Helsingin Sanomien NYT-liite tunnetaan hipsterijunteille ja muille perässähiihtäjille suunnattuna urbaanina trendiperse-aviisina, joka ei pahemmin peittele antipatioitaan ajan hermolla olevaa kansallismielisyyttä kohtaan. Juuri parahiksi itsenäisyyspäivänä lehdessä julkaistiin entisen divaritason rock-muusikon, toimittaja Jussi Ahlrothin sensaatiolehtimäinen julistus Äärioikeisto järjestää salaisia konsertteja jatkuvasti Suomessa – tästä on kyse.
Jos juttua vertaa Ahlrothin aikaisempiin kirjoituksiin, positiivisena puolena voidaan pitää sitä, että tällä kertaa hän ei mahduttanut mukaan analyysia kauhukirjailija H. P. Lovecraftin fasistisista tendensseistä. Juuri muuta hyvää moraalipaniikkia lietsovassa jutusta ei sitten löydykään. Teksti ei eroa juuri mitenkään uusmoralististen kirkkotätien ja muiden PC-ortodoksiaa ajavien tosiuskovien sauhuamisesta. The 4 Skins lauloi aikoinaan ”One law for them, and another law for us”, joka kuvaa osuvasti myös Nyt-liitteen linjaa silloin kun lehdessä julkaistaan juttuja hip hopista, punkista, ”voimaantuneista” naisartisteista ym. laimeasta hipsteripaskasta.
Jo heti jutun alussa lasketellaan palturia ja vanhentunutta tietoa:
”Tänä iltana Helsingin Töölössä piti soittaa isänmaallista musiikkia, itsenäisyyspäivän kunniaksi. Toisin kävi. Isänmaallisuus on esiintyjän Pyhä Kuolema kohdalla nimittäin sitä äärimmäistä lajia. Kun tieto konsertista tuli julkisuuteen, alkoi kansalaiskampanja Suomalaisuuden liiton järjestämän esiintymisen perumiseksi. Elannon omistama William K. sai paljon palautetta tapahtumasta. Palautteen johdosta konsertti peruttiin.”
On vaikea käsittää, mitä äärimmäistä lajia etnofuturistista neofolkkia soittava Pyhä Kuolema edustaa. Se jäänee mysteeriksi, jonka vain Ahlroth tietää. Vaikka artistin lyriikoita tarkasteli vahvojen punavihreiden lasien takaa, edes hypersensitiivinen musta lesbokääpiö ei löytäisi niistä mitään loukkaavaa. Silti toimittaja Ahlroth on muiden valtamediatoimittajien tapaan äärimmäisen innokas käyttämään sanaa äärimmäisyys ja sen eri johdannaisia kaikissa yhteyksissä, joissa liberaali ei tunne oloaan kotoisaksi.
Somekaustin alkaessa verkkolehti Sarastus otti Suomalaisuuden liitolta konsertin järjestämisen harteilleen. Vuorokausi ennen itsenäisyyspäivää Sarastus mainosti verkkosivuillaan ja Facebookissa avoimesti Pub Petessä pidettävää keikkaa, jonka olisi pitänyt olla myös jutun tekijän tiedoissa. Nyt-lehteä lukeville light-vasemmistolle jäi jutusta kuitenkin mielikuva, että järjestelmän tasa-arvosensitiivisiä arvoja kiihkeästi puolustava apurahakapinallisten Varis-verkosto olisi jotenkin lopullisesti pystynyt estämään konsertin. Tapahtuma pidettiin ja se sai keikkapaikan vaihdon vuoksi puolet enemmän väkeä kuin alkuperäiseen paikkaan olisi tullut. Keikkaraportin voi lukea Sarastuksen verkkosivuilta.
