Mistreat Muke solo: Patriotic Tunes - Volume Four LP (OPOS, 2026)

Mistreatin pitkäaikaisen dynamon Muken piti alunperin jättää soolotuotantonsa kolmeen albumiin, mutta toisin kävi. Kysyntä sekä yleisön että levy-yhtiöiden puolelta oli kuulemma sen verran kovaa, että pyyntöjen sivuuttaminen kävi Kouvolan hurjalle mahdottomaksi. Samalla levy-yhtiö ehti vaihtui toiseen saksalaiseen, Opos Recordsiin. 

Muken soolotuotannon arvostuksesta maailmalla kertoo jotain se, että harva iso eurooppalainen RAC levy-yhtiö on valmis julkaisemaan pienen kielialueen musiikkia. Yleisestikin Muken soololevyt ovat kuunneluinta puhtaasti suomenkielistä rockia maamme rajojen ulkopuolella.

Jatkuvat toiveet uudesta levystä eivät ole näkyneet minkäänlaisena paineena tai väkinäisyytenä, vaan Muke on pyöräyttänyt markkinoille vaivattoman kuuloisen melodisen pakkauksen vanhoja isänmaallisia  ruoelmia rockversioiksi sovitettuina. 

Yleensä soololevyjä tekevät rockartistit purkavat musiikissa henkilökohtaista elämäänsä, mutta Muke on valinnut Ian Stuartin tien tulkitsemalla kansan syvien rivien isänmaallisia tuntoja. Poikkeuksena uuden levyn päättävä kepeän melodinen "Määränpää", joka on muistobiisi liian nuorena nukkuneelle skinhead-veljelle Joelille. Tosin siinäkin sanoitukset ovat kansallisrunoilija V. A. Koskenniemen kynästä.

Soundimaailmaltaan Muken neljäs on selvästi sarjan täyteläisin kokonaisuus. Jyhkeän äänimaiseman rakentamiseen on uhrattu tavallista enemmän aikaa, mikä tarkoittaa Muken rivakassa studiotyöskentelyssä "joitain päiviä". Tämä on suhteellisen paljon, sillä hänen mukaan ensimmäinen soololevy äänitettiin päivässä ja toinen kahdessa! Nopeuden ja laadun voi selittää vain digitaalisen tekniikan kehittyminen.

Edellisten sooloprojektiensa tapaan levyn kappaleet ovat uustuotantoa vanhoista patrioottisista runoista, joihin Muke on tehnyt oman sävellyksen mikäli sellaista ei alun alkaen ole ollut.

Levyn aloitusraita "Vartio-laulu" on yhteislauluun kiihottavaa mitään häpeämätöntä nationalismia menevällä rock-otteella. Heti perään kuultava "Suomen vapaus" jatkaa samalla tarttuvalla linjalla, jossa V. A. Koskenniemen lennokas runoilu istuu saumattomasti myös tämän ajan henkeen.

Nopeasti soitettu revittely "Tulipiirto" on legendaarisen naisrunoilija L. Onervan (1882-1972) käsialaa kuin myös vanhakantaisella Mistreat-soundilla vedetty voittoisa "Vapauden aamuna" ja   syvää isänmaan rakkautta heijasteleva balladinmainen "Maan nousu".

Samaa positiivista taisteluhenkeä edustaa keinuva voimabiisi "Nuorten laulu", jossa kansallismielisyyden perineet nuoret jatkavat taistelua isänmaan puolesta.  Sanoituksen tekijästä ei löytynyt tietoa ahkerallakaan Google-haulla; kuulijan kannalta onkin harmillista, ettei levyn tiedoissa mainita lainkaan laulujen sanoittajia.

Vinyylin B-puolen aloittaa jermumainen rallatus "Suomalaiset tarkka-ampujat", jolla osoitetaan harvinaislaatuista kunniaa miehille, jotka ovat ratkaisevassa roolissa eturintamalla. Seuraavaksi kuultava historialliseen tapahtumaan perustuva "Pärttylin yö" ottaa Suomea laajemman perspektiivin. Laulu on traaginen kuvaus Pariisin vuoden 1572 verilöylystä, jossa ottivat yhteen katoliset ja protestantit. Sanoitukset on tehnyt aikanaan tunnettu sanaseppo Larin-Kyösti (1874-1948),  joka on valitettavasti jäänyt nykypolvilta unohduksiin. Muke on syystäkin viehättänyt tämän värikkään ja traagisen elämän kokeneen runoilijan väkevään ilmaisuun, josta todisteena sotaisa rokkirynkytys "Hakkaa päälle!" (Hakkaa päälle, pohjan poika, puukollasi päihin lyö, yltä, alta hyökkää, heitä vierasvalta rajan taa ja täytä työ!) ja levyn iskevin biisi, dramaattisesti rullaava "Pois vieras valta!". Runoelman lyriikat on kirjoitettu sisällissodan tunnelmissa tammikuussa 1918, mutta ne sopivat yhtä hyvin myös maahan, jossa petokselliset päättäjät ovat parissa vuosikymmenessä päästäneet rajojen sisään yli 600 000 (!) maahantunkeutujaa:

    Viel' on kuin musta varjo yön

    lankeisi tielle vapauden

    ja kautta kuolon, tumman työn

    ne tahtois surmaan suistaa sen.

    Viel' öiset mustat mahdit saa

    rantaimme rauhaa rikkoa,

    yön muukalaiset mellastaa

    ja takoo meille kahleita.

    Viel' on kuin sorron soitto sois,

    pääkalloliput liehuu öin,

    maan tavoin taikka maasta pois

    kyyn kansa kirouksen töin!

    Nyt pimeet pataljoonat voi

    maan kodit ryöstää raivoissaan,

    maan nuoret neitseet vaikeroi,

    ja idän taudit tahraa maan.

    Suukapuloin ne tukkis suut,

    ne isät, lapset tyrmään tois,

    ne nostais meille hirsipuut,

    maan murhaajat maan päältä pois!

    Ne maassa mässää, juo ja syö

    kuin maamme porton pirtti ois.

    maan tavoin taikka maahansa

    ne menköön meidän maasta pois!

    Viel' urhot astuu aseissaan,

    ei vaino maamme voimaa vie,

    kun Pohjan kansa ryntää vaan,

    ei estä mikään mahti, tie!

    Käy taistoon sarja sankarten,

    ken meidän muurit murtaa vois,

    pois sutten suku saastainen,

    pois vieras väkivalta, pois!

Levyn kenties tunnetuin runoelma on Uuno Kailaan nikkaroima "Thermopylain laulu", jossa kansallista symboliikkaa ammenetaan "Pärttylin yö" kappaleen lailla eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä. Lyriikoiden tunnettavuudesta huolimatta itse esitys ei yllä samanlaiseen hurmokseen kuin "Pois vieras valta!", jota voi pitää Muken soolotuotannon yhtenä onnistuneimpana sovituksena.

On hämmästyttävää, kuinka unohdettua mutta silti arvokasta runoaineistoa Muke on kyennyt kaivamaan pölyttyneiksi luulluista teoksista ja tekemään niistä aikaamme istuvia esityksiä. Neljännelle levylleen Mistreatin nokkamies on löytänyt yllättäviä runoilijoita, joiden tuotantoa ei yleensä ole pidetty palavasieluisen isänmaallisena. Toivottavasti Muke jatkaa vielä kulttuurista tutkimusretkeään, jotta saamme nauttia myös viidennestä soolevystä.

Teksti: RL 

 

Kaarna: Vääräpää (Anima Arctica, 2026)

Sooloartisti Kaarnan suomalaista mielenmaisemaa syväluotaavat post-industrial teokset ovat poikkeuksellisia ajassamme. Musiikintekijänä hän osaa heittäytyä vaivattomasti muinaissuomalaisuuden sameisiin vesiin synnyttäen musiikkia, joka herättää välitöntä vastakaikua ainakin niissä kuulijoissa, jotka ovat säilyttäneet yhteyden kollektiiviseen alitajuntaansa. 

Tuoreella viidennellä levyllään Vääräpää Kaarna Kettunen on jättänyt taakseen edellistä albumia määrittäneen suomalaisen sisäisen sielunmaiseman tarkastelun. Tällä kertaa lyriikat ja musiikki lyövät yhtä kättä yhteisön puolesta. Musiikissa se kuuluu kollektiivisena martial industrialin pauhuna tuoden mieleen projektin sotaisan kolmannen albumin Väkipyssyvärssyjä ja kulkutautitarinoita (2021). Tosin nyt militaarinen tunnelma on loihdittu jalostuneempaan muotoon – se on hallitumpaa ja hillitympää säilyttäen silti painostavan uhkaavuden tunnelman.

Tiettyä uhmaa näkyy jo levyn nimen valinnassa, kansanomaisessa merkityksessä kun Vääräpää tarkoittaa suomalaista hakaristiä. Maassamme hakaristi on tunnettu pitkään harvinaisemmilla nimillä “vääräpää”, "auringonkehrä" ja “värttinäpyörä”, joilla on viitattu mm. kankaissa, vaatteissa ja kirkkojen koristelussa esiintyneisiin svastika-kuvioihin. Anglo-sionistiset voittajavallat ovat pyrkineet kriminalisoimaan lähes kaikkialla tämän indo-arjalaisen hyvän onnen tunnuksen, mutta Kaarna ei tästä talmudistisesta mielivallasta piittaa, vaan viljelee symbolia surutta mm. levyn kannessa. Sen ornamentiikassa näkyvä hakaristisarja on lainattu suoraan Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykistä. Varsinainen kansikuva kuvaa mitä luultavammin hakkapeliittojen sotaanlähtöä. Piirros tuo väistämättä mieleen Aarno Karimon klassisen Kumpujen yöstä -kirjasarjan kuvituksen.

