APOCALYPTIC RITES 2025

Keikkakuvat lisätään juttuun pikapuolin. Ilmoitus niistä tulee Veriyhteyden Telegram-ryhmään.

Yksinkertaisen sanakirjamääritelmän mukaan riitti on juhlameno, pyhä seremonia tai uskonnollinen toimitus. Elokuun viimeisenä viikonloppuna syvällä Pohjois-Savon metsikössä järjestettiin yhdettätoista kertaa Apocalyptic Rites -festivaali, joka täyttää monelta osin riitin määritelmät. Vaikka kyseessä ei ole tietenkään järjestäyneen uskonnon tai kultin juhlamenosta, se toimittaa kuitenkin musiikin kautta tietyn ikiaikaisen yhteen liittymisen. Nimen adjektiivi viittaa puolestaan lopun aikaan, jota eivät vaistoa ainoastaan marginaalin näkijät, vaan se on alkanut vaikuttaa sanomattomana tunteena myös länsimaisen yhteiskunnan suureen massaan. Tässä mielessä festivaali on heikkona signaalina ollut ajan hermolla alusta lähtien.

Jo tapahtuma-alueen metsäinen ympäristö kaukana yhdenmukaistavasta urbaanista maailmasta virittää metsäsuomalaisen hengen, joka resonoi kummasti myös omat metsänsä ajat sitten hakanneisiin keski-eurooppalaisiin. Ei ole yllättävää, että juuri Saksasta saapui jälleen kerran bussilastillinen väkeä nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta, sillä saksalaisessa kollektiivisessa alitajunnassa metsällä on sama myyttinen ja pyhä merkitys kuin suomalaisilla. Toki paikalla oli väkeä myös muualta Euroopasta, mutta saksalaisten vahvaa läsnäoloa ei voinut olla huomaamatta. 

Ulkomaalaisten vetovoima tapahtumaa kohtaan ei selity ainoastaan omalaatuisella riitillä, jossa yhdistyy modernin äärimusiikiin kakofoninen äänimaisema ja suomalainen metsäluonto, vaan syyt ovat myös poliittiset. Voi olla, että jatkossa keski-eurooppalaisten matkustusintoa vähentää Suomen kansallisten lakien harmonisointi anglosionistisen globaalihallinnon mielivaltaan, jota ohjaa talmudistinen lakisaivartelu. Ei sillä, ettei Apocalyptic Ritesissä tulisi jatkossakaan puuttumaan roomalaisia tervehdyksiä ja artisteja, joiden laulut eivät saa paskaliberaalien sertifioimaa kosher-leimaa.

Pari ulkomaan vetonaulaa ja osin kansainvälinen yleisö antaa tapahtumalle oman eurooppalaisen mausteensa, mutta hengeltään Apocalyptic Rites on monessa suhteessa perisuomalainen. Vieraskoreassa julkisessa kulttuurissamme korostetaan ideologisista syistä väsymättä, kuinka suomalaiset ottavat vaikutteita ulkomailta, mutta tässä tapahtumassa ulkomaalaiset saavat vuorostaan hengittää maamme tapakulttuuria ja mentaliteettia. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen juhlapyhien pakanallis-ekstaattinen humalahakuisuus, hakeutuminen leiritulen ääreen ja saunomiseen kuuluva mutkaton naturismi tarttuivat ulkomaalaisiin niin, että heitä oli tapahtuman aikana mahdotonta erottaa härmäläisistä. 

Maamme on tunnettu kesän kulttuuritapahtumista, joissa jokaiselle löytyy jotakin. Enimmäkseen vapaaehtoisuuden varaan rakennetut festivaalit puhuvat sen puolesta, että umpimielisinä erakkoina pidetyt suomalaiset kykenevät poikkeuksellisen epäitsekkääseen yhteistoimintaan. Nykyään tällaisesta yhteistoiminnasta käytetään varsinkin vaihtoehtomusiikin piirissä punk-kulttuurista lainattua termiä D-I-Y (Do it yourself), mutta Apocalyptic Ritesin kohdalla festivaalin järjestäminen perustuu pikemminkin agraari-Suomen vanhaan talkooperinteeseen. Ritesin takana on muodollisesti yhdistys, mutta käytännössä toiminta pohjautuu paikalliseen talkoo-henkeen ja vapaa-ehtoisuuteen. Puolivakavasta Ääri-Savo identiteetistään huolimatta yhdistyksen aktiiveja ja tekijämiehiä löytyy aina Länsi-Suomea myöten.

