sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Johannes Däner: Pieni hyysärityttö (novelli)



Eräässä Suomen johtavassa valtalehdessä koko ikänsä työskennellyt Johannes Däner (nimi muutettu) jäi eläkkeelle joitain vuosia sitten ja lähestyi Veriyhteyttä poliittisesti epäkorrektilla novellillaan. Hän ei ollut löytänyt sille oikein mistään kunnon foorumia. Aluksi myös Veriyhteys päätti olla julkaisematta juttua linjaan sopimattomana. 

Päätimme kuitenkin julkaista kirjoituksen nyt, sillä sen teema on tuttu myös musiikillisesta vastakulttuurista, esimerkiksi Pylvanaisen kappaleista "Irma" ja "Onks tää sun unelma". Dänerin novellilla on myös kirjalliset ansionsa, sillä harvoin törmää näin hersyvään ja ronskiin suomen kieleen. 


Pieni hyysärityttö

Riikka-Maaria oli levoton. Vielä muutama tunti ja sitten voisi hypätä ratikkaan ja ajaa Helsingin keskustaan ravintola Kaivohuoneelle. Siellä olisi tänä iltana uusien maistereiden ja tohtoreiden karonkka. Kuuden vuoden yliopisto-opinnot olisivat nyt ainakin toistaiseksi Riikka-Maarian osalta ohi. Pro gradu-työn tarkastaja oli kuitenkin kehottanut Riikka-Maariaa harkitsemaan opintojen jatkamista, lisensiaatti- ja jopa tohtoritasolle, sillä hänen tutkielmansa, “Maahanmuuttopolitiikka ja rasismi”, oli herättänyt huomiota jo ennen valmistumistaan ja Migristä olikin luvattu tuoreelle valtiotieteen maisterille työpaikka.

Riikka-Maaria tiesi, että tämän illan jälkeen hän ei ehkä enää tapaisi opiskelutovereitaan kuin satunnaisesti; erityisesti hän tulisi kaipaamaan iltoja, jolloin kokoonnuttiin jonkun kämpille, juotiin halpaa punaviiniä, keskusteltiin kolmannen maailman ongelmista, rasismista, feminismistä ja tasa-arvosta. Illan lopuksi aina laulettiin joku Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Aulikki Oksasen sanoittama työväen laulu. Vappumarsseilla Vasemmistoliiton ja Vihreiden joukoissa tuttuja varmasti näkisi jatkossakin. Parhaan opiskelutoverinsa Outi-Mielikin ja gradutyönsä ohjaajan Erikin Riikka-Maaria haluaisi kyllä tavata useamminkin, varsinkin Erikin. Itse asiassa Erik oli syy siihen, että Riikka-Maarialla nyt oli perhosia vatsassaan. Läheinen, koko edellisen vuoden kestänyt yhteistyö Erikin kanssa oli saanut hänet salaa rakastumaan tähän. Kerran kun he olivat yliopiston kirjastossa käyneet läpi Riikka-Maarian gradua, oli Erikin käsi vahingossa koskettanut hänen vasenta rintaansa ja hän oli heti tuntenut, miten hänen pikkuhousunsa kastuivat. “Förlåt, det var inte meningen.” oli Erik sanonut nopeasti ruotsiksi ja punastunut. Erik oli nimittäin ruotsinkielinen ja tuo tapahtuma oli ilmeisesti hämmentänyt häntä niin, että hän vaistomaisesti oli pyytänyt anteeksi äidinkielellään. Riikka-Maaria olisi tahtonut hypätä Erikin kaulaan ja suudella, suudella, suudella häntä kiihkeästi ja pyytää häntä puristelemaan itseään joka paikasta. Silti hän sanoi vain ujosti: “Ei se mitään”.

Rikka-Maaria ei ollut koskaan ollut mikään kaunotar. Murrosiässä yläasteella hänen ihonsa oli aina ollut rasvainen ja hänellä oli ollut myös erittäin paha akne. Luokan pojat olivatkin kutsuneet häntä rupikonnaksi, noita-akaksi ja pitsanaamaksi. Hän sai myös kuulla olevansa lauta ja läskiperse. Hänen rintansa olivat pienet, juuri ja juuri isommat kuin paistetut kananmunat, mutta hänen takapuolensa levisi kuin se surullisen kuuluisa, entinen Elanto. Nyt, aikuisena, akne oli hävinnyt, mutta arvet olivat jääneet. Riikka-Maaria tiesi kuuluvansa täsmälleen siihen naisryhmään, jota eräs toimittajalegenda oli kuvaillut “lyhytjalkaiseksi, leveäperseiseksi, pieni- mutta riippurintaiseksi maatiaisroduksi” - ei siis todellakaan mitään avioliitto-ja seurustelumarkkinoiden parasta ja halutuinta A-ryhmää.

Mutta tänä iltana Riikka-Maarian elämässä tulisi tapahtumaan suuri muutos, ainakin mikäli se hänestä riippuisi. Jo aikaisin aamulla hän oli mennyt kampaajalle, joka oli onnistunut loihtimaan ohuesta, maantienvärisestä polkkatukasta varsin näyttävän kokonaisuuden. Sen jälkeen ammattitaitoinen kosmetologi oli laittanut hänelle meikin ja paklannut finnien jättämät arvet piiloon. Lopuksi Riikka-Maaria oli vielä käynyt Stockmannilla, ostanut tyköistuvan, mustan, lyhyen hameen, mustat korkokengät ja mustat stay-up -sukat (ne olivat vain Erikiä varten). Jalkoväliinsä hän oli suihkuttanut runsaasti Chanel no. 5:ttä, Marilynin hajuvettä. Riikka-Maaria oli mielessään suunnitellut tarkasti illan kulun. Aluksi he, hän ja Erik, juttelisivat menneestä lukuvuodesta, sen tapahtumista ja niin edelleen. Sitten Riikka-Maaria tarttuisi Erikiä kädestä ja tunnustaisi hänelle rakkautensa. Ensin Erik punastuisi, mutta sanoisi sitten tuntevansa ihan samoin Riikka-Maariaa kohtaan. Ravintolasta lähdettyään he kulkisivat Espan puistossa käsi kädessä ja suutelisivat aina välillä. Lopulta he saapuisivat Kruununhakaan Mariankadulle, missä Erik asui ja sitten... Riikka-Maaria itse asui vanhempiensa luona rintamamiestalossa Käpylässä, joten sinne ei voinut mennä.

