillään etnomasokistisilla säännöillä ei voi kuin hävitä.

Vihdoin ja viimein Korkki pääsi lavalle esittämään kymmenen biisin akustisen settinsä. Keikan alkupuolella osallistujia pyydettiin laskemaan kukat Aurajokeen. Esitetyt kappaleet sopivat selvästi paremmin ”White Lives Matter” -teemaan kuin seesteiseen uhrien muisteluun. Terrorismin uhrejakin Korkki toki muisteli, mutta biisivalinnat ”Tule ja Taistele”, ”Etsi ja tuhoa”, ”Sodanjulistus” ja ”Tuli johda” kertoivat, ettei murhaaville kleptoparasiiteille haluta kääntää toista poskea. 

Tuomiokirkon kulttuurihistoriallisessa ympäristössä on tuskin koskaan kuultu vahvistimien kautta näin suorasukaisen rotutietoista musiikillista julistusta. Kenties hilpeintä keikassa oli se, että myös Aurasillalle tulleet komukyylät saivat luultavasti ensimmäistä kertaa kuulla akustista RAC:ta! Eräs Mokoma-yhtyeen patukkatukalta näyttänyt apurahakapinallinen huuteli sillalta jatkuvasti solvauksia esiintyjän ”paskasta musiikista”, johon Korkki kommentoi muutamalla mojovalla sutkautuksella. Kerran Korkki vastasi mölyyn ilmoittamalla, että seuraava kappale on ”Isänmaa”, joka sai päätyttyään varmasti suurimmat aplodit. Aikansa huudeltuaan poliisikin hermostui mölyapinaan ja hääti tämän muualle. Noin puolet keikkaseitistä oli napattu Sniperin pian tulevalta akustiselta levyltä Sodanjulistus! Keikan päätti uudelta albumilta poimittu esitys ”Pro Patria”. 

Muutamaa äärivasemmiston aiheuttamaa teatraalista välikohtausta lukuun ottamatta tapahtuma sujui ongelmitta. Tilaisuus oli ennen kaikkea viesti petokselliselle poliittiselle eliitille ja heidän vasemmistolaisille lakeijoilleen, etteivät radikaalit kansallismieliset ole kadonneet minnekään. Jo pelkällä läsnäolollaan isänmaalliset synnyttävät kansanvihollisissa raivoa, koska se asettaa jotain puhdasta ja totuudellista heidän kieroutunutta maailmankuvaansa vastaan.

RL