Festivaalivieras huomasi välittömästi alueelle saapuessaan kuinka paljon kaksipäiväisen tapahtuman eteen on tehty työtä. Ilman turhaa hienostelua perusfasiliteetit olivat kunnossa niin leiriytymisen, saniteettitilojen, uintimahdollisuuden, saunomisen kuin ruokatarjonnan osalta. Oman lisänsä tarjosivat radikaalista ja traditionalistisesta vastakulttuurista ponnistavat myyntikojut. Kirjakaupoista olivat tällä kertaa mukana Kiaus Kustannus ja Kielletyt Kirjat, kun taas levy- ja paitamyynnistä vastasivat Northern Heritage ja amerikkalainen myyjä, jolla on tarjottavaan mm. omaankin levyhyllyyni päätyneitä vinyylipainoksia Arghoslentin ja Grand Belial's Keyn albumeista. Nykyisiä rockfestivaaleja vaivaava kliinisyyden, teknis-visuaalisen mahtipohtisuuden ja festivaalikarjan kellontarkan teollisen ohjailun sijaan Apocalyptic Ritesissä huokuu raikas maanläheisyys, Blut und Boden, jota ei yksikään persoonaton globaali festivaalijärjestäjä pysty rahalla luomaan.  

Ainoastaan alkukesästä järjestettävästä White Boy Summer Festistä löytyy samaa hengenheimolaisuutta mitä Apocalyptic Ritesistä, mutta avoimen poliittisuutensa vuoksi sekin eroaa Sydän-Savon tapahtumasta.  Poliittisuuden sijaan "Apossa" korostuu kulttuurinen transgressiivisuus, karnevalistinen rajojen ylittäminen. Tämä ei ole silti estänyt tosikkomaista vasemmistoa ja panikoivia moralisteja vaatimaan festivaalin kieltämistä. Suomen sananvapaustilanteessa ei ole juuri hurraamista, mutta onneksi emme ole vielä sentään samassa tilanteessa kuin Isosisko-valtio Iso-Britanniassa, jossa viranomaiset kielsivät aivan hiljattain kansallismielisen Oi-punk festivaalin.

Perjantai

Festivaaliväkeä alkoi valua paikalle hyvissä ajoin perjantai iltapäivällä. Suurin osa tulijoista oli vuokrannut mökin tai leiriytymispaikan melko läheisestä majoitusalueesta, mutta itse päätin vanhana festivaalisissinä nukkua teltassa Rites-alueen omalla leirintäalueella. Teltan kokoamisen ja naapurien tutustumisen jälkeen tapahtuman avannut Poisoner aloitti settinsä klo 18 pintaan. Nuorten miesten ärhäkkä black metal oli taitavasti soitettua, mutta biisien samankaltaisuuden vuoksi kolmen vartin setti jätti ensipuraisuna laimeahkon maun suuhun. Bändillä on periaatteessa kaikki osa-alueet kunnossa, mutta sen pitäisi vielä löytää oma juttunsa, jolla nousta seuraavalle tasolle.

Sairastapauksen vuoksi Hiidenlinnun korvaajaksi hankittua Apo-konkari Pagan Skullia ei voi ainakaan syyttää geneeriseksi ilmestykseksi, sen verran omalaatuista RAC:n, punkin, folkin ja black metallin ristisiitosta bändi on vuosien varrella esittänyt. Pääasiassa suomeksi laulava Pagan Skull osaa biisivalinnoissaan taipua tapahtuman mukaan, mutta tällä kertaa vedettiin läpi koko yhtyeen musiikillinen skaala. Yksi keikan kohokohdista oli hybridibiisi "Kali Yugan lapset", jossa lavalle nousi levytetyn kappaleen toinen laulaja Mikko A. Setissä oli mukana yllättävän monta uutta biisiä, jotka olivat ensikuulemalta RAC:n päin kallellaan. Pirteän keikan päätti populistisen yhteislaulattavasti esitys "Suomi Raccia".   

