Kaarna: Vääräpää (Anima Arctica, 2026)

Sooloartisti Kaarnan suomalaista mielenmaisemaa syväluotaavat post-industrial teokset ovat poikkeuksellisia ajassamme. Musiikintekijänä hän osaa heittäytyä vaivattomasti muinaissuomalaisuuden sameisiin vesiin synnyttäen musiikkia, joka herättää välitöntä vastakaikua ainakin niissä kuulijoissa, jotka ovat säilyttäneet yhteyden kollektiiviseen alitajuntaansa. 

Tuoreella viidennellä levyllään Vääräpää Kaarna Kettunen on jättänyt taakseen edellistä albumia määrittäneen suomalaisen sisäisen sielunmaiseman tarkastelun. Tällä kertaa lyriikat ja musiikki lyövät yhtä kättä yhteisön puolesta. Musiikissa se kuuluu kollektiivisena martial industrialin pauhuna tuoden mieleen projektin sotaisan kolmannen albumin Väkipyssyvärssyjä ja kulkutautitarinoita (2021). Tosin nyt militaarinen tunnelma on loihdittu jalostuneempaan muotoon – se on hallitumpaa ja hillitympää säilyttäen silti painostavan uhkaavuden tunnelman.

Tiettyä uhmaa näkyy jo levyn nimen valinnassa, kansanomaisessa merkityksessä kun Vääräpää tarkoittaa suomalaista hakaristiä. Maassamme hakaristi on tunnettu pitkään harvinaisemmilla nimillä “vääräpää”, "auringonkehrä" ja “värttinäpyörä”, joilla on viitattu mm. kankaissa, vaatteissa ja kirkkojen koristelussa esiintyneisiin svastika-kuvioihin. Anglo-sionistiset voittajavallat ovat pyrkineet kriminalisoimaan lähes kaikkialla tämän indo-arjalaisen hyvän onnen tunnuksen, mutta Kaarna ei tästä talmudistisesta mielivallasta piittaa, vaan viljelee symbolia surutta mm. levyn kannessa. Sen ornamentiikassa näkyvä hakaristisarja on lainattu suoraan Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykistä. Varsinainen kansikuva kuvaa mitä luultavammin hakkapeliittojen sotaanlähtöä. Piirros tuo väistämättä mieleen Aarno Karimon klassisen Kumpujen yöstä -kirjasarjan kuvituksen.

Kahdeksan itsenäistä esitystä muodostavat kahteen osaan jaetun temaattisen albumikokonaisuuden. Ensimmäiset viisi kappaletta ilmaisevat verenmakuista olemassaolon taistelua, jossa kansakunta lunastaa mitätöntä tinasotilasta myöten itsensä sisäisten ja ulkoisten vihollisten keskellä. 

Levyn aloittava instrumentaali "Pohjolan portti" muistuttaa elokuvallisuudessaan suomalaista tulkintaa Conan barbaarista aina pahaenteistä rummutusta myöten. Sen avaama "portti" on matka atavistiseen suomalaisuuteen, jonka päätepisteenä on levyn päättävä neliosainen syntikka-instrumentaali "Salattu käytävä". 

Tunnelmaan johdattavan introkappaleen jälkeen alkaa varsinainen martial industrial vyörytys, jossa genren tutut piirteet yhdistyvät Kaarnan omintakeisiin musiikillisiin mausteisiin. "Tinasotilas" voisi vakaalla militaarisella rytmiikallaan olla vaikka varhaiselta Derniere Volonten levyltä, mutta Kaarnan siihen lisäämä viettelevä huilusoundi ja helisevä kilkutus tekevät esityksestä tribalistisen keitoksen, jossa on oudon hypnoottista vetovoimaa.

Kappale "Sanansaattaja" on elektronisesti sovitettu laulelma, jossa perinteisen martial industrialin sijaan maalaillaan synkeän melodista äänimaisemaa erilaisin äänitehostein ja taustalauluin. Esitykselle antaa lisäpontta kertojana toimivan viestintuojan lakoninen sanoma korruptoitunutta järjestystä seuraavasta tuhosta. Vaikka sanansaattaja puhuu alussa talven tuomasta väärän kuninkaan tuhosta, viesti voisi toimia myös kuvauksena aikamme mädäntyneestä Globohomosta. Loppusäkeiden vertauskuvat eivät jätä juuri tulkinnanvaraa puhdistavan uuden järjestyksen esiinmarssista:

