Sooloartisti Kaarnan suomalaista mielenmaisemaa syväluotaavat post-industrial teokset ovat poikkeuksellisia ajassamme. Musiikintekijänä hän osaa heittäytyä vaivattomasti muinaissuomalaisuuden sameisiin vesiin synnyttäen musiikkia, joka herättää välitöntä vastakaikua ainakin niissä kuulijoissa, jotka ovat säilyttäneet yhteyden kollektiiviseen alitajuntaansa.
Tuoreella viidennellä levyllään Vääräpää Kaarna Kettunen on jättänyt taakseen edellistä albumia määrittäneen suomalaisen sisäisen sielunmaiseman tarkastelun. Tällä kertaa lyriikat ja musiikki lyövät yhtä kättä yhteisön puolesta. Musiikissa se kuuluu kollektiivisena martial industrialin pauhuna tuoden mieleen projektin sotaisan kolmannen albumin Väkipyssyvärssyjä ja kulkutautitarinoita (2021). Tosin nyt militaarinen tunnelma on loihdittu jalostuneempaan muotoon – se on hallitumpaa ja hillitympää säilyttäen silti painostavan uhkaavuden tunnelman.
Tiettyä uhmaa näkyy jo levyn nimen valinnassa, kansanomaisessa merkityksessä kun Vääräpää tarkoittaa suomalaista hakaristiä. Maassamme hakaristi on tunnettu pitkään harvinaisemmilla nimillä “vääräpää”, "auringonkehrä" ja “värttinäpyörä”, joilla on viitattu mm. kankaissa, vaatteissa ja kirkkojen koristelussa esiintyneisiin svastika-kuvioihin. Anglo-sionistiset voittajavallat ovat pyrkineet kriminalisoimaan lähes kaikkialla tämän indo-arjalaisen hyvän onnen tunnuksen, mutta Kaarna ei tästä talmudistisesta mielivallasta piittaa, vaan viljelee symbolia surutta mm. levyn kannessa. Sen ornamentiikassa näkyvä hakaristisarja on lainattu suoraan Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykistä. Varsinainen kansikuva kuvaa mitä luultavammin hakkapeliittojen sotaanlähtöä. Piirros tuo väistämättä mieleen Aarno Karimon klassisen Kumpujen yöstä -kirjasarjan kuvituksen.
Kahdeksan itsenäistä esitystä muodostavat kahteen osaan jaetun temaattisen albumikokonaisuuden. Ensimmäiset viisi kappaletta ilmaisevat verenmakuista olemassaolon taistelua, jossa kansakunta lunastaa mitätöntä tinasotilasta myöten itsensä sisäisten ja ulkoisten vihollisten keskellä.
Levyn aloittava instrumentaali "Pohjolan portti" muistuttaa elokuvallisuudessaan suomalaista tulkintaa Conan barbaarista aina pahaenteistä rummutusta myöten. Sen avaama "portti" on matka atavistiseen suomalaisuuteen, jonka päätepisteenä on levyn päättävä neliosainen syntikka-instrumentaali "Salattu käytävä".
Tunnelmaan johdattavan introkappaleen jälkeen alkaa varsinainen martial industrial vyörytys, jossa genren tutut piirteet yhdistyvät Kaarnan omintakeisiin musiikillisiin mausteisiin. "Tinasotilas" voisi vakaalla militaarisella rytmiikallaan olla vaikka varhaiselta Derniere Volonten levyltä, mutta Kaarnan siihen lisäämä viettelevä huilusoundi ja helisevä kilkutus tekevät esityksestä tribalistisen keitoksen, jossa on oudon hypnoottista vetovoimaa.
Kappale "Sanansaattaja" on elektronisesti sovitettu laulelma, jossa perinteisen martial industrialin sijaan maalaillaan synkeän melodista äänimaisemaa erilaisin äänitehostein ja taustalauluin. Esitykselle antaa lisäpontta kertojana toimivan viestintuojan lakoninen sanoma korruptoitunutta järjestystä seuraavasta tuhosta. Vaikka sanansaattaja puhuu alussa talven tuomasta väärän kuninkaan tuhosta, viesti voisi toimia myös kuvauksena aikamme mädäntyneestä Globohomosta. Loppusäkeiden vertauskuvat eivät jätä juuri tulkinnanvaraa puhdistavan uuden järjestyksen esiinmarssista:
Olen vain sanansaattaja
Vailla valtakuntaa ja velvollisuutta
Vihatun vääräpään mailla se kasvaa
Se on kuin vallihauta väärille jumalille
Valta saa valtakuntansa
Käskee auringon nousta samasta suunnasta
Olen vain sanansaattaja
Siel on sammal kiven varjoisalla puolella
Ja päivänkakkarat auringossa
Pihakoivut juo tunkeutujien verta
Viisaa tietävät perinteiden voiman
Ne arvaa hyisen talven, ennustaa pehmeän suven
Persoonallisesta ilmaisustaan huolimatta Kaarna tunnustaa eräässä haastattelussaan yhdeksi suurimmaksi martial industrial vaikuttajakseen edesmenneen Albin Juliuksen (1967-2022) musiikkiprojektin Der Blutharsch. Itävaltalaistaiteilijan (no pun intended) antamat musiikilliset vaikutteet ovat Kaarnalle enimmäkseen hienovaraisia tai pelkästään inspiraatiota synnyttäviä. Näin yleensä, mutta esityksen "Kuolemaa ne hokee" ensimmäiset 50 sekuntia voisivat olla suoraan Der Blutharschin albumilta The Pleasures Received In Pain (1999). Kyseessä ei ole suora laina, vaan sitä on syytä pitää kunnianosoituksena taiteilijalle, jolle olisi suonut eläessään suurempaa kuuluvuutta. Joka tapauksessa "Kuolemaa ne hokee" on tyylipuhtaassa martial industrialismissaan ja hengellisessä juhlavuudessaan levyn komein teos. Kappaleen viimeisessä säkeessä valetaan ikiaikaisen suomenuskon uusi katekismus:
Jokilaaksojen laihojen yllä
Tuhat vuotta kukaties
On viipyvä, tiedän kyllä
Sinun katseesi vartiomies
Ja jos rauniokirkon juureen
Siru hehkuva aivosi sammuttaa
Sinä yhdyt sukuusi suureen
Olet vesi ilma ja maa
Tulimyrskyssä loppuun asti
Me kestämme, isänmaa
Ja tunnemme palavasti
Ei ole kuolemaa
Militaarisella rytmipoljennolla etenevien kappaleiden yhteisöllisyyttä puolustavan temaattisen sarjan päättää raakaa luontomystiikkaa täynnä oleva "Kvartsihapsi". Siinä Kaarnan tulkinta vuorottelee kuiskaavan hönkäilyn ja karskin karjunnan välillä ilmaisten näin suomalaisen luonnon animistista mystiikkaa.
Albumin kolmessa viimeisessä esityksessä siirrytään musiikillisesti rauhallisimpiin tunnelmiin. Tämä kuuluu myös lyriikoissa, joissa myyttisten taisteluiden riivaaman suomalaisuuden sijaan kaikuvat yleisinhimillisen maailman heikkoudet ja vitsaukset. Nämäkin ilmiöt ovat osa suomalaisuutta, joten ne sopivat hyvin levyn kokonaisuuteen.
"Katumuksen malja" on kolkosti leijaileva laulelma, joka henkii tarkoin määrittelemätöntä keskiaikasta tunnelmaa. Hieman kaikuvalla laululla esitetyssä kappaleessa katkeruus esitetään kaksijakoisena tunteena, joka voi katumuksen vastapainona olla myös voimavara kuten todetaan ensimmäisessä säkeistössä:
Niele ylpeytes, niele eilisen ateriasi tähteet
Nosta ylpeytes, nosta menneet ihanteet
Musiikillisesti hieman samoissa tunnelmissa liikutaan muinaiseen hoviin tai linnaan sijoitetussa laulussa "Kirottujen tanssi". Kappale viittaa Dance Macabre -teemaan, joka nousi suosituksi Euroopassa 1300–1500-luvuilla, etenkin mustana surmana tunnetun ruton jälkeen. Termillä Dance Macabre (ranskaksi “kuoleman tanssi”) tarkoitetaan taiteellista ja kirjallista teemaa, jossa kuolema esitetään tanssittamassa eläviä ihmisiä. Musiikillisesti sen äänimaailma oli lähiten gregoriaanista laulua.
Kaarnan tulkinnassa näkyvät vahvana Dance Macabren teemat, jotka ovat edelleen läsnä ajassamme mutta osin unohdettuina: Memento mori eli “muista kuolevaisuutesi”, vain kuolemassa toteutuu kaikkien tasa-arvo ja varoitus moraalin hapertumisesta.
Kappaleesta tekee erikoisen sen pseudomorfoosi eli vaikka se liittyy temaattisesti Dance Macabren traditioon itse musiikki kuulostaa saksankieliseen trubaduuriperinteeseen kuuluvalta minne-laululta, jonka kukoistuskausi sijoittuu varhaisempaa aikaan, 1100-1300-lukuun. Minne-laulu edusti linnaromantiikkaa, johon kuuluu mm. haikea yksinlaulu, huilut ja luuttu. Kun Kaarna yhdistää tämän ilmaisun myöhempään Dance Macabreen, syntyy hirtehinen pseudomorfoosi.
Albumin päättävä ambient instrumentaali "Salattu käytävä I-IV" on se, mikä löytyy levyn avaavan "Pohjolan portin" takaa. Se on Sampo tai Nibelungin sormus, jota koko köyhä tumma etelä himoitsee, mutta ei voi koskaan saavuttaa, koska salaisuus löytyy suljetusta verilinjasta.
Uudella levyllään Kaarna todistaa kykynsä uudistaa ilmaisuaan mutta ilman itsetarkoituksellista muuttumisen pakkoa. Vääräpäässä on vetoa ja se imee kuulijan sisäänsä helpommin kuin edelliset levyt. Selkeämpi ja tutumpi musiikillinen ilmaisu ei silti tarkoita, että Kaarna päästäisi kuulijansa helpolla. Kyse on hyvällä tavalla elitistisestä ja poissulkevasta musiikista, joka vaatii suomalaiselta kuulijalta keskittymistä. Paneutuminen kuitenkin palkitaan, sillä Kaarna tarjoaa musiikillisen matkan suomalaisuuteen, johon valtavirran artistit eivät kykene.
Arvio: RL





