Omalla kohdalla perjantain yksi odotetuimmista bändeistä oli Sankar'hauta, jota en ollut monien muiden tapaan nähnyt kertaakaan koronavuosien jälkeen. Tuttuun tyylinsä yhtyeen show alkoi Mannerheimin puheella, jonka jälkeen innostunut yleisö sai vastaanottaa suoraviivaista RAC-metallista väännettyä sota-ajan nostalgiaa. Vanhojen marssilaulu-sovitusten lisäksi bändillä oli hihassaan 6-7 uutta numeroa, joista muutamat aivan omia ralleja. Tiukasti yhteen soittavan trion soundit oli miksattu nappiin ja tyytyväisyys näkyi myös soittajien kasvoilla. Tässä vaiheessa festarit pääsivät tosissaan käyntiin.

Black metal voittoiseen festivaali-kattaukseen toi vaihtelua muutamat täysin eri genreistä tulevat artistit. Perjantaina tämän tehtävän täytti hienosti tuoreehko kotimainen Industrial/Power Electronics projekti Nostoväki. Äskettäin debyyttilevynsä Myrskyjen raiskaama maa julkaissut duo veti sen verran intensiivisen äänikollaasin karskeilla vokaaleilla, että se yllätti äkkiväärällä asenteellaan monet muutoin "melua" vieroksuvat kuuntelijat. Nostoväen pahaenteistä äänimaisemaa tältä keikalta voi aistia YouTubesta löytyvästä live-videosta "Kansakunnan sydämenlyönnit".

Perjantain pääesiintyjäksi Kreikasta lennätetyn NSBM-legenda Der Stürmerin keikka jätti kaksijakoiset fiilikset. En ollut ainoa, joka odotti bändiltä paljon, semminkin kun olin todistanut bändin hurjan keikan ensimmäisellä Suomen "kiertueella" 2008. Odotin näkeväni jotain samankaltaista, mutta epävakaa keikkakokoonpano ei antanut siihen tällä kertaa mahdollisuutta. Syynä saattoi olla myös miksaus, joka jätti kitaran kummallisesti katveeseen. Asiaa ei parantanut laulaja Jarl von Hagall, joka kiukutteli keikan alussa ettei laulu muka kuulu kunnolla. Laulu kuului hyvin, mutta se vei lopulta liikaa ilmatilaa muilta soittajilta. Kaikkia paikalla olleita tämä ei suinkaan haitannut, sillä kuulostaahan Der Stürmer levylläkin hyvin lauluvetoiselta melskaamiselta. 

Bändin kulttimaine lepää pitkälti poliittisessa fanaattisuudessa, jonka myös tämä keikka todisti. Hallitsevassa roolissa oleva mörisijä von Hagall osaa kieltämättä lietsoa yleisönsä kiihkoon, mikä ei välttämättä onnistu kaikilta. Parinkymmenen vuoden takaisen uutuuden viehätyksen ja shokkitaktiikan jälkeen Der Stürmer ei ole musiikillisesti lopulta kovin mielenkiintoinen ilmiö. Hardcore-kohkaamisella rikastettu militantti black metal toimii yksittäisinä biiseinä, mutta pidemmän päälle yhtye kuulostaa samalta jyräämiseltä. Tällainen haili-junttaus toimii parhaiten livenä, silloinkin kun soudit eivät ole aivan 8/8 kohdillaan.

Lauantai

Der Stürmerin keikan jälkeen osa festivaaliväestä jatkoi juhlimistaan betonisen elämänpuu-riimun ja nuotiotulen äärellä aina lauantai aamuun asti. Itse katsoin parhaimmaksi mennä heti puolen yön jälkeen nukkumaan ja keräämään voimia toisen päivän koitosta varten. 

