perjantai 31. heinäkuuta 2020

Genocide Wolves: W.A.R. Eternal (Europa Erwache Productions, 2020)


Musiikkilinkki kappaleeseen "Varisparvi".

Valkoisen Tampereen toivo, Genocide Wolves, jatkaa siitä mihin se koruttoman rajulla debyyttialbumillaan No fucking tolerance (2018) jäi. Se joka luulee, että edellisen levyn tyly kohkaus ja poliittisesti jyrkkä ohjelmajulistus olisivat päätepiste, erehtyy. Uusin levy W.A.R. Eternal todistaa, että idealistisessa radikalismissa on mahdollista edetä vallankumouksen vähän puhuttuun toteuttamispuoleen.

Perinpohjaisen kokoonpanomuutoksen kokenut ryhmä ei lähtenyt seikkailemaan uusille musiikillisille ja yhteiskuntafilosofisille poluille, vaan päätti katsoa valitsemansa tien loppuun asti. Levyn sanomallinen ydin tuo mieleen eri aatesuuntien vallankumousjohtajien armottomat julistukset, joista Genocide Wolvesin pirtaan sopii osuvasti V.I. Leninin lentävä lause: Vallankumouksen jälkeen ei kysytä, kenet ammutaan, vaan kenet jätetään henkiin. Lainauksessa ei ole tässä yhteydessä mitään aatteellista ironiaa, sillä sekä kansallisradikaalit että globalististen nykymarxilaisten käytännön toimet vallankumouksen jälkeen ovat hyvin samanlaiset, joskin eri syistä.

Toisin kuin globalistien kierolla mediamanipulaatiolla kiväärin piippuun ajama 2000-luvun kommunismi, kansallinen vallankumous syntyy olosuhteiden välttämättömyydestä. Tästä antaa havainnollisen esimerkin Ilkka Aura ja Hannes Possander kohua herättäneessä kliinisen puolueettomassa analyysissään Kuinka kansanmurha toteutetaan?, jonka Veriyhteys-sivusto julkaisi aikoinaan verkossa ensimmäisenä.

Uudella levyllään GW pelkistää ilmaisunsa ja sanomansa niin suorasukaiseen muottiin kuin mahdollista. Yleissoundiin, varsinkin kitaroihin, on tullut toki lisää metallista raskautta, mutta pohjimmiltaan biisien taustalta huokuu sama hienostelematon punk-asenne kuin ykköslevyllä. Edes selvästi ammattimaisempi soittokunta ei ole halunnut puuttua tuotantoon, jossa ei parhaalla tahdollakaan pyritä niin sanottuun radioystävällisyyteen.

Kahdentoista kappaleen paketin avaa jylhä intro, jossa toistetaan kaiutettuna sanaparia ”Eläköön voitto!” Elokuvallista äänimaisemaa hyödyntävä pelinavaus ei ole sattumaa, sillä siitä vastaa kotimaisen martial industrialin kärkinimi Veri & Maa. Alkulämmittelyn jälkeen käydään suoraan asiaan; esityksen ”Punikit vittuun” viestissä ei jätetä mitään arvailujen varaan. Nopeatempoisessa rynkytyksessä kitarat sahaavat Motörhead-Discharge -akselilla ja laulaja Tontsa ei säästele palkeitaan julistaessaan tervehdystä kansanvihollisille.

Jo vanhoilla kokoonpanoilla keikoilla soitetun ”Lyhtypylväs kutsuu” -kappaleen kertosäkeen poljento tuo mieleen suomalaisten kansallissosialistien marsseilta tutut iskulauseet. Tosin maamme kaduilla ei ole viime vuosina sentään vielä huudettu ”Kytät! Siat! Jutkujen kätyrit!” kuten Genocide Wolves uutukaisellaan.

Aivan ikioman kappaleensa on saanut hyväosaisten femikommunistiopiskelijoiden varisverkosto. Vaikka biisissä ”Varisparvi” DDR:n ilmianto-organisaatio Stasin metodeja jäljitteleviä raakkujia ei kohdellakaan silkkihansikkain, antaa valtiovallan intressejä palvelevan vahtikoirajärjestön mainitseminen sille vain turhaa arvostusta. Biisi ei kuitenkaan voi olla tuottamatta hymyä pikanteilla äänitehosteillaan, jotka antavat osviittaa sille, miten pieni mutta ikävä varisparviongelma ratkaistaan lopullisesti.