Kahdeksan itsenäistä esitystä muodostavat kahteen osaan jaetun temaattisen albumikokonaisuuden. Ensimmäiset viisi kappaletta ilmaisevat verenmakuista olemassaolon taistelua, jossa kansakunta lunastaa mitätöntä tinasotilasta myöten itsensä sisäisten ja ulkoisten vihollisten keskellä. 

Levyn aloittava instrumentaali "Pohjolan portti" muistuttaa elokuvallisuudessaan suomalaista tulkintaa Conan barbaarista aina pahaenteistä rummutusta myöten. Sen avaama "portti" on matka atavistiseen suomalaisuuteen, jonka päätepisteenä on levyn päättävä neliosainen syntikka-instrumentaali "Salattu käytävä". 

Tunnelmaan johdattavan introkappaleen jälkeen alkaa varsinainen martial industrial vyörytys, jossa genren tutut piirteet yhdistyvät Kaarnan omintakeisiin musiikillisiin mausteisiin. "Tinasotilas" voisi vakaalla militaarisella rytmiikallaan olla vaikka varhaiselta Derniere Volonten levyltä, mutta Kaarnan siihen lisäämä viettelevä huilusoundi ja helisevä kilkutus tekevät esityksestä tribalistisen keitoksen, jossa on oudon hypnoottista vetovoimaa.

Kappale "Sanansaattaja" on elektronisesti sovitettu laulelma, jossa perinteisen martial industrialin sijaan maalaillaan synkeän melodista äänimaisemaa erilaisin äänitehostein ja taustalauluin. Esitykselle antaa lisäpontta kertojana toimivan viestintuojan lakoninen sanoma korruptoitunutta järjestystä seuraavasta tuhosta. Vaikka sanansaattaja puhuu alussa talven tuomasta väärän kuninkaan tuhosta, viesti voisi toimia myös kuvauksena aikamme mädäntyneestä Globohomosta. Loppusäkeiden vertauskuvat eivät jätä juuri tulkinnanvaraa puhdistavan uuden järjestyksen esiinmarssista:

Olen vain sanansaattaja 

Vailla valtakuntaa ja velvollisuutta 

Vihatun vääräpään mailla se kasvaa

Se on kuin vallihauta väärille jumalille 

Valta saa valtakuntansa

Käskee auringon nousta samasta suunnasta 

Olen vain sanansaattaja

Siel on sammal kiven varjoisalla puolella

Ja päivänkakkarat auringossa

Pihakoivut juo tunkeutujien verta

Viisaat tietävät perinteiden voiman

Ne arvaa hyisen talven, ennustaa pehmeän suven

Persoonallisesta ilmaisustaan huolimatta Kaarna tunnustaa eräässä haastattelussaan yhdeksi suurimmaksi martial industrial vaikuttajakseen edesmenneen Albin Juliuksen (1967-2022) musiikkiprojektin Der Blutharsch. Itävaltalaistaiteilijan (no pun intended) antamat musiikilliset vaikutteet ovat Kaarnalle enimmäkseen hienovaraisia tai pelkästään inspiraatiota synnyttäviä. Näin yleensä, mutta esityksen "Kuolemaa ne hokee" ensimmäiset 50 sekuntia voisivat olla suoraan Der Blutharschin albumilta The Pleasures Received In Pain (1999). Kyseessä ei ole suora laina, vaan sitä on syytä pitää kunnianosoituksena taiteilijalle, jolle olisi suonut eläessään suurempaa kuuluvuutta. Joka tapauksessa "Kuolemaa ne hokee" on tyylipuhtaassa martial industrialismissaan ja hengellisessä juhlavuudessaan  levyn komein teos. Kappaleen viimeisessä säkeessä valetaan ikiaikaisen suomenuskon uusi katekismus:

Jokilaaksojen laihojen yllä 

Tuhat vuotta kukaties 

On viipyvä, tiedän kyllä 

Sinun katseesi vartiomies

Ja jos rauniokirkon juureen

Siru hehkuva aivosi sammuttaa

Sinä yhdyt sukuusi suureen

Olet vesi ilma ja maa

Tulimyrskyssä loppuun asti 

Me kestämme, isänmaa

Ja tunnemme palavasti

Ei ole kuolemaa

Militaarisella rytmipoljennolla etenevien kappaleiden yhteisöllisyyttä puolustavan  temaattisen sarjan päättää raakaa luontomystiikkaa täynnä oleva  "Kvartsihapsi". Siinä Kaarnan tulkinta vuorottelee kuiskaavan hönkäilyn ja karskin karjunnan välillä ilmaisten näin suomalaisen luonnon animistista mystiikkaa.

Albumin kolmessa viimeisessä esityksessä siirrytään musiikillisesti rauhallisimpiin tunnelmiin. Tämä kuuluu myös lyriikoissa, joissa myyttisten taisteluiden riivaaman suomalaisuuden sijaan kaikuvat yleisinhimillisen maailman heikkoudet ja vitsaukset. Nämäkin ilmiöt ovat osa suomalaisuutta, joten ne sopivat hyvin levyn kokonaisuuteen. 

"Katumuksen malja" on kolkosti leijaileva laulelma, joka henkii tarkoin määrittelemätöntä keskiaikasta tunnelmaa. Hieman kaikuvalla laululla esitetyssä kappaleessa katkeruus esitetään kaksijakoisena tunteena, joka voi katumuksen vastapainona olla myös voimavara kuten todetaan ensimmäisessä säkeistössä:

Niele ylpeytes, niele eilisen ateriasi tähteet 

Nosta ylpeytes, nosta menneet ihanteet

Musiikillisesti hieman samoissa tunnelmissa liikutaan muinaiseen hoviin tai linnaan sijoitetussa laulussa "Kirottujen tanssi". Kappale viittaa Dance Macabre  -teemaan, joka nousi suosituksi Euroopassa 1300–1500-luvuilla, etenkin mustana surmana tunnetun ruton jälkeen. Ranskankielisellä termillä Dance Macabre (suom. “Kuoleman tanssi”) tarkoitetaan taiteellista ja kirjallista teemaa, jossa kuolema esitetään tanssittamassa eläviä ihmisiä. Musiikillisesti sen äänimaailma oli lähiten gregoriaanista laulua.

Kaarnan tulkinnassa näkyvät vahvana Dance Macabren teemat, jotka ovat edelleen läsnä ajassamme mutta osin unohdettuina: Memento mori eli “muista kuolevaisuutesi”, vain kuolemassa toteutuu kaikkien tasa-arvo ja varoitus moraalin hapertumisesta. 

Kappaleesta tekee erikoisen sen pseudomorfoosi eli vaikka se liittyy temaattisesti  Dance Macabren traditioon itse musiikki kuulostaa saksankieliseen trubaduuriperinteeseen kuuluvalta minne-laululta, jonka kukoistuskausi sijoittuu varhaisempaa aikaan, 1100-1300-lukuun. Minne-laulu edusti linnaromantiikkaa, johon kuuluu mm. haikea yksinlaulu, huilut ja luuttu. Kun Kaarna yhdistää tämän ilmaisun myöhempään Dance Macabreen, syntyy hirtehinen pseudomorfoosi.

Albumin päättävä ambient instrumentaali "Salattu käytävä I-IV" on se, mikä löytyy levyn avaavan "Pohjolan portin" takaa. Se on Sampo tai Nibelungin sormus, jota koko köyhä tumma etelä himoitsee, mutta ei voi koskaan saavuttaa, koska salaisuus löytyy suljetusta verilinjasta.

Uudella levyllään Kaarna todistaa kykynsä uudistaa ilmaisuaan mutta ilman itsetarkoituksellista muuttumisen pakkoa. Vääräpäässä on vetoa ja se imee kuulijan sisäänsä helpommin kuin edelliset levyt. Selkeämpi ja tutumpi musiikillinen ilmaisu ei silti tarkoita, että Kaarna päästäisi kuulijansa helpolla. Kyse on hyvällä tavalla elitistisestä ja poissulkevasta musiikista, joka vaatii suomalaiselta kuulijalta keskittymistä. Paneutuminen kuitenkin palkitaan,  sillä Kaarna tarjoaa musiikillisen matkan suomalaisuuteen, johon valtavirran artistit eivät kykene.

Arvio: RL

"Korruptiolevyjä" vai kurantteja levyarvioita?

Tämän verkkosivun tarkoitus on keskittyä suomalaiseen kansallisradikaalin vastakulttuuriin, erityisesti musiikkiin. Samalla Veriyhteys toimii ruohonjuuritason informaationkanavana kertoen tulevista tapahtumista ja raportoiden niitä. Kaikessa julkaistussa materiaalissa korostuu  erityisesti alan kotimaisten musiikkijulkaisujen arviointi. Näkemyksellisyydessään ne antavat ajankohtaista tietoa uusista julkaisuista mutta toimivat myös historiallisena arkistona jälkipolville. 