“Vau, sinustapa on tullut oikein vamppi,” määkäisi Outi-Mielikki ravintolan aulassa nähdessään Riikka-Maarian. Outi-Mielikin vieressä seisoi hänen sulhasensa Nyyrikki, joka hikoili vuolaasti ja siristeli alituiseen silmiään paksulinssisten silmälasiensa takana. “Vau, vamppi tosiaan”, narisi Nyyrikkikin ja ojensi velton, hikisen kätensä Riikka-Maarialle. Riikka-Maaria jutteli niitä näitä Outi-Mielikin ja Nyyrikin kanssa, mutta etsi koko ajan katseellaan Erikiä. Jospa hän on sairastunut äkillisesti eikä pääsekään tulemaan, ajatteli Riikka-Maaria ja tunsi pettymyksen aallon loiskahtavan sisällään. “Oletteko muuten nähneet Erikiä?”, kysyi Riikka-Maaria tovereiltaan. Ennen kuin kumpikaan ehti vastata, näki Riikka-Maaria Erikin olevan narikassa. Mutta kuka on tuo pitkähiuksinen ja -säärinen, vaalea, nuori nainen hänen seurassaaan? Riikka-Maarian mieliala putosi kuin lehmän häntä; häpeä, paniikki ja kurkussa kirvelevä itku olivat lähimmät tunteet, joita hän tuona hetkenä koki. Erik moikkasi heitä jo narikasta ja tuli sitten heidän luokseen oikea käsi blondin ampiaisvartalolla. “Tervehdys kollegat, sitähän te nyt valmistuttuanne olette.”, sanoi Erik iloisesti. “Tässä on muuten tyttöystäväni Lise-Lotte.” Lise-Lotte tervehti kaikkia kädestä pitäen, sanoi nimensä lievällä riikinruotsalaisella korostuksella hymyillen ja paljastaen samalla täyteläisten, punaisten huultensa takana olevan virheettömän, valkoisen hammasrivistön. Erik jutteli jostain Nyyrikin kanssa, joka pyyhki hikeä otsaltaan ja kasvoiltaan sottaiseen nenäliinaan. Outi-Mielikki ihasteli Lise-Loten punaista, ultralyhyttä pukua ja siihen sävyltään sopivia, punaisia korkokenkiä. “No, niin. Hauskaa iltaa vain teille kaikille ja onnea vielä kerran. Tulemme varmasti näkemään toisiamme jatkossakin.”, sanoi Erik ja lähti ravintolasaliin oikea käsi taas tiukasti Lise-Loten uumalla. Sitten hän sanoi Lise-Lotelle jotain ruotsiksi, jota Riikka-Maaria ei kuitenkaan surkealla kouluruotsillaan ymmärtänyt, mutta Lise-Lottea Erikin juttu näytti naurattavan. Riikka-Maaria meni vessaan ja itki.

Huonosti nukutun yön jälkeen Riikka-Maaria ajatteli viettää koko päivän vuoteessa loikoillen. Hän oli vessasta lähdettyään kävellyt suoraan ulos ravintolasta, astunut ensimmäiseen vapaaseen taksiin ja ajanut kotiin Käpylään - edes Outi-Mielikkiä ja Nyyrikkiä hän ei ollut käynyt hyvästelemässä. No, heillä on toisensa ja jossain vaiheessa Outi-Mielikki joka tapauksessa soittaa, ajatteli Riikka-Maaria. Mitä hän oikein oli ajatellut kuvitellessaan Erikin olevan kiinnostunut hänenlaisestaan lätyskästä. Kaunis Lise-Lotte ja komea Erik olivat kuin tehdyt toisilleen. Kampaus, meikit, minihame, stay-upit ja korkkarit, joihin hän oli rahojaan tuhlannut - kaikki oli ollut turhaa, hänen teinimäisten haaveidensa luomaa harhaa. Itsesääli tuntui hyvältä ja Riikka-Maaria valutti muutaman kyyneleen kuvittelemansa menetetyn rakkauden vuoksi. Mutta ei! Tämä ei vetele! Näinkö toimii itsenäinen, emansipoitunut, koulutettu nainen ja feministi; itkee silmänsä päästään miehen vuoksi, miehen, joka ei todennäköisesti ole edes tiennyt hänen tunteistaan, ajatteli Riikka-Maaria ja nousi uhmakkaasti sängystä.

Myöhäistä aamukahvia hörppiessään Riikka-Maaria huomasi Helsingin Sanomissa ilmoituksen, joka kiinnosti häntä: “Tule sinäkin rikastumaan kulttuurikeskus Cajsaan! Lähi-idän ja Afrikan tuhatvuotisten valtakuntien iloiset ja suvaitsevaiset ihmiset haluavat tutustua Sinuun! Aivan oikein, juuri Sinuun! Kun annat, niin saat! Tule siis Cajsaan nauttimaan monikulttuurisesta elämänmenosta ja luomaan uusia, kestäviä ystävyyssuhteita!” Cajsassa tummat ja tummemmat miehet seisoivat ryhmissä ja puhuivat keskenään, kuten myös burkhiin pukeutuneet naiset, jotka kulkivat edes takaisin 5-10 lapsen kanssa, useimmat naiset olivat lisäksi raskaana; Riikka-Maaria ei tiennyt, mitä kieltä he puhuivat, todennäköisesti farsia, arameaa tai arabiaa. Kohta meidänkin kouluissamme on tultava pakolliseksi jonkun seemiläisen tai afrikkalaisen kielen opiskelu - se on huutava välttämättömyys, kun maahanmuutto Afrikasta ja Lähi-idästä lisääntyy, ajatteli Riikka-Maaria itsekseen ja päätti kotona perehtyä aiheeseen tarkemmin. Erääseen nurkkaan kaksi mustaa pikkupoikaa näytti pissivän. Riikka-Maaria päätti mennä opastamaan heidät vessaan ja kertoa, että Suomessa ei ole soveliasta tehdä tarpeitaan sisätiloihin. Kun hän pääsi poikien luo, hän huomasi, että nurkassa oli myös iso, haiseva kasa tuoretta ulostetta. Se ei varmasti ollut lapsen tekemä, vaan aikuisen miehen tai naisen. Riikka-Maaria teki tästäkin mieleensä muistiinpanon: kotouttamisessa on vielä paljon tehtävää.

Cajsan kahvilan nurkkapöydässä Riikka-Maaria huomasi yksinäisen, mustan miehen, joka keskittyneesti näppäili matkapuhelintaan. Riikka-Maaria päätti mennä tekemään tuttavuutta miehen kanssa, sillä todellinen, oikea monikulttuurisuus on nimenomaan interaktiota, vuorovaikutusta, hän ajatteli itsekseen. ”Onko tämä paikka vapaa?”, hän kysyi mieheltä. ”Kyllä. Olkaa hyvä vain.”, mies vastasi ja hymyili. Miehellä on kaunis hymy ja yllättävän hyvää englantia hän puhuu, Riikka-Maaria tuumi. ”Anteeksi, mutta oletteko ollut kauan Suomessa?”, Riikka-Maaria kysyi. ”Muutaman viikon.”, mies vastasi ja jäi tuijottamaan Riikka-Maariaa. ”Somaliasta?”, Riikka-Maaria heitti. ”Sieltä. Olin 10-vuotias, kun vihamielinen klaani hyökkäsi kyläämme, tappoi kaikki pojat ja miehet ja raiskasi naiset ja tytöt ennen kuin tappoi heidätkin. Olen kylästämme ainoa, joka selvisi hengissä.”, mies alkoi kertoa. ”Miten se on mahdollista, siis miten pääsit noita murhaajia pakoon?”, kysyi Riikka-Maaria järkyttyneenä. ”Ihmettelen sitä toisinaan itsekin. Sattumalta isäni oli lahjoittanut minulle juuri edellisenä päivänä ison metsästyspuukon. Kun kuulin naisten ja lasten huudon, pakenin majastamme ja juoksin joelle. Rannalle oli edellisellä viikolla kuollut puhveli, joten leikkasin sen vatsan auki ja kömmin sisään. En uskaltanut tulla sieltä moneen päivään ja jouduin ruoakseni syömään mädäntyvän puhvelin sisälmyksiä. Tosin niistäkin minun piti kilpailla lihavien ruumismatojen kanssa. Kun viimein uskaltauduin puhvelin vatsasta ulos, lähdin syrjäpolkuja pitkin naapurikylään, jossa tiesin olevan oikeauskoisia. Heidän avullaan, Allahille kiitos ja ylistys, pääsin pakolaisleirille Turkkiin. Sieltä oikeauskoiset adoptoivat minut perheeseensä Englantiin, jossa olen ollut viimeiset 15 vuotta. Suomeen tulin, koska kuulin eräältä imaamilta, että setäni klaani asuisi nykyään Suomessa. Toistaiseksi en ole heitä löytänyt, joten voi olla, että kunnioitettu imaami on erehtynyt. Nimeni on muuten Abu-Hassan.”, hän sanoi. ”Minä puolestani olen Riikka-Maaria ja tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun sain kuulla järkyttävän tarinasi”. Riikka-Maarian silmissä kimmelsivät kyyneleet. ”Sinä olet kiltti.” sanoi Abu-Hassan ja sulki Riikka-Maarian molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä.
Kaikki, mitä Abu-Hassan oli Riikka-Maarialle kertonut, oli pelkkää valetta. Abu-Hassan oli syntynyt Englannissa somalialaiseen pakolaisperheeseen. Hän oli kyllä käynyt Somaliassa, mutta vain huvittelemassa. ”Huvittelu” koostui paikallisten tyttöjen ja naisten raiskauksista – niistä ei siellä uskallettu kertoa poliisille, koska riskinä oli, että raiskattu itse saisi syytteen aviorikoksesta. Aviorikoksesta tuomittujen kivittäminen oli myös hauskaa, kuten vääräuskoisten ristiinnaulitseminenkin. Isältään Abu-Hassan ei ollut koskaan saanut muuta kuin nyrkistä turpaansa, mutta Rambo-mallisen metsästyspuukon hän oli onnistunut varastamaan Harrodsin tavaratalosta. Siitä olikin ollut korvaamatonta hyötyä raiskausten ja ryöstöjen toteuttamisessa. Helsinkiin Abu-Hassan oli tullut, koska Britannian poliisi etsi häntä ryöstöistä, raiskauksista ja serkkunsa Rahimen kunniamurhasta.

Rahime oli jo syntymästään saakka ollut jotenkin erilainen; ensinnäkin hän oli vaaleampi kuin somalit yleensä. Hän oli myös oppinut puhumaan ja kävelemään hyvin varhain, mikä myös oli poikkeuksellista somalilasten keskuudessa. Sen jälkeen tyttö oli halunnut oppia lukemaan ja kirjoittamaan . Tämä oli aivan ennen kuulumatonta, sillä eivät hänen vanhempansakaan osanneet lukea ja kirjoittaa. Rahime oli jo ennen syntymäänsä luvattu Abu-Hassanin isälle neljänneksi vaimoksi, kunhan tyttö saisi ensimmäiset kuukautisensa. Toisin kuitenkin kävi. Kun Rahimelle kerrottiin, että hänen olisi mentävä naimisiin setänsä kanssa, hän uhkasi kertoa asiasta viranomaisille ja järjestää puoli sukuaan linnaan insesti- ja pedofiliasyytteiden nojalla. Lisäksi hän haukkui setäänsä niljakkaaksi, vanhaksi vuoheksi ja sanoi mieluummin tappavansa itsensä kuin rupeavansa vaimoksi haisevalle, ällöttävälle ihramahalle. Tietenkin Rahime kieltäytyi myös ympärileikkauksesta, perinteestä, josta kaikki hänen sisarensa ja suvun muut naiset olivat ylpeitä. Burkaa tai hijabia Rahime ei koskaan suostunut käyttämään, ei edes huivia. Viimeinen pisara oli se, kun Rahime alkoi seurustella erään nuoren, englantilaisen, vääräuskoisen opettajan kanssa ja luopui islamin uskosta. Silloin suvun miehet päättivät, että Rahimen oli kuoltava, muuten suvun maine ja kunnia olisi ainaiseksi menetetty. Abu-Hassan oli heti ollut innokas vapaaehtoinen Rahimen tappajaksi ja oli esitellyt kaikille Rambo-puukkoaan, jolla sen tekisi.

Myöhään eräänä iltana Rahime onnettomuudekseen päästi serkkunsa Abu-Hassanin sisään asuntoonsa. Ensi töikseen Abu-Hassan löi Rahimea vesijohtoputken pätkällä niin, että tämä verissäpäin kaatui asuntonsa lattialle ja menetti tajuntansa. Sitten Abu-Hassan alkoi repiä vaatteita hänen yltään. Vaikka Abu-Hassan olikin kokenut raiskari, niin nyt hän oli aivan erityisen kiihottunut. Rahimen rintaliivejä ja pikkuhousuja repiessään hän kuolasi koko ajan kuin vesikauhuinen elukka ja päästeli epäinhimillisiä karjahduksia ja murahduksia kuin parantumattomasti mielisairas skitsofreenikko, mikä hän itse asiassa olikin. Hän raiskasi Rahimen useita kertoja. Jossain vaiheessa Rahime alkoi äännellä heikosti ja silloin Abu-Hassan ensimmäisen kerran löi häntä Rambo-puukollaan. Kaiken kaikkiaan rikostutkijat löysivät Rahimesta 120 puukoniskua, joista suurin osa oli ollut kuolettavia. Rahimen rintaan oli lyöty keittiöveitsi, johon oli kiinnitetty hänen omalla verellään kirjoitettu lappu: ”Näin kävy kakile väräuskosile hoorile.” Tuttu imaami, joka oli aikoinaan Abu-Hassaninkin ympärileikannut, oli ensin kiitellyt häntä suvun kunnian palauttamisesta ja islamista luopuneen huoran lähettämisestä helvettiin. Sitten hän oli järjestänyt Abu-Hassanille lentolipun Helsinkiin ja tarpeeksi rahaa, jotta tämä voisi piileskellä Suomessa, kunnes pahin kohu Rahimen murhan ympärillä laantuisi. Suomalaiset viranomaiset ovat niin herkkäuskoisia ja tyhmiä, etteivät he varmasti ala epäillä sinua mistään, oli imaami evästänyt Abu-Hassania vielä läksiäisiksi.

Abu-Hassanin yksiö Jakomäessä oli pieni ja likainen. Likaisia vaatteita lojui siellä täällä, enimmäkseen lattialla. Pöydällä oli ruoantähteitä ja jotain epämääräistä ruohoa, khatia, jota myös Abu-Hassan mielellään pureskeli. Sänky näytti siltä kuin joku likainen eläin olisi siinä maannut ja tehnyt sinne myös tarpeensa. Riikka-Maaria oli kuitenkin sen verran seksuaalisesti kiihottunut, ettei aikonut pienistä niuhottaa. Näissä hygienia-asioissa, jos missä, on kulttuurirelativismi paikallaan, hän tuumi itsekseen.

Riikka- Maaria ei koskaan ollut nähnyt alastonta miestä, paitsi isänsä ollessaan pikkutyttö, joten hän ei tarkalleen tiennyt, millaiselta penis näyttää erektiossa. Lääkärikirjasta hän oli lukenut, että se on 45 asteen kulmassa ylöspäin. Abu-Hassanin penis sen sijaan oli omituisessa vänkyrässä ja aivan kummallisen, ikään kuin järsityn näköinen. Riikka- Maarialle tuli siitä mieleen kohmeinen kyykäärme, minkä hän oli eräänä talvena vuosia sitten löytänyt kotipihalta Käpylästä. Abu-Hassanin ja Riikka-Maarian ”rakastelustakaan” ei ollut tulla mitään. Riikka-Maaria oli nimittäin neitsyt ja vaikka Abu-Hassanin penis olikin pieni kuin pikkupojalla ei se millään mennyt Riikka-Maarian vaginaan. Niinpä Abu-Hassan runnoi Riikka-Maarian alapäätä vihaisesti sormillaan ja nyrkillään, kunnes verenvuoto ilmaisi, että nyt oli immenkalvo hajalla. Selvästi tyytyväisenä tästä sankariteostaan hän onnistui lopulta sujauttamaan elimensä Riikka-Maarian veriseen vaginaan. Riikka-Maaria odotti suudelmia ja hyväilyjä, mutta Abu-Hassan vain röhki ja murahteli ja hänen suupielistään valuva kuola vaahtosi ja sitä tippui Riikka-Maarian pienille rinnoille. Pahinta olivat Abu-Hassanin silmät, jotka puoliavoimien luomien takana näyttivät olevan kierossa kuin vajaaälyisellä. Kun ”rakastelu” muutaman minuutin kuluttua oli ohi, Riikka-Maaria lohdutti itseään ajattelemalla, että ensimmäinen kerta on aina jonkinlainen pettymys tuleviin rakasteluihin verrattuna; ehkä Abu-Hassanillakaan ei ollut kokemusta tytöistä, ajatteli Riikka-Maaria tyytyväisenä ja hymyili lämpimästi neitsyytensä turmelijalle. Rakastelusta Abu-Hassanilla ei ollut mitään käsitystä, mutta raiskaamalla hän oli saanut seksiä 12-vuotiaasta lähtien ja tietenkin omilta siskoiltaan anaaliyhdynnässä.

Riikka-Maaria ja Abu-Hassan avioituivat jo kahden viikon kuluttua ja Riikka-Maaria kääntyi muslimiksi, vaikka hänen vanhempansa koettivatkin vastustella sekä sitä että avioliittoa. Abu-Hassanin vaatimuksesta Riikka-Maaria alkoi myös käyttää burkhaa. Hän tunsi itsensä edelläkävijäksi muiden suomalaisten, muslimiksi kääntyneiden naisten kanssa. Outi-Mielikki ja Nyyrikki onnittelivat Riikka-Maariaa tämän rohkeista valinnoista. Riikka-Maariaa tosin hieman suretti se, ettei hän enää voisi juurikaan tavata Outi-Mielikkiä ja Nyyrikkiä eikä vanhempiaan, tai muitakaan ystäviään, koska Abu-Hassanin mielestä vääräuskoisten kanssa ei kannattanut seurustella. Elämä jakomäkeläisessä yksiössä ei ollut aivan sitä, mitä Riikka-Maaria oli odottanut. Abu-Hassan ei suomalaisen, rakenteellisen rasismin ja syrjinnän vuoksi saanut töitä, vaikka hän oli huippukoulutettu lentokoneinsinööri (pelkkää valetta, Abu-Hassan ei osannut edes lukea ja kirjoittaa kunnolla). Niinpä Riikka-Maaria joutui elättämään myös Abu-Hassanin Migristä saamallaan parin tuhannen euron palkalla.

Kun Riikka-Maaria oli töissä, lorvaili Abu-Hassan jakomäkeläisissä kapakoissa muiden työttömien somalien kanssa (Jakomäessä heitä oli paljon) khatia pureskellen ja juopotellen. Jakomäkeläistyneitä somalimuslimeja ei uskonto estänyt juopottelemasta, vaikka alkoholi islamin mukaan olikin kiellettyä. Abu-Hassan ei kotona vaivautunut edes siivoamaan, vaan eli kuin sika pellossa ja jätti edelleen saastaisia vaatteitaan minne sattuu, enimmäkseen lattialle, mutta myös keittiön pöydälle. Lisäksi hän halusi nykyään pelkästään anaaliseksiä; Riikka-Maariasta se oli vastenmielistä ja kivuliasta ja aiheutti hänelle verenvuotoa, mutta hän halusi olla kunnollinen muslimivaimo ja alistui siksi miehensä perversseimpiinkin toiveisiin.

Vaikka aviolelämä ei vastannutkaan Riikka-Maarian odotuksia, ei hänen rakkautensa Abu-Hassaniin silti horjunut. Riikka-Maaria oli päättänyt osoittaa kaikille epäilijöille, varsinkin vanhemmilleen, että monikulttuuriset avioliitot voivat olla yhtä onnellisia kuin monokulttuurisetkin. Kerran kun Abu-Hassan ja Riikka-Maaria olivat palanneet Itäkeskuksesta kotiin, kävi Abu-Hassan raivopäisesti Riikka-Maarian kimppuun; ”Sinä saatanan huora hymyilit sille vääräuskoiselle sialle!” kiljui Abu-Hassan ja mäiski Riikka-Maariaa nyrkeillään joka puolelle kehoa. Itkevä Riikka-Maaria yritti pyytää anteeksi ja selittää, että mies oli yli 70-vuotias, hänen vanhempiensa naapuri Käpylästä ja hänen kummisetänsä. Tämä tieto ei raivoavaa Abu-Hassania hillinnyt yhtään. Hänen suustaan tursusi valkoista kuolavaahtoa ja hänen verestävissä silmissään oli hullun kiilto. Jossain vaiheessa raivoamistaan Abu-Hassan muisti Itäkekskuksen Alkosta ostamansa ison Koskenkorva-pullon (Riikka-Maarian rahoilla tietenkin) ja alkoi hörppiä viinaa suoraan pullon suusta. ”Vitun huora. Mä vielä tapan sut. Mulla on siihen oikeus, jos sä oot uskoton. Muista se, huora, saatana.” Tätä Abu-Hassan jauhoi koko illan ja ryypiskeli, kunnes sammui.

Seuraavana aamuna kasvoiltaan turvonnut, verinen, mustelmainen ja kipeä Riikka-Maaria heräsi siihen, että kiroileva ja haiseva Abu-Hassan yritti työntää kaluaan hänen takapuoleensa. ”Eeeii sinne, sattuu joka paikkaan”, itki Riikka-Maaria. ”Huora perkele. Mä nussin sua mihin mä saatana haluan. Voin vaikka tehdä suhun muutaman reiän lisääkin”, mesosi Abu-Hassan ja heilutteli Riikka-Maarian kasvojen edessä Rambo-puukkoaan. Puukkoaan Abu-Hassan ei kuitenkaan käyttänyt, vaan tyytyi vain ruoskimaan Riikka-Maarian paljaita pakaroita nahkavyöllään, kunnes tältä meni taju ja hän sai rauhassa tehdä temppunsa! Kun Riikka-Maaria heräsi, raiskaukset ja pahoinpitely jatkuivat. Jossain vaiheessa Abu-Hassanin jakomäkeläiset somaliystävätkin ilmestyivät yksiöön ja Riikka-Maaria kuuli etäisesti, kuin jostain kaukaa kuinka Abu-Hassan kehotti heitä tekemään hänelle, mitä halusivat. Riikka-Maaria ei enää tuntenut mitään. Hän tajusi olevansa välillä selällään, välillä vatsallaan ja aina hänen päällään oli joku somali, joka tunkeutui hänen vaginaansa tai anukseensa. Riikka-Maaria oli kuin sumussa, jossa aikaa ja paikkaa ei enää ollut olemassa. Hetkeksi hän havahtui kovaan kipuun alapäässään ja tunsi sitten kuinka lämmin veri valui hänen reisiään pitkin lakanoille. Eräs somaleista oli leikannut keittiösaksilla hänen välilihansa. Riikka-Maaria menetti tajuntansa.

Joku rapussa asuva suomalainen oli lopulta kyllästynyt Abu-Hassanin yksiöstä kuuluvaan meteliin ja soittanut poliisit paikalle. Kun poliisit tulivat yksiöön, toinen heistä oksensi lattialle nähdessään missä kunnossa Riikka-Maaria oli! Kaikki paikalla olleet somalit hyppäsivät parvekkeelta alas poliisit nähdessään ja pakenivat paikalta. Yksiö oli nimittäin ensimmäisessä kerroksessa. Abu-Hassan oli kuitenkin liian humalassa kyetääkseen edes nousemaan tuoliltaan, joten hänet pidätettiin ja Riikka-Maaria vietiin sairaalaan.

Kaksi vuotta myöhemmin Riikka-Maaria istuu yksinään tukiasuntonsa uudella sohvalla ja silittelee pientä, leikkisää kissanpentua. Sekä sohva että kissa ovat lahjoja hänen vanhemmiltaan. Kissasta on paljon seuraa, sillä lukemaan Riikka-Maaria ei enää pysty. Hänen toinen silmänsä on täysin sokea ja toisellakin näkee vain hyvin heikosti. Riikka-Maaria on menettänyt myös toisen munuaisena eikä hän koskaan voi saada lapsia, sillä hänen kohtunsa jouduttiin poistamaan mittavien sisäisten vammojen vuoksi. Avannepussiin, joka roikkuu vasemmalla kyljellä, hänen on kuitenkin ollut erityisen vaikea tottua. Peräsuoli jouduttiin nimittäin myös poistamaan massiivisen verenvuodon ja sinne väkisin tungettujen vierasesineiden vuoksi. Luunmurtumat ovat onneksi parantuneet hyvin, paitsi kasvot – no, enhän minä koskaan mikään kaunotar ole ollutkaan, naurahtaa Riikka-Maaria toisinaan itseironisesti.

Puhelin soi ja Riikka-Maaria vastaa. ”Täällä on Outi-Mielikki, hei!” ”No, hei”. Molemmat ovat hiljaa eivätkä sano mitään. ”Tosi ikävää, siis se, mitä sulle tapahtui”, aloittaa Outi-Mielikki. ”Mmm...niin”. ”Sitä minä vain, että ethän sinä anna tuon sinänsä ikävän, mutta joka tapauksessa vain harmillisen yksittäistapauksen vaikuttaa asenteisiisi ja mielipiteisiisi pakolaisia ja turvapaikanhakijoita kohtaan. Saihan Abu-Hassan sitä paitsi teostaan kokonaista kaksi vuotta ehdonalaista! Minä ainakin uskon, että hän ottaa opikseen. Somalit ovat oppivaista ja älykästä kansaa. Me olemme Nyyrikin kanssa aina...” Riikka-Maaria sulkee puhelimen ja alkaa itkeä. Kissanpentu kehrää hänen sylissään.

Johannes Däner

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Circle of Dawn: Savonian Supremacy (Darker Than Black, 2020)

(Musiikkilinkki levyn neljänteen kappaleeseen "Hyperborea")

Absurd-kytkennöistään tunnettu black metal firma Darker Than Black on julkaissut yllättävän paljon suomalaista radikaalia mustaa metallia. Keski-Euroopassa suomalainen metalli, erityisesti bm, on laadun tae, eikä saksalaisjulkaisijan ole tälläkään kertaa tarvinnut katua kiinnitettyään Circle of Dawnin talliinsa.

Paikallisidentiteetin nimeen vannova Circle of Dawn on yhtye, joka taiteilee itseironian, skenehuumorin ja kuolemanvakavan maailmakatsomuksen kaltevalla pinnalla sortumatta kuitenkaan omaan nokkeluuteensa. Näillä kavereilla rotutietoisuus on niin vankalla pohjalla, että heillä on varaa leikitellä jopa Pekka Siitoimen kaltaisella hahmolla kansien sisälehdellä. Sen sijaan savolaisen identiteetin korostamisessa tulkinta jää pelkästään kuulijan vastuulle: voepi olla että ovat tosissaan, mutta suattaapi olla että eivät.

Toisella kuuden biisin levyllään Circle of Dawn on vain tiivistänyt rivejään ja soitto on huomattavasti tiukempaa ja raskaampaa kuin debyyttialbumilla Northern Savonian Black Metal (2017). Siksi onkin yllättävää, että metalliin keskittyvä verkkolehti Imperium moittii uutta levyä kitaroiden voimattomuudesta. Tietenkin äänivallin ponnettomuus on suhteellista, mutta ainakaan täällä päässä kitarointia ei pidetä ”munattomana”. Ylipäätään levy on selvästi metallisempi ja soundimaailmaltaan turboahdettu verrattuna esikoiseen. Varsinkin rumpupatteristo hakkaa nyt kuin viimeistä päivää ja tuo ajoittain mieleen ruotsalaisen Mardukin kohkaamisen.

Imperiumin skribentin kanssa voi olla kuitenkin samaa mieltä siitä, että uudelta levyltä ei löydy samaa melodista tunnelmointia kuin uutukaiselta, vaikka hetkittäin kuullaankin tarttuvaa riffittelyä. Tätä ei pidä pitää huonona asiana, sillä bändin nykysoitossa tietty junttaavuus luo brutaalin soundimaiseman, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin miesten musiikkia. Ainoastaan levyn päättävässä kappaleessa ”Ariosophy meditation” bändi virittäytyy levyn muusta linjasta poiketen ambient-tunnelmointiin. Poliittis-filosofiselta sanomaltaan esitys on kuitenkin kaikkea muuta kuin pehmoilua, sillä lausutut lyriikat on lainattu titaanisen ajattelun kuningattarelta Savitri Devilltä.

Suomalais-arjalainen maailmakatsomus antaa positiivisessa mielessä leimansa koko levylle. Jo avauskappaleen nopeahkossa bm-runttauksessa ”Yksin aikaa vastaan, yksin maailmaan vastaan” tunnustetaan Savitri Devin ja Julius Evolan moderniteetin vastainen syklinen aikakäsitys. Samoja korkeita pyrintöjä edustaa myös raivokkaan jylhästi takova ”Hyberborea”. Tämänpuoleisesta langennutta maailmaa käsittelevät puolestaan kappaleet ”Ähläms” ja Kaarlo Kramsun runoon perustuva ”Herää, Suomen kansa!”.

Sen sijaan tunnustuksellista savolaisuutta juhlistava ”Haunebu Division Savonia” ei täysin aukene ”ulkopuolisille”. Keskiosan matelevassa kohdassa juoppoköörin säestämän laulajan karjunta panee miettimään, ettei tässä taideta ihan tosissaan olla.

Viimeistään tällä levyllään Circle of Dawn on ansainnut paikkansa suomalaisen radikaalimetallin laajenevalla kentällä. Sen omintakeinen lähestymistapa black metalliin ja tapa yhdistää savolaisuutta laajempaan pan-arjalaiseen identiteettiin tekevät yhtyeen musiikista hyvässä mielessä muista erottuvaa.

Arvio: RL

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Tulevaa musiikkimateriaalia – Pyhä Kuolema: Panssaroitu Suomi (2021)



Pyhä Kuolema tiedottaa 20.3.2021 Facebook-sivullaan:

UUSI PANSSAROITU SUOMI 

Tuleva levy julkaistaan kesäkuun 2021 alkupuolella Anima Arctican kautta. Digitaalinen julkaisu yhteistyössä Nordvisin kanssa.
  
Kevätpäiväntasauksen kunniaksi kolme kappaletta on nyt kuunneltavissa osoitteessa: https://pyhakuolema-aa.bandcamp.com/…/uusi-panssaroitu-suomi

Upcoming album to be released in early June of 2021 thru Anima Arctica. Digital release jointly with Nordvis. 

In honour of Spring Equinox, three songs are available for digital consumption thru the link above.

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Pagan Skull: Joutomaa (Europa Erwache Productions, 2021)

Musiikkinäyte kappaleeseen "Siirtymä".

Toistakymmentä vuotta sitten toimintansa Jyväskylän suunnalla aloittanut RAC:n crossover-bändi Pagan Skull on julkaissut melko harvakseen kokopitkiä albumeja. Yhtyeen tuore julkaisu Joutomaa on virallisen katalookin mukaan vasta bändin kolmas virallinen pitkäsoitto.

Verkkainen julkaisutahti on näkynyt levyjen erilaisuutena siinä määrin, että viimeisintä cd:tä kuunnellessa on vaikea uskoa bändin olevan se sama, joka julkaisi vuonna 2012 debyyttilevynsä In the Hands of the Fatherland. Kehitystä on tapahtunut valtavasti ja uutukaista onkin helppo pitää yhtyeen tähänastisen uran parhaana levytyksenä.

Edelliseen raa’an pessimistiseen White Genocide (2016) levyyn verrattuna Pagan Skull on luonut nahkansa uudelleen aina kotimaan kielivalintaa myöten. Musiikillisesti Joutomaa on kakkoslevyyn nähden suorastaan ilahduttava kepeää tavaraa. Poissa on raskaan painostava soundimaailma, vaikka sanoituksissa ei edelleenkään liikuta optimistisessa valtavirrassa.

Suurin muutos on tapahtunut lauluosuuksissa. Tämä on tietenkin makukysymys, mutta omiin korviini puhdas laulu mörinän sijaan sopii paremmin metalliseen RAC-soitantaan. Ja mikä parasta, sanoista saa nyt paremmin selvää, semminkin kun ne vielä lauletaan suomeksi.

Vanhan Suomi-punkin aikaan punertavat toimittajat peräänkuuluttivat onko bändillä sitä niin sanottua sanomaa. 2020-luvun Suomessa Pagan Skullilla riittää sanottavaa, mutta yhtyeen ”tiedostavuus” ei ole näsäviisastelevaa vasemmistolaista luettelointia yhteiskunnan ongelmista. Pikemminkin yhtyeen ”sanoma” on surua läntisen sivilisaation nykytilasta, josta antaa sarkastisen esimerkin kappale ”Elävien kuolleiden karnevaali”. Silti bändi ei vajoa tappiomielialaan, vaan on tänä viheliäisenä rauta-aikana valmis tekemään velvollisuutensa tulevaisuuden aatteen puolesta.

Levyn ensimmäisessä esityksessä ”Rappion profeetat” uhrauksin luotavaa parempaa maailmaa ei tehdä latteassa materialismissa päivästä päivään laahustaville kuluttajazombeille vaan Uudelle eurooppalaiselle ihmiselle:

(…) Siis tyydy tilaasi, tuota työlläsi

Viisaudet menneet mielestäsi pyyhi

Annoit isiesi kirkkaan liekin sammua

Ei mitään sinusta jää kun päätät päiväsi

Me kannamme ylpeinä mainetta mustattua

Emme pelkää käsiämme liata

On tullut aika Eurooppa vapauttaa

Aseet ikuiseen viholliseen kohdistaa

Luonnon väistämätöntä eriarvoisuutta kunnioittava maailmankatsomus on levyn lähes jokaista kappaletta läpäisevä teema. Ei ole sattumaa, että albumi on omistettu jokin aika sitten poismenneelle syväekologi Pentti Linkolalle. Toive luonnon ja ihmisen tulevasta tasapainosta ilmaistaan konkreettisimmin öristen lauletussa metallirutistuksessa ”Joutomaa” (mukana PS:n tavaramerkiksi tullut huilu!). Siinä joutomaalla totuutta etsivä minäkertoja julistaa lopuksi:

Tervehdin aurinkoa, voittoa

Joutomaalta on kansani nouseva

Taakseni jää rumuus ja rappio

Jatkuu elämä yhä vahvempana

Linkolan ohella sen paremman Suomen hengen jättiläisiä muistetaan kuoleman väistämättömyyttä käsittelevässä kappaleessa ”Siirtymä”. Puhtaaseen runomuotoon riimitetyssä laulussa kunnioitetaan Suomen kultakauden taidemaalari Hugo Simbergin elämäntyötä ja taidetta.

Voittoisa aate saa yhtyeen käsittelyssä välillä ylleen myös popmaisen kuosin. Erityismaininnan tästä ansaitsee tarttuva ”Uusi uljas maa”, joka voisi ekologisella kulutuskritiikillään saada jopa radiosoittoa valtakunnanverkossa ellei bändin taustaa tunnettaisi. Levyn ehdottomia helmiä!

Julkaisulta löytyy kaksi aiemmin levytettyä biisiä, joista ensimmäinen ”Kali Yugan lapset” on bändin vanhaa tuotantoa. Nettipunakaartissa ironista kulttimainetta nauttivan kappaleen laulaa Vapaudenristin Mikko A., joka antaa esitykselle hieman hevimmän poljennon aikaisempaan versioon verrattuna. Toinen uusvanha kappale on punk-poppaava cover-versio amerikkalaisen neofolk-bändi Changesin tunnetuimmasta laulusta ”Waiting for the fall”. Tässä levyn päättävässä esityksessä laulusta vastaa akustista RAC:ta soittava hollantilainen Flatlander. Kaverilla on miellyttävä rock-ääni ja biisi on sinällään loistava veto, mutta albumin ainoana englanninkielisenä kappaleena se jää jotenkin erilliseksi muusta materiaalista. Tämä siitä huolimatta, että lyriikat ovat linjassa levyn tematiikan kanssa.

Pagan Skullia on yleensä pidetty vakavamielisenä aatteen puolestapuhujana, jonka musiikin ensisijaisena tehtävänä ei ole pidetty viihdyttämistä. Uusimmallaan yhtye on onnistunut ensi kertaa luomaan kokonaisuuden, jossa syvä maailmankatsomus ja kepeästi soitettu tarttuva musiikki nivoutuvat saumattomasti yhteen.

Arvio: RL

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Mistreat / White Minority: split-cd (Europa Erwache Productions, D88 Records, 2021)

Musiikkinäytteet Mistreatilta ja White Minorityltä.