Uuden biisimateriaalin lisäksi GW on muokannut uudelleen laulaja Tontsan sivuprojektin Hate Oathin tunnetuimman esityksen ”Riimulipun alla”. Kansainvälisen BH-järjestön värejä tunnustavalle yhtyeelle onkin luontevaa levyttää kappale englanniksi nimellä ”Under the Banner of Blood and Honour”. Onnistuneessa tulkinnassa on kyetty tavoittamaan sama ponteva juhlavuus kuin alkuperäisessä esityksessä.

BH-tribuutti ei ole levyn ainoa kunnianosoitus, sillä seppeleitä ojennetaan muun muassa Englannissa pitkän ajatusrikostuomion saaneelle PVL / National Action -aktivisti Mikko Vehviläiselle (”Wrongfully Accused”), tarkka-ampuja Simo Häyhälle (”White Death”) ja Tampereen B&H-kerholle (”28”).

Albumin päätemana oleviin vallankumouksellisiin puhdistuksiin palataan levyn loppupuolella. Osansa saavat niin nykyvasemmisto (”Slaughter them all”) kuin Eurooppaan tunkeutuneet pedofiiliuskontoa harjoittavat parasiititkin (”Lionheart Way”). On selvää, ettei vastenmielisestä sateenkaaripaletista olla unohdettu koko tämän nukketeatterin langoista vetelevää porukkaa: asia tehdään selväksi kappaleessa ”Kuolema ikuiselle juutalaiselle”.

Levy synnyttää syystäkin kauhistelua jopa ”tolkun kansallismielisissä”, mutta lyhyt pyörähdys vaikkapa Helsingin keskustassa palauttaa epäilevän Tuomaan nopeasti maan pinnalle. ”Kuka toi neekerit Reinille, kuka somalit Suomeen?”, kysyy se, jolla on silmät nähdä. Omiin näköhavaintoihin kannattaa jo oman terveytensäkin vuoksi luottaa enemmän kuin valtavalhemedian rutiiniksi käyneeseen perustelemattomaan hokemaan ”äärioikeiston vainoharhaisesta salaliittoteoriasta”.

Ajatuksia rikastavan Helsinki-visiitin jälkeen Genocide Wolvesin peräänkuuluttamat toimintamallit alkavat tuntua ainoilta järkeenkäyviltä vaihtoehdoilta. Varsinkin tämänhetkisessä poliittisessa tilanteessa, jossa globalistit ovat kaapanneet ”länsimaisen demokratian” ajaakseen eurooppalaisten kansanmurhaa. Levyn päättävä ”Todellinen Holokausti” kertoo lyhykäisyydessään kaikesta tästä.


Arvio: RL

lauantai 18. heinäkuuta 2020

White Minority: Heroes of Our days (Distroyer88 / Europa Erwache Productions, 2020)

Alun perin omakustanteena vuonna 2006 ilmestynyt White Minorityn (WM) debyyttialbumi julkaistiin rajoitettuna cd-r-painoksena, joten se päätyi vain melko harvojen käsiin. Kysyntää levylle on ollut varsinkin sen jälkeen kun WM koottiin pari vuotta sitten uudelleen ja bändi aloitti keikkailun.

Uuttakin levytettyä materiaalia bändiltä on tulossa, mutta Heroes of Our days -levyn uudelleenjulkaisu on hyvä muistutus siitä, mistä bändi on ponnistanut tähän päivään. Uusi cd-painos onkin dokumentti ajanjaksosta ja fiiliksistä, jolloin kotimaisessa RAC-kentässä ei juuri uusia levyttäviä bändejä nähty.