Jutun alkupuolella arvuutellaan RAC-konserttien esiintymistiheyttä ja mainostetaan ohimennen 10. joulukuuta pidettävää itsenäisyyspäivän keikkaa, jossa esiintyy P.W.A. (Viro), Obłęd (Puola), Vapaudenristi ja Urban Threat. Aikaisemmin pidetyistä konserteista Ahlroth kauhistelee eniten Eppu Torniaisen vapauttamista vaatinutta tukikonserttia. Hän kirjoittaa tapahtumasta kuin punamummo Tarja Halonen tai vastaava Voima-lehden jeesustelija:
”Äärimmäisimmästä päästä on törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta epäiltynä olevalle Suomen Vastarintaliikkeen jäsenelle Jesse Torniaiselle lokakuussa järjestetty tukikonsertti. Niin, luit oikein. Vakavasta henkirikoksesta syytetty, äärioikeistolaiseen liikkeeseen kuuluva mies ansaitsi joidenkin mielestä tukikonsertin.”
Veriyhteys kirjoitti tukikonsertista perusteellisen keikkaraportin, jossa kerrottiin myös syyt tapahtuman järjestämiselle. Monet lakimiehetkin olivat sitä mieltä, että perusteita tutkintovankeudelle ei tuohon aikaan enää ollut, jonka vuoksi Torniainen olisi pitänyt päästää pois. Toisin kuin Ahlroth moraalista närkästystä teeskennellen lukijoilleen uskottelee, tukikonserttia ei pidetty siksi, että sillä olisi juhlistettu epäonnista kuolemantapausta. Lukijoille tämä olisi selvinnyt helposti, jos lehdessä olisi annettu linkki Veriyhteyden keikka-arvioon. Itse asiassa jutussa ei mainita Veriyhteyttä ollenkaan, vaikka se on tunnetuin RAC-musiikkiin keskittyvä suomalainen blogi. Luultavasti mediapimennon syynä on haluttomuus antaa julkisuutta sivustolle, joka ei vastaa liberaalin hellimää stereotypiaa ”isäm maan puollustajasta” Sen sijaan Nyt-liite mainitsee lähteekseen whiterebelsfinland-blogin, joka informaatiokanavana tekee arvokasta työtä, mutta jossa ei juurikaan julkaista omaa toimitettua materiaalia.
Tutkivaa journalismia jäljittelevässä vuorisaarnassa sherlock paljastaa kuinka ajatusrikolliset osallistuvat RAC-konsertteihin. Olisikohan seuraava lainaus Pulizer-palkinnon arvoinen sankarijournalistinen paljastus:
”Näin äärioikeistolaisia konsertteja nykyisin järjestetään Suomessa. Netissä julkaistaan ilmoitus tapahtumasta, usein juuri blogeissa tai keskustelupalstoilla. Ilmoituksessa on sähköpostiosoite, johon pitää ilmoittautua ennakkoon. Vain ilmoittautumalla saa tarkat tiedot tapahtuman paikasta ja ajasta. Tarkkaa tietoa siitä, kuinka paljon tällaisia konsertteja järjestetään, ei ole. Liikehdintä äärioikeistossa on tällä hetkellä aktiivista Suomessa.”
Suomalainen RAC esitellään lyhyesti ja muutamia nimiäkin pudotellaan, mutta suurin osa artikkelista keskittyy black metalliin ja sen alagenreen NSBM:ään, mikä on ymmärrettävää, sillä onhan toimittajalla itselläänkin metallitaustaa. Ahlroth toteaa aivan oikein, että ”Fasismi on vain hyvin pieni juonne black metallin ideologisessa kokonaisuudessa”, mutta sävy muuttuu toisenlaiseksi heti seuravassa oman kappaleen seuraavassa virkkeessä: ”Se on kuitenkin todellinen ilmiö.” No nyt ollaan jännän äärellä!
Ja nyt tulee se suuri paljastus: suomalaisella black metallilla on tosiaan linkkejä äärioikeistoon. No shit, Sherlock!:
”Yhteyttä black metallin ja RAC:n välillä haetaan. Viime toukokuussa järjestettiin ”Barbarism Returns! Black metal and RAC Unity ” -konsertti. Sen esiintyjät ja niiden kuvailut, suomeksi käännettyinä, mainoksessa olivat seuraavanlaiset: Fatherland (kansallissosialistista black metallia), Sielunvihollinen (anti-islamistista black metallia) ja Pylvänäinen (RAC).”