Yleensä Veriyhteys saa arvostelukappaleet levy-yhtiöltä ilmaiseksi, mutta ei suinkaan aina. Huomion arvoisia kotimaisia levyjä hankitaan myös itse varta vasten arvioitaviksi. Joskus tänne päätyy myös ulkomailta tulleita levyjä, mutta niistä tulee harvemmin kirjoitettua mitään, koska niille on jo omat fooruminsa. 1990-luvun zine-aikoina näitä postissa tulleita arvostelukappaleita kutsuttiin yleensä leikkisästi "korruptiolevyiksi", sillä joillakin harvoilla (onneksi) lähettäjillä oli toiveena saada niistä automaattisesti myönteiset arviot. Kumma kyllä, näiltä lafkoilta loppuivat lähetykset sen jälkeen kun lahjomattomalle arvioitsijalle hyvään arvioon ei riittänytkään bändin pelkkä aatteen palo.... 

Aivan hiljattain postista tuli neljä amerikkalaista ja kreikkalaista RAC-levyä arvioitavaksi. Levyjen kyytipoikana oli lisäksi harvinaiseksi käyvä zine-julkaisu. Veriyhteys tekee nyt poikkeuksen ja julkaisee lyhyet arviot näistä julkaisuista pääasiassa siksi, että sekä lehteä että levyjä pitäisi olla saatavilla ainakin kotimaisessa D88 distrossa.

14141414141414141414141414

Glory Days of R.A.C., issue 1 /2025

Jo 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmennellä Internetissä vaikuttanut englanninkielinen musiikkisivusto Glory Days of R.A.C. on ollut yksi merkittävimmistä alan verkkojulkaisusta. Viranomaisten usein sulkema mutta kerta toisensa jälkeen uudelleen avattu sivusto on ollut arvokas tietolähde uusista RAC-bändeistä kuin myös historiallinen arkisto vanhoista mutta tuntemattomista genren nimistä. 

Pitkän tauon jälkeen Glory Days of R.A.C. löytyy jälleen verkosta. Sen kunniaksi verkkosivujen ylläpitäjä Albert päätti julkaista samaa nimeä kantavan vanhan koulukunnan zine-julkaisun.

Kreikkalaisesta taustastaan huolimatta Albertin lehti on verkkosivujen tapaan englanninkielinen. Värikantinen A-4-kokoinen julkaisu on pikemminkin mag (magazine) kuin perinteinen zine, jonka klassinen formaatti on täysmustavalkoinen A5 koko.

Lehti on sisällölliseltä rakenteeltaan suurin piirtein sama millainen se on verkkosivuilla: tuoreita bändihaastatteluja, joista osa on tehty jo korona-aikana (The Old Guard, Sin Perdon, Wellington Arms, Daspo, Acoustic Patriot, Klan, Troublemakers, Fight Action, Kontingent) sekä historiallisia raportteja vanhoista legendoista ja unohtuneista "suuruuksista" (Sopra Le Rovine, Violent, Razor Sharp, The Die Hards, New Dawn, Skin Up, Ultima Thule, Störkraft, Sorab 18). Tuttuun tapaan mukana on myös nippu levyarvioita, lukijoiden lähettämiä Top 10 listoja, biisien sanoituksia, RAC-sanaristikko ja yksi henkilökuvahaastattelu, tällä kertaa puolalaisesta levynkansikuvittajasta, joka käyttää taiteilijanimeä Product of Society (hänen kädenjälkensä voi tarkistaa alhaalta löytyvän United in Angerin levyarvion kansikuvasta).

Glory Days of R.A.C on hyvin perinnetietoinen zine-julkaisu, joka synnyttää ainakin varttuneissa lukijoissa nostalgisia fiiliksiä. Nuoremmalle polvelle lehti voi olla jopa eksoottinen kokemus: tällaisiakin on ollut! Mitään uutta ja mullistavaa lehti ei silti tarjoa, mikä ei ole liene tarkoituskaan. Se vain tarjoaa paperisessa kompaktissa muodossa sitä mitä RAC on maailmalla ollut ja mitä se on tänä päivänä.

V/A White Noise Radio (Nordic Sun Records Budapest, 2025)

Viime vuoden lopulla ilmestynyt kokoelmalevy, jonka bändit liittyvät tavalla toisella Yhdysvalloissa vaikuttavaan kansainvälisen radio-podcast White Noise Radion ohjelmiin. Podcastin vetäjät ovat eri maailmankolkissa vaikuttavien RAC-bändien jäseniä kuten suomalainen Keksi, joka on mukana monessa maamme pääkaupunkiseudun rotutietoisessa orkesterissa.

White Noise Radion puuhamiesten bändien lisäksi levyllä kuullaan ohjelmissa haastateltujen yhtyeiden musiikkia. Valtaosa bändeistä tulee Yhdysvalloista, mutta mukana on myös RAC-comboja Kanadasta, Australiasta, Irlannista, Suomesta, Ruotsista ja Unkarista.

Peräti 22 raitaa sisältävä digipack on ennen kaikkea ajankohtainen läpileikkaus anglo-sfäärin bändiskenestä. Uudemmista nimistä levyllä nousevat esiin amerikkalaiset Ironwill, Hulduvolk, Fuck Face 88, Kill or be Killed sekä australialainen Crakkker. 

Näiden RAC ja metallin rajamailla liikkuvien bändien lisäksi kuullaan yllättävän monta country ja folk-tyylistä yhtyettä. Ilmeisesti Pohjois-Amerikan rotutietoiset musiikintekijät ovat löytäneet oman perinteensä sitten 1960-luvun Johnny Rebelin. Amerikkalaisten 13 Knots'n ja Cracker Wagonin ohella myös kanadalaisveteraani Griffin, irlantilainen Jack Hwite ja suomalainen Sniper ("Mild Southern breeze") tulkitsevat esityksensä kantrimaisella otteella. Toinen suomalaisväriä kantava yhtye on Megahits, joka on todellisuudessa  anonyymi kansainvälinen projekti. Sen pikkuhattuisten valtapyyteille irvaileva esitys "Goys of Summer" on hirtehinen punk-versio Don Henleyn (The Eagles) maailmanlaajuisesta hitistä "The Boys of Summer".

Yhtään suoranaista floppia levyltä ei löydy, mutta kokoelmille tyypilliseen tapaan mukana on aina muutama geneerinen veto, joiden poisjättäminen tiivistäisi kokonaisuutta. Joka tapauksessa White Noise Radio on monipuolinen pakkaus RAC-skeneä, jonka ilmaisu on poliittisesti karskimpaa ja vapaampaa mitä ollaan totuttu tyylin johtavien maiden Saksan ja Italian yhtyeiltä.

United in Anger: Freedom bleeds (Nordic Sun Records Budapest, 2026)

Yhteistyöprojekti United in Angerin musiikista vastaa kreikkalaisen No Surrender -yhtyeen sällit kun taas laulun hoitaa australialainen Mick. Biisien englanninkieliset sanoitukset ovat laulajan käsialaa, joten mitään erityisen kreikkalaista niistä ei löydy, vaan teemat koskevat yleismaailmallista tilaa, josta kaikki valkoiset kansakunnat  joutuvat kärsimään. Synkeistä näkymistä huolimatta biisit "Born to be a hero", "Iron of gates" ja "The mighty old Gods" rohkaisevat uskoa kansakuntien selviytymiseen.

Soitannollisesti United in Anger kuulostaa luupäisimmän laidan britti-Oi:lta, joskin laulajan australialainen aksentti tuo esityksiin oman lisänsä. Lähin vertailukohta löytyy ärjystä Condemned 84:stä ja siitä oppinsa saaneesta australialaisesta Forward into War -yhtyeestä. Perinnetietoisuudesta kertoo myös kappale "British Justice", joka on versio The Ovaltineesin ikivanhasta RAC-klassikosta.

Mitään uutta ja mullistavaa United in Anger ei tarjoa, mutta se pitää kunniotettavasti yllä vanhan koulun poliittisesti epäkorrektia Oi-henkeä.

Falänx: First Blood (Nordic Sun Records Budapest / Askania Productions, 2025)

Sekä englanniksi että kreikaksi laulava Falänx on nostalginen trippi 1980-luvun alun primitiiviseen britti-Oi soundiin tuoden mieleen sellaisen tönköt takoajat kuin The Strike, Skin-Deep ja Criminal Class. 

Vaikka joidenkin laulujen teemat ovat poliittisesti ja yhteiskunnallisesti ajankohtaisia (mm. "European Brotherhood", "I don't care if you're offended") bändin luolamies-soundi vie ajatukset väkisinkin 1980-luvun alun brittiläisiin ankeisiin betonislummeihin. Asiaa ei paranna kliseiset skinhead-elämäntapaa ylistävät lyriikat. 

Levyllä on tietty katu-uskottava hohtonsa, mutta silloin kun kaipaa autenttista Oi-humppaa, levyhyllystä kaivaa mieluummin alkuperäisen lähteen kuin tyytyy nykypäivän pastissiin.

No Surrender: Dignity Through Discipline (BH Records, 2018)

Saamani levypaketin mukana tuli jo kahdeksan vuotta sitten ilmestyneen No Surrenderin cd Dignity Through Discipline. Hyvä että tuli, sillä kreikkalaisbändin kuudes albumi on pakan levyistä selvästi positiivisin yllätys.