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmenellä rotutietoinen skinhead-liike eli hiljaiseloa nousujohteisten 1980- ja 90-lukujen jälkeen. Ylipäätään nationalistinen liikehdintä Suomessa oli eksyksissä ja se etsi uusia muotoa ja tuoreita ideologisia virikkeitä. Katutason aktivismi tuntui vanhanaikaiselta ja suurin osa ”toiminnasta” siirtyi Internetin alustoille. Tämä näkyi myös ruohonjuuritason RAC-skenen hiipumisena.

Levyjen julkaisu lepäsi lähinnä Mistreatin ja etenkin Sniperin harteilla. Keikkoja toki järjestettiin edelleen, jopa isoilla ulkomaalaisilla nimillä, mutta niitä oli selvästi harvemmin kuin nykyään. Tällaisessa tilanteessa tuoreet bändit toivat kipeästi kaivattua uutta verta liikkeeseen, jossa uskotaan edelleen katujen filosofiaan. Yksi tärkeimmistä tuon ajan uusista nimistä oli jyväskyläläinen White Minority.

Toisin kuin nuorelta bändiltä saattaa odottaa Heroes of Our days -levyltä pistää ensimmäisenä korvaan jätkien hyvä soittotaito. Bändi ei hypännytkään aivan kylmiltään studioon, vaan takana on täytynyt olla lukuisia soittotunteja ja yhteistreenejä.

Musiikillisessa kikkailussaan WM taipuu selvästi enemmän kovapintaisen hard rockin kuin luupäisen Oi-punkin puolelle. Asennepuolella liputetaan kuitenkin konstailemattoman skinhead-realismin puolesta. Laulaja Peten klassisen käheä 80-lukulainen skinhead-fraseeraus pienoisella rallienglannilla toimii varsinkin hitaammissa vedoissa, esimerkiksi levyn avaavassa jumituksessa ”Soldier” ja keikkabravuurissa ”Masterrace”.

White Minority ei edes yritä esittää korkealentoista yhteiskuntafilosofiaa, vaan haluaa tuoda musiikillaan esiin jokamiehen kokemuksen mm. epäonnistuneesta monikulttuurikokeilusta. Näin jälkeen päin yhtye onnistuu tässä mainiosti, jopa liian hyvin, kun katsoo mihin suuntaan Suomi on mennyt sitten vuoden 2006.

Yhdeksän biisin äänite jää pituutensa puolesta hieman torsoksi, pari kappaletta jatkoksi olisi ollut tervetullut lisä. Harmillista on myös se, että suomen kielellä esitetään vain yksi laulu, ”Kadut kaupungin”. Mukavasti kulkevan biisin perusteella suomeksi laulaminen istuu bändille hyvin.

Iso käsi julkaisijoille, jotka saattoivat uuden yleisön kuultavaksi ”hiljaisten vuosien” musiikillista RAC-satoa. Ainoastaan sanoitusten puuttumisesta tulee miinusta, ne kun ovat kuitenkin olennainen osa tällaisessa musiikissa.

Arvio: RL

maanantai 6. heinäkuuta 2020

VASAMAN MAHTI Länsi-Suomi, 27.6.2020: Muke & Korkki. 28.6.2020: Sniper (akustinen), Genocide Wolves, Marder, Sielunvihollinen, White Minority, Mistreat


  

Jo kolmatta kertaa järjestetty keskikesän voimailu- ja RAC-tapahtuma Vasaman Mahti vedettiin tänäkin vuonna menestyksekkäästi läpi, vaikka taustalla vaikuttivat koronviruksen yhteiskunnalliset poikkeustoimet ja valkoisten vastaiseksi rasismihysteriaksi kiihotettu BLM-liikehdintä. Epätavallisista ajoista kertoo se, että jos tilaisuus olisi järjestetty kuukautta aikaisemmin, se olisi ollut ”laiton” pelkän osallistujamäärärajoituksen vuoksi.

Mikäli Vasamaa olisi siirretty nykyisestä ajankohdastaan kuukaudella eteenpäin, maailma saattaa olla BLM:n innoittamana sellaisessa noitavainojen syöksykierteessä, ettei piskuisen vasemmistomafian painostama virkavalta sallisi enää nationalisteille perustuslaillista kokoontumisvapautta. Niin tai näin, Vasaman Mahti järjestetään kaikissa mahdollisissa olosuhteissa jo periaatesyistä. Siinä ei tuulipukukansan lamauttaneen Sanna Marinin feministijuntan päätöksillä ole mitään merkitystä. Puhumattakaan globaalikapitalistien hyödyllisinä idiootteina toimivista punamusta-raakkujista, joiden akkamainen rohkeus ei riitä muuhun kuin halpamaisiin stasi-ilmiantoihin valtamedialle.