Olen vain sanansaattaja 

Vailla valtakuntaa ja velvollisuutta 

Vihatun vääräpään mailla se kasvaa

Se on kuin vallihauta väärille jumalille 

Valta saa valtakuntansa

Käskee auringon nousta samasta suunnasta 

Olen vain sanansaattaja

Siel on sammal kiven varjoisalla puolella

Ja päivänkakkarat auringossa

Pihakoivut juo tunkeutujien verta

Viisaa tietävät perinteiden voiman

Ne arvaa hyisen talven, ennustaa pehmeän suven

Persoonallisesta ilmaisustaan huolimatta Kaarna tunnustaa eräässä haastattelussaan yhdeksi suurimmaksi martial industrial vaikuttajakseen edesmenneen Albin Juliuksen (1967-2022) musiikkiprojektin Der Blutharsch. Itävaltalaistaiteilijan (no pun intended) antamat musiikilliset vaikutteet ovat Kaarnalle enimmäkseen hienovaraisia tai pelkästään inspiraatiota synnyttäviä. Näin yleensä, mutta esityksen "Kuolemaa ne hokee" ensimmäiset 50 sekuntia voisivat olla suoraan Der Blutharschin albumilta The Pleasures Received In Pain (1999). Kyseessä ei ole suora laina, vaan sitä on syytä pitää kunnianosoituksena taiteilijalle, jolle olisi suonut eläessään suurempaa kuuluvuutta. Joka tapauksessa "Kuolemaa ne hokee" on tyylipuhtaassa martial industrialismissaan ja hengellisessä juhlavuudessaan  levyn komein teos. Kappaleen viimeisessä säkeessä valetaan ikiaikaisen suomenuskon uusi katekismus:

Jokilaaksojen laihojen yllä 

Tuhat vuotta kukaties 

On viipyvä, tiedän kyllä 

Sinun katseesi vartiomies

Ja jos rauniokirkon juureen

Siru hehkuva aivosi sammuttaa

Sinä yhdyt sukuusi suureen

Olet vesi ilma ja maa

Tulimyrskyssä loppuun asti 

Me kestämme, isänmaa

Ja tunnemme palavasti

Ei ole kuolemaa

Militaarisella rytmipoljennolla etenevien kappaleiden yhteisöllisyyttä puolustavan  temaattisen sarjan päättää raakaa luontomystiikkaa täynnä oleva  "Kvartsihapsi". Siinä Kaarnan tulkinta vuorottelee kuiskaavan hönkäilyn ja karskin karjunnan välillä ilmaisten näin suomalaisen luonnon animistista mystiikkaa.

Albumin kolmessa viimeisessä esityksessä siirrytään musiikillisesti rauhallisimpiin tunnelmiin. Tämä kuuluu myös lyriikoissa, joissa myyttisten taisteluiden riivaaman suomalaisuuden sijaan kaikuvat yleisinhimillisen maailman heikkoudet ja vitsaukset. Nämäkin ilmiöt ovat osa suomalaisuutta, joten ne sopivat hyvin levyn kokonaisuuteen. 

"Katumuksen malja" on kolkosti leijaileva laulelma, joka henkii tarkoin määrittelemätöntä keskiaikasta tunnelmaa. Hieman kaikuvalla laululla esitetyssä kappaleessa katkeruus esitetään kaksijakoisena tunteena, joka voi katumuksen vastapainona olla myös voimavara kuten todetaan ensimmäisessä säkeistössä:

Niele ylpeytes, niele eilisen ateriasi tähteet 

Nosta ylpeytes, nosta menneet ihanteet

Musiikillisesti hieman samoissa tunnelmissa liikutaan muinaiseen hoviin tai linnaan sijoitetussa laulussa "Kirottujen tanssi". Kappale viittaa Dance Macabre  -teemaan, joka nousi suosituksi Euroopassa 1300–1500-luvuilla, etenkin mustana surmana tunnetun ruton jälkeen. Termillä Dance Macabre (ranskaksi “kuoleman tanssi”) tarkoitetaan taiteellista ja kirjallista teemaa, jossa kuolema esitetään tanssittamassa eläviä ihmisiä. Musiikillisesti sen äänimaailma oli lähiten gregoriaanista laulua.

Kaarnan tulkinnassa näkyvät vahvana Dance Macabren teemat, jotka ovat edelleen läsnä ajassamme mutta osin unohdettuina: Memento mori eli “muista kuolevaisuutesi”, vain kuolemassa toteutuu kaikkien tasa-arvo ja varoitus moraalin hapertumisesta. 

Kappaleesta tekee erikoisen sen pseudomorfoosi eli vaikka se liittyy temaattisesti  Dance Macabren traditioon itse musiikki kuulostaa saksankieliseen trubaduuriperinteeseen kuuluvalta minne-laululta, jonka kukoistuskausi sijoittuu varhaisempaa aikaan, 1100-1300-lukuun. Minne-laulu edusti linnaromantiikkaa, johon kuuluu mm. haikea yksinlaulu, huilut ja luuttu. Kun Kaarna yhdistää tämän ilmaisun myöhempään Dance Macabreen, syntyy hirtehinen pseudomorfoosi.