Se, mikä tekee Dignity Through Discipline -levystä jatkuvan rotaation arvoisen, on omaperäinen soundi, joka puuttuu valitettavan monelta aikamme sujuvasti soittavalta Oi- ja RAC-bändiltä. Synkeää post-punk tunnelmaa karheaan RAC:n yhdistelevä No Surrender tuo mieleen ranskalaisen Cold Oi -tyylin (mm. Rancoeur, Oi Bois), jossa skinhead-bändit yhdistelevät Oi:ta Darkwave-futupoppiin. Kreikkalaisbändiltä tosin puuttuvat syntikat, mutta kitaroiden synkeän alavireinen post-punk yhdistää sen koleaan Cold Oi -tunnelmaan.

Poliittisesti No Surrender edustaa mitä radikaaleinta RAC:ta, minkä tulee helposti unohtaneeksi kreikaksi ja paksulla englannilla laulavalta yhtyeeltä. Tasaisen hyvältä levyltä nousevat selvimmin esiin kaikkein tummasävyisimmät esitykset: "My soul is heathen", "Formount Bastard", "Hear your fear", "Monsters" ja bonusraitoihin kuuluva kylmäävän turkkilaisvastainen "Hellenic Glory".

Arviot: RL

V/A Lynkkarien lauluja: A Tribute to Sniper (D88 / IV Reich Records, 2026)

1990-puolivälissä Kuusankoskella perustettu vanhan koulukunnan RAC-yhtye Sniper jakaa edelleen mielipiteitä niin liikkeen sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä bändin merkittävyydestä suomalaisen rotutietoisen musiikin historiassa. Harva myöskään kiistää monien Sniper-biisien melodista iskevyyttä, ainoastaan sydänverellä kirjoitetut sanoitukset ovat synnyttäneet polemiikkia: monille ne edustavat monikulttuurisen yhteiskuntakokeilun synnyttämää kadunmiehen näkökulmaa, kun taas vasemmistohipsterit ja sisäsiistit nationalistit pitävät niitä lähinnä paatoksillisina purkauksina, joita voi kuunnella vain ironisesti. 

Kaikkia ei voi miellyttää, mutta ainakin valtaosa maamme radikaaleista rock-yhtyeistä osaa arvostaa Sniperin pitkää päivätyötä isänmaallisen musiikin saralla. Tästä on osoituksenäa D88:n ja IV Reich Recordsin pitkään työstämä Sniper-tribuutti Lynkkarien lauluja 11 bändin voimalla. Albumin nimeen viittaavaa hervotonta tunnuslaulua ei levyllä jostain syystä kuulla, mutta se ei juuri harmita bändien puskiessa biisi toisensa perään muita Sniperin unohtumattomia vetonauloja.

Levyn avaa itseoikeutetusti Sniperin kanssa samoilta kaakon kulmilta tuleva Mistreat. Kouvolan skinhead-veteraanien käsittelyssä on ehkä ikonisin Sniper veto, mahtipontinen rock-balladi "Isänmaa". Bändi kaahaa sen  suoraviivaisen nopeana punk rockina, mutta onneksi hartaassa kertosäkeessä ymmärretään hidastaa asianmukaisesti.

Siinä missä Misukat soittaa vuosien tuomalla varmuudella takuuvarmaa Suomi-raccia, Pagan Skull on aina ollut valmis erilaisiin kokeiluihin ja genre-loikkauksiin. Tällä kertaa jyväskyläläisryhmä pysyy perinteisissä musiikillisissa liitoksissaan lisäämällä Sniper-tulkintoihin ainoastaan uudenlaista intensiteettiä. Esimerkiksi "Freedom" kappaleen pop sensibilteetti vain korostuu kun se viritetään tasolle, joka tuo mieleen Buzzcocksin herkistelyn. Synkkään slovariin "Last Day" on puolestaan saatu lisättyä outoa kaihoisuutta kepeämmän laulun ja  tuoreen folkrock-sovituksen ansiosta.  Tarttuvana rallina tunnettu "Waiting for the good times" tuo taas mieleen Pagan Skullin alkupään hiomattoman punk-soundin, jossa särökitara mouruaa kunnolla.

Vapaudenristin sanoituksia on monesti pidetty korkealentoisina, jonka vuoksi Sniperin ensi-ep:ltä (1998) napattu "Skinhead" saattaa aluksi tuntua kummalliselta valinnalta. Vaparithan eivät ole nahkapäitä, mutta suomeksi käännetyllä versiollaan yhtye haluaakin kumartaa ruohonjuuritason liikeelle, joka on osaltaan edesauttanut modernin 2.0 nationalistikulttuurin syntymistä. Sitä vastoin vakavahenkinen "Tuli johda" voisi hyvinkin olla Vapaudenristin omaan tuotantoa.

Perinteisen RAC osuuden levyllä päättää tuoreehko tuttavuus Resist. Sen versio varhaisesta Sniper-klassikosta "Hail the White Race" etenee yhtä vakuuttavasti kuin hyvin voideltu blitzkrieg syksyllä 1939. Melodista hardcorea soittava Resist tuo versiollaan kaivattua päivitettyä potkua vanhaan taistelulauluun. Bändiltä onkin lupa odottaa paljon tulevalta debyyttialbumilta.

Tribuuttikokoelman toista musiikillista laitaa edustaa radikaalia metallia mättävä bändikatras. Messuamisen aloittaa Fennovir tulkitsemalla aseistariisuvan vuodatuksen "Elämästä kuolemaan", jossa taistelevan yksilön kohtalo on sidottu väistämättömiin valintoihin. Traagista maailmassa olemista teroittava elämänasenne istuu saumattomasti Fennovirin kaltaisen sinfonisen black metal yhtyeen tyyliin. 

"Iron birds" on Sniperin vähemmän tunnettua biisiosastoa. Saksalaisille Luftwaffen ylivertaisille hävittäjille tehdyn kunnianosoituksen tulkitsee sotaisaa nsbm:ää (väljästi tulkittuna) soittava Fatherland. Rajuna lavaesiintyjänäkin tunnetun yhtyeen nopea kohkaaminen uhkaa mennä monesti kaoottisuuden puolelle, mutta bändi osaa aina kontrolloida turboahdettua soundiaan. Näin myös tämän kappaleen kohdalla.

Mistreatin ohella musiikkimaailman kyylille levyn tutuin bändi lienee Sielunvihollinen. Huolimatta poliittisista mielipiteistään ja islam-vastaisuudestaan, yhtye on cancel-väen harmiksi suosittu valtavirran bm-kulttuurissa. Teknisesti taitavaa melodista black metallia puskeva yhtye on valinnut kokoelmalle mitä epätodennäköisimmän punk-äksyilyn "KRP". Se kuuluu myös esityksessä, sillä vaikka kuinka yhtye soittaisi mustaa metallia, biisin punkmaisuus nousee väkisinkin pintaan. Syy erikoiselle biisivalinnalle löytynee lyriikoista: poliittisesti korruptoitunutta Keskusrikospoliisia härnäävä punkveto sattuu olemaan suomalainen a.c.a.b. klassikko, johon Sielunvihollisen on helppo yhtyä. 

Periaatteessa Sielunvihollisen kanssa samaa suuren yleisön suosimaa black metal soundia edustaa Two Runes. Myös se on soundillisesti kuulijaystävällistä metallia eikä soittopuolessa ja biisien tarttuvuudessa ole valittamista. Vain bändin pari piirua radikaalimpaan NS-suuntaan menevät lyriikat tiputtavat sen valtavirran bm-skenen ulkopuolelle. Tämä on harmi, sillä musiikillisesti Two Runesilla ei mitään hävettävää saman genren eli eeppisen black metallin sisällä. Monien Sniper-suosikkeihin kuuluva "Obituary" sopiikin synkistelevässä vakuuttavuudessaan loistavasti Two Runesin repertuaariin.

Levyn loput esitykset palautuvat alun RAC-punk tunnelmiin. Valkoisia Paholaisia voi pitää eräänlaisena crossover-bändinä, sillä se yhdistää musiikissaan sujuvasti vihaista hatecorea ja perinteistä RAC:tä. "Punishment must fit the crime" kuuluu niihin biiseihin, jonka tahtiin nyökyttelevät jopa Sniperiä arvostelevat kravattinationalistit. Valkoiset Paholaiset istuttavat laulun  omaan hc-formaattiin, mikä tekee esityksestä alkuperäisversiota selvästi aggressiivisemman rutistuksen. 

Itseään isoilla kirjaimilla ROTUSOTA: NYT! kutsuva orkesteri on ainakin levytysrintamalla täysin uusi ilmestys. Tyylillisesti bändi edustaa vuosikymmenten takaista rähisevää peruspunkkia aina laulajan äänen käyttöä myöten: se kun tuo mieleen Maho Neitsyt -yhtyeen Pexin charmikkaan örinän. Siksi moni kuulija soittaa todennäköisesti mieluummin biisien alkuperäisversiot "Sensuroitu" ja "Uusi SS" kuin nämä uudet tulkinnat – ellei sitten satu pitämään karskin härskistä räkäpunkista! Jos tälle mysteeriorkesterille haluaa etsiä jotain vertailukohtia alan tuoreista kotimaisista nimistä, niin ensimmäisinä tulevat mieleen White Uprising ja Vastarinta. 

Levyn bonusraidan täyttää ainoa ulkomaalainen yhtye, kreikkalainen nsbm-legenda Der Stürmer. Black metal taustastaan huolimatta ainakin yhtyeen laulaja Jarl von Hagall on aina ollut myös osa nahkapää-yhteisöä, jonka vuoksi päätösraidaksi on pantu Sniperia ja wp skinheadeja kunnioittaen suorasukainen "Hate song". 