Aamupäivän kohmelossa parantelin olotilaani eilen hankkimani kirjallisuuden parissa. En ollut ainoa, sillä kuulemani mukaan festivaalihitiksi oli noussut pölkkypäisistä neekerivitseistä koottu kirja, joka toimii kuulemma parhaiten krapulaisessa nousuhumalassa. Kirja myytiin välittömästi loppuun, mutta mielestäni löysin sen tilalle paljon paremman opuksen, teknologisoituvan maailman globaalia uusjakoa ja siitä seuraavan luokkarakenteen muutosta visoivan Tenho Kiiskisen apokalyptisen esseekirjan Suuri peli (Kiuas Kustannus, 2022). Periaatteessa teos on kuvaus yhteiskuntaluokkien, etenkin alaluokkien ja keskiluokan muutoksesta, joka taas liittyy sodan jälkeisen manageriaalisen luokan nousuun ja sitä haastamaan tulleeseen uuteen teknoeliittiin,  mutta tapa jolla hän kuvaa sitä, on kaikkea muuta kuin poliittisesti korrekti. Esimerkiksi kertomus Afrikan maahanmuuttoinvaasion vaikutuksesta länsimaihin on pysähdyttävä, mutta samalla niin tragikoominen, että siinä neekerivitsikirja jää toiseksi. Matti Pulkkisen tarkkanäköisen kehitysapukuvauksen Romaanihenkilön kuolema (1985) tapaan Tenhonen loihtii silmiemme eteen inhorealistisen näkemyksen millaisen väestön kanssa olemme oikeastaan tekemisissä:

Olemassaolollaan biomassana ja lisääntyessään biomassan tavoin afrikkalainen johdattaa meidät suureen uskonkriisiin, sillä alamme nähdä myös itsemme luonnontieteilijän silmin. Elämän kiertokulku tuntuu lihallisuudessaan etoavalta, ja mieleemme vyöryvät kuvat synnytyksestä ja niiden tahmaisista jäljistä. Kaikki ne roiskeet ja suikaleet, jotka valuvat naisen sisältä. Todellista muistoa ei voi erottaa valemuistosta tai siitä, mitä on joskus nähnyt televisiossa. Taustalla kykkii pikimusta neekeri, joka hekottaa samalla kun ulostaa. Korppi nokkii nälkään kuollutta lasta, ja päivä helvetissä vaihtuu yöksi... Oman päämme vankina voimme vain kirota tietomäärää ja sen kasvua, sitä miten paljon ymmärrämme. Afrikkalaiseen katsoessa emme voi uskoa enää mihinkään, emme Jumalaan, sieluun tai tarkoitukseen. Afrikkalaisella on valta pelkällä olemassaolollaan kumota kaikki elämään sisältyvä hyvä ja vahvistaa paha. Meidän on joko yritettävä unohtaa tai etsiä vastausta teologian esoteerisista suuntauksista, jotka selittävät sielun olevan varattu vain osalle luomakuntaa. Olipa löytämämme vastaus mikä vain, siinä ei tarvitse olla järjen rahtuakaan, kunhan se lievittää kauhua. Amerikan intiaanin sieluun on helpompi uskoa kuin afrikkalaisen, koska intiaaneja on niin paljon vähemmän ja he ovat kauniimpia. Tieto vainoaa meitä niin numeroina kuin estetiikkana. (s. 184). 

Tällaisten lukukokemuksen jälkeen festivaalin luonne synnytti väistämättömiä kysymyksiä: onko kyse vain rodullisesta eristäytymisestä vääjäämättömästi etenevän monikulttuurisen syövän edessä vai Julius Evolan hengessä apoliteiasta ja tiikerillä ratsastamisesta, kosmisesta naurusta, joka kertoo valmiudesta kestää Kalin aika? Vastausta ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, sillä sen antaa jo tapahtuman nimi Apocalyptic Rites. 