Tämänvuotisen tilaisuuden osallistujamäärä kaksinkertaistui viime vuoteen verrattuna, joten sekin kertoo omalta osaltaan, mikä on maamme radikaalien nationalistien asenne yhteiskunnassa manipuloituun loiskiehuntaan: Me ne frego!


Perjantai:

Viikonlopun alku oli viime vuoden tapaan rentoa yhteisoloa vapaamuotoisen voimailun, akustisen musiikin ja saunomisen parissa. Musiikista vastasi Mistreatin Muke ja Sniperin Korkki, mutta tällä kertaa he esiintyivät yhtä aikaa vuorotellen biisejään. Tuplakeikalla kitara siirtyi vain joka esityksen jälkeen toiselle musikantille poliittisesti epäkorrektin jutustelun ryydittämänä. Koska tällä Kymenlaakson voimakaksikolla riittää mieleenpainuvia ralleja, kolmetuntiseksi venähtäneellä keikalla aika kului kuin siivillä.

Vetovuoron ensimmäisenä aloittanut Muke soitti pääasiassa uuden soolo-albuminsa kappaleita, jotka upposivat perjantaitunnelmissa olleeseen yleisöön odotetusti. Tuore cd on saanut ylistävän vastaanoton kaikkialla sivistyneessä maailmassa, joten oli hienoa olla todistamassa sen kappaleiden ensimmäistä soittokertaa livenä. Kitaravahvistimen läpi akustisena vedetyt rieskan makupalat ”Rajalla”, ”Idästä tuulee”, ”Kenttäpostia”, ”Maaliskuun päivä” ja Mistreatin ”Kysymyksiä faijalle” olivat herkkua yleisölle, joka ei ollut päässyt kuukausiin kuulemaan elävää musiikkia. Keikka-arvostelijalle setin yksi sykähdyttävimmistä hetkistä oli göteborgilaisen Dirlewangerin ikivihreä ”Things I remember”, joka oli samalla Muken kumarrus takavuosien kotikaupungilleen.

Musiikillisen agitaation nuorempi tekijämies ei jäänyt skeneveteraanin varjoon, vaan Korkki heitti verevän show'n soittamalla laajasta tuotannostaan klassisimmat Sniper-biisit , joista parhaiten mieleen jäivät ”Moment of Truth”, ”White sluts”, ”Elämästä kuolemaan”, ”Waiting for the good times”” ja ”Isänmaa”.

Omien esitystensä lisäksi sooloartistit soittivat ja lauloivat yhdessä liudan kappaleita lähinnä Sniperin tuotannosta ja sota-ajan laulukirjasta. Muke ja Korkki soittivat kimpassa ainakin laulut ”Silmien välliin” (sali raikui reippaasta yhteislaulusta!), ”Käymme yhdessä ain”, ”KRP” (Sniper) ja After the Fire” (Skrewdriver). RAC-veteraanien keikka oli mitä mainioin lähtölaukaus helteisen viikonlopun pääkonsertille.


Lauantai:

Jo hyvissä ajoin ennen puolta päivää varsinaissuomalaiselle luonnonkauniille konserttipaikalle alkoi valua henkilö- ja asuntoautojen letka koko Suomen rintamalta. Lauantain riennoissa väkimäärä vähintään kolminkertaistui perjantaiseen verrattuna. Voimamieskilpailu ja peräti kuusi kansallisradikaalia bändiä olivat hunajapurkki, joka veti puoleensa sitä osaa nationalistista liikettä, jolle pelkkä Internetissä ”osallistuminen” ei riitä.