Sniperista olisi saatu helposti myös kattava kansainvälinen tribuutti-kokoelma, sillä monien suomalaisten hämmästykseksi se nauttii suurta kulttisuosiota etenkin Yhdysvalloissa, Englannissa, Saksassa ja Ruotsissa. Silti kotimaista kunnianosoitusta osaa arvostaa enemmän, sillä on hienoa, että tukevasti isänmaahansa juurtunut orkesteri inspiroi edelleen maamme vastarintamusiikin veteraaneja ja nuorisoa.

Arvio: RL

Genocide Wolves: Live 2018 (D88 / IV Reich, 2026)

Enimmäkseen Tampereella vaikuttaneen Genocide Wolvesin (GW) ura jäi turhan lyhyeksi laulaja Tontsan traagisen kohtalon vuoksi. Ilman tuota murheellista tapahtumaakin joulukuussa 2020 GW oli jo saavuttanut Suomen RAC-kulttuurissa kulttiaseman poikkeuksellisen radikaalisuutensa vuoksi. 

Bändi kulki olemassaolonsa 2016-2020 aikana poliittisen ehdottomuuden ja kaoottisuuden kapean luistavalla kaistalla, mutta pudottuaankin sen onnistui aina osua  jaloilleen. 

Näistä sekavista mutta elämänmakuisista vuosista kertoo elävästi pitkäaikaisena sessiobasistina  bändissä toimineen "El Tiburonin" muistelmat juuri ilmestyneen live-levyn kansivihkosessa. Ukonvasama-yhteisön vetäjänä paremmin tunnettu "El Tiburon" valaisee hersyvällä tarinoinnillaan aitiopaikalta millaista oli vaikuttaa vallattoman sotilasleirin kaltaisessa bändikollektiivissa, joka sai jo varhain häirikköyhtyeen maineen.

Suoran toiminnan poliittista strategiaa propagoinut GW soitti näköistään musiikkia, karskin kulmikasta rähinäpunkkia. Vuonna 2018 Mistreatin 30-vuotisbileissä äänitetty livelevy täydentää hienosti bändin parin täyspitkän mittaiseksi jäänyttä julkaisukatalookia. 

Äänitysteknisesti yllättävän laadukas liveäänite todistaa, kuinka tyly ilmestys GW iseasiassa oli keikkalavalla. Live 2018 tekee kuulijalle selväksi, ettei bändin aikalaishypetys ollut turhaa sanahelinää.

Harmi, että GW soitti Misukoiden synttäribileissä poikkeuksellisen lyhyen setin tiukan aikataulun vuoksi. Onneksi levyltä kuultava kahdeksan biisin setti sisältää ne ikonisimmat GW tylytykset, ennen kaikkea kappaleet "Rise up", "Patriootti", "National Socialist Working man" ja keikan päättäneen huudatuksen "Kohti uljasta aamunkoittoa".  

Kun halutaan muistella 2010-luvun Suomi RAC:n kulta-aikaa, Live 2018 on tällöin täysin ohittamaton tallenne.

Arvio: RL

VUODEN 2025 VASTARINTAMUSIIKIN TOP 10 LEVYT

 

1. Pyhä Kuolema / Kaarna: Magneettinen Pohjoinen (SF)

2. Übermensch: Heimat (D)

3. Vapaudenristi: Paikalla! (SF)

4. Mistreat: South East Warrior, 7" single (SF)

5. Norrhem: Aurinko ja Teräs (SF)

6. The Bully Boys: Winged Horsemen (USA)

7. Tuhon Tie: Rappion koettelemukset (SF)

8. Sudentaival: Rain of ruin - The return of our glory (SF)

9. Brutal Attack: Soar raven soar (UK)

10. Pitbullfarm: What the fuck is Billy? (S)

Lista: RL

Kaarna: Kultataivaat, hopeaveet, unet helmiäistä (Anima Arctica, 2022)

Suomalaisuus ei ole vuoden 1917 perua tai edes osa Ruotsin pitkää historiaa, vaan sen muodostumista pitää etsiä kauempaa menneisyydestä. Tällöin on syytä puhua pysyvästä arkkityyppisestä suomalaisuudesta, joka ei ole vain yhteistä historiaa ja jaettua verenperintöä, vaan se ilmenee myös syvään juurtuneina kulttuurisina tapoina elää ja olla maantieteellisen Suomen kamaralla. 

Ikiaikaisen suomalaisuuden alkulähteille päästiin vielä suoraan käsiksi 1900-luvun alun Itä-Karjalassa, mutta sen jälkeen se on kaikunut lähinnä vain kerätyssä kansanperinteessä. Tai näin ainakin yleisesti luullaan, sillä alkuperäistä suomalaisuutta ei enää uskota tavoitettavan kulttuurissa, jonka päällä lepää raskas kuona modernia länsimaista massakulttuuria.

Silti iättömään veren äänen kutsuun voidaan vielä vastata, jos välittäjänä toimivalla tietäjällä on taito kanavoida kollektiivista alitajuntaamme taiteen, erityisesti musiikin kautta. Kuopion suunnalla vaikuttava Kaarna Kettunen on siitä harvinainen taiteilija, että hän kykenee omintakeisella musiikillaan tavoittamaan vielä  hiilloksena hehkuvan alkusuomalaisuuden. 

Kaarnan taiteessa ei ole kyse kanteleella soitetusta kalevalaisesta pastissista, vaan musiikista, jossa moderni elektronis-teollinen äänimaisema yhdistyy yllättävän saumattomasti kansanperinteestä tuttuun soitantaan ja laulantaan. Vuodesta 2019 vuoteen 2022 Kaarna julkaisi neljä eri tyylistä albumia post-industrialia, joissa kaikista välittyy voimakas suomalainen Dasein. 

Vuoden 2019 debyyttialbumi Comitatus Savolaxiae oli vielä black metallista ponnistavaa primitiivistä dungeon syntikkaa yhdistettynä martial industrialin militaariin poljentoon. Jo seuraavalla levyllä Tutkielma magnetismista, kivusta ja valtiosta (2020) musiikillinen kartta levittäytyi elektronisen musiikin vähemmän käydyille alueille, jossa kuljettiin pitkin elektro-ambientin, uusklassisen ja martial industrialin hämäriä polkuja. Temaattisesti levyllä hypättiin suoraan lähihistoriamme kipupisteisiin ja vaihtoehtohistoriaan. Hurmeisten kenttien sotaisten kuvausten kliimaksina ilmestyi 2021 Kaarnan kolmas suuri työ, Väkipyssyvärssyjä ja kulkutautitarinoista (2021), jota voi pitää sarjan mahtipontisimpana teoksena, jossa melskaavaa martial industrial kuuluu väkevänä. 

Siinä missä kolmas albumi kokoaa Kaarnan musiikillisen ja temaattisen kaaren yhteen, projektin toistaiseksi viimeisin kokopitkä Kultataivaat, hopeaveet, unet helmiäistä kääntyy pois materiaalisen maailman murheista kohti ambient-tyylistä unimaailmaa ja ihmisen sisäistä olemisen pohdintaa. Toisaalta levyssä kuuluu edelleen vahvana harmonisen muodon rikkovat industrial vaikutteet, jota ilmentävät säksättävät, aaltoilevat ja pulputtavat syntikkaäänet. 

Jos ei musiikki päästä helpolla, ei sitä tee myöskään sanoitukset. Omien kryptisten tekstiensä lisäksi Kaarna on löytänyt levyn kahteen esitykseen suomalaisen metafyysisen ahdistuksen mestarillisten tulkkien Eino Leinon ja Uuno Kailaan runoelmaa. 2000-luvun suomalais-kansallisessa vaihtoehtomusiikissa varsinkaan Leinoon tukeutuminen ei ole ollut vierasta, muuan muassa folkmetal-yhtye Stormheit julkaisi 2011 kokonaisen albumin, jonka innoittajana oli runo "Tarina suuresta tammesta". 

Kalevalaisella lyyrisellä poljennolla kulkeva raukea avausraita "Pilvien jylinä" on hyvin kaarnamainen keitos eri musiikillisia elementtejä: esitystä rytmittää hidas martial poljento, mutta päällimäisenä leijailevan ambient-tunnelman luo hienovaraisesti käytetty syntikka. Arkaaista kierrettä kappaleeseen tuo puolestaan kantele, jota käyteään levyllä turhankin säästeliäästi. Atmosfäärisessä folkissa kanteletta on käyttänyt aiemmin 2000-luvulla ansiokkaasti duo nimeltä Nest, mutta sen jälkeen sitä on kuultu harvakseltaan kotimaisessa neofolkissa. 

Puhtaan instrumentaalinen lyhyt välinäytös "Siniuni" voisi olla suoraan jostain vanhasta 1950-luvun Suomi-filmistä. Tenorinokkahuilun säestämä tunnelmapala tuo ensimmäisenä mieleen elokuvan Pessi ja Illusia (1954) taikametsäkohtausten keijukaismaisen balettimusiikin. Samaa taianomaista tunnelmaa virittää levyn loppupuolen instrumentaali "Tuulenpesä".