Musiikki on taidemuodoista koskettavin, koska se iskee välittömästi tunteeseen. Tenhosen kirjallinen inhorealismi nousee aivan eri taajuuksiin kun sille annetaan musiikillinen muoto. Lavan ensimmäisenä klo 16 vallannut Dawn of Purity on tuttu näky NSBM ja RAC keikoilta. Sen esitys oli juuri niin tympeää ja tylyä mustaa metallia kuin pitääkin. Tarkoitus ei ole viihdyttää vaan nostattaa atavistisia vaistoja. 

Seuraavaksi akustisena esiintynyt Vapaudenristi oli ainakin allekirjoittaneelle illan odotetuimpia akteja. Mikko A:n ja Mikko P:n yhteissoitto pelasi maniosti yhteen aina stemmoja myöten. Vaparien keikalla ei aina tiedä painetaanko menemään suoraan ilman välispiikkejä vai intoutuuko Mikko A tarinoimaan biisien jälkeen. Tällä kertaa juttua tuli vuolaasti, mikä sopikin hyvin intiimiin folk-poljentoon. Sehän on tiedetty aina, että Vapaudenristin tarttuvat kappaleet istuvat hyvin myös akustiseen kuosiin. Odotetusti eniten yleisömölinää synnyttivät vanhat vetonaulat "Terässydän", "Soihdut" ja "Veri ja Maa", mutta hyvin upposivat cover-biisitkin, erityisesti Konkwista 88:n "White honour White pride" - suomeksi "Valkoinen kunnia". Metallisen pauhannan keskellä Vaparien setti edusti tervetullutta vaihtelua yleiseen linjaan. 

Esiintyjien katsomisen ohella huomiota piti tarjota myös uusille ja vanhoille tuttavuuksille. Apocalyptic Ritesissä festivaaliväki ja siihen kuuluva sosiaalinen kanssakäyminen on jopa bändejä tärkeämpää. Monet tällä festarilla käyneet ovatkin sanoneet, että parin vuorokauden aikana tuli kulutettua loppuun koko vuoden puhekiintiö. Jotkut sanovat kärsineensä jopa ihmisallergiasta festivaalia seuranneina päivinä. Jouduin itsekin keskustelujen pyörteisiin, jonka vuoksi muutamia bändejä tuli katsottua vain syrjäsilmällä. Sen verran tuli seurattua Nocturnal Sorcerya, että se kuulosti perusasioihin keskittyvältä black metallilta, jota hallitsee terävä riffittely. 

Seuraavana soittanut Länsi-Suomen Chamberlain oli illan suurimpia myönteisiä yllätyksiä. Sinfonista mustaa metallia paahtaneella yhtyeellä oli kunnon lavashow, mikä sopi hyvin yhteen teatraaliseen nousevatempoiseen musiikkiin. Pesäero illan muihin bändeihin näkyi myös uusromanttisissa esiintymisasuissa, joita ei pidetä useinkaan valtavirtaiseen black metal estettiikkaan kuuluvina. Chamberlainin keikka oli erikoisuudessaan sen verran vakuuttava, että sen voisi nähdä toisenkin kerran. 

Ennen illan pääesiintyjää soittaneet Beleth's Trumpet ja Gaurithoth jäivät ainakin minulle pelkäksi taustamusiikiksi. Molemmat soittavat perusvarmaa black metallia, mutta mitään erityistä niistä ei jäänyt mieleen.

Illan ja kenties koko festivaalin pääesiintyjäksi hankittu amerikkalainen melodista death metallia soittava Arghoslent aloitti murhaavan riffittelynsä puolen yön maissa. Allekirjoittaneelle bändin ensimmäinen Suomen vierailu v. 2009 oli heittämällä sen vuoden kovin keikka. Odotin myös tältä keikalta jotain samaa. Toisin kuin Der Stürmer, roturealistisen death metallin kuninkaat eivät tuottaneet paikallaolijoille pettymystä. Sotaisissa maskeissaan lavalle rynnistänyt barbaarilauma takosi ensimmäisestä tahdista illan viimeiseen lyöntiin niin infernaalista panssarijyrää, että huumaava euforia jatkui vielä pitkään keikan jälkeen. Kertakaikkisen hieno lopetus upealle festivaalille.

Arvio: RL