Albumin päättävä ambient instrumentaali "Salattu käytävä I-IV" on se, mikä löytyy levyn avaavan "Pohjolan portin" takaa. Se on Sampo tai Nibelungin sormus, jota koko köyhä tumma etelä himoitsee, mutta ei voi koskaan saavuttaa, koska salaisuus löytyy suljetusta verilinjasta.

Uudella levyllään Kaarna todistaa kykynsä uudistaa ilmaisuaan mutta ilman itsetarkoituksellista muuttumisen pakkoa. Vääräpäässä on vetoa ja se imee kuulijan sisäänsä helpommin kuin edelliset levyt. Selkeämpi ja tutumpi musiikillinen ilmaisu ei silti tarkoita, että Kaarna päästäisi kuulijansa helpolla. Kyse on hyvällä tavalla elitistisestä ja poissulkevasta musiikista, joka vaatii suomalaiselta kuulijalta keskittymistä. Paneutuminen kuitenkin palkitaan,  sillä Kaarna tarjoaa musiikillisen matkan suomalaisuuteen, johon valtavirran artistit eivät kykene.

Arvio: RL

MAINOS: B&H Jkl konsertti, 25.4 2026

 

MAINOS: Intolerant Insurrection Fest, 18.4.2026

 

New Barbarians Vol. 1, Oulu 4.4.2026

Teksti: Iku-Tiera

Oulussa ei viime vuosina ole ollut valtavasti Black Metal -tapahtumia, joten jokainen järjestetty iltama on erittäin tervetullut. Keikkojen vähäiseen määrään nähden onkin merkittävää, että kaupungissa ja sen ympäryskunnissa toimii suuri joukko aktiivisia bändejä. Onkin hienoa, että keikkajärjestämisen skene on jälleen hiljalleen aktivoitunut paikallisesti. Huhtikuun alussa järjestetyssä New Barbarians Vol. 1 -tapahtumassa oli monenikäistä BM-väkeä 1990-luvun veteraaneista nuorempaan polveen, mikä loi tilaisuuteen erityisen hienon ilmapiirin. Lisäksi vihantilainen Heavy Metal -legenda Gobra toi paikalle aivan omanlaistaan yleisöä: hieman iäkkäämpiä Hard Rockin ja hevin ystäviä, joille tämä oli mahdollisesti ensimmäinen Black Metal -painotteinen keikkailta.

Kantakrouvi osoittautui toimivaksi keikkaympäristöksi aivan Oulun keskustassa. Saapuessani paikalle väkeä oli jo alkanut kertyä baariin sisälle, vaikka ensimmäinen yhtye ei ollut vielä aloittanut. Tunnelma oli erittäin toverillinen, ja myyntipöydillä oli tarjolla laaja kattaus sekä uudempia että vanhempia julkaisuja.

Paikallinen Hatespirit on aito underground-tekijä, jonka musiikissa yhdistyvät norjalaislegenda Ildjarnin äärimmäisen raaka ja yksinkertainen ilmaisu sekä 1990–2000-lukujen puolalaisen ja suomalaisen black metallin synkän iskevät melodiat. Ilta potkaistiin käyntiin Conan Barbaari -elokuvasta tutulla introlla, joka kuvasi monella tasolla yhtyeen sitoutumista sotaisiin ja muinaisiin indoeurooppalaisiin teemoihin – mytologiasta kuolemaan ja taisteluun. Olen todistanut Hatespiritin livenä jo viime vuosikymmenellä, joten kyseessä on suhteellisen pitkäikäinen projekti, jonka näen mielelläni vielä moneen kertaan lavalla. Viimeisenä vetona yhtye esitti energisen coverin suomalaisesta BM-klassikosta “Kunnia, Armageddon!”, mikä sai yleisöön kunnolla liikettä.

Hatespirit

Seuraavaksi lavalle nousi niin ikään paikallinen Beleth’s Trumpet, joka on nuoresta iästään huolimatta kartuttanut jo huomattavasti nimeä ja keikkakokemusta. Siinä missä Hatespiritin soundi ja habitus ovat pakanallisia ja luonnonläheisiä, Beleth’s Trumpet painottaa äärimmäistä pimeyttä. Tästä huolimatta bändin äänimaisemassa on myös selkeästi tunnistettava suomalainen pohjavire. Yhtyeen live-esiintymiset tunnetaan kuolemanläheisestä kuvastostaan, eikä tälläkään kertaa tehty poikkeusta: lavalla nähtiin verta, piikkilankaa ja kalloja. Lopputuloksena oli puhdasta ja aggressiivista Black Metallia – täydellinen jatko illalle.

Beleth's Trumpet

New Barbariansin villi kortti oli perinteistä Heavy Metallia louhiva Gobra, jonka “Eternal Finlandia Tour” on jatkunut jo nelisenkymmentä vuotta! Kyse ei siis ole nuoremman polven retroilusta, vaan autenttisesta paluusta aikaan ennen internetiä – aikaan, jota määrittivät Saxonin vinyylit, fanien tekemät paperi-zinet ja kasettien treidaaminen. Triona esiintyneen Gobran soitosta huokui itsevarmuus ja vilpitön rakkaus musiikkiin. Hyvän mittainen setti tarjosi sopivan sekoituksen menevää heviä ja hyväntuulista Hard Rockia. Mukaan mahtui myös illan ainoa slovari. En ole varma, milloin yhtye on viimeksi esiintynyt Oulun keskustassa, mutta yleisön äänekkäät suosionosoitukset vaikuttivat olevan artistien hymyistä päätellen erittäin tervetulleita.

Gobra

Morgal

Illan pääesiintyjä oli Etelä-Suomesta ponnistava Morgal, jonka tyyli yhdistää meheviä kitaraharmonioita ja sooloja raivokkaaseen, Death/Thrash-vaikutteiseen Black Metalliin. Morgalia on usein verrattu ruotsalaiseen Nifelheimiin. Tällaisessa ultranopeassa ja väkivaltaisessa paahdossa on tärkeää, että soundit eivät puuroudu live-tilanteessa. Onneksi äänimies osasi asiansa, ja kunnianhimoisten sävellysten nyanssit kuuluivat kirkkaina yleisöön yhtyeen armottoman piiskauksen läpi. Morgal oli äärimmäisen kovassa keikkakunnossa: jokainen jäsen hoiti tonttinsa täydellisellä antaumuksella, ja kokonaisuus oli lähes läkähdyttävä kokemus. Tämä oli yksi viime vuosien huippukokemuksia keikkarintamalla, ja tahdonkin kiittää suuresti New Barbariansin järjestäjiä ainutlaatuisen kattauksen saattamisesta saman katon alle!

https://youtu.be/UGpsk18XLNc?si=9cTnKoR3IfeMGMwe

https://youtu.be/F32E6w6bfBw?si=FUQWoDC7V0qLDL1z

https://youtu.be/AT5dSIOh0Eo?si=xiG9VKbSHl9GluXa

Yritykset perua keikka

Illan aikana kuulin useammalta paikalliselta, että New Barbarians oli alun perin tarkoitus järjestää pienemmässä tuiralaisessa Tuisku Pubissa, mutta äärivasemmiston painostuksen vuoksi tilaisuus siirrettiin keskustassa sijaitsevaan Kantakrouviin. Ratkaisu osoittautui onnenpotkuksi: Krouviin mahtui huomattavasti enemmän maksavaa yleisöä, minkä lisäksi se tarjosi keskeisen sijainnin, aidot keikkapuitteet sekä ammattimaisen äänentoiston ja valot. Keikkaboikotteja vaatineet äärivasemmistolaiset tekivät näin lopulta palveluksen Oulun Black Metal -skenelle – lämpimät kiitokset siitä!

Boikottikampanja oli kuitenkin varsin erikoinen ilmiö, sillä New Barbariansin konseptissa tai illan aikana esiintyneissä bändeissä ei ollut mitään poliittista. Kyse oli – yhtä Heavy Metal -yhtyettä lukuun ottamatta – puhtaasta Black Metal -tapahtumasta, jossa vallitsivat genrelle ominaiset teemat: kuolema, luonto ja mytologinen kuvasto humanismin, egalitarismin ja materialismin sijaan. Tämä ei kuitenkaan sopinut oululaisille underground-musiikin portinvartijoille, jotka ovat pyrkineet monopolisoimaan paikallisen alakulttuurielämän Kulttuuriyhdistys Paskakaupunni ry:n, Tilaa kulttuurille ry:n ja Tukikohta-nimisen kulttuurikeskuksensa (Sorvarintie 5, 90530, Oulu) määräysvaltaan. Näiden marxilaisten arvojen nimiin vannovien toimijoiden linjausten mukaan Black Metal -yhtyeillä ei tulisi olla oikeutta esiintyä heidän tiloissaan, mikäli artistit eivät sitoudu julkisesti “antifasistisiin” arvoihin. Samalla Tukikohta-aktiivit vaativat Black Metal -boikotteja kuitenkin myös epäpoliittisiin baareihin! Käytännössä kyse on yrityksestä politisoida koko Oulun underground-musiikkikenttä uhkailemalla baareja, joissa esiintyy yhtyeitä, jotka eivät suostu heidän vasemmistolaisen propagandansa levittäjiksi.

Elle Kokkonen, Eetu Viita, Vesa Karppinen, Tatu Junno

Keikkaillan jälkeen kävin tarkastelemassa yhteisöä, jossa New Barbariansia vastaan suunnattua kampanjaa oli edistetty: Punk in Finland -foorumia. Pian kävi ilmi, että tuiralaiselle Tuisku Pubille oli lähetetty useita uhkailuviestejä, joiden taustalla oli tunnettuja paikallisia äärivasemmistolaisia alakulttuurivaikuttajia. New Barbariansin konsepti raivostutti erityisesti Black Metal -turisti Eetu Viitaa (nimimerkki “Punk tietokone”), noise- ja folk-piireissä liikkuvaa transu Elle Kokkosta (nimimerkki “Sergio pissahätä”), metalliartistia ja poliittista väkivaltaa kannattavaa vasemmistoaktiivi Vesa Karppista (nimimerkki “Karppinen”) sekä Hautaveri- ja Hebosagil-yhtyeistä tunnettua mätisäkki Tatu Junnoa (nimimerkki “Mua ei noin vaan naruteta”). Samassa Punk in Finlandin keskusteluketjussa vaadittiin myös, että Black Metallista tehtäisiin jälleen “vaarallista” aloittamalla “natsien hakkaaminen”.

New Barbariansin vastaista uhkailukampanjaa lietsonut joukko tarjosi varsin kuvaavan läpileikkauksen oululaisen kommunistialakulttuurin nykytilasta. Qwälen-yhtyeen nokkamies Eetu Viita haaskaa merkittävän osan ajastaan masinoidakseen Instagram-kampanjoita Black Metal -keikkoja vastaan eri kaupungeissa. Viita ei ole tunnettu siitä, että hän haastaisi vihaamiaan ihmisiä kasvokkain, vaan hän nojaa sosiaalisen median kautta leviäviin moraalipaniikkeihin. Kun tapahtumien virtuaalinen maalittaminen epäonnistuu, Viidan keinot jäävät vähäisiksi. Viidan suhdetta Black Metallin arvoihin kuvaa se, että Qwälenin tuoreimmalla levyllä vokaaleissa vierailee paikallinen naispappi Nuusa Niskala, josta on tehty jopa veronmaksajien rahoittama Ylen dokumentti.

Onkin kiinnostavaa huomata, että Qwälenin ja sen sisaryhtye Hautaveren edustama “antifasistinen black metal” muistuttaa monin tavoin 2000-luvun alun kristillistä “un-black metal” -ilmiötä, jossa musiikkityyliä pyrittiin valjastamaan abrahamilaisen uskonnollisen sanoman välineeksi. Tässä valossa naispapin mukanaolo Qwälenissä ei ole yllättävää. Tarina ei kerro, onko Viita joutunut selittelemään feministi-Niskalalle aiempia misogynistisiä lyriikoitaan tai menneisyyttään, mutta aihe on herättänyt kuohuntaa, ja Qwälen on kohdannut siksi myös keikkaperuutuksia. Esimerkiksi yksi yhtyeen Baltian keikoista peruuntui samana viikonloppuna, kun New Barbarians järjestettiin. Voit itse vetää johtopäätöksesi Viidan edelliselle yhtyeelleen kynäilemistä "Huoraa turpaan" -lyriikoista:

"Huora, sut saadaan vielä!

Huoraa turpaan, päätä patteriin!

Huora, hiuksista vittuun!

Huoraa turpaan, päätä patteriin!"

Myös Elle Kokkonen tunnetaan paikallisesti poliittisesta aktiivisuudestaan yksinoikeudella Internetin ihmemaailmassa, sillä hänen "antifasisminsa" rajoittuu foorumeiden ja sosiaalisen median turvalliseen digitaaliseen kaikukammioon. Kun yritykset perua New Barbarians epäonnistuivat, SSRI-lääkkeiden ja oluen pöhöttämän Kokkosen konkreettiset toimet jäivät uhon tasolle. Hänen njihe-projektinsa esiintyi New Barbariansin kanssa samana iltana aivan Kantakrouvin vieressä Klonkassa, mutta vaikka Kokkonen oli paikalla, ei Punk in Finlandilla kaavailtua Black Metal -vastaista fyysistä mielenilmausta päästy Oulun kaduilla todistamaan.

Muiden äärivasemmistolaisten "kulttuurivaikuttajien" tavoin myös Kokkonen on, ironista kyllä, taloudellisesti riippuvainen Suomen rikkaimman finanssikapitalistisen suvun eli Herlinien rahoista. Hiljattain Kokko sai Koneen Säätiöltä noin 25 000 euron rahoituksen hankkeeseen, jonka kuvaus voisi helposti olla parodiaa: https://koneensaatio.fi/apurahat-ja-residenssipaikat/tyoskentely-kirjoittajana-ja-muusikkona/

Hakemuksen tiivistelmä

Työskentelen kirjoittajana ja muusikkona kahden projektin parissa: kirjoitan tragikoomisen Harakanpesä-näytelmän sekä teen njihe-sooloprojektini kolmannen pitkäsoiton. Harakanpesä-näytelmä kertoo Saamenmaalle paluumuuttavasta moniongelmaisesta queer-pariskunnasta, jonka elämä on yhdistelmä musiikkialakulttuurien päihdehuuruista oman maailman luomista ja toisaalta kalanhajuista pohjoisinarilaista kylämeininkiä.

Teoksessa on omaelämäkerrallisia elementtejä, vaikka se onkin fiktiota. Kirjoitan näyttämölle todellisuuttani, jossa päihdeongelmaiset, mielenterveyskuntoutujat, syrjäkylien väki ja queerit ovat keskiössä monitahoisina toimivina itseinään."

Siinä missä äärivasemmisto saa miljardöörisuvuilta kymmenientuhansien eurojen lahjoituksia ja kaupungin tukemia puoli-ilmaisia kiinteistöjä kulttuurikeskuksikseen, New Barbarians edusti aitoa omaehtoista alakulttuuria, joka toimii ilman valtavirran tukea ja jopa valtavirran vastustuksesta huolimatta!

Onnistuneen keikkaillan päätteeksi Black Metal -kansaa siirtyi myös jatkoille äärivasemmiston suosimaan Snooker-baariin, ja illan kulku pysyi rauhallisena kaikesta vastapuolen virtuaalisesta ennakkouhkailusta huolimatta. Kontrasti "antifasistisen" puheen ja tekojen välillä oli silmiinpistävä. Lopulta New Barbarians osoitti, että Oulun Black Metal -skene on elinvoimainen ja kasvusuhdanteessa. Aktiiviset yhtyeet, pienjulkaisijat ja keikkajärjestäjät pitävät huolen siitä, että toiminta jatkuu uhmakkaana ja alakulttuurin alkuperäisille vereville arvoille uskollisena.

MAINOS: Awakening V, 19.4.2026, Etelä-Suomi

 

"Korruptiolevyjä" vai kurantteja levyarvioita?

Tämän verkkosivun tarkoitus on keskittyä suomalaiseen kansallisradikaalin vastakulttuuriin, erityisesti musiikkiin. Samalla Veriyhteys toimii ruohonjuuritason informaationkanavana kertoen tulevista tapahtumista ja raportoiden niitä. Kaikessa julkaistussa materiaalissa korostuu  erityisesti alan kotimaisten musiikkijulkaisujen arviointi. Näkemyksellisyydessään ne antavat ajankohtaista tietoa uusista julkaisuista mutta toimivat myös historiallisena arkistona jälkipolville. 

Yleensä Veriyhteys saa arvostelukappaleet levy-yhtiöltä ilmaiseksi, mutta ei suinkaan aina. Huomion arvoisia kotimaisia levyjä hankitaan myös itse varta vasten arvioitaviksi. Joskus tänne päätyy myös ulkomailta tulleita levyjä, mutta niistä tulee harvemmin kirjoitettua mitään, koska niille on jo omat fooruminsa. 1990-luvun zine-aikoina näitä postissa tulleita arvostelukappaleita kutsuttiin yleensä leikkisästi "korruptiolevyiksi", sillä joillakin harvoilla (onneksi) lähettäjillä oli toiveena saada niistä automaattisesti myönteiset arviot. Kumma kyllä, näiltä lafkoilta loppuivat lähetykset sen jälkeen kun lahjomattomalle arvioitsijalle hyvään arvioon ei riittänytkään bändin pelkkä aatteen palo.... 

Aivan hiljattain postista tuli neljä amerikkalaista ja kreikkalaista RAC-levyä arvioitavaksi. Levyjen kyytipoikana oli lisäksi harvinaiseksi käyvä zine-julkaisu. Veriyhteys tekee nyt poikkeuksen ja julkaisee lyhyet arviot näistä julkaisuista pääasiassa siksi, että sekä lehteä että levyjä pitäisi olla saatavilla ainakin kotimaisessa D88 distrossa.

14141414141414141414141414

Glory Days of R.A.C., issue 1 /2025

Jo 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmennellä Internetissä vaikuttanut englanninkielinen musiikkisivusto Glory Days of R.A.C. on ollut yksi merkittävimmistä alan verkkojulkaisusta. Viranomaisten usein sulkema mutta kerta toisensa jälkeen uudelleen avattu sivusto on ollut arvokas tietolähde uusista RAC-bändeistä kuin myös historiallinen arkisto vanhoista mutta tuntemattomista genren nimistä. 

Pitkän tauon jälkeen Glory Days of R.A.C. löytyy jälleen verkosta. Sen kunniaksi verkkosivujen ylläpitäjä Albert päätti julkaista samaa nimeä kantavan vanhan koulukunnan zine-julkaisun.

Kreikkalaisesta taustastaan huolimatta Albertin lehti on verkkosivujen tapaan englanninkielinen. Värikantinen A-4-kokoinen julkaisu on pikemminkin mag (magazine) kuin perinteinen zine, jonka klassinen formaatti on täysmustavalkoinen A5 koko.

Lehti on sisällölliseltä rakenteeltaan suurin piirtein sama millainen se on verkkosivuilla: tuoreita bändihaastatteluja, joista osa on tehty jo korona-aikana (The Old Guard, Sin Perdon, Wellington Arms, Daspo, Acoustic Patriot, Klan, Troublemakers, Fight Action, Kontingent) sekä historiallisia raportteja vanhoista legendoista ja unohtuneista "suuruuksista" (Sopra Le Rovine, Violent, Razor Sharp, The Die Hards, New Dawn, Skin Up, Ultima Thule, Störkraft, Sorab 18). Tuttuun tapaan mukana on myös nippu levyarvioita, lukijoiden lähettämiä Top 10 listoja, biisien sanoituksia, RAC-sanaristikko ja yksi henkilökuvahaastattelu, tällä kertaa puolalaisesta levynkansikuvittajasta, joka käyttää taiteilijanimeä Product of Society (hänen kädenjälkensä voi tarkistaa alhaalta löytyvän United in Angerin levyarvion kansikuvasta).

Glory Days of R.A.C on hyvin perinnetietoinen zine-julkaisu, joka synnyttää ainakin varttuneissa lukijoissa nostalgisia fiiliksiä. Nuoremmalle polvelle lehti voi olla jopa eksoottinen kokemus: tällaisiakin on ollut! Mitään uutta ja mullistavaa lehti ei silti tarjoa, mikä ei ole liene tarkoituskaan. Se vain tarjoaa paperisessa kompaktissa muodossa sitä mitä RAC on maailmalla ollut ja mitä se on tänä päivänä.

V/A White Noise Radio (Nordic Sun Records Budapest, 2025)

Viime vuoden lopulla ilmestynyt kokoelmalevy, jonka bändit liittyvät tavalla toisella Yhdysvalloissa vaikuttavaan kansainvälisen radio-podcast White Noise Radion ohjelmiin. Podcastin vetäjät ovat eri maailmankolkissa vaikuttavien RAC-bändien jäseniä kuten suomalainen Keksi, joka on mukana monessa maamme pääkaupunkiseudun rotutietoisessa orkesterissa.

White Noise Radion puuhamiesten bändien lisäksi levyllä kuullaan ohjelmissa haastateltujen yhtyeiden musiikkia. Valtaosa bändeistä tulee Yhdysvalloista, mutta mukana on myös RAC-comboja Kanadasta, Australiasta, Irlannista, Suomesta, Ruotsista ja Unkarista.

Peräti 22 raitaa sisältävä digipack on ennen kaikkea ajankohtainen läpileikkaus anglo-sfäärin bändiskenestä. Uudemmista nimistä levyllä nousevat esiin amerikkalaiset Ironwill, Hulduvolk, Fuck Face 88, Kill or be Killed sekä australialainen Crakkker. 

Näiden RAC ja metallin rajamailla liikkuvien bändien lisäksi kuullaan yllättävän monta country ja folk-tyylistä yhtyettä. Ilmeisesti Pohjois-Amerikan rotutietoiset musiikintekijät ovat löytäneet oman perinteensä sitten 1960-luvun Johnny Rebelin. Amerikkalaisten 13 Knots'n ja Cracker Wagonin ohella myös kanadalaisveteraani Griffin, irlantilainen Jack Hwite ja suomalainen Sniper ("Mild Southern breeze") tulkitsevat esityksensä kantrimaisella otteella. Toinen suomalaisväriä kantava yhtye on Megahits, joka on todellisuudessa  anonyymi kansainvälinen projekti. Sen pikkuhattuisten valtapyyteille irvaileva esitys "Goys of Summer" on hirtehinen punk-versio Don Henleyn (The Eagles) maailmanlaajuisesta hitistä "The Boys of Summer".

Yhtään suoranaista floppia levyltä ei löydy, mutta kokoelmille tyypilliseen tapaan mukana on aina muutama geneerinen veto, joiden poisjättäminen tiivistäisi kokonaisuutta. Joka tapauksessa White Noise Radio on monipuolinen pakkaus RAC-skeneä, jonka ilmaisu on poliittisesti karskimpaa ja vapaampaa mitä ollaan totuttu tyylin johtavien maiden Saksan ja Italian yhtyeiltä.

United in Anger: Freedom bleeds (Nordic Sun Records Budapest, 2026)

Yhteistyöprojekti United in Angerin musiikista vastaa kreikkalaisen No Surrender -yhtyeen sällit kun taas laulun hoitaa australialainen Mick. Biisien englanninkieliset sanoitukset ovat laulajan käsialaa, joten mitään erityisen kreikkalaista niistä ei löydy, vaan teemat koskevat yleismaailmallista tilaa, josta kaikki valkoiset kansakunnat  joutuvat kärsimään. Synkeistä näkymistä huolimatta biisit "Born to be a hero", "Iron of gates" ja "The mighty old Gods" rohkaisevat uskoa kansakuntien selviytymiseen.

Soitannollisesti United in Anger kuulostaa luupäisimmän laidan britti-Oi:lta, joskin laulajan australialainen aksentti tuo esityksiin oman lisänsä. Lähin vertailukohta löytyy ärjystä Condemned 84:stä ja siitä oppinsa saaneesta australialaisesta Forward into War -yhtyeestä. Perinnetietoisuudesta kertoo myös kappale "British Justice", joka on versio The Ovaltineesin ikivanhasta RAC-klassikosta.

Mitään uutta ja mullistavaa United in Anger ei tarjoa, mutta se pitää kunniotettavasti yllä vanhan koulun poliittisesti epäkorrektia Oi-henkeä.

Falänx: First Blood (Nordic Sun Records Budapest / Askania Productions, 2025)

Sekä englanniksi että kreikaksi laulava Falänx on nostalginen trippi 1980-luvun alun primitiiviseen britti-Oi soundiin tuoden mieleen sellaisen tönköt takoajat kuin The Strike, Skin-Deep ja Criminal Class. 

Vaikka joidenkin laulujen teemat ovat poliittisesti ja yhteiskunnallisesti ajankohtaisia (mm. "European Brotherhood", "I don't care if you're offended") bändin luolamies-soundi vie ajatukset väkisinkin 1980-luvun alun brittiläisiin ankeisiin betonislummeihin. Asiaa ei paranna kliseiset skinhead-elämäntapaa ylistävät lyriikat. 

Levyllä on tietty katu-uskottava hohtonsa, mutta silloin kun kaipaa autenttista Oi-humppaa, levyhyllystä kaivaa mieluummin alkuperäisen lähteen kuin tyytyy nykypäivän pastissiin.

No Surrender: Dignity Through Discipline (BH Records, 2018)

Saamani levypaketin mukana tuli jo kahdeksan vuotta sitten ilmestyneen No Surrenderin cd Dignity Through Discipline. Hyvä että tuli, sillä kreikkalaisbändin kuudes albumi on pakan levyistä selvästi positiivisin yllätys.

Se, mikä tekee Dignity Through Discipline -levystä jatkuvan rotaation arvoisen, on omaperäinen soundi, joka puuttuu valitettavan monelta aikamme sujuvasti soittavalta Oi- ja RAC-bändiltä. Synkeää post-punk tunnelmaa karheaan RAC:n yhdistelevä No Surrender tuo mieleen ranskalaisen Cold Oi -tyylin (mm. Rancoeur, Oi Bois), jossa skinhead-bändit yhdistelevät Oi:ta Darkwave-futupoppiin. Kreikkalaisbändiltä tosin puuttuvat syntikat, mutta kitaroiden synkeän alavireinen post-punk yhdistää sen koleaan Cold Oi -tunnelmaan.

Poliittisesti No Surrender edustaa mitä radikaaleinta RAC:ta, minkä tulee helposti unohtaneeksi kreikaksi ja paksulla englannilla laulavalta yhtyeeltä. Tasaisen hyvältä levyltä nousevat selvimmin esiin kaikkein tummasävyisimmät esitykset: "My soul is heathen", "Formount Bastard", "Hear your fear", "Monsters" ja bonusraitoihin kuuluva kylmäävän turkkilaisvastainen "Hellenic Glory".

Arviot: RL

MAINOS: Kiuas 10 vuotta - Pyhä Kuolema, Vapaudenristi, 21.3.2026