1990-puolivälissä Kuusankoskella perustettu vanhan koulukunnan RAC-yhtye Sniper jakaa edelleen mielipiteitä niin liikkeen sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä bändin merkittävyydestä suomalaisen rotutietoisen musiikin historiassa. Harva myöskään kiistää monien Sniper-biisien melodista iskevyyttä, ainoastaan sydänverellä kirjoitetut sanoitukset ovat synnyttäneet polemiikkia: monille ne edustavat monikulttuurisen yhteiskuntakokeilun synnyttämää kadunmiehen näkökulmaa, kun taas vasemmistohipsterit ja sisäsiistit nationalistit pitävät niitä lähinnä paatoksillisina purkauksina, joita voi kuunnella vain ironisesti.
Kaikkia ei voi miellyttää, mutta ainakin valtaosa maamme radikaaleista rock-yhtyeistä osaa arvostaa Sniperin pitkää päivätyötä isänmaallisen musiikin saralla. Tästä on osoituksenäa D88:n ja IV Reich Recordsin pitkään työstämä Sniper-tribuutti Lynkkarien lauluja 11 bändin voimalla. Albumin nimeen viittaavaa hervotonta tunnuslaulua ei levyllä jostain syystä kuulla, mutta se ei juuri harmita bändien puskiessa biisi toisensa perään muita Sniperin unohtumattomia vetonauloja.
Levyn avaa itseoikeutetusti Sniperin kanssa samoilta kaakon kulmilta tuleva Mistreat. Kouvolan skinhead-veteraanien käsittelyssä on ehkä ikonisin Sniper veto, mahtipontinen rock-balladi "Isänmaa". Bändi kaahaa sen suoraviivaisen nopeana punk rockina, mutta onneksi hartaassa kertosäkeessä ymmärretään hidastaa asianmukaisesti.
Siinä missä Misukat soittaa vuosien tuomalla varmuudella takuuvarmaa Suomi-raccia, Pagan Skull on aina ollut valmis erilaisiin kokeiluihin ja genre-loikkauksiin. Tällä kertaa jyväskyläläisryhmä pysyy perinteisissä musiikillisissa liitoksissaan lisäämällä Sniper-tulkintoihin ainoastaan uudenlaista intensiteettiä. Esimerkiksi "Freedom" kappaleen pop sensibilteetti vain korostuu kun se viritetään tasolle, joka tuo mieleen Buzzcocksin herkistelyn. Synkkään slovariin "Last Day" on puolestaan saatu lisättyä outoa kaihoisuutta kepeämmän laulun ja tuoreen folkrock-sovituksen ansiosta. Tarttuvana rallina tunnettu "Waiting for the good times" tuo taas mieleen Pagan Skullin alkupään hiomattoman punk-soundin, jossa särökitara mouruaa kunnolla.
Vapaudenristin sanoituksia on monesti pidetty korkealentoisina, jonka vuoksi Sniperin ensi-ep:ltä (1998) napattu "Skinhead" saattaa aluksi tuntua kummalliselta valinnalta. Vaparithan eivät ole nahkapäitä, mutta suomeksi käännetyllä versiollaan yhtye haluaakin kumartaa ruohonjuuritason liikeelle, joka on osaltaan edesauttanut modernin 2.0 nationalistikulttuurin syntymistä. Sitä vastoin vakavahenkinen "Tuli johda" voisi hyvinkin olla Vapaudenristin omaan tuotantoa.
Perinteisen RAC osuuden levyllä päättää tuoreehko tuttavuus Resist. Sen versio varhaisesta Sniper-klassikosta "Hail the White Race" etenee yhtä vakuuttavasti kuin hyvin voideltu blitzkrieg syksyllä 1939. Melodista hardcorea soittava Resist tuo versiollaan kaivattua päivitettyä potkua vanhaan taistelulauluun. Bändiltä onkin lupa odottaa paljon tulevalta debyyttialbumilta.
Tribuuttikokoelman toista musiikillista laitaa edustaa radikaalia metallia mättävä bändikatras. Messuamisen aloittaa Fennovir tulkitsemalla aseistariisuvan vuodatuksen "Elämästä kuolemaan", jossa taistelevan yksilön kohtalo on sidottu väistämättömiin valintoihin. Traagista maailmassa olemista teroittava elämänasenne istuu saumattomasti Fennovirin kaltaisen sinfonisen black metal yhtyeen tyyliin.