Sedät jaksaa heilua, siitä on todisteena vanhan liiton miesten tuore kimppalevy. Tyylikkäässä digipack-muodossa julkaistun rieskan piti alun perin juhlistaa bändien keskinäistä toverihenkeä, mutta tamperelaisen B&H-aateveljen äkillinen kuolema viime vuoden lopulla muutti levyn konseptin kokonaan. Huolimatta kireästä julkaisuaikataulusta levy-yhtiöt päättivät vaihtaa levyn ulkoasua, jotta siihen saatiin muistokuva menehtyneestä soturista, joka itsekin vaikutti RAC-musiikkiympyröissä. Omistuslevy kaatuneelle aktivistille lienee yksi kestävimmistä ja arvokkaimmista tavoista osoittaa kunnioitusta. Kertakaikkisen hieno ele julkaisijoilta!

Levyn avaa itseoikeutetusti maamme vanhin skinhead-bändi Mistreat, joka on viime vuosina julkaissut kiitettävään tahtiin uutta materiaalia eri kansainvälisissä julkaisuissa. Tällä äänitteellä Mistreat on entistä äkäisempi ja nopeampi, mikä tuo eittämättä mieleen yhtyeen ensimmäisen vuonna 1990 julkaistun EP-levyn. Reilussa kolmessakymmenessä vuodessa Mistreat on ymmärrettävästi kehittynyt entistä taitavammaksi pumpuksi niin studiossa kuin lavalla, mutta ammattimaisuus ei ole vaikuttanut mitenkään musiikin sisältöön.  Bändistä kun välittyy yhä sama aatteenpalo kuin uran alkuvaiheessa. 

Muken ääneen on tullut näemmä lisää karheutta, mutta tietty räkäisyys sopii hyvin levyn nopeatempoisiin esityksiin. Neuvostoliiton romahdusta ja Mihail Gorbatšovia (”Mikhail”) ironisesti ruotiva aloitusraita ”1990” kulkee lähes hardcore vaihteella. Käytännössä biisi on pitkälti sama kuin Heartless Bastards (2018) albumilta löytyvä ”1987”, jossa peukutetaan saksalaisen Mathias Rustin pienkonelentoa Moskovaan. Poliittisesti vakavampaa Misukkaa tarjoaa häijyn kuuloinen rokkirunttaus ”Foreign Policy”. Kappaleessa vaaditaan maamme johtajilta niinkin yksinkertaista asiaa kuin reaalipolitiikkaa kansakunnan turvallisuutta uhkaavan moraaliposeeraavan humanitarismin sijaan. 

Lähes jokaisella levyllään Mistreatilla on ollut tapana levyttää muutama käännösbiisi. Tällä kertaa bändi käsittelee 1980-luvun alussa vaikuttaneen brittiläisen Oneway Systemin klassikkoa ”Stab the Judge”. Mistreatin käsissä biisi kulkee jylhästi ja kertosäkeessä annetaan biisin nimeä totellen iskua kansanviholliselle. Tiedä vaikka versioinnin inspiraationa olisi ollut valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen viime vuosien sortotoimet nationalisteja vastaan….

Toinen cover-biisi, Demob-yhtyeen ”Think straight”, on vikkeläiskuinen punk-nyrkitys sosiaalidemokraattisen yhdenmukaistavaa turvaelämää vastaan. Kappaleen filosofian voisi kiteyttää katsomukseen, jossa eletään vaarallisesti mutta selvitään silti hengissä. 

Oman leiviskänsä Mistreat päättää melodiseen ilotulitukseen ”I’m on Fire”. Tarttuvan kepeässä punk-rykäisyssä Muke laulaa liekistä, joka palaa mustissa sydämissä edelleen vahvana, vaikka mätä järjestelmä yrittääkin ajaa todelliset toisinajattelijat nurkkaan. Siinä kuitenkaan onnistumatta!

I am on Fire

Don’t try and stop me

I shine like a torch

I rise high above you

I don’t want no remorse

Don’t try stop me in my cause

I feel for the white terror

I’m tired of me getting pushed and messed around 

I feel for my generation (segregation)

I am on Fire

2000-luvun alkupuolella Jyväskylässä perustettu White Minority (WN) soittaa perinnetietoista skinhead-rockia, mutta siitä on vuosien varrella hioutunut pois turha kulmikkuus ja amatöörimäisyys. Tätä nykyä ryhmän tekninen osaaminen on kovalla tasolla ja yhteissoitto sujuu saumattomasti. 

Yhteisjulkaisun viisi uutta kappaletta katkaisevat vihdoin WN:n vuodesta 2006 alkaneen levytystauon. Vuosien hiljaiselo ei ole hiljentänyt miehiä, vaan tällä levyllä bändi puhuu suunsa puhtaaksi asioista, jotka ovat vain pahentuneet. 

Poliittisesti WN on muutamaa astetta vakavampi ilmestys kuin Mistreat. Siinä missä Mistreat edustaa valkoisten yksilöllistä kapinaa modernia maailmaa vastaan,  panostaa WN uuden vuosituhannen kansallissosialismiin unohtamatta kuitenkaan skinhead-juuriaan. Heti ensimmäisellä kappaleellaan ”Antifa” WN tekee selväksi, etteivät nykyajan ruskeapaidat aio luopua katujen politiikastaan, vaan ovat valmiita laittamaan luun kurkkuun globalistisen järjestelmän vahtikoirina toimiville valtion eläteille.  

Nimensä mukaisesti White Minority käsittelee biiseissään länsimaiden väestöllistä muutosta, jota myös tietoiseksi väestönvaihdoksi kutsutaan. WN tarjoaa omat ratkaisunsa petturielitin luomaan ongelmaan kappaleissa ”No more lies” ja ”Send them back”. Tasaisesta materiaalista ”Send them back” nousee päätä ylemmäksi osuvalla kertosäkeellään ”Send them back, send them back, even in the body bags!”

Vanhojen herrojen nuorekas yhteisjulkaisu kertoo sanomattomasti ettei musiikin tuoreus katso ikää. Levy ei ole kuuleman mukaan pahemmin vanhentunut alan distrojen myyntihyllyissä, joten mattimyöhäisille tulee kiire hankkia omansa pois.

Arvio: RL

White Noise Radio! Podcast-jaksossa "Smacking them lips 2" WBS-festarin satoa

Aiemmin mm. YouTubesta tuttu radiopodcast White Noise Radio löytyy nykyään ainakin D88 Recordsin Telegram-kanavalta. Uudessa neljä ja puoli...