Maailmanlaajuista eurooppalaista kulttuuriperhettä musiikillaan ja poliittisella toiminnallaan vaalinut Ian Stuart Donaldson (11.8.1957–24.9.1993) eli ISD oli kiistämättä yksi nykyajan vaikutusvaltaisimmista valkoisen rotutietoisuuden sanansaattajista. Hän saavutti musiikillaan (((järjestelmän))) aivopesusta ulos taistelleen nuorison, aikana, jolloin rock oli populaarikulttuurissa suosituinta viihdettä. Vielä tänäänkin hänen rakentava ja myönteisiä elämänarvoja korostava sanomansa tavoittaa aina vain uudestaan uuden kuulijakunnan. Hän loi RAC-pioneerina peruskiven, jonka pohjalta on voitu levittää vallankumouksellisille muutakin musiikkia kuin rockia. Siksi ISD säilyttää aina ajankohtaisuutensa, vaikka aikansa kasvattina hänen omat musiikilliset mieltymyksensä keskittyivät 1960-luvun brittiyhtyeisiin, ensimmäisen aallon punk bändeihin, klassiseen heavy rockiin ja rock-a-billyyn. Hänen tunnetuin bändinsä oli Skrewdriver, mutta hän julkaisi myös kolme sooloalbumia, joukon rock-a-billy levyjä nimellä The Klansmen, Stiggerin kanssa äänitettyjä akustisia levyjä sekä pari biker-rock albumia projektibändinsä White Diamondin kanssa.
ISD menehtyi epäilyttävässä auto-onnettomuudessa 24. syyskuuta 1993. Sen jälkeen hänen traagista kuolinpäiväänsä on muisteltu nationalistisissa yhteisöissä kaikkialla maailmassa. Myös Suomessa on järjestetty säännöllisesti ISD-muistokonsertteja eikä tämäkään vuosi tehnyt poikkeusta. Tällä kertaa pelipaikalle oli saapunut keskimäärin vanhempaa kuulijakuntaa kuin viikkoa aiemmin järjestettyyn RAC/Black Metal -crossover tapahtumaan (Valkoiset Paholaiset, Fatherland, Sielunvihollinen). Paikalla oli myös ilahduttavasti sitä veteraaniosastoa, joka näki aikoinaan Skrewdriverin lavalla tai tapasi ISD:n tuopposen merkeissä Lontoossa. ISD kiitteli ensimmäisen kerran suomalaisia White Rider -albumin (1987) takakannessa bändin jakaessa tunnustusta eri maiden aktiiveille, jotka ovat tukeneet Skrewdriveria sen taistelussa punaliberaalia musiikkiteollisuutta vastaan.
Keikan aloitti Mistreatista tuttu akustinen duo Muke & Jose. Ensimmäisenä parivaljakko soitti Muken toisen soololevyn avausraidan "Maan kiitos", jonka jälkeen kaverit vetivät yhtä soittoa 19 biisiä Mistreatilta, Muken soolotuotannosta ja tietenkin ISD:n laajasta laulukirjasta. Eksyipä settiin mukaan myös Pluton Svean "Stöveltramp ekar igen", joka kääntyi notkeasti suomeksi "Saappaiden kaiku". Keikan alkupuolella kuultiin enimmäkseen materiaalia Muken soololevyiltä ja Mistreatin viimesimmältä albumilta. Tuon setin huippukohta oli puolivälissä keikkaa vedetty "Kysymyksiä faijalle", joka sai balladimaisuudestaan huolimatta eniten liikettä yleisöön reippaan yhteislaulun kera. Tässä kohtaa kirkas äänentoisto todella palveli musiikkia! Loppupuolella konserttia Kymenlaakson kaksikko soitti tapahtuman sankaria muistellen neljä Skrewdriverin ikivihreää putkeen ("Europe awake", "Thunder in the cities", "Our pride is our loyalty" ja "Race & Nation"). Muke ja Jose eivät missään vaiheessa pitäneet suvantokohtia, vaan loppua kohti kuultiin aina vain klassisempaa Mistreatin tuotantoa: "Not welcome", "Side by side", "State of my land", "Heartless bastards", "We ain't gonna fade away" ja keikan päättänyt "Backstreet". Akustisesti vedetyt esitykset vain korostavat, kuinka musiikillisesti hyvää kamaa sekä Mistreat että ISD ovat ajan saatossa tehneet.
Sniperin biisintekijä-laulaja Korkki soitti tällä kertaa yksin ilman Kokon peesausta. Hyvin Korkki hoiti hommansa mies ja kitara -periaatteella. Toisin kuin edellä esiintynyt Mistreat-duo, Korkki tyytyi soittamaan melko lyhyen setin, vaikka biisimateriaalia olisi riittänyt aamuun asti. Sniperin iskubiiseistä kuultiin sentään "Mutakuonot", "Aamunkoitto", "Freedom" ja "Skinheads". Hyvin ne kulkivat! Keikan luonnetta kunnioittaen settiin kuului myös Skrewdriverin ja ISD:n ensimmäisen soololevyn kappaleita; "Suddenly", "White rider", "Campaign in the East" ja "The snow fell". Suomen NS-liikkeessä ja sen ulkopuolellakin (ironisen) kulttistatuksen saavuttaneen Sniperin suosio on helppo ymmärtää, sillä Korkin kappaleet ovat konstailemattomassa kulmikkuudessaan niin aitoja, että ne kyllä sulattavat kyynisimmänkin kuuntelijan sydämen.
Tapahtuman päätti pääkaupunkiseudulla vaikuttava outlaw-country yhtye Jim and the Crows, jonka nimi viitannee Syvän Etelän segregaatiota ylläpitäneisiin Jim Crow -lakeihin. En ollut ainoa yleisön joukosta, joka oli positiivisesti pöllämystynyt herrojen esityksesta. Vaikka ryhmä on ehtinyt vaikuttaa jo jonkin aikaa, tämä keikka oli allekirjoittaneelle vasta ensimmäinen, mutta tuskin viimeinen! Bändin keikkarepertuaari koostui pokerinaamalla vedetyistä hilpeistä Johnny Rebel -biiseistä kuten "Some Niggers never die", "Nigger hatin' me" ja "Who likes a Nigger". Bändivalinta oli onnistunut, sillä myös ISD arvosti Johnny Rebeliä ja ylipäätään Etelän musiikkiperinnettä, josta kertoo hänen rock-a-billy bändinsä The Klansmen. Toivottavasti Jim and the Crows tekee jatkossa myös omia slidekitara vetoisia biisejään, sillä musiikillisesti bändi on sen verran laadukas, että sitä olisi vaikea erottaa Karjaan country-festivaalin esiintyjistä.
Konsertin kattaus kunnioitti hienosti Ian Stuart Donaldsonin muistoa, hänen musiikkiaan ja poliittista sanomaansa. ISD:stä josta kenestä on syytä lausua: Sankarit eivät tule kuolemaan koskaan!
Arvio: RL