"Iron birds" on Sniperin vähemmän tunnettua biisiosastoa. Saksalaisille Luftwaffen ylivertaisille hävittäjille tehdyn kunnianosoituksen tulkitsee sotaisaa nsbm:ää (väljästi tulkittuna) soittava Fatherland. Rajuna lavaesiintyjänäkin tunnetun yhtyeen nopea kohkaaminen uhkaa mennä monesti kaoottisuuden puolelle, mutta bändi osaa aina kontrolloida turboahdettua soundiaan. Näin myös tämän kappaleen kohdalla.
Mistreatin ohella musiikkimaailman kyylille levyn tutuin bändi lienee Sielunvihollinen. Huolimatta poliittisista mielipiteistään ja islam-vastaisuudestaan, yhtye on cancel-väen harmiksi suosittu valtavirran bm-kulttuurissa. Teknisesti taitavaa melodista black metallia puskeva yhtye on valinnut kokoelmalle mitä epätodennäköisimmän punk-äksyilyn "KRP". Se kuuluu myös esityksessä, sillä vaikka kuinka yhtye soittaisi mustaa metallia, biisin punkmaisuus nousee väkisinkin pintaan. Syy erikoiselle biisivalinnalle löytynee lyriikoista: poliittisesti korruptoitunutta Keskusrikospoliisia härnäävä punkveto sattuu olemaan suomalainen a.c.a.b. klassikko, johon Sielunvihollisen on helppo yhtyä.
Periaatteessa Sielunvihollisen kanssa samaa suuren yleisön suosimaa black metal soundia edustaa Two Runes. Myös se on soundillisesti kuulijaystävällistä metallia eikä soittopuolessa ja biisien tarttuvuudessa ole valittamista. Vain bändin pari piirua radikaalimpaan NS-suuntaan menevät lyriikat tiputtavat sen valtavirran bm-skenen ulkopuolelle. Tämä on harmi, sillä musiikillisesti Two Runesilla ei mitään hävettävää saman genren eli eeppisen black metallin sisällä. Monien Sniper-suosikkeihin kuuluva "Obituary" sopiikin synkistelevässä vakuuttavuudessaan loistavasti Two Runesin repertuaariin.
Levyn loput esitykset palautuvat alun RAC-punk tunnelmiin. Valkoisia Paholaisia voi pitää eräänlaisena crossover-bändinä, sillä se yhdistää musiikissaan sujuvasti vihaista hatecorea ja perinteistä RAC:tä. "Punishment must fit the crime" kuuluu niihin biiseihin, jonka tahtiin nyökyttelevät jopa Sniperiä arvostelevat kravattinationalistit. Valkoiset Paholaiset istuttavat laulun omaan hc-formaattiin, mikä tekee esityksestä alkuperäisversiota selvästi aggressiivisemman rutistuksen.
Itseään isoilla kirjaimilla ROTUSOTA: NYT! kutsuva orkesteri on ainakin levytysrintamalla täysin uusi ilmestys. Tyylillisesti bändi edustaa vuosikymmenten takaista rähisevää peruspunkkia aina laulajan äänen käyttöä myöten: se kun tuo mieleen Maho Neitsyt -yhtyeen Pexin charmikkaan örinän. Siksi moni kuulija soittaa todennäköisesti mieluummin biisien alkuperäisversiot "Sensuroitu" ja "Uusi SS" kuin nämä uudet tulkinnat – ellei sitten satu pitämään karskin härskistä räkäpunkista! Jos tälle mysteeriorkesterille haluaa etsiä jotain vertailukohtia alan tuoreista kotimaisista nimistä, niin ensimmäisinä tulevat mieleen White Uprising ja Vastarinta.
Levyn bonusraidan täyttää ainoa ulkomaalainen yhtye, kreikkalainen nsbm-legenda Der Stürmer. Black metal taustastaan huolimatta ainakin yhtyeen laulaja Jarl von Hagall on aina ollut myös osa nahkapää-yhteisöä, jonka vuoksi päätösraidaksi on pantu Sniperia ja wp skinheadeja kunnioittaen suorasukainen "Hate song".
Sniperista olisi saatu helposti myös kattava kansainvälinen tribuutti-kokoelma, sillä monien suomalaisten hämmästykseksi se nauttii suurta kulttisuosiota etenkin Yhdysvalloissa, Englannissa, Saksassa ja Ruotsissa. Silti kotimaista kunnianosoitusta osaa arvostaa enemmän, sillä on hienoa, että tukevasti isänmaahansa juurtunut orkesteri inspiroi edelleen maamme vastarintamusiikin veteraaneja ja nuorisoa.
Arvio: RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti