Saksalaisella pedanttisuudella punkin historiaa tutkinut Björn Fischer julkaisi vuonna 2022 magnum opuksen kenties merkittävimmistä RAC-musiikkia julkaisseesta levy-yhtiöstä Rock-O-Rama Records. Tuolloin saksaksi ilmestynyt tiiliskivi, Rock-O-Rama: Als die Deutschen kamen, nappasi nimensä levyfirman vuonna 1982 ilmestyneestä punk-kokoelmasta Die Deutschen Kommen. Suuren kysynnän vuoksi Fischer julkaisi vuonna 2025 kirjan englanniksi raflaavalla nimellä Rock-O-Rama Records: The Outrageous Story Of The Bizarrest Music Label Emerging From The Punk Movement.
Kovien kansien väliin koottu A-4 kokoinen yli 700-sivuinen järkäle (painoa yli 4 kiloa!) on varsinainen aarreaitta niin rockin pikkutarkasta marginaalihistoriasta kiinnostuneille tutkijoille kuin myös ROR:n levykatalookin omistajille tai sellaisesta haaveileville. Sen sijaan keskiverto R-O-R-levyjen kuuntelijan näkökulmasta kirjaa on paisutettu tarpeettomasti epäolennaisilla dokumenteilla. Historioitsijalle on varmasti mielenkiintoista nähdä kopiot eri bändien levytyssopimuksista ja Saksan liittotasavallan viranomaisten ja turvallispalveluiden raporteista, mutta perusmusiikkifanille näiden dokumenttien kahlaaminen sivu toisensa perään on enimmäkseen haukotuttavaa.
Kronologisesti etenevä teos kuvaa alussa, kuinka 1950-luvun rock-a-billy levyjen keräilijä Herbert Egoldt (1947-2005) alkaa 1970-luvun puolivälissä julkaista vanhoja unohduksiin jääneitä amerikkalaisia rock and roll singlejä eri kokoelma-albumeilla ilman lupia. Sattumoisin tämä jo varhain ilmennyt omavaltaisuus näkyi hänen koko levynjulkaisu-uran ajan. Bootleg-kokoelmat julkaistiin levymerkillä Big-H, joka oli ensimmäinen sittemmin monista Egoldtin hallinnoimista levy-yhtiöstä.
Uusille kierroksille päästiin vuonna 1977, kun Egoldt alkoi myydä syntymäkaupungistaan Brühlistä käsin postimyynnillä brittiläisiä ja amerikkalaisia punk-levyjä. Egoldt oli punk-levyjen myynnin suhteen uranuurtajia Länsi-Saksassa ja etulyöntiasemassa verrattuna harvoihin kilpailijoihinsa. Toisin kuin muut alan trokarit, hän haki pari kertaa kuussa autollaan suoraan Lontoosta uusimmat punk-levyt valtaviin matkalaukkuihin pakattuina. Kauppa oli niin kannattavaa, että Egoldt hankki läheisestä Kölnin suurkaupungista seuraavana vuonna kivijalkaliikkeen, jolle antoi nimen Rock-O-Rama Records. Nimi oli suora viittaus ja kunnianosoitus alkuperäiselle rock and rollille. Hän piti punkkia aidosti 50-luvun rock-kulttuurin seuraajana, jonka vuoksi hän ei nähnyt aluksi itseään bisnestä tekevänä levymogulina, vaan pikemminkin musafanina, jolla vain sattuu olemaan mahdollisuus levittää musiikkia, jota tavalliset levykaupat eivät myy.
Matka levykauppiaasta täyspäiväiseksi levynjulkaisijaksi ei ollut sekään pitkä. Ajatus julkaista uutta saksalaista punkkia ei tullut kuitenkaan Egoldtilta itseltään, vaan muutamalta frankfurtilaiselta yliopisto-opiskelijalta, joihin hän oli törmännyt kirpputorien levymyyntibisneksessä. Nämä kokeellisen musiikin avantgardistit muodostivat Swell Maps -henkisen ad hoc -punk-bändin Vomit Vision. Yhtyeen jäsenet ehdottivat, että Egoldtin pitäisi julkaista heidän joulukuussa 1979 äänittämä primitiivinen studionauha. Egoldt lämpeni tarjoukselle ja keväällä 1980 ilmestyi bändin EP Punks Are The Old Farts Of Today, jonka julkaisijaksi oli merkitty Egoldtin levykaupan nimen mukaan Rock-O-Rama Records.
Kasvaneiden punk-levymarkkinoiden ansiosta EP ilmestyi kreivin aikaan. Vaikka Länsi-Saksassa toimi tuolloin lukuisia punkbändejä, niiden oli vaikea saada julkaisijaa musiikilleen. 1970-luvulla suuret levy-yhtiöt julkaisivat Länsi-Saksassa hämmästyttävän vähän kotimaisia punklevyjä verrattuna esimerkiksi pieneen Suomeen. Uuden vuosikymmen vaihteessa punkkiin erikoistuneita pienlevy-yhtiöitäkin oli Saksassa vain muutama ja nekin keskittyivät vain suurimpiin kaupunkeihin.
Koska Hampurin seudulla toimi jo Weird System, Stuttgartissa Mülleimer Records ja Länsi-Berliinissä Aggressive Rockproduktionen (AGR), Egoldt alkoi saada ensijulkaisunsa jälkeen valtavasti yhteydenottoja etenkin läntisen Saksan Rein-Ruhr alueelta ja Frankfurtista. Nurkkakuntaisessa Länsi-Saksan punk-skenessä Hampurin ja Länsi-Berliinin pienlevy-yhtiöt eivät olleet kiinnostuneita läntisen Reinin alueen ja Hessenin tuntemattomista bändeistä, mikä loi markkinatilanteen, jossa Rock-O-Raman oli helppo kahmia itselleen suuri joukko katveeseen jääneitä paikallisia kolmen soinnun ihmeitä.
1980 ja 1983 välisenä aikana Rock-O-Rama julkaisi huomattavan nipun levyjä läntisimmän Saksan punk-bändeiltä. Sen huippukautta edusti Kölnin ja Leverkusenin alueen kokoelma LP Die Deutschen Kommen (1982), jota tähdittävät mm. poliittisesti kyseenalaista mainetta saaneet yhtyeet OHL, Cotzbrocken ja Stosstrupp. Saksalaisessa etnomasokistisessa kulttuuri-ilmapiirissä ja varsinkin "vaihtoehtokulttuurissa" julkiseen hylkimiseen riitti antikommunismi, väkivaltainen nihilismi ja satunnaiset huomiot turkkilaisista maahanmuuttaja-jengeistä.
Tuon ajan R-O-R-julkaisukataloogiin kuuluivat sellaiset saksalaisbändit kuin Razors, Chaos Z, Der Fluch, B. Trug, Stress, Die Alliierten, Vorkriegsphase, M.A.F., Brutal Verschimmelt ja The Nikoteens. Rockin portinvartioiden mielestä saksalaisen punkin viralliseen kaanoniin tuosta joukosta yltää vain Razors, OHL ja Chaos Z. Tämä johtunee siitä, että jo tuolloin tiettyjä R-O-R-bändejä pidettiin (ääri)oikeistolaisina, eikä vähiten siksi, että levyjen kannet useimmiten yksinvaltaisesti valinnut Egoldt oli mieltynyt toisen maailmansodan saksalaiskuvastoon.
Uutta brutaalia saksalaispunkkia ruoditaan kirjan alussa varsin perusteellisesti. Aihetta tukevat 2020-luvulla tehdyt bändihaastattelut. Muistelot ovat pitkiä toisin kuin valtaosan kirjasta koostuvien RAC-bändien kertomukset.
Näiden kahden eri musiikkisuuntauksen väliin mahtuu vuosien 1983-85 ajanjakso, jossa ääneen pääsevät Rock-O-Raman lisenssillä julkaisemien suomalaisten hardcore-bändien edustajat ja julkaisija. Kuten muidenkin virallisten Rock-O-Rama vinyylien kohdalla, myös jokainen lisensoitu suomalaislevy saa oman artikkelinsa, osa jopa varsin pitkän. Kattavimman haastattelun antaa Heikki Vilenius, jonka helsinkiläinen Propaganda Records antoi Rock-O-Ramalle luvan julkaista Appendixin, Riistettyjen, Terveiden Käsien, Kansan Uutisten, Destructionsin, Bastardsin ja Vaurion levyt. Vileniuksen mukaan syy lisenssisopimuksen oli taloudellinen: Propaganda Recordsilla ei kertakaikkiaan ollut varaa julkaista kaikkia tallinsa bändien levyjä.
Vilenius kertoo myös seikkaperäisesti miten yhteys outoon saksalaisjulkaisijaan syntyi. Kulttuurihistoriallisesti diili oli merkittävä suomalaisen hardcoren kansainväliselle esiinmarssille, sillä esimerkiksi amerikkalainen hc-raamattu Maximum Rocknroll oli tehnyt alusta alkaen arviot kaikista ROR-levyistä. Taloudellisesti lisenssisopimus oli suomalaisille kuitenkin huono: bändit eivät saaneet juuri mitään, korkeintaan pari pakettia omia levyjään. Sitä vastoin Egoldt hyötyi sopimuksesta valtavasti, koska hän sai aina valmiin nauhan Suomesta ilman studiokustannuksia. Suomalaisista vain julkaisuoikeudet myynyt Heikki Vilenius sai tyydyttävän siivun levy-yhtiölleen.
Vuoden 1985 paikkeilla hardcoren ja varsinkin suomalaisen lo-fi kohkaamisen uutuuden viehätys alkoi olla maailmalla ohi. Niin sanotun äärimusiikin valtasivat uudet genret – metalli, post-punk ja industrialin eri mutaatiot. Tämän huomasi myös Egoldt, joka alkoi ohimenokaudella 1984-86 julkaista punk- ja hc-levyjen rinnalla brittiläistä RAC:ta, post-punkkia ja synthwavea. Levy-yhtiön punkjulkaisujen yhtämittaisen sarjan päätti vuonna 1985 julkaistu suomalaisen hc/metal crossover bändi Massacren albumi ja amerikkalaisen Our Neighbors Suck -yhtyeen levy Isolation. Samana vuonna julkaistussa juoppo-punk bändi Der Durstige Mannin debyyttialbumissa Rock-O-Raman Saksa-punkin kehä sulkeutui, sillä yhtyeessä soitti samoja jäseniä kuin levy-yhtiön ensimmäisessä kiinnityksessä Vomit Visionsissa.
Suomalaisbändien ohella R-O-R:n ensimmäisiä ulkomaalaisia kiinnityksiä oli UK82-punkkia jyystänyt englantilainen Skeptix, jonka debyyttialbumin ...So The Youth Rock-O-Rama julkaisi vuonna 1983. Tuon aikakauden julkaisukatalookiin kuului myös suomalaisen Oskari Lehtosen luotsaamaa norjalainen hc-bändi Siste Dagers Helvete, jonka mainion albumin The Hell (1984) julkaisu oli pitkälti R-O-R:n suomalaiskontaktien ansiota. Egoldt yritti vielä kerran päästä normipunkin maailman markkinoille 1988, jolloin hän julkaisi fiaskoksi osoittautuneen melodista punkkia soittaneen amerikkalaisen Duck Duck Goosen albumin. Tämä oli yksi monista julkaisukokeiluista, jotka hän ymmärsi nopeasti lopettaa alkuunsa.
Fischerin mukaan Egoldtilla oli hyvä musiikkivainu sen suhteen mitä kupli valtavirran pinnan alla. Tämän vuoksi hän oli valmis luomaan kokonaisia uusia alamerkkejä, joihin kiinnitettiin vain tietyn genren yhtyeitä.
Näissä bisnes-operaatioissa sattui väistämättä myös ohilyöntejä. Kaupallisista epäonnistumisista musiikillisesti kunnianhimoisin oli alamerkki First Floor Records, johon Egoldt kiinnitti englantilaisia futupop ja post-punk bändejä. Kiinnittäessään brittiläisen uuden aallon syntikka-pop yhtyeen They Must Be Russiansin vuonna 1983 Egoldt oli jo auttamattomasti myöhässä trenditietoisessa ja äärimmäisen kilpaillussa brittiskenessä. Jo se, että häneltä puuttuivat varat markkinointiin ja suhteet brittiläiseen pop-mediaan, tekivät uudesta alamerkistä tuhoon tuomitun yrityksen.
Näin jälkikäteen vain seitsemän levyä julkaisseen First Floorin merkittävin julkaisu oli alunperin kasettina 1984 ilmestyneen Above the Ruins -yhtyeen albumin Songs of the Wolf vinyylipainos neljä vuotta myöhemmin. Above the Ruins tunnetaan projektina, jonka johtohahmo Tony Wakeford perusti saatuaan potkut neofolkin pioneeriyhtyeestä Death in June. Levyn tuottaneesta ja siinä rumpuja soittaneesta Mark Sutherlandista tuli Rock-O-Ramalle tärkeä hahmo ensimmäisten britti-RAC levyjen tuottajana. Parhaiten hänet tunnetaan kuitenkin Skrewdriverin 80-luvun klassikkolevyjen rumpalina.
Äkkinäisistä liikkeistään huolimatta Egoldt osasi olla myös varovainen. Kultakaivokseksi osoittautuneen RAC:n suhteen hän ei hypännyt heti syvään päätyyn, vaan pysytteli turvallisilla vesillä julkaisemalla aluksi vain antikommunistia muttei rotutietoisia skinhead-bändejä. Näitä "miedomman liikkeen" yhtyeiden albumeja edustivat vuonna 1984 lähes peräkkäin ilmestyneet Combat 84:n Send in the Mariners!, Böhse Onkelzin Der Nette Mann ja Body Checksin Tätowiert + Kahlgeschoren. Vasta näiden koepallojen jälkeen markkinoille lyötiin kaikkien ällistykseksi Skrewdriverin avoimen rotutietoinen Hail the New Dawn.
Kansallisradikaalien brittibändien ajautuminen saksalaislevyhtiön leipiin vaikutti National Frontin (NF) musiikkiorganisaatio White Noisen (WN) niukat resurssit. Sen levy-yhtiö White Noise Records oli julkaissut vain pikkulevyjä: ensimmäiset Skrewdriverin poliittiset EP:t ja kokoelma-EP:n This is White Noise!, mutta sillä ei ollut varoja kokonaisen albumin julkaisuun ja markkinointiin. Siksi se halusi julkaista yhdessä Rock-O-Raman kanssa brittiläistä RAC:ta esitelleen kokoelmalevyn No Surrender! (1985). Julkaisu sai myös bändit kiinnostumaan Rock-O-Ramasta. Yhtyeiden ja Egoldtin välittäjänä toimi Skrewdriverin nokkamies Ian Stuart. Hänen kauttaan saivat aluksi levytysdiilin Brutal Attack ja Indecent Exposure.
Varsinainen britti-RAC invaasio alkoi vuonna 1987 jolloin Stuart erosi NF:stä ja WN:sta perustamalla samalla poliittisen musiikkiorganisaation Blood & Honour. Siihen kuuluneet ilman levytyssopimusta olleet bändit Stuart ohjasi R-O-R:n siipien suojiin. Näihin yhtyeisiin kuuluivat Sudden Impact, Vengeage, Squadron ja myöhemmin No Remorse ja Skullhead, joiden levyt julkaistiin viranomaisten harhauttamiseksi eri alamerkeillä.
Tämä kaikki on yleistä tietoa, josta Robert Forbes ja Eddie Stampton ovat kirjoitattaneet seikkaperäisesti brittiläisen RAC-musiikin historiikissa When the Storm Breaks – Rock Against Communism 1979-1993 (Forbes & Stampton, 2014). Björn Fischerin sinnikäs tutkimustyö Rock-O-Rama kirjan parissa on tuonut kuitenkin esiin paljon uusia lähteitä ja haastatteluja, joissa varsinkin Ian Stuartin ja Herbert Egoldtin "bisnes-suhteeseen" tulee aivan uutta valoa. Vaikka Fischer turvautuu kirjan britti-RAC:ia käsittelevässä osuudessa ehkä liikaa Forbesin ja Stamptonin opukseen, hänen neitseelliset lähteensä tuovat aivan uutta näkökulmaa saksalaislevy-yhtiön ja brittibändien monesti kitkeräksi väitettyyn vuorovaikutukseen.
Kaiken kaikkiaan kirjassa käsitellään ilahduttavan paljon bändien ja tavallisten asiakkaiden useimmiten ongelmallista suhdetta Rock-O-Rama Recordsiin. Kirjan alkupuolen punk-osuudessa bändit kertovat olleensa ylipäätään tyytyväisiä, että pääsivät levyttämään. Egoldt maksoi tarkkaan rajatut studiokulut, bändien hotelliyöpymiset ja oluet. Korvaukseksi yhtye sai yleensä 100 kappaletta omaa lp-levyään silloin kuin painos oli 1000-2000. Tämä riitti monille, mutta jotkut yhtyeet alkoivat nurista, etteivät saaneet lisäpainoksista korvauksia. Tosiasiassa Rock-O-Raman standardi-levytyssopimuksessa mainittiin selvästi, että sopimuksen allekirjoittajat luovuttavat kaikki julkaisuoikeutensa herra Egoldtille.
Lisäksi monet yhtyeet eivät pitäneet Rock-O-Raman levyjen kansipolitiikasta: punkbändien levyissä Egoldt saattoi laittaa yhtyeen ehdotuksen sijaan oman kansikuva-idean, kun taas monet RAC-combot saivat kärsiä poliittisesta sensuurista. 1990-luvun alussa sensuuri näkyi myös musiikissa, kun tiettyjä biisejä tiputettiin kokonaan pois levyiltä. Joissain tapauksissa kappaleita ei poistettu, mutta tulenarkoja sanoja peiteltiin piippauksilla, karkeimpana esimerkkinä Werwolfin Vereint (1990) albumi.
Yleensä saksalaiset punk-bändit, Propaganda Records ja Skrewdriver saivat sovitun määrän LP-levyjä korvaukseksi. Sen sijaan merien takaisille yhtyeille levyjä lähetettiin miten sattui. Tästä joutuivat kärsimään etenkin amerikkalaiset skinhead-yhtyeet. Kun White American Youthin laulaja esiintyi toisen yhtyeensä Final Solutionin kanssa Saksassa 1992, hän kävi henkilökohtaisesti kovistelemassa Egoldtia ennen kuin sai sovitut levyt. Tähän temppuun ei voinut turvautua kaukaisen Australian Fortress, jonka demokasetin Rock-O-Rama julkaisi "virallisena ensilevynä" 1992. Yllättävää kyllä levy-yhtiö ja Fortress pääsivät jo samana vuonna sopimukseen seuraavasta julkaisusta Seize the Day, jonka Rock-O-Raman julkaisi alamerkillään Victory Records. Hieman samantapaisen kohtalon koki myös ruotsalaisilla myyntilistoilla myöhemmin menestynyt Ultima Thule, jonka demokasetin Rock-O-Rama julkaisi 1990 albumina Hurra för Nordens Lander. Sattuneesta syystä levy on nykyään haluttu keräilyharvinaisuus.
Rock-O-Raman suurin saksalainen kassamagneetti Böhse Onkelz joutui myös uhkailemaan Egoldtia, jotta se saisi lisäpainosten maksamattomat rojaltit. Sopimuksen mukaisen 3000 kappaleen sijaan R-O-R oli painanut kumpaakin bändin albumia arviolta kymmenkertaisen määrän. Bändillä oli varaa riidellä Egoldtin kanssa lakimiehen välityksellä, jonka ansiosta yhtye saatiin lopulta ulos tallista. Näin tie aukeni suurten levy-yhtiöiden miljoonamyynteihin. Egoldt kuitenkin ratsasti Onkelzin suosiolla pitkään julkaisemalla kaiken saamansa materiaalin eri pakkauksissa moneen kertaan.
Kaikki eivät suinkaan olleet tyytymättömiä Egoldtin toimintatapoihin ja persoonaan. OHL:n laulaja Dirk Windgassen eli "Deutcher W" oli läheisissä väleissä Egoldtiin musiikillisen intohimon vuoksi. Kölnin kivijalkaliikkeessä 1980-luvun alussa Egoldt antoi Windgassenille huomattavia asiakasetuja ja ilmaisia levyjä. Vastaavasti Skrewdriverin Ian Stuart oli yhtiön ainoa artisti, jolle Rock-O-Rama maksoi säännöllistä kuukausipalkkaa.
Levy-yhtiön hc-kaudella Rock-O-Raman liike Kölnin keskustassa oli suosittu punkkien kohtaamispaikka, jonka vuoksi Egoldtista myös pidettiin. Vanhanaikaiseen rasvis-tyyliin pukeutunut, pulisongeilla varustettu Egoldt oli outo ilmestys, mutta punkit ja skinheadit pitivät häntä harmittomana musiikkidiggarina, joka antoi nuorisomarginaalien hengailla liikeessään ja juoda olutta.
Tosin jo 1980-luvun alussa Egoldtista oli liikkeellä monenlaisia huhuja, tunnetuimpana väite hänen kuulumisestaan äärioikeistolaiseen NDP-puolueeseen. Kirjoittaja Fischerin mukaan näille huhuille ei ole löytynyt vahvistusta, vaikka muutamat haastatellut punk-bändien jäsenet kiven kovaan toista väittävätkin. Sen sijaan monet vahvistavat sen, ettei Egoldt puhunut koskaan politiikkaa, vaan keskustelut rajoittuivat aina musiikkiin tai bisnespuoleen.
Matalaa profiilia pitäneessä Egoldtissa oli silmipistävintä vain hänen 500 S-sarjan mersunsa, mikä erotti hänet selvimmin asiakkaistaan ja bändikiinnityksistään. Näin jatkui 1980-luvun puoliväliin asti kunnes suurennuslasi osui ensimmäista kertaa kunnolla Egoldtin julkaisutoimintaan. Muutamien RAC-levyjen julkaisemisten jälkeen alakulttuurien huhumaailma siirtyi kaduille ja Rock-O-Raman kaupan edustalla pidettiin vuonna 1986 mediahuomiota saanut mielenosoitus. Osittain tämän vuoksi Egoldt luopui Kölnin kivijalkakaupastaan, mutta pahempaa oli vielä luvassa.
Systeemiuskollista vasemmistoa seurasivat viranomaiset, etenkin anglosionistisen miehityshallinnon valvovan silmän alla vuonna 1950 perustettu Bundesamt für Verfassungsschutz eli Liittovaltion perustuslain suojeluvirasto, joka on käytännössä Saksan sisäinen tiedustelupalvelu. Se "indeksoi" eli merkitsi sanoitustensa vuoksi kielletyiksi aluksi vain muutamia R-O-R julkaisuja, tunnetuimpana Böhse Onkelzin Der Nette Mann albumi sen "väkivaltaisuuden" eikä väitetyn poliittisuuden vuoksi.
Kirjan suurin paljastus ovat julkisuudelta salassa pysyneet dokumentit, joissa tuodaan ilmi amerikkalaisten juutalaisjärjestöjen painostus Rock-O-Raman kieltämiseksi. Vetoomuksia lähetettiin ahkeraan aina Saksan liittokansleria myöten. Monet kirjan kopiodut asiakirjat ovat tylsiä ja triviaaleja (etenkin levytyssopimukset), mutta juutalaisten halu vaikuttaa toisen maan levy-yhtiön julkaisupolitiikkaan on kylmäävää mutta lopulta valitettavan tuttua luettavaa. Vaikka suoraa näyttöä heprealaisten etujärjestöjen vaikutuksesta saksalaisiin viranomaisiin ei löydy, se kuitenkin tiedetään, että vetoomuskirjeiden jälkeen Rock-O-Rama Records joutui suuriin vaikeuksiin. Tähän vaikutti osaltaan myös Saksan yhdistymisen jälkeiset sisäpoliittiset levottomuudet.
Hoyerswerdan ja Rostockin mellakoiden jälkeen 1992 median ja viranomaisten paine kasvoi siinä määrin, että poliisi teki helmikuussa 1993 ratsian Rock-O-Raman toimistolle ja varastolle Brühlissä takavarikoiden yli 30 000 nimikettä. Tulevien oikeudenkäyntien pelossa Egoldt lopetti kokonaan uusien bändien sainaamisen ja levy-yhtiö bisneksen. Hän jatkoi julkista liiketoimintaansa ainoastaan postimyyntifirmansa kautta kauppaamalla vain laillisiksi katsottuja julkaisuja. Epävirallisesti hän kuitenkin julkaisi levyjä edelleen.
Viranomaisten savustuksesta piittaamatta Egoldt painatti vanhoja julkaisujaan uusilla alamerkeillä viranomaisten hämäämiseksi aina kuolemaansa 2005 asti. Sydänkohtaukseen menehtynyt levykauppias oli ehtinyt harrastaa alamerkkien kanssa puliveivaamista jo 1970- ja 80-luvuilla, joten hänelle ei tuottanut vaikeuksia käynnistää toimintaa uudelleen 90-luvun puolivälin sortokaudella. Fischerin laskelmien mukaan Egoldtin hallinnassa oli kolmisenkymmentä alamerkkiä, joista merkittävimmät olivat pelkkiä 7" singlejä (61kappaletta) vuosina 1989-1991 julkaissut Street Rock 'n' Roll Records sekä B.H. Records, joka julkaisi cd-levyjä 1994-2000.
Rock-O-Rama oli kiistämättä RAC-kulttuurin suurin levynjulkaisija ennen alasajoaan 1994. Sen ainoa varteenotettava kilpailija 1980-luvun jälkipuolelta lähtien oli poliittisesti radikaalimpi ranskalainen Rebelles Européens (RE), joka sekin joutui kotimaassaan samanlaisten viranomaisvainojen kohteeksi kuin R-O-R Saksassa. Kilpailuasetelmastaan huolimatta niillä oli myös yhteistoimintaa. Esimerkiksi Evil Skinsin ainokaisen albumin (1987) julkaisun Egoldtille järjesti RE:n pomo Gaël Bodilis. Egoldtille tyypilliseen tapaan albumi julkaistiin tekaistulla levymerkillä Evil Records. Rock-O-Rama myös myi RE:n levyjä, mutta viranomaisten pelossa suurin osa niistä oli varustettu valkoisilla kansilla.
Rock-O-Raman päämajaan tehty suurratsia sattui juuri aikana, jolloin RAC ja White Power rock elivät kansainvälistä nousuaan. Päätoimijan tippuminen pois ja Rebelles Européensin halvaantuminen synnyttivät valtavan markkinaraon kansallisradikaalille musiikille. Saksan ja Ranskan sijaan markkinat valtasivat nyt amerikkalainen Resistance ja englantilainen ISD Records. Niitä seurasivat lukuisat pienemmät levy-yhtiöt omissa maissaan, esimerkiksi Suomessa 1995 toimintansa aloittanut Ainaskin Musiikki. Rock-O-Raman esimerkillä ja uudella markkinatilanteella on todennäköisesti ollut huomattava merkitys itsenäiselle nationalistiselle julkaisutoiminnalle, jota pidetään tänään itsestäänselvyytenä.
Kirjan loppupuoli on varattu punk- ja skinhead kulttuurien nimekkäille henkilöille, jotka kommentoivat Rock-O-Ramaa ja Egoldtin persoonaa. Anekdoottien, henkilökohtaisten mielikuvien ja huhujen mielipidekirjosta on vaikea rakentaa yhtenäistä kuvaa levypomosta, paitsi sen, että herra Egoldt hallitsi alan bisneksen. Viimeiset toistasataa sivua on varattu levynörteille: Egoldtin levy-yhtiöiden jokaisen levyn kuvalle ja julkaisutiedoille. Eri alamerkkien ja 2000-luvun uudelleen julkaisujen vuoksi artikkelit ovatkin moninkertaiset viralliseen R-O-R levykatalookiin verrattuna.
Kirjoittajan ilmeisestä vasemmistolaisuudesta huolimatta hän osaa olla yllättävän asiakeskeinen ilman suurempaa moralisointia. Voisi jopa sanoa, että Fischerillä on tekstissään aidon historioitsijan ote. Vaikka massiivisen opuksen aiheena on median leimaama "pahamaineinen" levy-yhtiö, kirjaan voi tarttua huoletta kuka tahansa musiikkidiggari, joka haluaa laajentaa rockin reuna-alueiden tietämystään.
Suurimman moitteen kirja saa painoksen laadusta: yli 700-sivuinen kovakantinen teos ei nimittäin pysy koossa liimatulla selkämyksellään, vaan se olisi vaatinut sidotun painoksen. Kuulemma joillakin sivut ovat pysyneet hyvin kirjassa, mutta ainakin minulla valtaosa sivuista irtosivat jo yhden selailun jälkeen. Enkä liene ainoa. Harmillista, että muutoin hyvin kuvitetun ja taitetun teoksen Akilleen kantapäästäksi osoittautuu kustannussäästö, jota ei olisi pitänyt tehdä.
Arvio: RL