RAC-bändin nimi on oikein kirjoitettuna Pylvanainen, joka käy selväksi myös laajalle levinneestä keikkamainoksesta ja bändin YouTubesta löytyvästä runsaasta valikoimasta, mutta mitäs pienistä. Äärioikeistolaisuuden (mitä sillä sitten tarkoitetaankin) ja RAC:n yhteyttä black metalliin puntaroi haastateltu Tero Ikäheimonen, joka on tänä vuonna kirjoittanut oivan kirjan suomalaisesta black metallista. Hänen mukaansa mustan metallin yhteys äärioikeistoon rajoittuu lähinnä bändiin nimeltä Goatmoon, mikä on ilmiön yksinkertaistamista, sillä black metal yleisö ja avoimen poliittinen kuulijakunta ovat löytäneet jo pitkään toisensa. RAC-keikoilla on täysin normaalia, että paikalla on myös black metal väkeä ja vastaavasti bm-tapahtumissa kansallismielistä porukkaa löytyy kuin pipoa.
Ahlroth ja Ikäheimonen ruotivat Goatmoonin kansallissosialistisia sympatioita ja fasistisia lavaspektaakkeleja, mutta tämä kaikki on ollut pitkään selvää myös suurelle yleisölle. Samalla tavalla fasismia setvitään oman polun kulkijan Satanic Warmasterin kohdalla. Kuin vakuudeksi toimittaja lainaa bändin nokkamiehen Satanic Tyrant Werwolfin yhtä raflaavaa kommenttia Ikäheimon kirjasta löytyvästä pitkästä haastattelusta.
Jokainen Pirunkehto-kirjan lukija tietää, että jutussa oleva lainaus yksinkertaistaa bändin monipolvista suhdetta fasismiin ja kansallissosialismiin.
Veriyhteyden toimitus on eri mieltä Ikäheimosen kanssa siitä, että Suomen radikaalit nationalistit eivät tuntisi black metallia yhdeksi omaksi musiikikseen monien muiden joukossa:
Ikäheimonen vastaa vielä kysymykseen äärioikeiston ja black metallin tekijöiden yhteyksistä. Hänen mielestään black metal ei istu äärioikeiston omaksi musiikiksi.
”Black metal on jo pelkästään musiikkina niin poissulkevaa ja alakulttuurina niin monitahoinen ja -tulkintainen, ettei ainakaan toistaiseksi kotimainen aktiivinen äärioikeisto ole sitä omakseen kokenut.”
Black metallia eikä edes NSBM:ää kuunnella poliittisen agitaation vuoksi, vaan genren suosio nuorten ”äärioikeistolaisten” aktivistien keskuudessa perustuu sen metapoliittiseen ulottuvuuteen aivan samoin kuin neofolk. Black metallista pidetään, koska se on ollut alusta lähtien valkoisten omaehtoista musiikkia, joka ilmentää eurooppalaista henkeä ja pakanallisia arkkityyppejä.
Nyt-liitteen artikkelissa hyvää oli se, että RAC ja radikaalit black metal bändit saivat ilmaista valtavirtajulkisuutta. Vastaavasti vasemmistoliberaalit saavat jutusta vahvistusta omalle tekopyhälle toiseuttamiselle ja poliittisen vihollisen demonisoinille, mutta toisaalta positiivisessa hengessä kirjoitettu artikkeli olisi synnyttänyt vain entistä ankaramman vastareaktion. Heidän kanssaan voi käydä dialogia vasta sitten kun monikulttuurinen rikkaus iskee omaan nilkkaan. Siksi toivo on pantava nuoriin, joihin koulujärjestelmän ja virallisen julkisuuden suomalaisvastainen aivopesu ei ole vielä tarttunut. Heille RAC ja NSBM näyttäytyvät houkuttelevana kulttuurisena vaihtoehtona nykyiselle muoviselle hengettömyydelle, mitä Nyt-liitteen kauhistelevasta sävystä huolimatta ei voi olla huomaamatta.
Kirjoitus: RL