Ruohonjuuritason kansallinen keihäänkärki on aina osannut arvostaa ruumiinkulttuuria toisin kuin jo fyysisestikin rappeutuneet systeemin vahtikoirat intersektionaalissaan. Globalistisen valtiovallan suojeluksessa oleville kehopositiivisille punaisille syöttiläille ei tulisi siksi mieleenkään järjestää voimamieskisoja, koska ne ylläpitävät ”fasistisia kauneusihanteita”. Heidän kannaltaan pahinta kisailussa on kuitenkin se, että siinä kilpailijat järjestyvät luonnolliseen hierarkiaan mitattavien tulosten perusteella. Vakava rikos pyhää tasa-arvototeemia vastaan!

Vasaman mahdissa ei uhrattu ajatustakaan kilarivasemmiston sanamaagiselle käsiteakrobatialle, vaan keskityttiin positiiviseen omaan tekemiseen, rappeutuneen modernin maailman vastaisen kulttuurin vahvistamiseen. Hyvin se on vahvistunutkin, sillä tämän vuotuiseen voimamieskisaan ilmoittautui toistakymmentä osallistujaa, joka on reilusti enemmän kuin edellisenä vuonna. Kisan viiden lajin (pystypunnerrus, lastaus, lekalla pölkkyyn lyöminen, kahvakuulan heitto, krusifiksi) jälkeen vasamamaljan pokkasi nuori mies Pohjois-Suomesta. Palkintojenjakotilaisuudessa palkittiin myös ansioituneita, jotka ovat olleet kaikissa kolmessa Vasamassa talkootöissä.

Palkitsemisten ja ruokailun jälkeen alkoi massiivinen musiikillinen vyörytys. Kello puoli kuuden korvilla ensimmäisenä lauteille astui Sniper, joka soitti riisuttuna kahden hengen puoliakustisena kokoonpanona. Korkki ja Kokko starttasivat keikan ensimmäisellä levytetyllä Sniper-biisillä ”Racial gig” (1998), jonka jälkeen kuultiin kirjava kavalkadi Sniperin tuotannosta lähtien sellaisista hersyvistä tuotoksista kuin ”Lynkkarien laulu”. Varmojen hittien ohella kuultiin myös uutta väkevää materiaalia, joiden nimistä tarttuivat korvaan ”Veljet voima on valkoinen”, ”Farewell” ja ”Pro Patria”. Reilut kolme varttia kestänyt setti oli juuri sopiva alustus seuraaville yhtyeille.

Alun perin Tampereella perustettu viharyhmä Genocide Wolves on sitten viime näkemän kokenut melkoisen muodonmuutoksen jäsenistössään. Uudessa kokoonpanossa kaikki muusikot ovat vaihtuneet laulaja Tontsaa lukuunottamatta. Musiikilliseen perusilmeeseen kokoonpanomuutos ei ole vaikuttanut suurestikaan, vaikka bändin soundia onkin ruuvattu pari piirua metallisempaan suuntaan. GW:n musiikillinen ydin lepää tämänkin keikan perusteella omintakeisen brutaalissa punk rockissa, johon metalliskenessä vaikuttavat muusikot ovat tuoneet mukaan uutta puhtia. Vasaman keikka oli vanhaan susilaumaan verrattuna sikäli poikkeuksellinen, että biisisetti koostui lähes pelkästään tulevan albumin materiaalista, josta kannattaa mainita keikan avannut ”Punikit vittuun”, ”Lyhtypylväs kutsuu” ja ”28 Tampere”. Vanhoista kappaleista soitettiin vain ”Patriootti”, jolloin lavalle kutsuttiin huutamaan vanhaan kokoonpanoon kuulunut El Tiburon Blanco. Äkäisen keikan perusteella tulevalta kakkosalbumilta on lupa odottaa vähintään yhtä ankaraa agitaatiota kuin ensimmäiseltäkin. Levyn julkkarit ovat 8.8. 2020 Tampereen B&H kerholla.

Musiikin tempo vain kiihtyi hatecorebändi Marderin astuessa lavalle. Pääkaupunkiseudulla majailevan keikkajyrän iltapuhde alkoi kahdella vokalistilla, sillä vierailevaksi laulajaksi oli hankittu hiljattain lopettaneen Civic Dutyn huutaja. Sattumoisin bändiläiset kutsuivatkin Vasama III:n kokoonpanoa nimellä Murderduty. Virkistävää tuplalaulua kuultiin Civic Dutyn covereissa, joista soitettiin ainakin ”FTW”, ”Media lies” ja ”Junkies”. Yhtyeen omista biiseistä tuli rekisteröityä varmat yleisönhuudattajat ”Cunt liberation”, ”Anti-Jew” ja ”Mellakka”. Koska illan bändeistä puolet oli vielä soittamatta, joutui Marder tällä kertaa tyytymään tavallista lyhyempään moukarointiin.

Musiikillisesti infernaalisimman keikan hoiti kotiin anti-islamistinen black metal bändi Sielunvihollinen, joka houkutteli suurimman osan paikalle saapuneesta metalliyleisöstä. Suomenkielistä nationalistista mustaa metallia paahtava ryhmä koostuu taitavista muusikoista, joista ainakin yksi soittaa niin ikään kansallismielistä bm:ää tykittävässä Norrhemissä. Kompakti yhdeksän biisin keikkasetti oli koottu kasaan pääasiassa bändin kahdelta viimeisimmältä albumilta, joista uusimmalta cd:ltä Kuolonkylväjä (2019) kuultiin peräti kolme numeroa. Luultavasti tapahtuman luonteesta johtuen biisirepertuaariin oli valittu vahvasti nationalistisia kappaleita kuten keikan avannut ”Maamme hauta” sekä ”Teloituskäsky”, ”Aseenne nostakaa” ja ”Tämä kansa, tämä maa”. Bändin tinkimätöntä, taitavaa soitantaa oli ilo seurata ja jopa ne, jotka eivät niin mustasta metallista välitä, jumittuivat saliin seuraamaan yhtyettä, joka tuottaa korvia huumaavan äänivallin. Hieno työvoitto Sielunviholliselle!

Pari vuotta sitten uudelleen aktivoitunut jyväskyläläinen White Minority toi Vasamaan tuulahduksen klassista RAC-runttausta. Tosin aivan vanhoilla eväillä ei oltu liikkeellä, sillä bändin soundi on tukevoitunut huomattavasti uuden kakkoskitaristin ansiosta. Edellisiin keikkoihin verrattuna WM myös soitti nopeammin, mikä ei ole lainkaan huono juttu, vaikka tietyissä biiseissä (”Soldier”, ”Master race”, ”Kipua ja tuskaa”) tönkkö Oi-laahaus alá vanha The Last Resort on koko homman suola. WM:n perinteitä vaaliva skinhead-rock olikin mitä oivallisin kulttuurinen ja musiikillinen silta illan itseoikeutettuun pääesiintyjään.

RAC-legenda Mistreat ei pettänyt tälläkään kertaa. Bändin biisimateriaali on niin loistavaa, että jätkät olisivat voineet arpoa pakasta minkä tahansa kappaleen ja aina se olisi käynnistänyt kainaloiden epäkorrektin joukkotuuletuksen. Muken taustalla soittanut muutoksia kokenut rytmiryhmä oli hyvässä iskussa, eikä ihme, sillä tässä combossa rumpuja kannutteli Goatmoonin Jaakko, joka oli pari tuntia aiemmin ehtinyt jo istua Marderin rumpupallilla. Kesäfiiliksissä ollut Mistreat puski ajatonta hittikimaraansa, josta yleisö otti kaiken ilon irti. Vanhoista iskubiiseistä railakkaimman vastaanoton sai yllättäen ”Rotat”, mutta myös vähemmän tunnetut kappaleet kuten toistaiseksi levyttämätön ”Valkeat veljeni 1918 – 2018” otettiin hyvin vastaan.

Vasaman Mahti III vaati järjestäjiltä ja vapaaehtoisilta paljon työtunteja, mutta ne kannattivat, koska tänä vuonna tapahtuman löysivät muutkin kuin liikkeen kova ydin. Sana on lähtenyt kiertämään koko Suomen maan ja ensi vuodelta on lupa odottaa vielä paremmin järjestettyä ja väkirikkaampaa tapahtumaa kuin vuonna 2020.

Arvio: RL

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...