"Vaskimies ja punainen kirves" on levyn ainoa kappale, joka muistuttaa aikaisempien levyjen uhmakkaasti takovaa martial industrial soundia. Siinä voi aistia ripauksen Der Blutharschin vaikutusta, vaikka muutoin esitys on ehtaa eksentristä Kaarnaa erikoisine rytmin ja tunnelman vaihdoksineen. Tässä teoksessa Kaarna tuo esiin myös äänirekisterinsä laajuudeen, sillä kaikissa muissa esityksissä kuultava miehekkään pehmeä laulanta vaihtuu nopeasti karskiksi sotapäällikön ärjynnäksi. Ajoittain vimmaiseksi piiskaukseksi yltyvä teos rakentuu voimallisen runoelman varaan, jossa Kaarnan uusvanha loitsuaminen vie kuulijan samalla tuttuun mutta toisaalta hyvin kaukaiseen suomalaisuuteen: 

Tammen katkoja,

Laipion iäisen tahraaja

Laske hehkuterä,

Laske inha loppumääräsi

: Tunne tosi voima maan

: Tunne oikea väki

: Luikerra ulos takaisin

: Sysiavaruuksien koloihin

Tehty turhat tuimuuet,

Katkottu elon putket

Siellä komein kortemme makaa,

Katto valoisa, maa voimaton

: Tunne tosi voima maan

: Kun kiroan sut kasvoilles mutaan

: Niskas' kantapäällä leimaan

: Vien hengen taidottomalta

: : Häiväis' kadon, ilman sadon : :

: : Maan se valtaa, tulel' polttaa : :

: : Sodan sadon, kyynelpadon : :

: : Verel' ryytii, veellä pyyhkii : :

: : Kirveen terän, huokos' erän : :

: : Kvartsil' murtaa, kättä turtaa : :

: : Valheen parren, löysän varren : :

: : Sanal katkon, aikeen ratkon : :

Turhan lyhyeksi jäävässä elektronisessa tuokiokuvassa "Puro kiven alla" voi kuulla vielä alkuaikojen dungeon synth kaikuja. Teos on oiva esimerkki siitä, kuinka "luonnottomalla" elektronisella musiikilla voidaan kuvata koskettavasti luontomystiikkaa.

Eino Leinon runoon perustuva eteerinen laulu "Vene venhettä vie" voisi olla tunnelmaltaan tänä vuonna ilmestyneeltä Pyhä Kuoleman kanssa tehdyltä yhteisalbumilta Magneettinen Pohjoinen. Englantilaisen Coil-yhtyeen tyyliseen unimaailmaan kuljettavan ambient-teoksen lyriikat ilmaisevat harvinaisen hienolla tavalla kulttuuripessimismiin kiedotun syklisen aikakäsityksen, ikuisen paluun, kaiken toistuvuuden ja lopulta kaiken turhuuden. Leinon pitkän runon jälkipuolella kerrotaan:

Virta venhettä vie

Mihin päättyvi tie

Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään

Meri, taivas ja maa

Kaikki kaik' katoaa

Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään

Mut' unessa niin armas on ajatella noin

Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi

Ja huomentuulet tuntureilta henkää

Vaiko valhetta lie

Virta venhettä vie

Mä luulen, kerran maailma herää

Susi lammast' ei syö

Veli ei veljeä lyö

Eikä miesi tahko tapparan terää

Mut kaikki kauniit aatteet mi' täällä aatellaan

Ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan

Siis ihanteita ihminen kerää

Vaiko valhetta lie

Levyn päättävä lähes 12-minuuttinen utuinen äänikollaasi "Unien maat" on pelottavan maaginen kuvaus pikkupojan eksymisestä metsään, jossa näyttää vaanivan vihamieliset voimat. Laulu perustuu vain 32-vuotiaana menehtyneen arkkityyppisen runoilija Uuno Kailaan (1901-1933) tekstiin. Kanteletta ja ambient-soundia yhdistävä teos nostaa jo lyriikallaan niskavillat pystyyn tuoden mieleen Kauko Röyhkän kenties mystisimmän kappaleen "Nivelet". Musiikillisesti "Unien maat" on jo itsessään maagista äänimaalailua, mikä tekee teoksesta erityisen latautuneen kuuntelukokemuksen.  

Omapäisesti genre-rajoja ylittävän ja rikkovan Kaarnan musiikkia on vaikea pukea sanoiksi, koska se liikkuu selvästikin todellisuuden ja transsendenssin rajapinalla - siitä mistä ei voi puhua on vaiettava. Sitä voi toki yrittää selittää kuten tässä arviossa, mutta ehkä sittenkin parasta on vain heittäytyä sen ääniaaltojen vietäväksi.

On oikeastaan hyvä ettei 1980- ja 90-luvuilla tehty käytännössä lainkaan kotimaista neofolkia ja martial industrialia, sillä se olisi todennäköisesti vain toistanut brittiläistä traditiota. Nyt sille on kypsynyt oma uniikki äänensä, jossa Kaarna edustaa ehkäpä sitä kaikkein syvintä mytologista suomalaispäätyä. 

Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Kaarnan musiikki ei ole helppoa, vaan se vaatii nykyihmiseltä hiljentymistä ja keskittymistä. Se on monelle vaikeaa, koska siitä puuttuu pop-musiikkiin kuuluvat helppotajuiset rakenteet ja nopeasti sulavat melodiset karkit. Länsimaisen massahapatuksen sijaan Kaarnan tarjoama musiikillinen pettuleipä ravitsee nääntymässä olevaa ur-suomalaista henkeä. Vaikeasta pureskeltavuudesta huolimatta se on kuulijalle aina palkitsevampaa kuin aikamme pop-viihde tai rockin "vaihtoehtogenret", sillä vain harvat kykevät Kaarnan tapaan tarjoamaan äänimatkan isi-isiemme alkusijoille. 

Arvio: RL

Sudentaival: Rain of Ruin: The Return of Our Glory (D88, 2025)

Vuonna 2017 perustettu Sudentaival kuuluu siihen harvalukuisten suomalaisten black metal bändien joukkoon, jossa liputetaan avoimesti kansallissosialismin nimeen. On sitten eri asia lasketaanko yhtye nsbm:ksi, sillä siihen vaikuttavat muutkin asiat kuin aate – ennen kaikkea se, identifioituuko bändi itse sellaiseksi. Joka tapauksessa koko 2020-luvun Sudentaivalta julkaisseen D88 Recordsin viimeisin tuotos Rain of Ruin: The Return of Our Glory on poliittisuudessaan varsin suorasukaista NS-aatteen julistamista.

Mistään uudesta albumista ei kuitenkaan ole kyse, vaan cd on koottu kahdesta aiemmin julkaisemattomasta EP:stä. Kappaleista on tosin julkaistu viime vuonna pieni kasettipainos, mutta vasta D88:n ansiosta kokonaisuudesta on painettu kunnon virallinen cd kaikkien kuultavaksi. 

Neljä ensimmäistä esitystä muodostava Rain of Ruin EP (2021) erottuu selkeällä soundimaailmallaan yhtyeen muusta tuotannosta. Tunnelmallisesti syntikoilla, lead-kitaralla ja tukevalla rumpujunttauksella alkava "Those who deserved..." etenee karskiksi Sudentaival-vedoksi aina laulajan tuskaista rääkymistä myöten, mutta kuitenkaan puurouttamatta kokonaissoundia. Toisin kun nsbm-genressä monesti, kryptisen niminen esitys "With eyes ablaze for honour" ei kätke sanomaansa rivien väliin, vaan julistaa pidäkkeettä voittoisaa valkoista valtaa. 

Nimibiisi "Rain of Ruin" alkaa puolestaan tympeällä punk-rumpukompilla, mutta rytmin vaihdos takovaan basariin antaa kappaleelle aivan uuden draivin ja suunnan. Sen jälkeen esitys aukenee hienosti kiihtyväksi black metal rutistuksesi, jossa lead-kitran melodian kuljettelulla ja yllättävillä ampiaisen pistoa muistuttavilla hyökkäävillä sooloilla laulu saa rakenteen, jota kestää kuunnella monta kertaa. Lisäksi biisin keskiosan Stuka-pommittajien äänet ja ambient tunnelmointi tekevät teoksesta niin moniosaisen, että sellaista tavataan lähinnä progressiivisessa rockissa. EP:n päättävä "Gas chamber" on Burzumin dungeon synth -hengessä tehty instrumentaali, joskin teoksessa kyetään ottaamaan laitteista enemmän irti mitä Varg sai vankilan vaatimattomasta syntetisaattorista.

Bändin varhaisiin äänityksiin kuuluva The Return of Our Glory (2018) EP muistuttaa tyyliltään kakkoslevyn Harbringer (2020) tympeän liejuista mustaa metallia, mutta hieman melodisemmalla otteella. Raivoisa nimibiisi on varsin puhdasoppista toisen sukupolven mustaa metallia, mutta soundissa on paljon myös omaa kuten tyylikkäästi lisätyt syntikat. Oma suosikkini on "Panzers", jonka surumielinen juhlavuus ja persoonallinen kitaratyöskentely tekee esityksestä nostattavaa kuunneltavaa. Levyn päättävä "Praised be..." on nopeasti paiskottu bm-purkaus asiaankuuluvine hidastuksineen. Ei levyn parasta antia, mutta hyvää ruisleipää.

Julkaisemattomista biiseistä koottua levyä pidetään yleensä välityönä, mutta Sudentaipaleen kohdalla tämä ei pidä paikkaansa. Nyt on löydetty materiaalia, joka kuuluu ehdottomasti bändin parhaan tuotannon joukkoon. Lisämaininnan levy saa kannestaan, jossa on selvästi mukana pilkettä silmäkulmassa.

Arvio: RL

MISTREAT: South East Warrior 7" single & CD (OPOS, 2025)

 

Vanhemman polven aktivistit ovat viime vuosina saaneet kokea, kuinka arvaamattomasti kohtalo on vienyt elinvoimaisimpiakin veljiä rajan taakse, viimeisimpänä helsinkiläisen pitkän linjan nationalistin Kim Lindblomin (1969-2025). Mistreat on tehnyt aiemmin yksittäisiä muistobiisejä kaatuneille sotureille, mutta vasta nyt tuli aika tehdä single, jossa on muistolaulut kahdelle lyhyen ajan sisällä menehtyneelle aateveljelle. 

A-puolen esitys "To friend from Middle Earth" on viimeinen voitelu Suomessakin pitkään asuneelle uusiseelantilaiselle RAC-muusikko ja skinhead-aktivisti Paulille. Klassiseen Mistreat-tyyliin sovitettu keinuva voimaballadi kertoo miehestä, joka kaikista vastoinkäymisistään ja pitkästä sairastelustaan huolimatta otti kuoleman vastaan kuin kaiken nähnyt soturi. Kun laulaja Muke näki Paulin viimeistä kertaa sairaalan vuoteella, tämä totesi stoalaisen tyynesti: "Se on mitä se on, enkä voi tehdä asialle mitään, olen nyt pelkkä luuranko, mutta arvostan että tulit vielä katsomaan minua". 

Paul oli Mistreatille erityisen läheinen, sillä hän kuului aikoinaan bändin kokoonpanoon. Rumpuja hän paukutteli myös walesilaisessa Celtic Warriorissa ja englantilaisessa Section 88:ssä, jonka riveissä hän oli tekemässä bändin ensilevyä. Lisäksi hänellä oli uusseelantilainen RAC-metal projektinsa Xenophobe, joka julkaisi albumin (2009) ja kaksi EP:tä. 

Kuolema on arvaamaton peluri, eikä kukaan ole riippumaton luonnon säätelemästä arpapelistä. Sen sai kokea skarppina tunnettu Paul, joka kaikesta urheilullisuudestaan ja elämänilostaan huolimatta sairastui liian nuorena syöpään, taisteli sitä vastaan, mutta hävisi lopulta kamppailun. Vaikka Paul ei päässyt vaikeuksien värittämällä taipaleellaan helpolla, hän oli elävä esimerkki siitä, kuinka kesken jäänyt elämä voi olla silti merkityksellinen. Mistreatin melodinen rockballadi muistuttaa meitä siitä, että se joka antaa yhteisölle enemmän kuin itselleen, muistetaan myös kuoleman jälkeen.

Vielä nuorempana kuin Paul tästä murheenlaaksosta poistui sairaskohtauksen seurauksena Lappeenrannasta kotoisin ollut nahkapää, joka oli tuttu kaikille Mistreatin jäsenille. Valkoisena aktivistina hän oli tunnettu hahmo sekä skinhead yhteisössä että kansallisradikaalien toimijoiden parissa. B-puolen nopea Mistreat-rockeri "South East Warrior" kuvaa hyvin veljeä, joka eli lyhyen mutta intensiivisen elämän noudattaen Mussolinin diktaattia "mieluummin päivä leijonana kuin tuhat vuotta lampaana". Ennen kaikkea hän oli yksi meistä, mies, joka ei alistunut poliittisesti korrektin järjestelmän mielivallalle mutta hoiti silti kunnialla velvollisuutensa, mies, joka oli uskollinen aatteelleen loppuun asti, aivan kuten Mistreat laulaa kappaleen lopussa:

Now your life is through, 

you'll be remembered as a friend who stayed true

He never pleased anyone, never bowed to rules

Kept his head up high, played with his own tools

Walked his own path, wild and free

Did whatever he wanted, was one he dared to be

Took care of his family, was friendly with the booze

For needless things, he never blew his fuse

Arvio: RL

Pyhä Kuolema & Kaarna: Magneettinen Pohjoinen LP (Anima Arctica, 2025)

Puhtaasti musiikillisilla ansioillaan Magneettinen Pohjoinen on levy, jota pääkaupungin hipsteröivät toimittajat ylistäisivät epäröimättä omaperäisestä ilmaisusta ja arvoituksellisesta runollisuudesta. Jopa vanhan kaartin Ylen musiikkitoimittaja Pekka Laine saattaisi soittaa sunnuntaikrapulaisille Pyhä Kuolemaa sanoen sen edustavan uutta myyttistä metsäsuomalaista folk-rockia. Tämä olisi täysin mahdollista, mutta ei kuitenkaan tässä maailmassa, joka tuo mieleen 1970-luvun vasemmistolaisen kulttuurihegemonian ja poliittisesti poteroituneet rintamalinjat. Kulttuurielämän ideologisesti korrekteille toimittajille Magneettinen Pohjoinen albumin musiikillisella vetovoimalla ei ole juuri mitään painoarvoa, koska sen mielenmaiseman koordinaatit ovat liian kaukana hyväkkäiden puskemasta "edistyksellisyydestä".

Toisin kuin fasisteja kaikkialla näkevät päivystävät desantit saattavat uskotella, uppiniskaista suomalaisuutta lukuunottamatta levyn kumpikaan esiintyjä ei julista musiikissaan poliittista sanomaa. Kiusalliseksi "ongelmaksi" muodostuukin heidän epäkorrektit ulostulonsa muualla ja kontaktinsa kansallisradikaaleihin toimijoihin. Nämä aihetodisteet ovat valtamedian portinvartijoiden mielestä niin raskauttavia, että Pyhä Kuoleman ja Kaarnan musiikille pitää asettaa julkisuudessa ehdoton kuuntelukielto, Zuhörverbot. Poissa näkyvistä ja poissa mielestä on tuttu strategia, jolla marginalisoidaan kaikki vallitsevan agendan raameihin sopimaton kulttuuri ja taide. Vaikka siat eivät helmien päälle ymmärräkään, on silti sääli, että näin hieno albumi sivuutetaan maamme popmusiikkijournalismissa vain musiikkiin liittymättömien poliittisten kytkösten vuoksi. 

Tietysti levyn julkaisijalla on jo pitkään ollut tiedossa valtamedian nuiva asenne "vääränlaiseen" erikoismusiikkiin, joten tarvetta suuriin painoksiin ei ole ollut. Ne onnekkaat, jotka ovat ehtineet hankkia 200 kappaleen LP-painoksena ilmestyneen Magneettisen Pohjoisen, voivat kiittää vain nopeuttaan, ennakkoluulottomuuttaan ja ennen kaikkea hyvää makuaan. Ainakaan tällä hetkellä eksklusiivinen julkaisu ei ole saatavana missään muussa muodossa kuin vinyylinä, jopa imuroitavan piraattiversion löytyminen verkosta näyttää olevan kiven takana (tosin muutamia raitoja voi kuunnella Telegramin ultraradikaalilta Musta Pilsu -kanavalta). Joidenkin ihmettelemä normaalia suolaisempi levyn hinta selittyy yksinkertaisesti sillä, että julkaisun ostamisella tuetaan uuden suomalaisen Neofolk-musiikkiin keskittyvän Aave-Suomen Laulu -yhdistyksen toimintaa.

Edellisellä kokopitkällä orkesterimuotoon vakiintunut Mikko Pöyhösen Pyhä Kuolema esittää levyllä neljä uutta numeroa, jotka kaikki voisivat olla temaattisesta erikoisuudestaan huolimatta radiohittejä. Kun vaikutetaan suomalaisen sielunmaiseman herkkiin kohtiin, silloin käy hieman vinompikin esitystyyli ja omituisilta kuulostavat lyriikat, tunnettuna esimerkkinä Tuomari Nurmion alkupään tuotannon hitti "Punainen planeetta". Vaikka kotimaan listojamme hallitsevat Haloo Helsingin kaltaiset hengettömän banaalit ja teennäiset poseeraajat, se ei tarkoita, etteikö suuri yleisö voisi edelleen aistia jotain aidosti koskettavaa, jos sille annettaisiin siihen vain mahdollisuus. Vielä tällä hetkellä Pyhä Kuolema on ulkoisen paineen vuoksi marginaalissa, mutta sen murtautuminen suuremman yleisön tietoisuuteen ei ole enää kiinni ainakaan musiikin vetovoiman puutteesta. Ennen pitkää yhtyeen musiikkia leimaava pohjoinen ajatus saavuttaa magneetin lailla sille kuuluvan yleisön koko potentiaalin.

Mikä tekee Pöyhösen ryhmästä sitten niin vetoavan jopa satunnaiselle Radio Suomen kuulijalle? Nykymuotoinen Pyhä Kuolema osaa kepeällä mutta eri nyansseilla rikastetulla bändisoitollaan sitoa melodiset kappaleensa lyriikoihin, jotka kaikessa outoudessaan puhuttelevat kuulijaa myyttisellä tasolla. Ennen kaikkea Pöyhönen  leikittelee  suomen kielellä tavalla, joka hakee vertaistaan maamme vaihtoehto-rockissa. Eurooppalaisia mytologioita hyödyntyvässä runollisessa lyriikassaan Pöyhönen muistuttaa ehkä eniten CMX:n A. W. Yrjänää, mutta ilman tämän itsetietoisen pompöösiä taiteellisuutta ja omaan napaan tuijottelua. Lisäksi Pöyhösen lyriikoissa on mukana ripaus mustaa huumoria ja omaan viiteryhmään liittyvää itseironiaa, joka kuuluu parhaiten hänen tuoreessa esikoisrunokokoelmassaan Köyden puute (Kiuas Kustannus, 2025). Erilaiset kulttuuriset ja esoteeriset viittaukset ovat Pöyhösen ominta alaa ja ne aukeavat yleensä vain niille, jotka ovat viihtyneet syvässä päädyssä jo pitemmän aikaa. Silti kuulijan ei tarvitse olla tietoinen lyriikoiden eri tasoista ja viitteistä, vaan musiikin ja tekstien virtaan voi antautua sulavasti sen kummemmin niitä analysoimatta.

Levyn nimenä ja teemana kulkeva Magneettinen Pohjoinen kuullaan samanimisenä avausraitana, jonka Pyhä Kuolema vetää reippaasti rullaavana neofolk-rockina. Kappaletta säestävä akustinen ja puoliakustinen kitara tekevät laulusta lennokkaan esityksen, jossa on silti yllättävän paljon rocksärmää, eikä vähiten Pöyhösen kiihkeän tulkinnan vuoksi. Biisi ei ole rakennettu pelkästään tarttuvan kertosäkeen varaan, vaan teoksessa on eri osia ja hiljennyksiä, joissa kuullaan myös elektronisia soundeja. Kokonaisuutena "Magneettinen Pohjoinen" on bändin uralla selkeästi rockmaisin esitys, joskin vaihtoehtomusiikin soundimaailmalla vahvasti maustettuna.

Seuraavaksi kuultava "Initiaatio ja kuva miehestä" on jo sitten klassista Pyhä Kuolemaa: mollissa soivaa, verkkaisesti keinuvaa balladinomaista neofolkia. Kuten levyn muissakin biiseissä sävellystyöhön ollaan keskitytty tosissaan, mikä saa kuulijan hyräilemään melodiaa jo ensikuulemalla. Mustaa aurinkoa, loitsuja, suurta työtä ja tarujen Eurooppaa viljelevä runomaailma luo välähdyksen initiaatiosta vanhan ja uuden maailman välitilassa. Tietystä kulmasta katsottuna runoelma välittää tunteen sekavasta ajastamme, josta vain vihkiytyneet osaavat kulkea eteenpäin.

Lyriikaltaan väkevän loitsun muotoon puettu "Klassinen venesektio" alkaa hitaasti mutta paisuu nopeasti hypnoottiseksi messuamiseksi, jossa alkaa nousta jo transsimaisia viboja. Muihin esityksiin verrattuna kappale ammentaa selvästi eniten post-punkista aina heliseviä kitaroita, mouruavia bassolinjoja ja rytmiikkaa myöten. Silti äänimaisema ei ole repivän arty-farty vaan synkkyydestään huolimatta harmoninen, joskin sen verran epätavanomainen, että se vaatii Radio Suomen kuulijalta muutamia kuuntelukertoja ennen kuin biisin juju alkaa valjeta. 

Päättävä raita "Aikamerkit ja nollapisteet" on musiikilliselta ilmaisultaan levyn tarttuvin pop-esitys. Siinä voi aistia nostalgisesti menneen maailman tangomaailman, jota taikoo esiin kappaletta kuljettava herkkä kitarointi. Tuskin olen kovin väärässä väittäessäni sen tuovan mieleen Esa Pulliaisen rautalankasoundin Agents-orkesterissa. Hätkähdyttävän lisän kappaleeseen tuo hetkittäin kuultavat elektroniset sivallukset, "yhteen hakkaavat kädet", jota on kuultu aiemmin mm. Death in Junen Nada albumin kappaleessa "Calling (Mk II)".

Melodisesti taipuisa surumielinen laulu on lyriikoiden pintapuolisesta lakonisuudesta huolimatta karua kuvausta tulevasta apokalypsistä, kuin Gösta Sundqvistin kerrontaa Helvetistä. Lopun aikojen ilmapiirissä Pöyhönen ei tuomitse vaan kysyy voiko täystuhon odottelu olla tietyin ehdoin myös rakkautta: onko rakkautta rukoilla tuhoa kaiken ja riemuita ohjusten saavuttaessa nollapisteensä?

Uusilla lauluillaan Pyhä Kuolema on selkeästi helpommin lähestyttävä kokonaisuus kun vertailukohdaksi otetaan projektin kolme aiemmin ilmestynyttä pitkäsoittoa. Minimalistisesta neofolkista bändisoittoon siirtyminen on tuonut biiseihin mukaan tarttuvaa melodisuutta, jota ei olla kuultu samassa määrin sitten vuoden 2015 ilmestyneen Vapaudenristin kanssa julkaistun yhteislevyn. Nykyisellä kokoonpanolla tulevalta albumilta on lupa odottaa paljon, sillä jo tällä levyn puolikkaalla Pyhä Kuolemalle soisi ansaittua suosiota muuallakin kun neofolkin skenebunkkerissa.

Siinä missä Pyhä Kuoleman tuoreet biisit alkavat lähentyä suuren yleisön musiikkimakua, levyn B-puolen sooloartisti Kaarnan psykedeelinen Industrial uppoaa parhaiten esoteeriseen vaihtoehtomusiikkiin perehtyneille faneille. Kansallismytologisella terällä etenevä Kaarna on tehnyt musiikkiaan vuodesta 2019, mutta jo tätä ennen hän on tunnettu velho kokeilevan musiikin saralla. Kaarna on niitä miehiä, jotka eivät paljon mainostele itseään, mutta johon törmää useasti kun perehtyy suomalaiseen vastakulttuurimusiikin avantgardeen. Hän on primus motor tämän levyn julkaisseen Anima Arctican takana kuin myös jäsen sellaisissa post-industrial projekteissa kuin Somnivore ja Tervahäät.

Irvileuat sanovat, että kansallismielinen musiikki on pohjimmiltaan angloamerikkalaista massaviihdettä, mutta tässä on kimppa-LP, jonka molemmat puolet haastavat ilkkujat ja skeptikot tarjoamalla ainutlaatuista ja perustaltaan syvähenkistä suomalaista musiikkia aitoeurooppalaisessa kulttuurikontekstissa. 

Pyhä Kuoleman musiikki nojaa monelta osin suomalais-eurooppalaiseen traditioon, jossa pintaan nousee makean katkera nostalgia. Sen sijaan Kaarnan soundimaailma on hyvin futuristinen, vaikka lyriikoilla se ankkuroidaan ainakin osittain arkaaiseen muinaisaikaan. Lopulta kyse on vanhan ja uuden, tradition ja teknologian synteesistä, joka tunnetaan uusoikeiston filosofisessa ajattelussa nimellä arkeofuturismi. Sekä Kaarna että Pyhä Kuolema manifestoivat musiikissaan historian jatkuvaa liikettä tavalla, jonka Herakleitos aikanaan esitti. Tosin Kaarnalla historia näyttäytyy syklisenä toistona, josta löytyy universumin ainoa pysyvyys ja siten ikuisuus. Levyn päättävässä esityksessä "Iäti vehreät niityt" resitoidaan:

Aivan kuin emme olisi loitsineet
kultaisen ajan ruhtinaita
Aivan kuin emme olisi mananneet 

sammalkasvoisia kuninkaita

- iäti vehreät niityt kutsuvat

Joka ikinen kivi toisen päälle nostettava

Joka ikinen tiili toisen viereen muurattu

Joka ikinen hirsi salvoksella salvattu

Kaikki tulee tuhoutumaan

Kaikki tulee palaamaan

Kaarnan osuuden aloittava "Kultaisen kansan hovissa" on henkistä ja fyysistä kotimaata tavoitteleva elektroninen tunnelmapala, josta löytyy samaa utuista kaipuuta kuin Black Sabbathin psykedeelisessä fiilistelyssä "Planet Caravan". Kappaleen omintakeisessa ilmaisussa voi aistia myös syvää hartautta, joka on tuttua esimerkiksi Dead Can Dancen myöhäiskauden musiikissa. Levyn nimeä toistava esitys "Magneettinen pohjoinen" on puolestaan sivilisaatiokriittinen tunnustus turhaan käydyistä kulttuurisista sodista muiden puolesta. Painostavan hitaalla marssipoljennolla etenevää teosta kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että Kaarnaan on täytynyt vaikuttaa Der Blutharschin alkupään martial industrial tuotanto. 

Kappale "Kristallitutka" on ilman vokaaleja esitetty elektroninen sormiharjoitus ennen levyn päättävää täysosumaa "Iäti vehreät niityt". Se on unenomaisesti kelluva loitsu, jonka melodisessa viettelevyydessä on jotain hypnoottista. Kaikkia industrialin parhaita perinteitä hyödyntäen oman lisänsä esitykseen tuo ritualistinen rytmiikka ja taustalla heläjävän naisen eteerinen laulu. Kappaletta kuunnellessa siitä löytää aina jotain uutta eikä siihen tunnu kyllästyvän millään. Selvä klassikkon merkki.

Magneettinen Pohjoinen on kahden näkemyksellisen artistin näyttö siitä, kuinka vielä nykyaikana voidaan tehdä vereen ja maaperään vahvasti tukeutuvaa taidetta, joka on sekä musiikillisesti että lyyrisesti relevanttia 2020-luvun maailmassa.

Arvio: RL